Rasisminvastaisen viikon lopussa 2017

Tässä muutama kuva turvapaikanhakijoiden kylteistä keskellä Helsinkiä. Nämä ovat helmikuulta, kun heidän leirinsä oli vielä Kiasman edessä. Sen jälkeen Helsingin kaupunki siirsi mielenilmauksen Rautatientorille. 

We are human beings. We are people.  
On siis tullut aika, jolloin ihmisten pitää muistuttaa toisille ihmisille, että he ovat ihmisiä. 

Kun perheestä äiti ainoana saa kielteisen päätöksen ja muu perhe, mukaanlukien muutaman kuukauden ikäinen vauva, saa luvan jäädä, niin onko tämä perhe nähty ihmisinä? 
Ei ole. Äiti on nähty käsiteltävänä tapauksena, paperina viraston pöydällä. We are people, NOT papers. Uskooko käsittelijä, että tämä äiti ei ole samalla tavalla tunteva äiti kuin hän? Luuleeko hän, että tämä vauva ei tarvitse äitinsä läheisyyttä, kuten suomalaiset vauvat? Koska hän on muukalainen ja koska muukalainen on vähemmän ihminen. 

Kun Afganistanista paennut saa päätöksen, että hänen pitää "palata" Irakiin, maahan jossa hän ei ole koskaan käynyt ja jonka kieltä hän ei puhu, niin minkälaisena ihmisenä hänet nähdään? Ajatteleeko asian käsittelijä, että muslimi mikä muslimi, sama minne lähettää, kunhan on poissa silmistä. Koska on muukalainen ja muukalaisena epäihminen.

Kun henkilö, jota on kidutettu vankiloissa ja johon on ammuttu viimeisellä vangitsemiskerralla merkki, niin että hänet löydettäisiin helpommin, päätetään palauttaa samaan kaupunkiin todeten, ettei sinulla nyt enää ole siellä vaaraa, niin nähdäänkö hänet ihmisenä vai halutaanko saada tilastot kuntoon?  

Parhaiten epäinhimillistämisen kiteytti turvapaikanhakijoita vastustava ryhmä, joka oli kiireesti perustanut lähistölle oman leirin. Miksi? Heidän kylttiinsä oli kopioitu postipaketin tarra "Return to Sender", "Palautettava lähettäjälle". 
Ryhmän ilkkuva esiintulo on turhaa, eihän heidän enää tarvitsisi vaivautua, koska Suomen hallitus ja maahanmuuttovirasto ovat tekemässä juuri heidän toiveidensa mukaan.

Vaasan yliopisto tutki sisäministeriön pyynnöstä suomalaisten asenteita turvapaikka-asioihin. Vastaajista 78 prosenttia on sitä mieltä, että kielteisen päätöksen saaneet, jotka eivät poistu vapaaehtoisesti, on poistettava pakkokeinoin maasta. Tulkitsen, että ihmisten luottamus virkamiespäätöksiin on luja. Ehkä he ajattelevat, että kielteisen päätöksen saaneet ovat rikollisia. Se äitikin, joka imettää vauvaansa ja se yhteistyöstä rikollisten kanssa kieltäytynyt, jolle on ammuttu merkki vartaloon? 
Kyselyyn vastanneet halusivat lisätä turvapaikanhakijoille kotouttamista heti alussa. Se on hyvä. 
Jopa kolmannes vastaajista valitsi vastauksissaan vaihtoehdon "en osaa sanoa", minkä katsottiin viestivän tiedon puutteesta. Vihapuheet ovat saaneet aikaan epävarmuutta ja konflikteja suomalaisten välille. 

Olin kuluneella viikolla kotikaupunkini järjestämässä tilaisuudessa, jonka aiheena oli turvapaikanhakijoiden nykytilanne ja maahanmuuttopolitiikka. Tilaisuuden järjestivät Edvin-elokuvakerho, Kouvolan kaupungin maahanmuuttopalvelut ja monikulttuurisuuskeskus Saaga. 
Katsoimme alkajaisiksi Aki Kaurismäen elokuvan Toivon tuolla puolen ja sen jälkeen keskustelimme pitkään. 
Turvapaikanhakijat pitivät elokuvan kuvausta pakolaisen kokemuksista aitona. "Hyvin tuttua", sanoi vieressäni istunut, hämmästyttävän hyvin suomea oppinut nuori mies.
Kysyin, mitä tapahtuu perillä, jos joutuu palaamaan. Irakin pääministerihän on kutsunut paossa olevia palaamaan jälleenrakennukseen. Eräs mies sanoi nopeasti:"Minä en palaa." Tarkensin, mutta entä ne jotka palaavat tai palautetaan pakolla, onko hallitus järjestänyt puitteita, esim. asunnon menetetyn tilalle? Yleisön joukossa ollut SPR:n edustaja kertoi, että mitään ei ole järjestetty valtion taholta. Joillakin on sukua jäljellä tai tuttavia, jotka majoittavat, ja paluu voi silloin onnistua. Vaikka pakolaisten lähtömaissa ollaan sosiaalisempia kuin meillä, niin kaikilla on tiukkaa ja ahdasta ja paluu on todella vaikea, jos ei ole vastaanottajaa. On palautettuja, joista ei ole kuulunut mitään. 

Muistelen lapsuuttani. Kotini oli pienehkö pohjalaismallinen maalaistalo, jossa meitä asui kolme sukupolvea, kahdeksan henkeä. Kukaan ei osannut edes uneksia omasta makuuhuoneesta. Perheeni majoitti erään kulkumiehen viikoiksi kerrallaan, mustalaiset saivat aina kahvit, kuten jokainen taloon poikkeava. Miksi minulle on niin vaikeaa ajatella, että menettäisin oman rauhani? Äitini ei varmaan osannut edes ajatella, että voisi toimia toisin.
Välittivätkö suomalaiset ennen enemmän?

Kouvolan neljästä vastaanottokeskuksesta on vielä jäljellä kaksi. Niistä toinen lopetetaan, koko talo puretaan, ja asukkaat siirretään eri paikkoihin ympäri maata. He ovat saaneet järjestetyksi itselleen kodinomaisuutta, hankkineet kirpputoreilta tavaraa, kodinkoneita ja muuta. Lähtiessä he saavat mukaansa sen, mitä pystyvät viemään yleisissä kulkuvälineissä. Moni on oppinut suomen kieltä televisiosta, nyt ei kohta taas ole televisiota, on vain se kännykkä, jonka käyttöä Suomi ensin -ryhmäläiset katsovat  pahasti.

Muutamat kaupungit ovat valmistautuneet paperittomien tukemiseen, eri tavoin. Eihän ihmisiä voi jättää kadulle kuolemaan. Vapaaehtoistyötä tarvitaan.

Ehdin julkaista tämän kirjoituksen juuri vielä rasisminvastaisen viikon puolella. En halua kyllä koskaan lopettaa kirjoitustani näin pessimistisesti. 
Meillä oli tänään aurinkoa, lumisadetta, vesisadetta, komea sateenkaari ja myrskyä. Kevät keikkuu. Aurinko lisää lämpöä ja hyväntahtoisuutta. Jospa valitukset menevät läpi, karkeimmat epäoikeudenmukaisuudet korjataan ja ihmiset nähdään ihmisinä. 

Näkymä keittiön ikkunasta 26.3.2017