 |
Daniel Díaz Godoy, Sin título, 2014 |
Kun tekee romaania esimerkiksi kolme vuotta, ideoi, taustoittaa, haastattelee, kirjoittaa, korjaa, kuuntelee esilukijoita, editoi taas ja niin edelleen, oppii tietämään, mitä kirjassa sen ilmestyessä on. Siksi on aina yhtä hämmästyttävää nähdä jonkun yrittävän tunkea valmiin teoksen kansien väliin jotain, mitä siellä ei ehdottomasti ole.
Yllä oleva teksti on aikakauskirja Grantan nro 9 Riku Korhosen kirjoittamasta esseestä Puhu, viha. Korhonen kritisoi saamaansa kritiikkiä ja fantasioi kohtauksia, joissa kohdistaa väkivaltaa valehtelijoiksi kutsumiinsa romaaniensa väärinymmärtäjiin.
Kirjan väärinymmärtäminen?
Kun julkaiset, älä pohdi ymmärretäänkö sinut väärin. Sinut todennäköisesti ymmärretään väärin. Se on väistämätöntä. Hyväksy että on kaksi tekstiä. Sinun tekstisi ja teksti jonka lukija kokee. Iloitse lukijoistasi.
Tämä on viimeinen vinkeistä Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen toimittamasta teoksesta 12 tarinaa kirjoittamisesta. Kirjassa on kahdentoista kirjoittamisen ammattilaisen ajatuksia siitä, mikä heitä innostaa kirjoittamaan ja lopussa vinkkejä kirjoittamisen eri vaiheisiin ideoinnista editointiin ja julkaisuun saakka.
Samasta kirjasta alla lauluntekijä ja laulaja Samuli Putron ajatuksia omasta kirjoittamisestaan.
Kirjoitan siksi, koska en ole löytänyt toistaiseksi mitään, mikä kiinnostaisi yhtä paljon. Ei matkustaminen, ei rikastuminen, ei seksuaaliset valloitukset. Ei keskustelu eikä edes lukeminen - ne ovat minulle kaikki materiaalia ja välineitä kirjoittamiseen.
Tärkein oivallukseni kirjoittamisesta on se, että kirjoittaminen määräsi sen, minkälaista elämästäni tuli. Siksi on oleellsita ymmärtää, että se on voimakkaampi kuin minä. Suurella osalla taiteen kanssa tekemisissä olevista se kaikista suurin viesti ei ole niinkään sisällöllinen kuin elämällinen. Jossakin kohtaa teosten sisällöllisyys ja elämä menevät samaksi mytyksi ja vasta aikojen päästä voi tutkia, mikä se elämän ja yksilöllisyyden viesti on.
Unelmoin ymmärrettävyydestä. Toivon, että pystyisin olemaan selkeäsanainen - jopa oivaltavuuden ehdoilla. Kauhukokemukseni on se, että menen kioskille ostamaan sytkäriä, eikä myyjä ymmärrä, mitä sanon.
Kirjoittamisessa pelkään etten tunnista omaa huonouttani. Että olen yksinkertaisesti niin tyhmä, etten tunnista itserakkaudellisista syistä hyvää huonosta.
Lukeminen sekä pienimuotoinen kirjoittelu ovat itselleni valtavan tärkeitä asioita. Iloitsen kirjoista ja kirjakeskusteluista.
Toivon, että kirjamaailmaan mahtuu edelleen rikasta moniäänisyyttä ja suvaitsevaisuutta erilaisia näkemyksiä kohtaan niin sisällöissä kuin kritiikissä ja sen vastaanottamisessa.
Luin mieltäni ilahduttavan artikkelin lokakuun lopun Kouvolan Sanomista, toimittaja Henri Pitkäsen kirjoittama juttu oli otsikoitu Kirja taipuu, vaan ei katoa. Jutussa käy ilmi, että vaikka suomalainen käyttää vain 120 euroa vuodessa kirjoihin ja selittää. että kirja ei mahdu kotiin, niin kirjastoista lainataan edelleen paljon ja äänikirjat ovat olleet viime aikoina nousussa. Kirjoja kuunnellaan mieluummin kuin luetaan digilaitteista, joiden käyttö taas ei ole kasvanut odotetusti.
Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja, tietokirjailija Kai Ekholm toteaa, että uskoo television hiipuvan ennen kirjaa, joka säilyy jossain muodossa niin kauan kuin ihminen on nykyisen kaltainen lukeva olento.
"Onhan se tiedonvälittäjänä aika pistämätön. Aina kun ajatellaan, että se on poismenovaiheessa, yllätytään. Se on perheitä yhdistävä ja sitova tekijä, eräänlainen eheän ja älyllisen elämän symboli."
Tämä sama ilmiö, eli että ymmärretään väärin tulee jo puhutussa viestinnässä, jokainen tulkitsee asian eri tavalla. Olen itse huomannut myös, että kirjan rivien väleissä ja sanomattomissa asioissa, mielleyhtymissä on sanomaa. Mielleyhtymät eivät merkitse kaikille samaa. Jos haluaa tulla ymmärretyksi kannattaa pitää teksti mahdollisimman yksinkertaisena, ja toistella sanomaa, ja käsitellä sitä eri puolilta. Romaanissa tämä ei ole mahdollista eikä välttämättä tarpeellistakaan, mutta kikkailemalla sanoilla ja vaikeuttamalla tekstiä moninaistuu tulkintamahdollisuudet...
VastaaPoistaJuuri näin se on. Joskus omat ajatukset tuntuvat sivuavan niin paljon jonkun toisen ajattelua, että tulee tunne täydellisestä yhteisymmärryksestä, mutta se ei ole mahdollista, koska meidän tulkintoihimme vaikuttaa niin monta tekijää (oma persoona ja henkilöhistoria).
PoistaKirjailijana voisi olla hauskempi saada kirjoilleen monenlaista tulkintaa ja mieluummin perusteltua kritiikkiä kuin aina samantyyppistä kehua.
Tervehdys Marjatta ja muut kirjaihmiset
PoistaGrantan esseeni on herättänyt siinä määrin huomiota, että teen ensimmäistä kertaa näin ja osallistun oman tekstini blogikommentointiin.
Ensinnäkin: esseeni ei ole yritys määritellä sitä, mitä kirjablogit ovat tai miten niissä pitäisi kirjoista kirjoittaa, kuten sitä on joissain yhteyksissä tulkittu. Tekstini käsittelee pääasiassa ammattikritiikkiä, ja kirjablogeja sivutaan reilulla kahdella sivulla esseen 26 sivusta.
Blogit ja muut verkkokommentit otetaan tekstissäni esiin yhteydessä, jossa ruoditaan toimittaja Oskari Onnisen HS-kirjoitusta nimeltä "Minä, sivistyshakkeri". Onnisen teksti käsittelee sitä, miten nykyaika tarjoaa teknologiset välineet osallistua kirjallisuuskeskusteluun lukematta keskustelunaiheina olevia kirjoja, vain googlaamalla ja katsomalla, mitä jo aiemmin verkosta sanottua kirjasta tai kirjailijasta löytyy. Onninen esittää tekstissään, että voisi ammattikirjoittajana kirjoittaa vaikkapa HS:n sivuille kirjoista niitä lukematta, vain googlailemalla, jäämättä kiinni. Tällainen kehitys on aivan todellinen uhka, sitä tapahtuu varmasti jo nyt, ja pidän kehitystä niin kirjailijoiden kuin kirjoille omistautuneiden lukijoidenkin kannalta huolestuttavana.
Onnisen kiinnostavan ja nykypäivää osuvasti kuvaavan tekstin voi lukea kokonaisuudessaan täältä:
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002752012.html
Blogit nousevat omassa tekstissäni esiin yksinkertaisesti siksi, että annoin esimerkkejä siitä, minkälaisia "tietoja" itsestäni voisi löytää Onnisen metodilla, satunnaisesti googlaamalla. En siis rinnasta blogeja ammattikritiikkiin tai pyri määrittelemään, miten blogeja pitäisi kirjoittaa. Olen päinvastoin huolissani siitä, että blogeissa kirjoitetut tekstit tulisivat rinnastetuiksi ammattikritiikkiin, koka verkkokirjoittelun taso on niin valtavan vaihtelevaa, huolellisesta ja ajatellusta analyysista aina aivan järjettömiin väitteisiin ja valheisiin.
Toiseksi: Esseessäni blogeista poimimani esimerkit eivät ole minua häiritseviä, omista tarkoitusperistäni poikkeavia tulkintoja kirjoistani. Olisi kirjailijalta outoa pahastua siitä, että hänen kirjojaan tulkitaan, ja niin outo en minäkään ole. Esseessäni eritellyt esimerkit niin kritiikeistä kuin muista teksteistä jakautuvat kolmeen päätyyppiin:
1) perustelemattomat vahvat väitteet ja kielellisesti huonosti kirjoitetut tekstit
2) ilmeiset asiavirheet ja
3) minuun kohdistetut pahantahtoisuudet.
Esseessäni blogeista poimittuja väitteitä ovat mm. seuraavat:
Harju-Virta blogissaan: ”Alan tajuta miksi Riku Korhonen on vaihtanut ammattinsa lääkäristä kirjailijaksi. Ensimmäinen ajatus siitä oli IDIOOTTI.”
Inkku Mataleena-blogissaan: ”Riku Korhonen valitti oikeuteen erään runoilijan apurahasta. Kyse oli Turun kaupungin apuraha. Nyt valittaminen on tehty mahdottomaksi. Mulpero, mikä mulpero!”
Kirsin kirjanurkka kirjailijoiden julkisuusstrategioista: ”Riku Korhonen on omalta osaltaan taitavasti selättänyt tämän ongelman [toimittajien tekemät tulkinnat] tarjoamalla itse itsestään kirjoittamiaan juttuja lehtiin.”
Nämä eivät ole tulkintoja kirjoistani, vaan minusta itsestäni ja ammatillisesta toiminnastani, ja jokainen niistä on paikkansapitämätön, ts. minusta julkisesti esitetty valhe.
Olen itse kirjoittajana tarkka lähteiden käytössä ja väitteideni dokumentoinnissa ja toivon ja uskon, että niin kritiikeissä kuin blogeissakin lähes kaikki kirjoittajat pyrkivät samaan. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö kenen tahansa kirjailijan kirjoja olisi jatkossakin erittäin tervetullutta tulkita niin moniulotteisesti kuin mahdollista. Sellaisen näkeminen on kirjailijoiden suurimpia ammatillisia iloja. Ja tulkintojen moniulotteisuus taas ei puolestaan tietenkään tarkoita, että kanssaihmisistään voisi väittää mitä tahansa. Tuon probleeman esiin nostamiseksi kirjoitin kärjistetyn tekstini. Se näyttää ainakin jossain määrin herättäneen keskustelua aiheesta, mistä olen iloinen.
Hyvää kirjablogitalvea itse kullekin kirjaihmiselle. Kirjoittamisen vapaus vallitkoon.
Ystävällisesti
Riku Korhonen
Turku
On harvinaista, mutta sitä mukavampaa, että kirjailija osallistuu näihin meidän kirjallisuudenlukijoiden blogikeskusteluihimme.
PoistaSosiaalinen media on tuonut meille paljon sekä kauniita että rumia asioita. On hienoa, että tavalliset ihmiset saavat äänensä kuuluviin. Mutta miksi se ääni on turhan usein niin tympeä? Ilkeä, valheellinen, toisia halveksuva? Onko tämä vain nähtävä olennaisena osana ihmisluontoa?
Nyt käsillä oleva aihe on hyvin monimuotoinen, joten siihen eivät myöskään liity yksioikoiset totuudet. Muistakaamme tämä, arvostakaamme erilaisia näkemyksiä ja jatkakaamme keskustelua.
Kiitos kommenteistanne Riku ja Pekka!
PoistaLuin Puhu, viha -esseen uudelleen ja yritän nyt kertoa, mikä minua siinä häiritsee. Se on kirjoituksen liian pilkallinen sävy.
Ymmärrän Riku ärtymyksesi, mutta jos olisit saanut kirjoitukseesi hivenen lämmintä huumoria, se olisi helpompi ottaa vastaan.
Olet nähnyt paljon vaivaa epämieluisia kritiikkejä teoksistasi kirjoittaneiden kriitikoiden elämän ja epäonnistumisten ruotimiseen ja käytät heistä halventavia nimityksiä. Tämä vie kärjen itse asialta ja tekee sinusta samanlaisen panettelijan kuin mistä kritikoit näitä henkilöitä.
Aika uskomattomia ja kaameita nuo blogilainaukset, mitä jutussa ja edellä kommentissasikin tuot esiin.
Mataleena-blogi ei ole kirjablogi ja Harju-Virran blogi näyttää erikoiselta.
Se, että moitit blogikirjoituksia ihan vain huonon lauserakenteen vuoksi, ehkä kiireessä kirjoitetun, on minusta turhaa "hienostelua". Ei kai sellainen ole loukkaus sinua kohtaan!
Mainitsemasi poiminnat blogien kommenttiosioista ovat sellaisia, joita en ole tavannut missään kirja-
ja kulttuuriblogeissa. Itse deletoisin tuollaiset välittömästi. Ovatko nämä 'oksettava ukko'-töräykset kirjablogeista? Toivottavasti ei.
Kävin lukemassa Onnisen tekstin. Kulttuuri-ihmisellä on niin kiire, että hänen kirjassaan on vain kansiteksti - joo, olen huomannut.
"Jos lukemiseen tai mihinkään muuhun taiteeseen alkaa suhtautua suoritteena ja keskusteluissa syljettävien nimien kokoelmana, sen aura tahriintuu. Taidetta ei kuluta enää taiteen vuoksi, vaan sen alistaa banaalimmille voimille. Siitä tulee samanlaista statuksenrakentamista kuin ravintolareissujensa jakaminen Instagramissa."
Juuri tänään oli perheemme kesken puhetta, miten monella on selvä käsitys ja mielipide uudesta Tuntemattomasta vaikka ei ole sitä nähnyt eikä aio katsoa.
Kirjoitusrauhaa sinulle Riku!
Pekka, some on tuonut meille sekä paratiisin että helvetin.
Tervehdys vielä, Marjatta & co
PoistaTämän tekstin tyylilaji on hyvin tietoisesti valittu, eikä tällä kertaa ollut sijaa lämmölle. En pyrkinyt antamaan miellyttävää vaikutelmaa itsestäni, vaan kuvaamaan rehellisesti tuntoja, joita oman työn ajoittainen huolimaton tai vihamielinen kohtelu voi kirjailijassa herättää.
Mikäli esseen kirjoittamisen laajempi tausta kiinnostaa, avasin kirjailijoiden nykyelämän ja esseenikin synnyn, julkaisun ja uutisoinnin yksityiskohtia reilu viikko sitten Turun yliopiston taloussosiologian juhlaseminaarissa pitämässäni puheessa. Sen löytää täältä:
https://blogit.utu.fi/poliittisetkuplat/2017/11/08/kirjailija-riku-korhosen-puhe-taloussosiologian-juhlaseminaarissa/
Esseestä on julkaistu myös pari mielenkiintoista pohdintaa Kritiikin Uutisissa:
https://www.kritiikinuutiset.fi/2017/11/07/ymmarratko-nyt-miksi-suutuin-kritiikistasi/
ja:
https://www.kritiikinuutiset.fi/2017/10/30/se-ei-ollut-minun-aaneni/
Mutta nyt jätän tämän aiheen kommentoinnin. Enpä olisi ikinä uskonut, että aloittaisin blogikommentointiurani kommentoimalla julkisesti omaa tekstiäni ja sen herättämää keskustelua. Nyt on tämäkin koettu.
Mukavaa talveen kallistuvaa loppuvuotta.
Ystävällisesti
Riku
No niin, nyt olen lukenut kaikki kolme linkkaamaasi juttua ja pohdiskellut lisää kritiikin kritiikkiäsi.
PoistaOlen mielissäni, että jatkoit vielä ja toit esiin mielenkiintoisia "purkaustasi" selittäviä ja selventäviä asioita.
Turun yliopiston juhlaseminaarin puheesi on todella hyvin asioita ruotiva. Olisin pitänyt siitä Granta-esseenä enemmän kuin Puhu,viha -tekstistä, joka taas puhuttelee varmaan kirjallisuuden ammattilaisia tehokkaasti - kuitenkin, vaikka sitä ei myönnettäisi.
Tuossa jälkimmäisessä Kritiikin Uutisten tekstissä on hyvä huomio siitä, miten toimittajat, joiden kritiikkiin puutuit eivät omissa vastineissaan edelleenkään vaivaudu vastaamaan faktapuoleen, vaan ohittavat esiinnostamasi asiat kehumalla tyyliäsi vimmaiseksi.
Seminaaripuheestasi jäi mieleen klikkijournalismi, koululaisten tehtävä "Bongaa messuilta kolme julkkista", selfiekuvat kirjailijoiden (ja muiden "julkkisten") kanssa ja tyytyväisyyteni siitä, ettet mennyt Yökylässä Maria Veitola -tosiTV-ohjelmaan.
Tästä ajattelen samoin:
"Mutta erityisen tyhjältä minusta nykyään tuntuu lasten ja nuorten vähenevään lukemiseen ajoittain
kohdistuva moralistinen paheksunta, kun kerran aikuisetkin ovat ottaneet aivan yleiseksi
tavakseen julkaista vahvoja mielipiteitä teksteistä, joita he eivät ole lukeneet eivätkä aio lukea."
Vielä on pakko sanoa, että minä myös halveksin tiettyjä piirteitä tässä ajassa. Parempiakin kulttuuriaikoja on tullut eletyksi. Ja selfiekuvaan en ole mennyt kuin oman aviomieheni kanssa ja Espanjassa Mijasin aasipatsaan kanssa, kun kirjoitin pienen hämmästelyn turistien tavasta tunkea itsensä kuvissa aina etualalle olkoon kuvauksen kohteena kaunis maisema tai keskitysleirin portti.
Mukavaa syksyä ja talven alkua sinulle myös!
Jotenkin absurdi ajatus, että kirjailija aivan oikeasti voisi kontrolloida sitä tekstiä, jonka tuottaa. Ei se ole edes teoriassa mahdollista. Eikä kaunokirjallisuus toimi siten. Tieteessä kirjoitetaan mahdollisimman eksaktia kieltä, jotta mahdollisimman moni ymmärtäisi sisällön samalla tavoin, ja tuloksena joka toinen sana on erityissanastoa, joka tarkoittaa juuri tietyn ilmiön tiettyä ilmentymää, usein vielä varmuudeksi määritelmän kera. Kaamea ajatus, että kaunokirjallisuuden kuuluisi tai että se edes voisi toimia samoin. Kaunokirjallisuudessa on viehättävää juuri se, että samat sisällöt voivat merkitä eri ihmisille eri asioita.
VastaaPoistaSamuli Putro puhuu juuri tästä, miten ihminen kirjoittaa fiktiossa itseään ja itsestään. Jos siinä ryhtyy kauheasti kontrolloimaan niin sekin on itsestä kirjoittamista.
PoistaTämän ansiosta me kai tunnistamme fiktion kirjoittajan jo muutamasta lauseesta toisin kuin tieteellisen tekstin kirjoittajan.
Eiköhän romaanilla ole yhtä monta tulkintaa kuin on lukijaakin. Bloggaajana olen monesti huomannut, että joku itseä koskettava teksti on jostakusta toisesta haljua ja päinvastoin. Makuasioista on turha kiistellä.
No eipä tieteessäkään, ainakaan humanistisessa tutkimuksessa, aina kirjoiteta mahdollisimman "eksaktia kieltä", vaan nimenomaan erilaisten muotoilujen alle kirjoitetaan myös piiloviestejä ja välillä ollaan tietoisesti epämääräisiä, jätetään myös itselle tilaa seuraavassa artikkelissa johdattaa jotain kenties aivan eri suuntaan :). Kirjailija kirjoittaa ja lukija tulkitsee ja näkee tekstissä oman kokemuspohjansa kautta usein jotain aivan muuta kuin kirjoittaja kirjoittaessaan. Oli kysymys sitten faktasta tai fiktiosta. Tämä on universaali ilmiö, ollut olemassa siitä lähtien kun Mesopotamiassa alettiin kirjoittamaan.
PoistaKiitos Sanna korjaavasta kommentistasi!
PoistaLukijatar saattoi tarkoittaa jotain muuta, mutta itse ajattelin lähinnä sitä, että fiktiossa riittää genrejä kokeilevista perinteisiin, kun taas tieteessä ei ole niin paljon variaatioita. Tiedepiireissä siis myös tunnistetaan kollegojen "käsiala" huolimatta tieteellisen kirjoituksen muotosäännöistä.
Niin, humanistista tutkimustakin lienee monenlaista ja -tasoista. Meille kuitenkin kirjallisuustieteen graduvaiheessa kärjistetysti ohjeeksi, että "kuvittele lukijasi mahdollisimman tyhmäksi ja pahantahtoiseksi", eli toisin sanottuna: muodosta johtopäätöksesi, argumenttisi ja määritelmäsi siten, että niitä ei voi ymmärtää pahalla tahdollakaan väärin ja että ne ovat mahdollisimman selkeitä seurata. Mutta tietysti tieteellinen kielikin on luonnollisen kielen monitulkintaisuuden vanki, siitä ei pääse mihinkään eikä kukaan siitä eroon pyrikään. Mutta onhan tieteellinen tutkimus - humanistinenkin - nyt täysin eri tekstilaji kuin kaunokirjallisuus.
PoistaSiihen pitäisi pyrkiä, että kaunokirjallisuus olisi eri tekstilaji kuin tieteellinen. Mutta mitä pidempään on ollut tutkimusmaailmassa ja mitä enemmän on myös tutkimuskirjallisuutta lukenut, huomaa kuinka veteen piirretty viiva se on :). Ja nythän tämä "tarinallinen tietokirjallisuus" on kovasti tulossa eturintamaan.
PoistaYmmärtääkseni mitä meritoituneempi tutkija, sitä enemmän hänellä on "lupa" heitellä epämääräisyyksiä. Muilta vaaditaan vahvempaa nojautumista argumentaatioon. Mutta vaikka epämääräistä kieltä ja lennokasta ilmaisua saatta esiintyä tieteellisessä tekstissä, lienee humanistisen(kin) tutkimuksen silti pysyä perusperiaatteiltaan hyvän ja selkeän argumentaation linjoilla.
PoistaMonessa perheessä yleensä isä tai äiti selittää lapsilleen, että pitää tehdä kaikki juuri kuin sanotaan, ja perustellaan sitä sillä kuinka paljon vanhemmat satsaavat siihen.
VastaaPoistaMinusta kirjat ovat kuin lapsia, eli ne lentävät maailmalle ja elävät omaa elämäänsä, ja silloin panostukset eivät enää paina. Kenenkään minusta ei tarvitse julkaista kirjoittamiaan kirjoja.
Olen lukenut Hesarin jutun ja olen ollut hyvin huolissani siitä, että kukaan (toinen kirjailija) ei ole kyseenalaistanut tätä Grantan juttua, jossa fantasioidaan väkivallalla.
Korhonen sanoo tuossa Hesarin jutussa, että hänen kirjoituksessaan on itseironiaa, ja olihan siinä - vähäsen, enemmän välittyi kuitenkin (tälle lukijalle!) loukkaantuminen ja syyttelevä viha.
PoistaEn pääse oikein perille siitä, mihin Korhonen pyrkii.
Jos hänen kirjojaan on tulkittu noin väärin, niin eikö hän sitten ole osannut muotoilla tekstiään niin, että vääriltä tulkinnoilta olisi vältytty? Kun kirja on julkaistu, lapsi lentänyt maailmalle, ei voi enää muuta kuin seurata, miten se otetaan siellä vastaan.
Mua kiehtoo ihan hirveästi se, kuinka äänikirjat on luiskahtanut mun arjen hyvin tärkeäksi osaksi tosi nopeasti. Ne valloitti ne hetket, jotka ennen eivät olleet niin sanotusti missään käytössä. Siivoaminen, tiskaaminen, kokkaaminen, kävelyillä käyminen on nykyään todella mieluista puuhaa kun samalla voi kuunnella kiinnostavaa kirjaa. Vastaavia innovaatioita hiotaan varmasti kustantamoissa koko ajan. Varmasti myäs sähköiset kirjat yleistyvät, kunhan ne käyttäjien mielestä palvelevat kätevästi jotain tiettyä tarvetta. Tällä hetkellä e-kirja palvelisi mua paremmin kuin perinteinen paperinen vain pitkällä oleilulla paikassa, jonne ei voi kantaa kassikaupalla paperikirjoja mukanaan.
VastaaPoistaSinähän oletkin todella ottanut äänikirjat haltuun.
PoistaMinä en ole kuunnellut äänikirjoja kuin muutamilla automatkoilla kuskin vieressä.
WSOY:n toimitusjohtaja Timo Julkunen toteaa tuossa mainitsemassani artikkelissa, että e-kirjasssa perustabletin tuotteena ei ole sitä uutta jujua mitä äänikirjassa, jossa myös on vielä kehittämistä.
Saa nähdä, mitä vielä keksitään.
Hyvin olet sitaatit valinnut, kun toinen on oikein hyvä ohjeistus ensimmäiselle meuhkaajalle. Onhan kirjailijan homma rankkaa ja varmaan todella v-mäistä saada pitkän työn jälkeen huonoa kritiikkiä. Tekisi mieli ymmärtää Korhosta, vaikka purkaus vaikuttaa kakaramaiselta. Onhan noita ennenkin näkynyt, kirjailijoiden vastineita kriitikoille. Omien lukijoidenkin kannalta olisi parempi käydä keskustelua viileämmin siitä minkä tyhmä kriitikko on ymmärtänyt väärin. Mutta tarkoitus oli ilmeisesti saada enemmän näkyvyyttä näin ja onnistui.
VastaaPoistaLeena, satuin lukemaan nämä kirjat lähekkäin ja huomasin, että sopivat samaan pakinaan.
PoistaMinulla oli ensin tarkoitus pistää tekstit vain peräkkäin puhumaan toisilleen, mutta en malttanut olla kirjaamatta myös joitain omia ajatuksia.
Korhonen lainaa myös ulkomaisia kritiikeistään tuohtuneita kirjailijoita. Joku osaa tehdä suuttumisestaan hauskaa kuten Nick Cave levyarviostaan vimmastuneena arvostelijalle osoitetussa Scum-kappaleessa.
Mikäs siinä, kirjailijat ja kriitikot pompotelkoot keskenään. Sitä vain en ymmärrä, että Korhonen sijoittaa ammattikriitikot ja bloggaajat samaan vihalaariinsa.
Bloggaajat ovat lukijoita!
Mutta bloggaajat ovat lukijoita jotka tuottaa julkista kirjapuhetta, eli tässä asiassa verrannollisia ammattikriitikoihin.
PoistaEivät minusta ole verrannollisia ammattikriitikoihin, vaan kirjakahvilaan. Ammattikriitikoilta edellytetään ammatin ja koulutuksen mukaista osaamista, bloggareilta ei muuta kuin luku- ja kirjoitustaitoa.
PoistaEi se nyt ihan noin mene - lehdet ovat ikiajan julkaisseet sellaisten kriitikoiden tekstejä joita haluavat julkaista, ei siellä mitään muodollisia, koulutuksellisia vaatimuksia ole ollut. Kunhan osaa kirjoittaa riittävän hyvin, se riittää. Niin kuin kirjailijallekin. Pääasia on että on jotakin sanottavaa. Yliopistoista tietysti on aina "valmistunut" päteviä kriitikoita joilla ei oikeastaan ole mitään sanottavaa.
PoistaJotkut bloggaajat kyllä pitävät itseään hyvinkin kriitikoina. Sitten on meitä muita (kuten Leena ja minä), jotka haluamme istuskella kirjakahvilassa, kuten tässä nyt. Taidankin hakea glögimukin koneen viereen.
PoistaKirjojen kansiliepeissä on alkanut näkyä otteita blogeista lehtiarvostelujen ohella. Jotkut bloggaajat ottavat vastaan kirjoja, joiden kannen yli kulkee teksti "arvostelukappale" - siis arvostelumielessä lukevat jo ennen kuin kirja on kaupoissa. Itse en tohtisi pitää itseäni minään kriitikkona, on vain kiva keskustella kirjoista ja kirjojen ympärillä.
Hdcanis taitaa siis olla tässä oikeassa. Puheenporina kirjakahvilasta kuuluu laajemmalle tahdomme tai emme.
Meillä on muutamia hyviä kulttuuritoimittajia maakuntalehdissä. Ennen luotin Hesariin, mutta en enää, olen pettynyt niin moniin sen kirja- ja elokuva-arvosteluihin viime aikoina.
Ja onhan kirjailijoitakin kriitikoina, kuten esim. Matti Mäkelä. Hänen arvostelutyylistään olen pitänyt.
Minua kiinnostaisi, ketkä ne kriitikoina itseään pitävät bloggaajat ovat? Olisiko Marjatta antaa ihan konkreettisia esimerkkejä, kun ei varmaan ole salaisuus kyseessä: blogit ja tekstit kun ovat julkisia.
PoistaItse olen blogannut kirjoista yksitoista vuotta eikä ole vielä kertaakaan tullut mieleeni, että olisin jonkin sortin kriitikko, vaan nimenomaan bloggaaja joka kirjoittaa mistä milloinkin kirjoittaa.
Tämä sama asenne on vallalla kaikissa minun tietämissäni kirjablogeissa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että se on totta. En varmasti tiedä kaikkia Suomen kirjablogeja. Väitteesi kuulostaa korviini kuitenkin niin omituiselta, että siksi kysyn ja pyydän perusteluja ja ihan konkreettisia esimerkkejä "kriitikko-bloggaajista".
Riippumatta tekstilajista ja minkä sitten ajatteleekin olevan suhteensa kritiikkiin, niin siinä vaiheessa kun keskustelu ja kirjoittelu tapahtuu julkisella nettisivulla, kirjoittaja on julkinen sanankäyttäjä.
PoistaJa silloin vastuussa kirjoittamisestaan, jolloin myös julkinen kyseenalaistaminen ja palaute on oikeutettua.
Kirjakahviloiden ja lukupiirien keskustelut ovat yksityistä pienen piirin puhetta joka ei Googlessa ja vastaavissa näy: jos haluaa tällaista harrastaa niin julkinen blogi ei ole oikea muoto.
Elegia, hyvä että kysyt tätä. Mietin taas kerran tätä asiaa perinpohjin.
PoistaKirjoitin 2013 vasta kolmisen kuukautta bloggailtuani kriittisen postauksen Kirjabloggaaja kriittisenä, kun blogimaailmassa harhaillessani (enhän minä tuntenut ketään) törmäsin koko ajan samanlaisiin arvostelutyyppisin kirjoituksiin, joissa arvioitiin kirjaa eri puolilta ja annettiin pisteitä/tähtiä/sydämiä eikä paljon keskusteltu.
Minä olin niin odottanut ja kaivannut keskustelua ja olen löytänyt sitä kyllä, olin vain malttamaton.
Tässä se kirjoitus on, olen monissa mielipiteissäni kehittynyt, mutta osasta olen edelleen samaa mieltä:
http://marjatankirjat.blogspot.fi/2013/06/kirjabloggaaja-kriittisena.html
Kirjapostaus on vähän kuin kouluaine ennen (nykyään on varmaan jo monipuolisia kirjoitustehtäviä), epämääräinen ja laaja tyyliltään, mikä onkin ihan hyvä.
Suurin osa kirjoituksistamme kuitenkin pakkaa olemaan arvosteluja, itsellänikin silloin kun kirjasta kirjoitan, vaikka tavoitteenani olisi kirjoittaa kirjan esittely. Tässä Kyösti on oikeassa, kirjoittelumme, kevytkin, on julkista puhetta.
Muita kirjallisuuspostauksissa löytämiämi kirjoitusmalleja arvostelun lisäksi ovat kirjaesittelyt, kirjavinkkaukset, lukupäiväkirjat, kirjeet kirjailijalle, esseet ja pakinat. En ole huomannut kenenkään kirjoittavan runoa tai esim. jatkoa novelliin.
Itse leikin kerran kustannustoimittajaa ja kerroin, mitä muuttaisin jo valmiissa julkaistuissa teoksissa, ja kääntäjäksikin olen pyrkinyt kääntäjän paikalle, röyhkeä minä.
Tuo kommenttini alku ei siis viittaa kehenkään, vaan yleiseen tapaan. Jos lupaa kustantamolle tehdä kirja-avosteluja ja ottaa sitä varten vastaan arvostelukappaleen kirjasta, niin eikö silloin kirjasta kirjoittaessaan toimikin kriitikkona?
Itsekin saan usein kustantajilta s-postia, jossa kysytään otanko vastaan kirjan arvosteltavaksi. En ota, koska en tunne itseäni kriitikoksi.
Leenan tavoin ajattelen, että kriitikolla pitää olla osaamista. Kriitikon pitää - pitäisi - osata sijoittaa kirja kirjallisuuden historiaan ja tämän päivän kirjallisuuden kenttään eikä vain kertoa omaa mielipidettään.
Konditionaalin lisäsin, koska olen alkanut Kyöstin tavoin huomata, että näin ei olekaan. Joskus tuntuu, että osaisin jopa itse tehdä paremman arvostelun tai "arvostelun" kuin ammattikriitikko.
Pistäydyin vielä juuri äsken Kotimaiset kirjablogit -sivustolla ja huomasin, että postaukset ovat kyllä muuttuneet rennommiksi kautta linjan, hyvä!
Tärkeintä kai on, että nautimme sekä lukemisesta että kukin oman tyyppisestään kirjoittamisesta, eikö vain?
Hd:ltä tuli vielä hyvä kommentti tuonne.
PoistaSomessa vaatuullisuus usein unohtuu. Kirjablogeissa harvemmin kuin muualla, mutta on kyllä hyvä ottaa sellainen asenne, että kirjoittaa vain sen minkä voisi kasvokkainkin sanoa.
Marjatta, kiitos vastauksesta. Eli kyse ei ole siitä, että bloggaajat xyz mieltävät itsensä kriitikoiksi, vaan sinä miellät heidät. Siinä on iso ero. Esimerkiksi minä en ole sitä mieltä, että hyväkysessään kirjan kustantamolta bloggaaja pitää itseään kriitikkona (paitsi sinun kohdallasi, koska niin kirjoitat tuossa yllä). Oletko kysynyt koskaan keneltäkään arvostelukappaleistakin bloggaajavalta henkilöltä minä hän itseään pitää? Me bloggaajat voimme itsekin kunnioittaa toisiamme ja kysyä olettamusten sijaan ainakin jos esitämme täällä julkisesti väitteitä.
PoistaKriitikon tehtävä on melko selkeä ja toisaalta rajattu. Lisäksi pyrkimys objektiivisuuteen on vahva. Toisin sanoen aivan eri lähtäkohta kuin bloggaajalla, joka voi niistä arvostelukappaleistakin kirjoittaa mitä tahansa maan ja taivaan väliltä valitsemallaan tyylillä tai tyylittömyydellä, ja kaiken lisäksi täysin subjektiivisesti.
Minä nautin lukemisesta ja kirjabloginikin sai alkunsa nimenomaan lukupäiväkirjastani, joka muutti ns. nettiin. Blogit ja bloggaaminen on muuttunut paljon sitten vuoden 2006. Ilo lukemiseen ja rakkaus kirjoihin on minulla siis melko hyvin säilynyt.
Ohjenuorani on, että kaiken mitä kirjoitan nettiin, voisin sanoa kyseiselle henkilölle myös kasvokkain. Se pätee myös kirjamielipiteisiini. Tosin jos katselee blogini alkuaikojen tekstejä, niin ihan hävettää. Sellaista skeidaa on tullut kirjoiteltua, että poskia kuumottaa (tai no, mielipitetteni takana seison edelleen, mutta ne olisi voinut esittää toisinkin).
Vaan ihminen muuttuu ja blogi myös ja toisaalta tuolloin kirjablogeja ei paljon ollut. Se oli oikeastaan aika ihanaa omassa pikku nurkassa näpräämistä :-)
Elegia, just noin, minä miellän. Olen varmaan ajatellut sitten asian väärin.
PoistaEn ole todellakaan halunnut loukata sinua tai ketään, vaan olen pähkäillyt omaa suhtautumistani bloggaamiseen. Siihen kuuluu myös suhtautuminen arvostelukappaleisiin. Olen niin naiivi ja tyhmänrehellinen tosikko, etten pystyisi ottamaan vastaan kirjoja, joita en aiokaan arvostella, vaan kasata ja ehkä antaa pois. Nimittäin kai niistä kirjoista sentään pitää kirjoittaa, jos ne on saanut. Minua tuollainen tehtävä sitoisi ja stressaisi.
Kaikkia ei, se on ok. Jotkut jaksavat ja osaavat kirjoittaa reippaasti ja nopeasti kirjasta kuin kirjasta.
Ilmaiseksi saadusta kirjasta syntyy tottakai ihan yhtä loistavia kirjoituksia kuin itse ostetusta tai kirjastosta lainatusta.
Kai tänne blogimaailmaan mahtuu eri tavoin ajattelevia. Otin kantaa kasvatusasioihin opettajan työssä ollessani ja tottavie ottaisin edelleen, peruskoulun puolesta, jos olisin työelämässä. Olen ajatellut, että blogistaniassakin on hedelmällistä sanoa mielipiteitään blogiasioista.
En kuulu mihinkään facebook-ryhmiin enkä koe tarvetta olla samaa mieltä porukassa, vaan omaa mieltäni.
Tämä juolahti mieleen, kun Riku Korhonen oli saanut kuulla, että joku facebook-ryhmä oli yhteen ääneen määritellyt hänen kirjoituksensa.
Tuossa toisessa kappaleessa sanot, että kriitikon tehtävä on selkeä ja että siihen kuuluu mm. objektiivisuus. Täällä edellä keskustelussa on kuitenkin tullut viestiä monelta taholta, että näin ei ole enää, vaan perinteiset kritiikit ja persoonalliset bloggaukset alkavatkin sulautua toisiinsa.
Olen kirjoittanut tätäkin tosi hitaasti ja pysähdellyt pohtimaan.
Olen varmaan tosi hölmö, kun en ota ilmaisia kirjoja kun niitä tarjotaan. Olisihan se kirjallisuuden hyväksi sekin, jos vaikka välittäisi ilmaiskirjoja eteenpäin tai sutaisisi kirjasta blogiin jotain nopeasti, kun ei niitä "oikeita arvosteluja" läheskään kaikista kirjoista laadita.
Ja teilaaminenkin on joskus oikein hyvää mainosta.
Riku Korhonen sanoo, että kirjailijat masentuvat huonoista kritiikeistä, niin se yleensä onkin, mutta joskus myös kohuksi asti yltävä huono kritiikki myy enemmän kuin pliisu kehu.
Ihminen muuttuu, sanot. Näin on. Saa nähdä, miten blogien käy muun sometouhun keskellä.
En minä ole loukkaantunut. Eikös tämä ole sitä keskustelua? Minulla ei ole edes omaa lehmää ojassa (enhän itsekään ota vastaan a-kappaleita). Kuten jo mainitsin, kysyin koska minusta väitteesi oli outo koska en ole itse sellaiseen asenteeseen lukemissani blogeissa törmännyt. Siksihän kysyinkin. Ja sain vastauksen: olet ulottanut oman olettamuksesi koskettamaan kaikkia muitakin eli päättänyt heidän puolestaan. Näin minä sen koen.
PoistaJa totta kai blogeihin kuuluu omaäänisyys ja omat mielipiteet. Ei niitä huomatakseni ole kukaan kieltämässä, kaikkein viimeiseksi minä. Mieluummin kysyn ja pyydän perusteluja kuin päätän jonkun toisen puolesta. En voi sietää asenteiden/ajatusten asettamista toisten suuhun/päähän, vaan nimenomaan kannustan olemaan omaa mieltä. Minäkin kirjoittelen tässä ihan vain omia mielipiteitäni: en edusta mitään laumaa tai ryhmää, vaan kerron ihan omia ajatuksiani.
Kenties kritiikki sitten Suomessa lähenee enemmän subjektiivista mutuilua niin kuin bloggaaminenkin. Pakko tunnustaa, etten ole järin perillä suomalaisen kritiikin tilasta, mutta toivottavasti siinä jokin objektiivinen säie vielä säilyy. Toisaalta: mitä tekemistä kritiikin tilalla tai tyylillä edes on blogien kannalta? Mielestäni ei oikeastaan mitään.
Minulla on itselläni melko mutkaton suhde a-kappaleisiin. En halua niitä enää. Pyysin joskus joitakin a-kappaleita eri kustantamoilta omien intressieni perusteella ja sainkin yleensä pyytämäni. Luin ja bloggasin ja merkitsin tunnollisesti postaukseen, että kirja on a-kappale. Suurin syy, miksi pyysin ilmaisen kirjan: olin ahne. En tiedä kuinka viisasta tätä on sanoa ääneen (mutta en jaksa välittää), mutta koska asun täällä perähikiällä Suomesta katsottuna, niin minulle ilmainen kirja oli oikein kätevä tapa saada suomenkielistä luettavaa. En missään tapauksessa tilailisi tänne kirjoja Suomesta ja maksaisi itse. Lopetin kuitenkin etsikkoaikani jälkeen a-kappaleiden pyytämisen (taisin pyytää kirjoja yhteensä kahden vuoden aikana hyvin maltillisesti ja sitten totesin, ettei se sovi minulle) eikä niitä ole blogissani aikapäiviin nähty. Kerron tämän siksi, että haluan valottaa että tällainenkin syy voi olla a-kappaleiden taustalla. Tosin tuskin kenelläkään muulla kuin minulla (vahva mutu-väite).
Blogit ovat muuttuneet ihan mielettömästi (kuten jo sanoin) siitä kun itse aloitin. Silloin muinoin ei tarvinnut ollenkaan mietiskellä toimiiko markkinavoimien kätyrinä kirjoitellessaan mielipiteitä lukemistaan (ja itse hankkimistaan) kirjoista blogiinsa. Itsehän en koe olevani mikään mainostoimisto (vaikka blogini ikivanha osoite koomisesti mainoskatko onkin), vaikka periaatteessa tuotteista (kirja) kirjoitankin. Mielipiteellä ja mainoksella on minun silmissäni edelleen vissi ero.
Tulipas pitkä kommentti. Tarkoitukseni ei ole piinata sinua, vaan valottaa omia näkemyksiäni. Minun kanssani ei todellakaan tarvitse olla samaa mieltä. Harva ihminen on kaikkien kanssa kaikesta samaa mieltä ja he voivat silti tulla toimeen. En minä täällä ainakaan mitään kaunoja kanna. Olen aina sinusta (ja blogistasi) pitänyt ja siksi rohkenin kommentoidakin.
Tiedän Elegia - kuin myös minä sinusta ja blogistasi.
PoistaOlen muotoillut lauseeni "jotkut pitävät itseään kriitikoina" tosi huolimattomasti, ja se kuulostaa myös ilkeältä. Ymmärrän sen nyt, kiitos sinun.
Näinkin voi toisesta välittää, pyytämällä tarkennuksia.
I appreciate it!
Minulle on oikeastaan aivan sama pitääkö joku kirjabloggaaja itseään kriitikkona vai ei (tai onko hän sitä vai ei). Vain sillä on merkitystä, että kirjoittaako hän kirjallisuudesta niin, että minä kiinnostun.
PoistaKirjablogejakin on nykyisin niin paljon, ettei niitä millään ehdi lähimainkaan kaikkia seuraamaan. En tarkoita moittia, sillä mukavahan se vain on, että kirjallisuus ihmisiä innostaa. Mutta miten tästä joukosta löytää omalta kannaltaan kiinnostavimmat?
Arvostan sitä, jos blogisti osaa sijoittaa lukemansa kirjan laajempiin yhteyksiinsä. Esimerkiksi kirjailijan tuotannon tai lajityypin tai sen merkittävyyden kannalta. Ehkä se on sitten kuitenkin sitä "kriitikkomaisuutta"? Erityisen hienoa on, kun bloginpitäjä osaa herättää ajatuksia kirjallisuuden yleisistä ilmiöistä ja kehityssuunnista. Ja herättää niistä keskustelua.
Kaikki kunnia toki myös toisenlaisille tavoille kirjoittaa. Kaikille äänille on paikkansa. Paitsi ehkä niille rumille ja pahantahtoisille.
Luin tätä vielä ja korjaan: se oli siis hdcanis joka sanoi että kirjablogikeskustelut ovat julkista puhetta.
PoistaOnhan se tietysti kaikkien tiedossa, mutta on hyvä välillä muistuttaa itseään, minun ainakin.
Paljon olen taas oppinut tässäkin ajatustenvaihdossa ja saanut nähdä asioita eri kanteilta.
Kannattaa kirjoittaa epäröivä, kyselevä ja jotenkin keskeneräinen blogikirjoitus, niin saa aikaan hyvää keskustelua. Ei se ole vaikeaa, koska mistä tässä maailmassa voi muodostaa varman mielipiteen pitemmäksi aikaa, ei paljon mistään?
Olet Pekka täysin oikeassa tuossa pahantahtoisen puheen välttämisessä - kunhan ei mennä siihen, että väärintulkinaan pelossa ei sanota enää yhtään mitään.
En ole lukenut Korhosen esseetä (olen kyllä lukenut siitä) ja tämän innostamana tilasin sen kirjastosta. Olen tavannut Riku Korhosen kerran ja hän oli minusta huumorintajuinen ja fiksu tyyppi. Eiköhän hän tahallaan liioittele. No ehkä luen tekstin ensin.
VastaaPoistaKannattaa lukea!
PoistaMinusta tämänkertainen Granta on kaikenkaikkiaan kiinnostavampi kuin monet aiemmat.
Muistan kun sinä odotit malttamattomana kritiikkejä esikoisestasi. Kritiikki on tärkeää, ja suhtautuminen siihen on oma lajinsa, jota ei varmaan täysin ymmärrä ennen kuin on itse julkaissut jotain.
Luin Korhosen tekstin ja ihailen taas kerran sitä, miten hän asettaa itsensä alttiiksi, tällä kertaa tunnustamalla että arvostelu sattuu ainakin jossain määrin. Hän ottaa riskin kirjoittamalla kriitikoista ja bloggareista näin, sillä kirjailija on heistä riippuvainen tai oikeammin he vaikuttavat kirjailijan ansioihin. Kirjoittajakoulutuksessa neuvottiin, ettei saa koskaan julkisesti reagoida kritiikkiin. Kirjoittajakaverini kirjoitti tietoisen viihteellisen kirjan "Kesä kasiysi" ja sai todella v-mäisen arvion Hesarissa. Minusta se oli törkeä. Itselläni ei ole ollut kritiikin suhteen ongelmia, pahinta on se, ettei saa kritiikkejä lainkaan.
PoistaHeidi, kävin lukemassa tuon arvostelun. Se vaikuttaa pelkältä mielipiteeltä. Arvostelussa pitäisi ehkä olla sekä hyvää että huonoa, ei vain huonoa.
PoistaMuistelen kotkalaisen novellisti Raija Siekkisen tapausta. Ei hiiskaustakaan hienosta kirjasta missään mediassa. Hesarin arvosteluahan siihen aikaan odotettiin. Hesarissa oli arvostelua jemmattu ja laitettu aina jotain muuta edelle, aikaa kului, ja kun Siekkinen sitten kuoli yllättäen lehdessä pahoiteltiin.
No jopas on. Hyvä kun kirjoititte tästä. Pistää miettimään.
VastaaPoistaKiinnostavaa pohdiskelua, niin itse bloggauksessa kuin kommenteissakin. Minullekin sekä lukeminen että tällainen pienimuotoinen, ei ammattimainen kirjoittelu ovat tavattoman tärkeitä. Ja koska tietooni ei ole suotu lopullista totuutta, pidän myös keskustelua erityisen arvokkaana asiana, sillä siinä omakin näkemys elää ja muotoutuu.
VastaaPoistaOn hyvä muistaa, että tekstejäkin on monenlaisia. Karkeasti voi ajatella, että kun haluaa viestittää toisille jonkun asian tai ajatuksen, tulee tekstin olla selkeää ja ymmärrettävää. Toisaalta kaunokirjallisuuden tavoitteet voivat olla moninaisempia. Tällöin teksti voi olla tarkoituksellisen tulkinnanvaraista ja jokainen lukija suorastaan haastetaan näkemään se omalla tavallaan.
Tekstejä on monenlaisia, keskustelu on arvokasta ja oma näkemys on hyvä pitää avoinna.
PoistaKiitos kommentistasi Pekka!
Minä en ole mikään ammattikirjoittaja, en ihan kirjoittaja ollenkaan, vaan ihan huvikseni kirjoittelija, paljolti ihan vaan uteliaisuudesta nähdä miten ne, jotka sattuvat niitä lukemaan ymmärtävät mitä siihen on kirjoitettu, taikka väärin ymmärtävät sitä sotkua, mikä sattuu syntymään kaikesta sanasokeudesta ja lyöntiviheistä.
PoistaToiset haukkuvat,kuten noissa englanninkielisillä kirjoitussivustoilla ovat näreissään, ja sanovat, että minä manglaan heidän kieltään, ja toiset taas - joita on harvemmassa- sanovat, että siinä on ideaa ja kehuvat, ettei minun pitäisikään hioa loppuun asti sanomisiani, koska ne ovat sellaisenaan jo oman tyylisiä.(hän on oma laatuisensa, sanottiin ennen hulluista)
Jos ajatellaan asiaan sillä tavoin kun Herman Hesse sanoi alkupuheessa kirjassa 'aro susi', että runollisen kirjoituksen voi ymmärtää, taikka jäädä ymmärtämättä monella tavoin. Monessa tapauksessa ei kirjoittaja itse ole oikea henkilö sanomaan mistä se ymmärtäminen pitäis alkaa ja väärinymmärtämisen loppua. Moni kirjailija on löytänyt oman tekstinsä lukijasta työnsä paremmin ymmärtäjän, kun itse siitä koskaan olis ymmärtänyt
Tämä on hyvä huomio! Lukijat saattavat todellakin löytää kirjoista kirjoittajalle itselleen uusia puolia.
PoistaBlogikirjoituksiakin tulkitaan eri tavoin, saati sitten romaaneja.
Minä tulkitsen sinun kirjoitustyylisi persoonalliseksi ja viehättävällä tavalla pohdiskelevaksi.