keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita



Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.  

Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan jutustelun kävimme matkalla Verlan ruukkikylään, jossa on kartonkitehdasmuseo, kivikautinen kalliopiirros ja käsityöputiikkeja, ja oli vanhojen autojen näyttelykin meidän siellä käydessämme, mutta eivät pojat siitä välittäneet. Heistä hienointa olivat lampaat, joita sai syöttää.

Mummi: K,  muistatko, kun sulla oli pienempänä niitä mielikuvituskavereita?
K: Ai mitä kavereita?
Mummi: Mielikuvituskavereita, viisivuotiaana, sinun oma kummitukset, Kivi ja mitä kaikkia niitä nyt oli?
K: Mä olin silloin t y h m ä.
Mummi: Miten niin!
K: No, o l i n. Kun mä vaan keksin ja näyttelin. Näytteleminen on tyhmää.
Mummi: Hei, tottakai sä keksit niitä hahmoja, ei se ole tyhmää. Ei kaikki keksi. Vaarillakin oli pienenä Sonnien perhe, ja olenko kertonut sulle, että Aapolla oli Pääkkösen Mervi ja Horna? Minulla ei ollut mitään tällaisia kavereita, en ainakaan muista.
K: Mummi, arvaa mitä, mä olenkin aika mielikuvituksekas ihminen.

Ote keskeltä erästä toista keskustelua, jossa K kertoo riitatilanteesta.

K: Sitte se sano mulle, että fuck you.
Mummi: Mitä sä sanoit?
K: Mä sanoin että holy shit.


    

Erin Hunterin
(nimimerkin takana neljä kirjoittajaa) Soturikissat-kirjoja luetaan. Isompi kaveri sai juuri luetuksi kakkososan ja onneksi, onneksi Taavetin kirjastosta löytyi mökkireissulla kolmososa. Muutoin joutuisimme antamaan periksi meitä isovanhempia huolestuttavalle paljolle kännykkäpelaamiselle ja tubettajien seuraamiselle ja mitä kaikkea sillä kännykällä nykyään tehdäänkään.

Me luemme Vaarin kanssa pienemmälle ykkösosaa, jossa kotikisu Ruska liittyy metsäkissojen klaaniin. K osaa lukea, mutta vauhti ei ole vielä sellainen, että voisi uppoutua romaaniin.
S, joka on löytänyt lukemisen lumon, määritteli, että hyvä kirja on sellainen, että jos jollekin kirjassa tapahtuu pahaa, niin se tuntuu samalta kuin itselle tapahtuisi.

Minä olen viimeksi lukenut Slavenka Drakulicin romaanin Aivan kuin minua ei olisi. Kirja kertoo Balkanin sodan vankileireiltä monien pakolaisleirien kautta Ruotsiin, sielläkin aluksi leiriolosuhteisiin, päätyvästä nuoresta naisesta. Kirja kertoo mitä traumatisoituminen merkitsee ja miten suuri kommunikointikuilu on pakohelvetin läpikäyneiden ja hyvinvointiyhteiskunnassa eläneiden ihmisten välillä.  

"Olen pakolainen", S sanoo uskomatta, että psykologi ymmärtää. Hänestä tuntuu taas, ettei puhuminen kannata. Kaikki ovat ystävällisiä ja auttavat, mutta eivät pysty ymmärtämään. 

Jotkut muistot ovat traumatisoituneelle niin ylivoimaisia, että ne saavat hänet tuntemaan kuin häntä ei olisi.

Unto on lukenut viime aikoina Thomas Mannin Taikavuorta - milloin on ehtinyt.
On nimittäin ollut monipuolista vaari-puuhaa. On yövytty mökillä, kalastettu, pelattu lautapelejä (Dixit, Qwixx, Patchwork), käyty liikennepuistossa huristelemassa polkuautoilla ja taidenäyttelyssä katsomassa Kuutti Lavosen tauluja ja videoita (ei oltu pitkään), on käyty uimassa Myllykosken maauimalassa ja vierailtu Taavetin kirjastossa, on käyty elokuvissa (Itse ilkimys 3 - omituista kohellusta, minusta) ja Korvenkylän kesäteatterissa nauramassa Vaahteramäen Eemelin metkuille ja kummastelemassa sen aikaista yhteiskuntaa. Jo kahdesti on käyty silittelemässä meille Mylsälle keväällä muuttaneen Reuna-kustantamon ja kirjakaupan kirjakauppakissaa, on selvitty Tykkimäen huvipuiston seikkailuradoista ja riehuttu sisäleikkipuistossa sadepäivänä. On kinasteltu ja soviteltu kiistoja ja osoitettu toisillemme hyväntahtoisuutta.
Mietin muistelemista.

Marisha Rasi Koskinen nostaa esiin 'tuleva muisto'-käsitteen kirjassaan Eksymisen ja unohtamisen kirja.

Nykyhetki oli muisto, hän ajatteli sitä nyt. Ja huominen. Ja ylihuominen. Kun mentiin riittävän kauas eteenpäin ajassa, kaikki maailman päivät olivat pelkkää muistoa. Oli muistoja jotka eivät olleet tapahtuneet vielä. 

Jatkan huomenna muistojen tekemistä. Nyt hyvää yötä ystävät!

P.S. Kirjablogit ja 101 kirjaa -kirjoitukseni Tuntemattomasta sotilaasta on jo valmis. Julkaisen sen nimipäivänäni 15.8. täällä blogissa ja Ylen sivuilla. Sitä oli kiintoisaa kirjoittaa. 
Tästä (klik) löydät kaikki edelliset kirjoitukset ja sitten aikanaan myös minun aikaansaannokseni.
Ja tästä  (klik) kirjan kuvaa klikkaamalla voit katsella kutakin kirjaa käsittelevät tv-ohjelmat ja kuunnella radiokeskustelut. 

14 kommenttia:

  1. Raikkaita uimakuvia! Minua kiinnostaisi myös lampaat enemmän kuin autot. :D Ja muuten minullakin oli mielikuvitusystäviä pienenä. Oli ihmisiä ja sitten oli jopa nokikana nimeltä Sante ja vatsassani asui king kongin päitä (ne olivat salmiakkikarkkeja, jotka söin ja ne muuttivat mahaani asumaan). Jotenkin ihastuttaa aina kuulla, jos lapsella on "sisäinen elämä/maailma" ja vilkas mielikuvitus!

    Vaikuttava ja äärettömän surullinen tuo Drakulicin kirja! Minulla se kummittelee mielessä vieläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mökkijärvemme Luumäen Kivijärven vesi on tosi kirkasta. Harmi vain, että minä en useimpina kesinä tarkene uida Suomen vesissä. En ole edes saunonut mökillä, kun minulta "puuttuu mökkitaitoja" (mökkielämään hurahtaneen :) U:n selitys).

      Lampaat ehdottomasti autojen edellä minullakin. Lampaat on olleet minulla lempieläimiä siitä asti kun muistan. Halailin niitä pienenä, kun ne kulkivat meillä kesällä vapaina ja kävin talvella nuuhkimassa karsinassa niiden upeaa tuoksua.

      Mielikuvituskaverit on minusta tosi kiehtova juttu.
      Untoa oli lapsena hävetty niiden takia. Kun hän oli ryhtynyt jossain juhlissa tuijottamaan ikkunasta ja kertomaan, että tuolta metsäpolkua näyttää tulevan Sonnitkin, niin äitinsä oli äkkiä kääntänyt puheen johonkin muuhun.
      K:lla oli kymmenkunta kaveria, jotka matkustivat hänen selässään paitsi yksi puikahti välillä minun, Mummin, sisälle :O. Niillä kaikilla tuntui olevan eri tehtäviä, yksi laittoi herkkusuulle hyvää ruokaa, toinen oli ainavalmis leikkikaveri jne.
      Usein väitetään, että yksinäinen lapsi keksii näitä hahmoja, mutta meilläkin vain yksi kolmesta "mielikuvituksekkaasta", mieheni, oli ihan fyysisesti yksinäinen; omalla pojalla, K:n sedällä, samoin kuin K:lla on ollut aina paljon oikeita kavereita ja ovat sosiaalisia luonteiltaan.

      Sain vinkin Draculiciin sinun blogistasi. Olen samaa mieltä, kirja vaikuttaa mielessäni. Kunhan ehdin, niin kirjoitan siitä jotain. Tuntuu, että olen tavannut joitain S:n kohtalotovereita. Nimihän ei tullut kai esiin kuin alkukirjaimena, ja koskettava kohta on sekin, kun hän haluaa muuttaa nimensä ja olla joku toinen.

      Poista
  2. Repesin, kun luin tuon dialogin, fuck...holy shit :D

    Huh, melkein uuvuttavan paljon tekemistä, ihan tuli itselle laiska olo! Taavetin kirjastossa olen itsekin käynyt ja uinut Kivijärvessä vuosikymmeniä, mutta en vielä tänä kesänä :(

    Nautinnollisia kesäpäiviä!

    VastaaPoista
  3. Joo, tällaista se on. :D
    Pirkko Saisio on kertonut, että hän leikkisi kehittäviä leikkejä lapsenlapsensa kanssa, mutta Remu haluaa taistella. Meillä on sama juttu näiden kavereitten kanssa. Minun hankkimani kirjatkin ovat ihan vääränlaisia. He tykkäävät kirjoista, joissa on vaaraa ja väkivaltaa ja jotka löytyvät kirjastossa nuorten aikuisten hyllystä.

    Niin ja tämä kaikki vajaassa viikossa. On kyllä ollut vauhti päällä.

    VastaaPoista
  4. marjatta

    poikani kävi steiner-esikoulua, ja kun siellä luettiin hannua ja kerttua, niin eskariopettaja teki siitä version, jossa noidasta tuli kiltti. se otti päähän ainakin minua; jos saduista viedään kaikki paha pois, niistä tulee liian siloteltuja.

    ja kun samainen ope sai tietää, että luen pojalleni astrid lindgrenin veljeni leijonamieltä, hän piti minulle luennon siitä, että lapsi ei siinä iässä kestä niin rajuja asioita kuin kuolema. minä taas, samoin kuin lindgren, luotin, että lapsi kestää. toki vanhempien kannattaa yhä miettiä, miten oma lapsi kestää mitäkin, koska lapsien herkkyydessä on eroja.

    olen lukenut satuja p:n lapsenlapselle ja huomannut, että peruskansansadut ovat edelleen lukukelpoisia, koska niissä on nerokkaaseen, tiiviiseen muotoon puristettu elämän ydinasioita vastakohtien kautta. grimmin saduista en tosin ole kovin innostunut, mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, etten olisi selvinnyt lapsuudesta ilman niitä, ne olivat aivan olennaisen tärkeitä juuri sen hyvä-paha -akselinsa kautta.

    ääneen lukeminen on hieno juttu. tuntuu hyvältä olla lähekkäin ja jakaa tarina. on myös mahtavaa kuunnella luentaa, se on välittämistä. ps. oma kestosuosikkini on maria gripe - varsinkin hänen elvis-kirjansa. niissä on hyvin omalaatuinen tunnelma...

    meri

    VastaaPoista
  5. Minusta lapset voivat lukea melkein mitä vain, he ottavat lukemastaan sen mitä ymmärtävät. Tiedän tämän itsestäni. Luin lapsena aikuisten kirjoja, koska minulla ei ollut lastenkirjoja saatavilla. Olisin varmaan rakastanut tyttökirjoja, mutta luin sen sijaan Juhani Ahon Papin rouvan, Minna Canthin Roinilan talossa ja muita samantyyppisiä, jotka huutokauppoja koluava romukauppias lahjoitti minulle kotonani poikkeillessaan. En pahentunut niistä ollenkaan. Tajusin jollain tasolla Papin rouvan intohimon ja kaipauksen.

    Kaikkein tylsimpiä lastenkirjoja ovat osoittelevan opettavaiset tarinat. Niistä tule lukijallekin nolo olo.

    Ääneen luettaessa on kiva, kun lapsi pyytää selitystä sanoille, joita ei tunne, ja syntyy kivoja rönsyilyjä.

    Meillä lapsenlapset pitävät iltasatuina ylivoimaisesti eniten Unton muisteluista, joissa hän kertoo myös edellisten sukupolvien aikaisista tapahtumista. Niissä tarinoissa on pelkoja ja raakojakin asioita, kuolemaa, jännitystä ja surua. Viimeksi kuulin hänen kertovan, miten hänen vanhempansa olivat kokeneet Helsingin pommitukset.
    On ollut hauska kuulla, miten tarinat ovat muuntuneet eteenpäin kerrottaessa. Joskus erittäin paljon!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lisäyksenä tietenkin tuo, että lapsen mukaan. Isoissa ryhmissä voi olla varmempaa mennä herkimpien mukaan, mutta en silti ymmärrä, että vanhoja satuja vesitetään.

      Meillä kävi Veljeni Leijonamielen kanssa niin, että lukija (= minä) liikuttui lukemastaan eikä pystynyt lukemaan. Siihen jäi se kirja, en ole vieläkään lukenut sitä, mutta elokuvan oeln nähnyt.
      Joidenkin lapsenlapsille lukemieni runojen kanssa on myös käynyt niin, että lapsi katsoo ihmetellen mummia, joka alkaa nyyhkiä. Hyvissä lasten runoissa on joskus kosmisia tasoja, jotka aukeavat vain vanhemmille.

      Poista
  6. Meidänkin esikoisemme kertoili pienempänä juttuja mielikuvituskaverista, vaikka ei hän varsinaisesti tainnut tämän kanssa leikkiä.

    Kiva, että lapset ovat löytäneet mieleistään luettavaa! Tuo Soturikissat-sarja taitaa olla todella suosittu. Minä en ole lukenut yhtäkään, vaikka eräs kuudesluokkalainen tyttö vakuutti, että minun ehdottomasti pitää tutustua sarjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aloin miettiä, miten lapsi noiden näkymättömien kavereittensa kanssa on.
      Meidänkin kuvittelijoilla nämä tyypit ovat olleet ajatuksen tasolla, ei ole tarvinnut pitää tyhjää tuolia ruokapöydässä tms. Jossain sivulauseessa sanotaan, että x uskaltaa hypätä vieläkin korkeammalta ja Y tykkää myös kissoista.
      Tämän pienimmän hahmoissa oli paljon fantasiaa, ne eivät olleet ihmisiä. Huomasin aineksia mm. yhdessä katsomastamme Olipa kerran elämä -sarjasta. Jotkut päähahmot pysyivät tiiviisti mukana, mutta toiset tippuivat pois jonkin tehtävän täytettyään.

      Minullekin nämä kirjat olivat ihan uusia. Samoilla tekijöillä näkyy olevan myös sarjat karhuista ja koirista.
      Katselin tietoja kirjoista ja huomasin, että Soturikissoista on suunnitteilla elokuva. Molemmat pojat ryhtyivät heti murehtimaan ikärajoja ja että jos näkyy verta, niin ei anakaan 7-vuotias pääse katsomaan. Toivottavasti elokuvan taistelukohtauksissa ei nyt liikaa roiskittaisi, vaikka ei tästä aivan Pekka Töpöhäntää tehdä eikä pidäkään tehdä. Kun luin ykkösosaa ajattelin, että tämähän on Töpöhäntä siirrettynä nykyajan lasten suosimaan fantasiagenreen.

      Poista
    2. Oho, ihanaa, että mielikuvituskavereihin on ammennettu satu- ja fantasiamaailmasta! Minun ihan selvästi pitäisi lukea edes tuo ensimmäinen Soturikissan, jotta tietäisin, mistä kaikki ovat niin innoissaan! :)

      Poista
    3. Joo, nämä näyttävät olevan nyt suosittuja. Kirjaston varaushyllyssä näkyi näitä paljon.

      Poista
  7. marjatta

    minulla on noita samoja itkumuistoja. kerran yhtä gripen elvis-kirjaa pojalle lukiessani jouduin hirveään huonon äidin eksistenssikriisiin. itkin muutamia tunteja ensin hiljaa itsekseni ja sitten kun perheeltä alkoi herua myötätuntoa, itkin ulvomalla.

    en muuten muista lapsena lukeneeni niin sanottuja lastenkirjoja. tyttökirjoja muistan suorastaan inhonneeni. ei minulla kyllä järisyttäviä muistoja ole muistakaan. olin pikkuvanha lapsi ja siirryin luultavasti aika nopeasti aapisesta jonnekin grimbergin kansojen historiaan. löysin lastenkirjat vasta aikuisena ja nyt nautin niistä hurjasti. luen janssonia tai lindgreniä tai gripeä ja tulen paremmin lohdutetuksi kuin mistään pinnalla olevasta romaanista ikinä.

    minulla jotenkin kuppi kiehuu yli aina kun sanotaan että lasten ei tulisi lukea sitä tai sitä. parempi on lukea kirjoja, jotka sopivat itselle. esim. poikani löysi aika varhain sarjakuvat ja juuttui niihin totaalisesti. on sanottava, että se genre on hänellä useassa elämänvaiheessa palvellut hyvän puolella.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi sinua meri! Voin kuvitella tuon tilanteen ja tunnen sympatiaa sinua kohtaan.
      Minua on alkanut nyyhkityttää usein lapsille lukiessa haikeus katoavaisudesta.

      Tuli kutku tutustua Elvis-kirjoihin. Kävin varaamassa ensimmäisen ja viimeisen. Nimittäin - sama täällä - vasta omien poikien lapsuudessa tutustuin enemmän lastenkirjoihin ja ihastuin moniin. Mitenkähän minulla nämä Elvikset ovatkin menneet ohi.

      Lapsilla ei aina haluta hyväksyä heidän omia valintojaan. Aikuiset ovat huolissaan lasten lukemisesta, mutta innostus syntyy vain, kun lapsi saa valita ilman jyrkkää ohjailua ja arvottamista. Jos aikuinen korostaa lapselle "hyvää kirjallisuutta" ja karsii hänen kirjastovalintojaan, niin ei ihme jos lukeminen alkaa maistua samalta kuin terveellisenä tyrkytetty ruoka. Lukemisen pitäisi maistua karkkipäivältä.

      Lasten sarjakuvat on niputettu yhdeksi ja samaksi ja leimattu lastengenren viihteeksi kuten aikuisilla hömppä (laaja käsite, josta aika ajoin keskustellaan blogeissa). Kuitenkin niin lasten kuin aikuistenkin sarjakuvissa on laaja kirjo. Itse pidän historiaa kuvittavista sarjakuvista kuten Art Spiegelmanin Maus ja Hanneriina Moisseisen Kannas.

      Yksi meidän pojista luki pienestä pitäen fantasiaa ja scifiä ja viehättyi lautapeleistä. Hän teki gradunsakin Taru Sormusten herrasta -teosten erisnimistä ja harrastaa edelleen lautapelejä, joihin on innostanut poikansakin, nämä edellä mainitsemani.

      Poista
    2. Mieleeni juolahti, miten poikamme (tuo äsken mainittu) omaksui hyvin pienenä lauseita Aku Ankoista ja toisteli niitä.
      Hän kiisi huoneesta toiseen ja huuteli meille "te kyvyttömät mooviaivot" (muoviaivot siis, hän veti diftongit suoriksi).

      Poista