Matkakirjeitä Espanjan Aurinkorannikolta 5: Hyvästi kesäaika ja Gracias a la vida

Hyvästi kesäaika, konkreettisesti! Tänään tätä, ja kohta lumessa pohruamista. 

Gracias a la vida (Julio Iglesiasin laulamana), elämälle kiitos siitä, että pääsin tälle matkalle.

Kumpikaan meistä matkalaisista ei ole tällä kertaa kävellyt lasiovia päin tai sairastunut keuhkokuumeeseen. 
Päinvastoin, lämpö tuntuu vieneen pois jäykkyyttä kropasta ja mielestä. Iho on lämmin ja olo voimakas ja hyvä.

Kiitos matkakumppanille, Untolle! Hänkin on viihtynyt rantalomalla näin loppukaudesta, kun ei ole tarvinnut niin paljon suojata ihoaan. Unto kuvaa tässä alla olevassa kuvassa Benalmádenan Paloma-puiston komeita kukkoja. 

Gracias a la vida myös kaikista kulttuurielämyksistä!

Kävimme lopuksi vielä copla-konsertissa Benalmadenan kulttuuritalolla. Copla on melodramaattista flamencon ja meidän tangomme tyyppistä musiikkia. Ymmärsin vain joitain sanoja (muerto, luna, amor, corazon, primavera), mutta tuntui että tajusin silti tarinan. 
Copla-laulajat ovat yleensä pukeutuneita näyttäviin kansallisasuihin, jotkut ovat modernisoineet esityksiään ja ottaneet vapauksia puvun suhteen, mikä monen vartalolle sopiikin paremmin. 
Esiintyjinä oli paljon vanhempia naisia, täydellisiä mutta erottumattomia.
Minä hurmaannuin täysin nuorehkoon down-naiseen nimeltä Isla Olmo. Hän oli täydellisen itsevarma ja upea sekä liikehdinnässään että laulussaan. Hänellä oli pareina komeita nuorukaisia, Edu Diaz, jolla on hieno hidas liikekieli ja muhkea ääni ja toinen joka esiintyi hauskasti nopein liikkein. Hänen nimensä jäi kuulematta. 

Elämälle kiitos siitä, että täälläkin saatoin kirjoitella (epämukavammin kuin kotona, mutta niinhän se on aina matkoilla) ja vaihtaa ajatuksia blogeissa! 
Ja että kotiin on kiva palata. Olen lähes malttamaton näkemään läheisiäni kolmen viikon jälkeen.

Adios Costa del Sol, vuelvo seguramente! 

Matkakirjeitä Espanjan Aurinkorannikolta 4: Alhambra

Las granadas,
granaattiomenia, jo ylikypsiä

Olimme muutama päivä sitten bussimatkalla Granadassa. Matkan varrella ihailimme silmänkantamattomiin yltäviä mantelipuu- ja oliivipensaspeltoja. 
Jos Suomi on metsäinen, niin sitä on Etelä-Espanjakin, sillä erotuksella että puut on istutettu riveihin ja ne tuottavat hedelmää. Samalla tavalla peltoina on myös sitruspuita ja viiniköynnöksiä.

Granadan kaupunki on Sierra Nevadan vuorten välisessä laaksossa, kattilan pohjalla. Siellä on todella kuuma keskikesällä, tänä superkesänä jopa 45 astetta. Myös syksy on ollut uskomattoman lämmin, meidän käydessämme lämmintä oli 27 astetta. Oli hauska katsella kesäkadulta lumipeitteisiä vuoria.

Päänähtävyys Granadassa on Alhambran maurilaisaikainen kuninkaiden palatsi (klik). Se on Espanjan suosituin turistikohde ja yksi suosituimpia koko maailmassa.
Me menimme Alhambraan ryhmän mukana. Varasimme valmismatkan tutusta kadunvarsimatkatoimistosta, jonka matkoihin olemme olleet tyytyväisiä niin hinnan kuin laadunkin suhteen. 
Minulle jäi sellainen kutku, että haluan nähdä tämän ihmeellisen palatsin vielä joskus itsekseni tai omassa pienessä seurueessa. Kulkureitille on merkitty eri väylät ryhmille ja individuales-kulkijoille. Päärakennukseen ei voi jäädä kupeksimaan, koska menijät on tarkkaan porrastettu, mutta puutarha-alueella ja aukioilla olisi ollut hauska tunnelmoida ja kuvailla itsekseen vähän pitempään. 
Jos aikoo mennä Alhambraan itsenäisesti, on hyvä varata käynti netistä jo Suomessa ennen lomalle lähtöä. Palatsissa käy vuosittain miljoonia turisteja, ja varauksia saattaa olla pitkäksi aikaa. 

Arabitaiteessa ornamentit ovat tärkeitä.

Maurien vaikutus näkyy niin rakennusten muodossa kuin kauniissa ornamenttikuvioissa Välimeren alueella ihan arkirakennuksissakin, muureissa ja kaakeleissa. 

Arabikulttuurille tyypilliset varjoisat sisäpihat viehättivät. Olen lukenut usemmassakin romaanissa elämästä tällaisilla pihoilla.

Minusta oli myös kiinnostavaa nähdä maurilaisten rakentama, mutta jo roomalaisten aikanaan kehittämä akvedukti, vesijohto, yhä toiminnassa. Kirkas raikas vesi tulee vuorilta.

Sypressit ovat vahvoja ja kestävät muotoilua.  Palatsialueella on käytetty paljon myös myrttiä pensasaitoina. Mikä tuoksu!

Alueen matkamuistomyymälöissä on myynnissä Washington Irvingin kirja Tales of The Alhambra vuodelta 1832. Harmitti, etten ostanut, mutta ei harmita enää, koska se odottaa minua suomen kielisenä jo omassa paikalliskirjastossa (no, 1800-luvun alun englanti olisi kyllä viehättänyt). Valitsin kirjaston nettisivuilta vanhan painoksen, jonka virkailija poimi minulle varastosta ja jo seuraavana päivänä tuli tekstari, että kirja on varaushyllyssä noudettavissa. Kaiken lisäksi Unto sai ladatuksi saman kirjan ilmaiseksi tablettiinsa. Kyllä nykyinen digiteknikka on ihmeellistä. 
Irvingin kirja on eräänlainen matkapäiväkirja, joka sisältää myös esseitä ja tarinoita.  

Jos lähdet matkalle Costa del Solille, täältä on helppoa ja halpaa käydä myös kahdessa paikassa ulkomailla. Gibraltarille pääsee päiväksi 13 eurolla ja Tangeriin Marokkoon noin 50 eurolla, kolmen päivän matka opastuksineen sinne maksaa sekin vain vähän päälle parisataa euroa. Olen ollut noilla opastetuilla reissuilla, nyt tekisi mieli mennä omin päin. 
Meidän 12 tunnin Granadan reissumme oppaineen ja Alhambran pääsymaksuineen oli 52 euroa per henkilö. 
Onhan tämä hurjan paljon halvempaa kuin matkailu Suomessa. 
Bussimaksut lähikaupunkeihin tässä ympäristössä maksavat  1,55 - 1,65, sama matka minulla Kouvolan seudulla on käteisellä  maksettuna noin 5 euroa, Waltti-kortilla 4 ja pikavuorolla 10 euroa. 

Ehkä vielä yksi kirje täältä ennen kotiinpaluuta. 

Tänään alkoi tehdä mieli päästä lukemaan paperi-Hesaria. Muutamia läheisiä on myös jo ikävä. 

Matka on tehnyt tehtävänsä, kun alkaa kaivata kotiin. 

Matkakirjeitä Espanjan Aurinkorannikolta 3: YK:n päivän ajatuksia ja luettuja kirjoja

Kyyhkypatsas Mijasin kaupungissa vuoren rinteellä.
"El pueblo de Mijas por la Paz año 1996"

¡Hola amigos! Otra vez.
Huomenna on Kansainvälinen YK:n päivä. Tätä päivää on vietetty vuodesta 1948, YK:n peruskirja oli astunut voimaan kolme vuotta aiemmin, 24.10.1945. Järjestöä pidettiin aikanaan rauhan takeena ja turvana. Nykyään sen merkitys on harmillisen vähäinen. Minusta on kuitenkin hyvä, että on päivä, joka muistuttaa maailmanrauhan tärkeydestä.  

Olemme lähdössä huomenna Granadaan. En tiedä, miten YK:n päivä täällä huomioidaan. Tilanne on kireä maan sisällä. Kataloniassa kytee kapinahenki, ja mellakoita on todennäköisesti tulossa. 
Täällä etelässä näkyy Espanjan lippuja parvekkeilla, mikä on uutta, yleensä Espanjassa ei paljon liputeta. 
Fuengirolassa oli kansallispäivänä 12.10. rauhan ja yhtenäisyyden tapahtuma, jota seurasimme televisiosta. Tilaisuudessa oli puheita, musiikkia ja tanssia. Ihmiset kannattelivat kulkueessa päittensä päällä 50 metriä pitkää maan lippua. Olisimme varmaan menneet paikan päälle, mutta huomasimme tämän vasta, kun avasimme television.

Kerron lyhyestä kohtaamisesta markkinoilla, koska se jäi mieleeni lämpimänä ja ystävällisenä yhteisyyttä korostavana tilanteena. 
Pysähdyin katselemaan kauniita afrikkalaisia puukulhoja, joissa kämmenet muodostavat kupin. Vertaillessani pää kallellaan kulhojen värisävyjä afrikkalaistaustainen myyjä tuli kysymään:"What color you like, Sis?" 
Sis - minä! Ihanaa! Sisar ja veli ovat sanoja, joita mustien yhteisön jäsenet käyttävät toisistaan. Tuli lämmin olo, hyvä mieli. Vastasin, että pidän eniten tummimmasta, johon hän:"Of course, Sis." Tässä se kuppi on, aion laittaa siihen kotona iltasella päivän korut.

Olen lukenut monta kirjaa rannalla ja täällä kämpillä kodikkaasti iltapuhteella, ellemme ole jossain konsertissa tai muualla menossa.
Innostuin kuvaamaan kirjoja ulkona. Alla kuvat ja jokaisesta lukemastani kirjasta jotain. 

Angie Thomasin kirja The Hate U Give kertoo USA:n mustien keskiluokkaisten ihmisten kohtaamasta rakenteellisesta väkivallasta. Ajattelin, että olen kuullut jo liiankin monta tarinaa valkoisen poliisin ampumista mustista teinipojista, mutta tämä kirja osoittaa, että juuri näin ei saisi ajatella. Ei saisi turtua.
Kirjailija on entinen räppäri ja kirja on hänen esikoisensa.  

"That's the hate they are giving us baby, a system designed against us. That's Thug life."  

Merete Mazzarellan kirja Elämän tarkoitus on esseeteos Mazzarellan tyyliin, täynnä hyviä sitaatteja ja pohdiskeluja. Tiivistelmäksi käyköön se, että hyvä elämä on mielekästä elämää ja siihen liittyy olennaisena osana keskustelu.

Kerstin Ekman kirjoittaa 90-luvulla ilmestyneessä romaanissaan Herätä minut eloon:"Mielipiteiden vaihtaminen, keskustelu on ihmiselle syvästi välttämätöntä. Ellet keskustele, voit jäädä oman vakaumuksesi armoille. Ja tiedäkin, ettei oman vakaumuksensa kanssa voi keskustella."

Minua ärsyttää tässä kirjassa takakannen kuva kirjailijasta. Mazzarellan kuva on käsitelty kasvoista täysin sileäksi ja persoonattomaksi. Pikku juttu, mutta tulee jotenkin pettynyt olo.

Heidi Köngäksen romaani Sandra on ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut laitteella, tabletilla. 
Enpä ole aikoihin lukenut näin hyvää kirjaa! Veikkaan tätä kirjaa vuoden Finlandia-voittajaksi. 
Tilasin Sandran välittömästi itselleni Adlibriksestä oikeana paperikirjana. Tuli sellainen tunne, että tämän kirjan haluan omakseni. Tässä kirjassa on meidän kaikkien historiaa, Suomen vaikeita vuosia. Minun isoäitini ensimmäinen mies vangittiin punakapinallisena, kuten Sandran mies Janne.  
Suomen sisällissota oli erittäin raaka, miten uskomattoman raaka, sen kertoo tämä kirja. Ja miten lähellä nuo ajat ovat. 

Lopultakin jokainen sota on aina häviö, ihmisyyden häviö. Sodilla on aina pitkät jäljet, jotka eivät lakanneet koskaan silloin kun aseet vaikenivat.

Luigi Pirandellon novellikokoelma Ahdas frakki on nyt luvun päällä. Vaikuttaa tasokkaalta. 


Jos kirjat loppuvat, pitää napata joku toisten turistien tänne jättämistä kirjoista. 
Tässä kasa. Tuo David Nichollsin kirja voisi olla hyvä, laugh-out-loud mainostaa Daily Mail kirjan kannessa. 

Hyvää YK:n päivää kaikille! 

Terveisin kirjeenvaihtajanne Maribel Mentula. ♥

Matkakirjeitä Espanjan aurinkorannikolta 2: taidetta, fanittamista ja muuta

¡Hola amigos! Tällä kertaa tarinaa positiivisista elämyksistä. 

Yksi ihana elämys on meri, joka on ollut niin lämmin, että jopa minä olen pystynyt uimaan päivittäin. 

Miksi jokin taide iskee ja jokin muu ei? 

Me olemme molemmat matkalaiset, mieheni ja minä, ihastuneita flamencotanssija Jaime Fresnadaan. Kävimme viime syksynä katsomassa  hänen ja Asami Ikedan esityksiä kahdesti, ja nyt olimme onnellisia kun huomasimme, että sama klubi on edelleen toiminnassa Benalmádenassa. Kävimme siellä heti lomamme alussa. Menemme varmaan vielä loman päätteeksi yhteen esitykseen. 
Jaime Fresnada on opiskellut tanssia Sevillassa ja saanut vahvaa polkemista sisältävästä tyylistään lempinimen El Estampio (tömistelijä). Hän on ollut kuulun mustalaistanssijan opissa, opettanut itse ja esiintynyt jo pitkään niin kotimaassa kuin ulkomailla.
Jokainen näkemämme klubiesitys on ollut erilainen, improvisoitu ja hyvin, hyvin tunteellinen. Fresnadan ja Ikedan lisäksi esityksissä on kitaristi. 

Kuva googlesta

Tämä kuva on Unton ottama. Iltakymmeneltä ulkona otetussa kuvassa oli niin outo sävy ja täällä läppäreissämme heikot kuvankäsittelyohjelmat, että hän päätyi muuttamaan sen mustavalkoiseksi. 
Mikään kuva ei tuo esiin Fresnadan harvinaista säteilyä. Silmät tuikkivat iloa ja hymy lävähtää kasvoille kuin aurinko. Esityksessä ilme muuttuu keskittyneeksi ja usein kärsiväksi. 

Asami Ikeda on suorittanut flamenco-opintonsa synnyinmaassaan Japanissa ja lähtenyt jatko-opintoihin Lontooseen ja sieltä Sevillaan, jossa hän päätyi Fresnadan oppilaaksi. Tästä nukkemaisesta naisesta on vaikea kuvitella sitä voimaa ja jopa rumuutta, mitä hän tanssissaan ilmentää rajuin liikkein ja vääristynein ilmein. 

Ketä taiteilijoita olen fanittanut? Monia. Kirjallisuudesta esim. John Maxwell Coetzeetä ja Toni Morrisonia, musiikista Jorma Hynnistä, tanssista Jorma Uotista. Mikä heissä vetoaa minuun, en tiedä. 

Onko sinulla lukijani fanittamisen kohteita? Onko joku taiteilija aivan yli muiden? Fanittaminen vaatii kiinnostuksen myös taiteilijaan itseensä, ei vain hänen taiteeseensa. Idoli voi olla myös kuollut. Jos ihailee jotain edesmennyttä taiteilijaa, voi käydä hänen haudallaan ja istua tunnelmoimassa kahviloissa, joissa hän on istunut. 


Yhtenä päivänä kävimme Malagan modernin taiteen museossa (CAC, Centro de arte contemporáneo). 
   
Siellä pysähdyin alle kuvaamieni töiden kohdalle. Miksi niiden? 

Adriana Torres,  Conciencia desvelada, 2012

Nämä maalaukset on tehty tyynyliinoihin. Siellä se sydän on, corazon. 
Sydän on pumppumme, jolla on tietty ikä. Joskus sen teho loppuu, ellei mikään muu ole ehtinyt tappaa ihmistä sitä ennen. Sydänsuru, sydämen särkyminen, sydän lyö ilosta, sydänkäpynen. 

Danielle van Zadelhoff,
kokoelmasta Growing up, 2015

Miten kuvaaja on saanut valokuvaan juuri tuon iän, tuon kysymyksen kasvoilla?

Francisco Leiro, Exposed, 2011

Puusta esiin veistetty kolmikasvoinen mies, normaalikokoa hieman isompana. Miten monet kasvot meillä onkaan! 

Carmen Calvo, Au revoir les enfants, 2003

Laumakasvatus? Siihen olen itsekin osallistunut. Kuvassa on jotain kauhistuttavaa, yhtenäiset puvut, mutta erottelevat värit. Olen nähnyt kuvan Pablo Picassosta juuri tuollaisessa kouluasussa. Hän voisi olla tuo oranssipäinen vasemmalla, one of a kind.  
Nämä koulupojat eivät varmaankaan ole onnellisia. 
Ihminen on sosiaalinen eläin, ja kasvatus on ehtymätön keskustelunaihe. 
Miten liikuttavat jalat noilla pienillä pojilla. 

Flamencokenkiä markkinoilla, pienimmät parivuotiaan kokoa. 
Alla meidän matkaajien menokengät, kokoa 41 ja 45. Eikö olekin mahtavat nuo minun kultatossut?

Toinen tuntematon

Toinen tuntematon (2017) syntyi, kun viestintätoimisto Ellun Kanat Kirsi Pihan johdolla ja WSOY ryhtyivät yhteistyöhön tavoitteenaan kertoa naisista, joita mainitaan Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas, joitakin hyvinkin ohimennen. Kirjaan pyydettiin novelleja 22 kirjailijalta ja sen ovat toimittaneet Johanna Catani ja Lari Mäkelä. 

Jokaisen novellin alussa on "ensimmäisestä Tuntemattomasta" ote, josta novelli saa alkukipinän. 
Minusta tämä lähtökohta on hyvin inspiroiva, se antaa sysäyksen ja sen jälkeen vapauden luoda henkilöhahmon tai hahmoja ja heille elämän. Ainoa mikä sitoo, on ajankohta. Nuoremmatkin kirjailijat tuntuvat ottaneen hyvin selvää sota-ajan oloista, esineistöstä ja ilmapiiristä. 

Luin tämän kirjan pääosin lentokentällä ja koneessa matkalla lomapaikkaan. Olen nyt sulatellut sitä muutaman päivän ja löytänyt paljon kiitettävää, mutta myös yhden kriittisen kysymyksen: Miksi muutamat kirjoittajista kirjoittavat naistensa kautta miesten tarinoita uudestaan? Ne me jo tiedämme. Nyt on kyseessä TOINEN Tuntematon. 
Pidin erityisesti niistä novelleista joissa paneuduttiin naisten elämään.

Kirsi Piha sanoo alkusanoissaan, että vaikka nainen ei kuulu rintamatarinaan ja vain häivähtää Tuntemattoman sotilaan sivulauseessa, niin me tiedämme, että hänellä oli valtava vastuu ja tehtävä sota-aikana. Naiset pyörittivät yhteiskuntaa miesten sotiessa. 

Lapset ja koti piti hoitaa, mutta niin myös tehtaat pyörittää ja hevoset kengittää. Naisten elämä ei ollut pelkkää heijastumaa miesten elämästä vaan täyttä ja raskasta arkea, kaipauksen täyttämää toki kaipasi sitten isää, poikaa, veljeä, kihlattua tai puolisoa. 

------

Yksi suosikkinovelleistani on Petri Tammisen Teidän surkeutenne vuoksi. 
Novelli koostuu kahdesta kirjeestä ja yhdestä pienestä paperilapusta. Kirjeet ovat sotamies Riitaojalle.

Ensimmäinen kirje on ruustinna Claudia Lötjöseltä, jolla Riitaojan sisar on töissä. Ruustinna on ottanut oikeudekseen lukea tytön saamat kirjeet ja pitää nyt velvollisuutenaan moittia sotamiestä raukkamaisesta epäisänmaallisuudesta, koska tämä on kirjeissään kertonut peloistaan ja sanonut jopa tavanneensa "julumia ihmisiä". Sodassahan on vain uljaita sotureita ryssää häätämässä. Ruustinna puuttuu asiaan myös, koska pelkää, että sotamiehen sisar Siiri ahdistuu ja hänen työpanoksensa pappilan piikana heikkenee veljen osoittaessa tällaista taistelutahdon puutetta. Ruustinna toivoo, että hänen pieni panoksensa ravistelisi sotamiestä, vaikka varsnainen kohotustytö kuuluukin tämän esimiehille.
Onhan luonnotonta pelätä jotakin sellaista, johon ei voi itse vaikuttaa. Sikäli kuin vihollisen kranaatti sattuisikin juuri teihin, on tuollainen sattumus Jumalan vallassa, Niin yksinkertaista se on. 

Toinen kirje on Siiriltä, joka ei ole tippaakaan ahdistunut, vaan kirjoittaa keveästi ja iloisesti kiitellen veljeään jännittävästä kirjeestä. Sen jälkeen hän luettelee sivun verran, mitä kaikkea on tehnyt ja mitä velikin taas pääsee tekemään, kun pääsee kotiin.
...Minä olen äestänyt ja lannoittanut ja kylvänyt ja jyrännyt ja niittänyt.
Minä olen ollut puintitalkoissa syöttäjänä ja säkittäjänä ja aputyttönä olkien luomisessa ja  jälkien haravoimisessa ja tähkien keräämisessä.  
Minä olen käynyt riihellä ja myllyllä. 
Minä olen korjannut siltaa ja aitaa ja kattoa.
Minä olen valjastanut hevosia.
Minä olen tahkonnut viikatteita. 
Minä olen perannut ojaa ja vetänyt piikkilankaa...
Kirjeen lopussa Siiri hyvästelee veljen reippaaseen tyyliinsä ja pyytää tätä kirjoittamaan, jos ei ole jännittävämpää tekemistä. 

Halvaantuneena makaava äiti on pistänyt Siirin kirjeen mukaan oman lappunsa.
Rakas Risto
Vaikka toiset siellä nyt ampuu niin älä sinä ampu.
Äiti

Osallistun tällä ja kahdella muulla kokoelman novellilla novellihaasteeseen (klik).  


Kiitän Tammisen novellia kiinnostavasta kolmen erilaisen naisen näkökulmasta. 
Vaikka kolmannen naisen osuus on vähäinen, se kertoo paljon ja on hieno lopetus myös rakenteeltaan ja kieleltään täydelliselle novellille.



-----------

  

Sirpa Kähkösen novelli Kesän 1939 poutapilvet kertoo valokuvasta, joka yllättää ja herättää muistoja vanhassa kovan elämän kokeneessa naisessa. 
Punaorvoiksi jääneet sisarukset, joiden pieni veli on huutokaupattu ja kuollut huonossa hoidossa, ovat päässeet neuvokkuutensa ansiosta jaloilleen, tehtaan työläisiksi ja ottaneet huostaansa hylätyn pojan, jolla ei ole edes nimeä. Hän on kulkurilasten joukossakin syrjitty. Toiset nimittelevät häntä Laskiämpäriksi, itse hän pyytää valitsemaan nimistä Julli, Patu, Elätti, mikä vain. Nuoret auttavat pojan jaloilleen ja heistä tulee ystäviä. 
Tuntemattoman henkilön tuoma valokuva on kuva heistä kolmesta kesältä 1939. Nainen on itse keskellä, toisella puolen on veli Toivo ja toisella puolen heidän avullaan selvinnyt Paavo (Patu) Lehto. Molemmat miehet kaatuivat myöhemmin rintamalla.
Niin se vain kävi, että ei ollut niille pojille vapaata mailmaa tarjolla. 
Vanha nainen, vielä juuri ja juuri elossa, mutta jo siirtymässä toiselle puolen, haparoi käteensä kynän ja piirtää ristit nuorukaisten pään päälle. 

Tämä novelli saa minulta kiitosta paikasta. Kähkönen on kuvannut kansalaissodan jälkeisen Tampereen niin elävästi, että lukija kokee olevansa osa miljöötä, jossain siellä soppakeittiön jonossa ruosteisen kipon kanssa tai kauhan varressa. 




-------------


Kolmantena nostan esiin Tommi Kinnusen novellin Nuku nurmelle hyvälle. 

Novellissa haudataan esimiehen käskyn uhmaamisen vuoksi teloitettu nuori mies. Äiti ei hyväksy tilannetta.  Hänen mielestään äidit kuuluu haudata ennen poikia. Vainaja on ollut innokas kirkkokuorolainen, ja nyt ei edes kanttori ole tullut haudalle. Pappi aloittaa virren, mutta saattoväki ei oikein lähde mukaan. Äiti hyräilee sen sijaan itsekseen tuutulaulua Nuku nuku nurmilintu. 

Nämä ovat hautajaiset joihin minä en suostu.

Minä en tuon papin lauluja halua laulaa. 

En veisaa virttä, sillä minulla on omat värssyni. Maailma on lauluista sakea. 

Sata kertaa sinä sanoit kyllä ja yhden kerran ei. Siksi ne sinut ampuivat. Eikä minulla ole edes kaneliässiä sinun hautajaisiasi varten. 

Pidän tämän äidin asenteesta ja annan novellille kiitosta ehjästä henkilöhahmosta.
Äidin hahmossa on uljuutta ja sisua. Hän tietää, että pojan teloitus on väärin ja että se mikä on laillista ei ole aina oikein. 



------------


Toisen tuntemattoman novelleissa näkyy jo aavistus uudesta ajasta, jossa perinteiset yhteiskuntaluokat ovat hämärtyneet. Sodasta raajarikkona palaava ison talon poika haluaa mennä naimisiin piikatytön kanssa. Ensiksikin hän on nyt ehkä huonompi aviomiesehdokas talontyttärille ja toiseksi kaiken koetun jälkeen on helppo viitata kintaalla vanhoille säännöille.  

Suomalaiset naiset olivat olleet työelämässä jo ennen sotaa, mutta sodan aikana ja jälkeen he ovat siinä entistä lujemmin ja tasavertaisemmin.

Muutamissa novelleissa käsitellään naisen siveyttä. 
Sota-aikana nainen ei saa olla ystävällinen viholliselle. Sotilaille tanssinut Veera saa syytteen toiminnasta faskistien hyväksi. 
Lotat eivät saa antautua romanttisiin suhteisiin omienkaan upseerien kanssa. Yksi ainoa kolme sekuntia kestänyt likistys koulun eteisessä saattaa viedä maineen. 
Kauneus on sota-alueella naiselle vaarallinen ominaisuus.  

Suosittelen tätä kirjaa kaikille luettavaksi ja mietittäväksi. 

Kirjaan kirjoittaneilla on avoin facebook-sivu (klik), jossa he pohtivat lyhyillä videoilla oman novellinsa naishahmoa ja tietojaan sota-ajasta.  

Matkakirjeitä Espanjan Aurinkorannikolta 1, turvetuloa!

¡Hola amigos! Täällä Espanjan kirjeenvaihtajanne Marjatta, iltaa Torremolinoksesta! 
Yllä oleva tarra on jääkaapistamme. Palaan siihen kohta. 

HomeAway mainosti meille houkuttelevien kuvien kera kulma-asuntoa miellyttävällä maisemalla uima-altaalle, joka sijaitsee muutaman askeleen päässä omalta terassilta. Minä näin jo silmissäni itseni aamulla heti herättyä tekemässä nurmikolla  aurinkotervehdystä, kobraa ja muita jooga-liikkeitä, ja sitten virkistävä pulahdus altaaseen ennen aamiaista. Ja iltasella lukemisten välissä taas vilvoittelemaan. Liikaa aurinkoa välttelevä Unto istuisi rantatuolissa markiisin alla (paitsi että eihän tässä ole mitään markiisiakaan vaan repsahtanut aurinkovarjo, josta puuttuu jalkaosan paino, joka pitäisi sen paikallaan). 
Näin haaveilin, kun omistajan lähettämä vastaanottaja saatteli meitä asuntoon. Jo kaukaa huomasin altaan turkoosine vesineen ja huokaisin ihastuksesta, mutta kun pääsimme lähelle totuus paljastui. Turkoosi oli altaan laitamaalia, ja vettä altaassa on viitisen senttiä.  

Terassimme  on oikealta olevilta uimaportailta pari kolme metriä tänne kuvaajaan päin. Asumme altaan äärellä, kyllä vain. 
Kaiken huipuksi allasaluetta ympäröi ruma, korkea metalliaita. Se erottuu hennosti kuvassa.  

Tällä kuvalla mainostettiin! Kuva on otettu varmaan joskus, kun asunto on juuri valmistunut. Ikkunassa ei ole vielä verhoja, sohva on sama, mutta virttynyt. Vettä on, verkkoaitaa ei ole. 

Kun valitimme tilanteesta, meitä neuvottiin menemään läheiselle isolle altaalle, jossa joutuu jonottamaan maksullisia tuoleja. Joku tulee antamaan niitä aika ajoin, kun suvaitsee. Ei kiitos! Menen tietenkin mieluummin biitsille. Tämä ei ole sitä mitä mainostitte ja mitä meille luvattiin! Shit!
Valitus on laadittu. Kyllä raivostutti, kun mieheni suhtautui aluksi koko asiaan niin hyväntahtoisesti, laittaneet varmaan altaan talviteloille ja tämä on Espanjaa! Eikä ole, tämä on petos, ja lokakuun alkupuoli on kesää, hellelukemia. Kaikki muut altaat ovat auki. 

Tiesimme että asunto on vaatimaton, mutta en ihan odottanut kaikkea tätä.

Jääkaappi on koristeltu erikielisin bienvenido-tervetuloa -toivotuksin. Kun avasin oven, paljastui jotain erikoista. Jäämöykyn kohdalla pitäisi ilmeisesti olla pakastinlokero. Kyllä pysyy meillä nyt sapuskat kylminä!

Liesituuletin ei toimi, mutta sitähän me emme paljon tarvitsekaan.

Peittoa täplittävät vanhat veritahrat. Noo-o, sen päälle puhdas pussilakana. 

Kylpyhuoneessa ei ole pyyhenuppeja tai -tankoa. Levitämme pyyhkeet tuoleille ja ovien päälle. Tuolit ovat - onneksi - hyvät istua, samoin sohva. 

Ohjeita ei ole mihinkään laitteisiin, mutta onneksi mieheni on kätevä. 

Tv-kanavissa löytyi vain hollanninkielisiä. Hollantilaiset matkailijat olivat tehneet omia virityksiään. Tämäkin ongelma ratkesi kovan ähräämisen jälkeen. 
Nyt voimme jo katsoa sekä espanjalaisia että englantilaisia kanavia.  
(Minkähän vuoksi täällä on niin paljon hollantilaisia?)

Meri on lähellä, lämpöä ja retkikohteita riittää. Mitä me pienistä!

HomeAway menettää nyt asiakkaan. Seuraavalla lomalla menen siistiin hotelliin.  

On tässä tilanteessa kyllä niin paljon huvittavaakin. Asunnossa on kaikenlaisia Home - sweet home -tekstejä. 
Tyynyssä lukee EVERY THING IS GOING TOBE OK. Juuri niin! 
Ja mikäs taulu tuossa seinällä:

Tee jotain muuta? No, mitäs me on tehty, paitsi selvitelty asioita. Olemme kävelleet ja ajelleet bussilla, olemme tutustuneet ympäristöön ja suunnitelleet kohteita mihin mennä.  
Olen lukenut novellikokoelman Toinen tuntematon, jonka ehdin saada juuri sopivasti matkalukemiseksi. Unto luki tabletiltaan Heidi Köngäksen romaanin Sandra.

 Alla muutama kuva eilisillalta Fuengirolasta.

Niin paljon luonnoksia ja kesken jättämisiä

Myllykosken Koivusaari, syksy 2017

Aloin tarkastella luonnosvaiheelle jääneitä kirjoituksiani. Joissain on vain otsikko ja pari riviä, joissain olisi koko postaus valmiina, mutta epäröinnin vuoksi jäänyt julkaisematta. Kun en ehkä koskaan tartu näihin aiheisiin uudestaan, niin kerronkin nyt teille lukijani, mitä fantsuja juttuja olettekaan jääneet vaille!

Luonnoksia on tällä haavaa yli 60, en väsytä teitä luettelemalla kirjojen nimiä ja listaamalla muutoinkaan niitä kaikkia.  

Viime aikoina olen aloittanut novellikirjoituksia. Niitä jatkan jossain vaiheessa, onhan menossa se novellihaastekin, johon tunnen oikein kunnianhimoa.  
Aioin kirjoittaa myös Anna-Leena Härkösen Valomerkistä, mutta se tuntui niin surulliselta ja tyhjältä, että en saanut postausta aikaiseksi. Juha Vuorisen matkakirjat Maltan mieleni ja Hola:n takaa naurattivat ja herättivät monenlaista mietettä, koska olen matkaillut molemmisssa, Maltalla ja Espanjan Aurinkorannikolla, mutta tuli muita kirjoja, jotka houkuttelivat kirjoittamaan enemmän.
Se kirjoista. 

Alla otsikoita, joita löytyy luonnoksistani ja jotain, mitä niiden kohdalla ajattelin.

Kielisensuuri ja uudet tabut.  Mitä vikaa on muka suntiossa?
- Siis millä tavalla seurakuntavahtimestari on parempi ammattinimi kuin suntio?
- Sukupuolineutraalius ammattinimikkeissä on tavoiteltava asia, mutta onko aivan pakko lanseerata sen nimissä kiireellä jotain täysin keinotekoisia sanoja? 
- Pitäisikö 'kulttuurinen omiminen' ymmärtää vähän suppeammin kuin mitä monet sen nykyään ymmärtävät? Unohtavatko termiä ahkeraan viljelevät, että kirjailijalla on mielikuvitus, jota hänen on suotavaa käyttää. 

Blogikommentoinnin etiikka
- Vältettävää: mestaroiminen, kunnioituksen puute, jankkaaminen, toisten keskustelijoiden syyttely ja leimaaminen 
- Suositeltavaa: asioissa pitäytyminen, kohtelias puhetapa  

Text neck ja lukijan kyhmy
- Entä ne kaikki entisajan ammatit, jotka väänsivät ihmisen kehon ammattinsa näköiseksi?

Tuire Kilpeläisen laululyriikka
- Kauneus, tarinat...

Hassuja hakusanoja
- Voi millä kaikella termistöllä minunkin blogiini on hakeuduttu ja miltä sivustoilta!

Itsepalvelukirjasto ja posti Ärrällä, palvelu paranee, kun sen luulisi huononevan
- Entä työpaikat, sellaiset missä selviää vähällä koulutuksella?

Turvapaikanhakijat ja huijarijuristit
- Apua tarvitsevien avulla hyötyminen, voiko katalampaa olla?

Onni on uusi lukutuoli ja liput neljään teatteriesitykseen ja opistokinokin aloitti taas
- Kirjoittaisinko kaikista kerhon elokuvista?

Mitä on aina oltava matkassa
- Se yksi turvavillatakki, kynä ja lehtiö. Ja mitä muuta?

My good hand, peukku poissa pelistä, vieläkö leikkaukseen?
-Tunaroivat sen operaation, mutta jaksanko enää? Kuka takaa millaisena Saksikäsi Edwardina herään leikkauksesta. Ja kehohan muistaa kaiken mitä sille on tehty. Toisaalta ja toisaalta. 

Elämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja autofiktioista
- Fanikirjat omana genrenään
- Eikö kaikki kirjoittaminen ole itse asiassa jollain tasolla autofiktiota?

Meemi-tehtävä
- Ota lähellä olevasta kirjasta sivu 123 ja lue sen kuudes lause. Mitä se sinulle sanoo? Tänään ja tässä. 
Nappaan tuosta koneen vierestä Helena Anhavan novellikirjan Kun on nuorin.  Jaahas: "No, ei siinä ainakaan turhia illuusioita päässyt syntymään." Yhym, juu, sanoo se, paljonkin. 
Ja sitten vielä Rosa Liksomin Unohdettu vartti, s 123 ja kuudes lause:" Alhaalla oli pieni joki, jossa vesi virtasi kirkkaampana." Ooh, hienoa...

Tässä on lainakirjakasa, josta otan jotain mukaan viikon päästä koittavalle lomamatkalle. Päällimmäisenä on Rosa Liksomin novellikokoelma Perhe, Riiko Sakkisen näyttelystä ja sitä varten tehdyistä matkoista kertova Rajat kiinni ja paljon kehuttu Nathan Hillin romaani Nix. Nämä painavat yhteensä yli kaksi kiloa, uskomatonta mutta totta. Punnitsin ensin itseni ilman kirjoja ja sitten kirjojen kanssa. Nixin yli seitsemässäsadassa sivussa riittäisi kyllä lukemista pitkäksi aikaa.

Olen tänään suruinen, vaihteeksi. Suruinen on hieno sana. Se on surullisen ja haikean yhdistelmä. 
Osuin apteekin ilmaislehdessä Apoteekissa Eppu Nuotion kolumniin, joka loppuu näin:
Taide lohduttaa, antaa näköaloja, poraa reiän omaan umpioon. Taide on minun kaidepuuni, se auttaa ja ravistaa muistamaan, että kaikki on mahdollista, että elossaolo on ainutlaatuinen mahdollisuus.