John Steinbeck, Routakuun aika - ja pohdiskelua siitä, mikä tekee kirjasta klassikon

Amerikkalainen John Steinbeck kirjoitti 1942 kirjan The Moon is Down panoksenaan fasismia vastaan.

Yhdysvalloissa kirjaa kritikoitiin siitä, että se ei esittänyt natseja tarpeeksi petoina, mutta Euroopassa natsit pitivät sitä niin vaarallisena, että kielsivät sen kaikkialla, missä pääsivät valtaan. Kirjaa kuitenkin käännettiin ja painettiin salaa useissa maissa ja levitettiin maan alla. 

Suomessa The Moon Is Down ilmestyi vuonna 1989 suppeana kirjakerhopainoksena nimellä Routakuun aika ja lopulta viime vuonna julkaistiin uusi painos Tammen Keltaisessa kirjastossa. Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.
Omassa hyllyssäni olevilla Steinbeckin suomennetuilla romaaneilla näyttää olevan useita eri kääntäjiä, eniten Steinbeckiä on kääntänyt Jouko Linturi.
  
Minun piti etsiä 'routakuun' merkitys, se on vanha marraskuuta tarkoittava sana.

Steinbeck on merkittävimpiä 1900-luvun kirjailijoita. Monista hänen teoksistaan on tullut klassikoita. Vihan hedelmät, Hiiriä ja ihmisiä, Eedenistä itään, Punainen poni, Helmi, Taipumaton tahto, Torstai on toivoa täynnä. Nämä ovat kaikki yhteiskunnallisia teoksia, joilla on vahva pientä ihmistä puolustava sanoma. 

Mikä on klassikko? 
Toimittaja, kirjallisuuskritikko Suvi Ahola määrittelee klassikon esseekirjassaan Tietokone ja silitysrauta näin: 
"Klassikko on tarina, joka säilyy ja kertoo jotain olennaista ja katoamatonta siitä, millaista on olla ihminen. Eivät tunteet tai edes yhteiskunnalliset ongelmat juuri muutu, ei liioin kirjallinen nerous. 
Siitäkin klassikon tunnistaa, että se jaksaa kiihdyttää ja herättää keskustelua." 

Routakuun ajassa ollaan jossain tarkemmin määrittelemättömässä pohjoisessa pikkukaupungissa, joka miehitetään. Kirja kertoo, miten miehitys tapahtuu ja sisältää paljon dialogia. 
Aluksi kaikki käy hiljaisesti ja siististi. Paikallinen yhdyshenkilö, petturi, jota kohta halveksivat sekä miehittäjät että maanmiehet, järjestää poliisimestarin ja varusmiehet pois kaupungista. Miehittäjän torvisoittokunta soittelee ja pormestarin rouva miettii miehittäjien päämiehiä odoteltaessa, pitäisikö "vieraille" tarjota viiniä.

Miehittäjien vanha ja väsynyt eversti Lanser ei ymmärrä, miten pormestari Orden ei saa väkeänsä tottelemaan, niin että kaikki sujuisi kerrankin loppuun asti ilman kitkaa. Lanser on ammattisotilaana nähnyt, että sotimalla mikään ei muutu paremmaksi, syntyy vain uutta vihaa. Hän on kyllästynyt ja tekee työtään suoraviivaisesti ohjeiden mukaan. Hänen pettymyksekseen Orden selittää, että ei hän voi vapaita ihmisiä määräillä; nämä ovat valinneet hänet keskuudestaan eikä hän saata tietää, miten he käyttäytyvät uudessa tilanteessa. 

Valloittajat haluavat paikkakunnalta hiiltä ja kaloja, kyseessä on heidän kannaltaan viileästi liiketoimi. Se sujuisi parhaiten kaikkien tunteman pormestarin johtamana operaationa niin että tämä käskisi selkeästi ja jopa määräisi niskurit kuolemaan.
Kun kaupungin johtohenkilöt kieltäytyvät yhteistyöstä, heitä pidetään vartioituina, mutta heidän ohellaan myös kaupunkilaiset kieltäytyvät eri tavoin. He vastustelevat, kyräilevät ja hidastelevat. He sabotoivat kekseliäästi miehittäjien toimia ja eristävät vieraat sotilaat kaikesta yhteisestä, heille ei löydy kavereita eikä myötämielistä naisseuraa. Paikalliset saavat myös apua ulkopuolelta. Kaupungin ilmapiiri sähköistyy.

Niin kävi, että valloittajat alkoivat pelätä valloitettuja, ja heidän hermonsa hiutuivat, ja he ampuivat yöllä kohti varjoja. Kylmä umpimielinen äänettömyys seurasi heitä joka hetki. Sitten kolme sotilasta tuli hulluksi samalla viikolla ja he huusivat yötä päivää kunnes heidät passitettiin kotiin. Ja toisetkin olisivat ehkä tulleet hulluiksi, elleivät olisi sattuneet kuulemaan että mielipuolia odotti kotona armokuolema, ja armokuolema on hirvittävä asia ajatella. Pelko hiipi miehiin majapaikoissa ja sai heidät alakuloisiksi, ja se hiipi partioihin ja teki ne julmiksi. 

Upseerit pelkäävät vielä rivimiehiä enemmän, koska tietävät, että heitä tarkkaillaan kahdesta suunnasta, valloitetut odottavat heidän erehtyvän ja omat odottavat merkkejä heikkoudesta.

Pormestari tietää, miten käy, samoin valloittajapuoli. Kaikki etenee vääjäämättä näkymättömän käsikirjoituksen mukaan. 
Pormestari pitää moraalinsa kuin Sokrates puolustuspuheessaan ennen myrkkymaljan ottamista.

Ihmiset eivät pidä siitä, että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat. 

Yllä olevan  sitaatin lopusta on tullut usein toistettu aforismi. Tämäkin on klassikoille tyypillistä. 

Steinbeckin kirjoista on tehty yhä uusia näytelmä- ja elokuvasovituksia ja niihin viitataan myös nykykirjallisuudessa. Olen hiljattain lukenut kirjan, jossa päähenkilö luki romaania Hiiriä ja ihmisiä. Tämän kirjan George ja Lennie ovat kaunokirjallisuuden muistiin jääneitä hahmoja. (Mikähän se kirja muuten oli, joku nuorten kirja?)

Routakuun aika tuo mieleeni Coetzeen romaanin Barbaarit tulevat. Siinäkin keskustellaan paljon ja hyökkääjät, jotka luulevat suorittavansa helpon tehtävän, joutuvat kyseenalaistetuiksi. 

Routakuun aika on 149-sivuinen, mutta isommalta tuntuva. Steinbeck osaa tiivistää. Kirjassa ei ole mitään liian vähän eikä mitään liikaa. 
Minusta sekin on usein klassikoksi päätyvän kirjan tunnusmerkki, että sen kieli on selkeää ja tyylissä tai rakenteessa ei ole liian erikoista kokeellisuutta. Klassikkokirja sopii laajalle lukijakunnalle. 

Olen nuorena kirjoittanut kirjoihini päiväykset, ja huomaan lukeneeni pienoisromaanit Helmi ja The Red Pony lukion toisella luokalla. Steinbeckin kieli on siis niin selkeää, että englanniksi lukeminenkin on jo silloin sujunut. 

En malta olla siteeraamatta vielä yhtä kohtaa Routakuun ajasta. Tässä eversti Lanser kiukuttelee asiaa, joka on yhä enemmän myös monen nykyhallitsijan päänvaiva. 
Tämä on uudenlaista kilpailua. Ennen oli aina mahdollista riisua ihmiset aseista ja pitää heidät tietämättöminä. Nyt he kuuntelevat radioitaan, emmekä voi estää. Me emme edes löydä heidän radioitaan.


Lisäys saman päivän iltana:
Tulin lisäämään kesken kommenttikeskustelun tänne linkin Klassikkojen lumoissa -blogin ansiokkaaseen kirjoitukseen Klassikoista lukuiloa! (klik). 

Lisäys myöhemmin saman päivän iltana:
Pohdin erästä kohtaa kirjassa, joka on ehkä käännösvirhe. Harmittaa, kun en saa sitä selvitetyksi. Kerrotaan pormestarinnan, kiivaan pienen naisen, suhtautumisesta omaan mieheensä. Hän on ollut miehensä taustatuupparina ja katsoo melkein luoneensa tämän. 
Pormestarin pieninkään mielihalu tai vaiva, huolimattomuus tai ikävä juonne ei jäänyt häneltä näkemättä; yksikään pormestarin ajatus tai unelma tai kaipuu ei tavoittanut häntä. Ja silti hän oli nähnyt tähdet useita kertoja elämässään. 
Nähnyt tähdet?! Mitä ihmettä? Nähdä tähtiä tarkoittaa yleensä pyörtymistä, myös englannin kielessä. Ollut onnellinen? Kokenut huumaavaa seksiä? Ei kuulosta järkevältä, it doesn't make any sense. Jos jollakulla on tämä kirja englanniksi, niin katsokaa ja kertokaa, kiitos, mitä siellä sanotaan, suomennoksessa tämä on sivulla 15.