torstai 9. helmikuuta 2017
Asko Sahlberg, Irinan kuolemat
Olin muutama vuosi sitten erään novellikokoelman julkaisutilaisuudessa, jossa ryhmä näyttelijöitä esitti novelleihin liittyviä pikku näytelmiä yleisön toivomilla tyyleillä. Esitystyyleiksi pyydettiin kaurismäkeläisyyttä, mikkorimmistä ja paljon muuta. Eräs pyyntö kuului:"Asko Sahlbergin tyylillä!" Tällä tyylillä niukka novelli muuttui kiehtovaksi toinen toistaan seuraavien metaforien pyörteeksi.
Toinen Sahlberg-kohtaamiseni oli kun Tuija kirjoitti omassa blogissaan (klik) kiinnostavasti kirjasta Irinan kuolemat (2015).
Ja nyt olen lukenut tämän vaikuttavan kirjan. Sahlberg on kirjoittanut paljon, viime vuonna kiitetyn romaanin Pilatus, ja ollut kolmesti Finlandia-ehdokkaanakin. En ymmärrä, miten olen ohittanut hänet.
Irinan kuolemat kertoo suomalaisesta sotalapsesta Ruotsissa hän-muodossa. Irinan sijoitusperhe on ongelmallinen, mutta vielä huonommin menee joillain muilla ympäristön lapsilla.
Sahlbergin runsas kuvakieli sopii hyvin lapsen ajatusmaailman näyttäjäksi.
Päivisin odoteltiin öitä. Päivät olivat eteisiä, joiden kautta mentiin öihin. Ne olivat harmaita eteisiä, joissa roikkui naulakoihin hirtettyjä takkeja. Ihmiset seisoivat niissä hiljaa sen näköisinä, etteivät onnistuneet näkemään ovea, josta mennä sisään tai ulos. Lopulta tuli kuitenkin ilta ja ihmiset alkoivat puristella peloissaan suitaan. Ehkä pelon näki myös joidenkin silmistä. Äidin katse oli kaksi värisevää pikkulintua.
Äidin käsiala oli pientä ja pyöreää. Äiti virkkasi sanoista tiheää nauhaa.
Isän kirjoittamat sanat loikkivat paperilla. Niiden kädet olivat pystyssä ja niillä oli pitkät hännät.
Irina kestää äärimmäisen paljon, ehkä juuri mielikuvituksensa ja suunnattoman luottamuksensa ansiosta. Hän näkee asioita omasta vähäisestä kokemuksestaan käsin eikä hänellä ole kaikelle näkemälleen ja kokemalleen sanoja. Me aikuisina lukijoina ymmärrämme, mitä tapahtuu, koska meillä on sanoja kuten pahoinpitely, prostituutio, insesti ja mielen sairastuminen.
Irina huomaa että ihminen voi kuolla monesti ja alkaa taas uutena. Kuoleminen ja tappaminen ovat ihan tavallisia asioita niissä olosuhteissa, missä hän elää.
Paha perheessä kehrää uutta pahaa. (Kirjoitin ensin 'tuottaa uutta pahaa', mutta vaihdoin Sahlbergin vaikutuksesta verbiksi 'kehrää'!)
Mietin ensin, että onpas pahaa pahan perään antiikin tragedioiden tyyliin, mutta sitten mieleeni välähti - hyvänen aika, tiedän tuon pahan toistumispiirteen omastakin lapsuudestani, ja tunnen monta perhettä, jossa on tapahtunut niin paljon pahaa niin lyhyellä aikaa että fiktiossa se kuulostaisi yliampuvalta.
Taas minä kuolen, hän ajatteli ja hymyili.
Irinan kuolemat on kieleltään kaunis ja hyvin lapsen tuntemuksiin menevä.
Olen viime aikoina muistellut ja muistanut paljon oman lapsuuteni tunnelmia. Muistan, miten nurjilla silmukoilla neulottu vaniljanvalkoinen myssy oli riisipuuroa, ei mitään 'kuin riisipuuroa'. Koska olin silloin alkanut inhota riisin makua, myssykin alkoi yököttää ja piilotin sen. Muistan synkkiä kauhun ja huikeita onnen hetkiä, kun esineet ja luonto olivat eri tavalla eläviä kuin nyt aikuisena. Lapsella on metaforia, aikuisella enemmän kuin-vertauksia.
Päivät alkoivat sädehtiä. Aamuisin rävähtivät auki valon hohtavat terälehdet, jotka leiskuivat niin, että jo samassa oli ilta.
Kirja alkaa lyhyellä luvulla myöhemmin, jossa ollaan Irinan sotalapsitarinan karmeassa lopputilanteessa.
Sen jälkeen alkaa varsinainen kertomus kohti alun tilannetta, kertomus Irinasta Helsingissä pommitusten keskellä, junamatkasta Ruotsiin ja vaikeasta elämästä siellä, monista lopuista ja aluista.
Viimeisenä on luku, jonka nimenä on paljon myöhemmin. Siinä Irina on käymässä Helsingissä seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin ennen viimeistä kuolemaansa. Hän on tyytyväinen elämäänsä, mieheen, joka on tyytynyt Irinan rakkaudettomaan seuraan, sairauteensa ja muistoihin, jotka välillä tuntuvat pelkältä sepitteeltä.
Menneisyys oli siellä, vuosien hämärässä, mutta vääristyneenä kuin isojen kivien painon murjoma luuranko.
Mieheni luki kirjan huomaamatta koko viimeistä lukua ja oli vaikuttunut. Aloin keskustella hänen kanssaan kirjan lopun tarpeellisuudesta, ja hän oli ymmällään, mistä minä oikein puhun.
Minuakin kirjan rakenne hieman askarruttaa. Alkuluku voisi hyvin olla myös kronologisella paikallaan lopussa, ja loppukappale ei ole niin kovin tärkeä. Pidän avoimista lopuista. Mutta toisaalta, ehkä näin rankassa kirjassa oli syytä jättää loppuun valoa.
Eikö ollutkin hyvä?! Minusta tämä oli todella hämmästyttävä löytö. Sahlberg on taituri. Sanavelho. Ja sellaisista kirjailijoista me taidetaan kumpikin pitää- ripauksella jotain hieman sarkastisen rohkeaa huumoria!
VastaaPoistaKyllä, sanavelhous kiiinnostaa.
PoistaSahlberg taitaa olla aika synkkä, mutta kyllä tässäkin löytyi huumoria, mm. joissain kohdissa missä lapsi kuvaa viattomasti asioita joita ei ymmärrä. Vanhan Irinan itseironisuus on myös oma lukunsa. Ja ne lyhyet toteamukset 'Hän hymyili'.
Kiitos Marjatta hienosta postauksesta <3
VastaaPoistaLuin oman postaukseni ja minähän olen suorastaan rakastunut lukuhetkellä tähän tummaakin tummempaan kirjaan. Todella upeaa tekstiä ja tarina kylmää vieläkin. Pakko lainata omaa tekstiä: "Kirjan tarinassa on jotakin sadunomaisuutta, osa kertomuksesta on kuin Lumikista, jossa paha äitipuoli yrittää saada lapsen hengiltä, kun taas ruotsalainen isä on sadun metsästäjä, joka onnistuu pitämään lapsen elossa."
Kiitos itsellesi! Sinulla on tuolla postauksessasi muutakin ansiokasta, mm. se huomio, että kuvauksessa on fantasian piirteitä. Junien törmäys, se ensimmäinen kuolema, on unenomainen lento, ja muuallakin on juuri tuota sadunomaisuutta.
PoistaHuomaan, että tästä onkin kirjoitettu useissa blogeissa. Minä luen uusia kirjoja yleensä niin paljon myöhemmin, etten pääse keskusteluihin.
Tuijan postaus herätti, koska hän keskittyi Sahlbergin metaforien maailmaan ja olin juuri muistellut, miten lapsena koin asioita enemmän kaikilla aisteilla, Sahlbergin tapaan. Muistan kun katselin ikkunasta, miten pappani päästi alkukesän aamuna lampaita laitumelle ja tunsin nenässäni vahvasti lampaanvillan ihanan tuoksun yhdistyneenä pihakoivujen hentojen hiirenkorvien aromeihin ja olin aivan pakahtua kaiken kauneudesta. Värit olivat eläviä ja päivä sädehti, kuten Sahlberg tämän tuntemuksen kuvaa.
Sinua ehkä kiinnostaa tietää, että olen lukenut kokeeksi kehumaasi Heidi Köngästä. Halusin vain tietää, minkälainen kirjoitustyyli ja sisältö vetoaa sinuun. Tässä kohtaa makumme eivät osuneet yksiin.
VastaaPoistaMielestäni Asko Sahlbergilla koko todellisuuden personifikaatiot eivät liity vain lapsen kokemusmaailmaan. Samat personifikaatiot näkyvät Sahlbergin alkutuotannossa myös aikuisen kokemusmaailmassa. Ihan uusimpia historiallisia romaaneja en ole lukenut, joten niistä en tiedä.
Missä kohtaa kirjassa mielestäsi kuvataan prostituutiota ja insestiä? Mietin itsekin insestin mahdollisuutta, mutta en päässyt siitä selvyyteen. Eräässä englanniksi lukemassani kirjassa epäilin myös pitkään omaa lukukokemustani, koska en saanut lopullista varmuutta oliko pojan ja äitipuolen välillä jotain outoa vai ei.
Ai, no joskus meidän maut kohtaavat, joskus ei.
PoistaMinä en osaa määritellä kirjamakuani muuten kuin että joskus jonkun kirjan ja kirjailijan tyylin vain koen omakseni. Pidän sekä niukasta että runsaasta tyylistä.
Eräs asia mitä arvostan on se, että kirjailija jättää asioita lukijan oivallettavaksi eikä selitä kaikkea perinpohjin. Sama pätee myös moniin elokuviin, joista pidän.
Sahlberg on minulle aivan uusi. Tässä kirjassa personifikaatiot sopivat hyvin lapsen kokemuksiin. Pitääpä lukea jotain muutakin. Niin, ja eihän Irinakaan enää mikään pikkulapsi ollut, vaan jo koulussa, ja osasi pukea ajatuksensa sanoiksi.
Mieheni luki juuri Sahlbergiltä hänen esikoisensa Pimeän ääni ja sanoo, että pitää kirjasta, mutta Irinan kuolemat oli hänestä koskettavampi.
Saatan lukea tuon tai jonkin muun niistä ensimmäisistä.
Tulkitsin ne Saskia-äidin yölliset hiippailut ja Hedvigin naukumiset insestiksi. Irinakin koki, että seinän takana tapahtui jotain niljakasta "kuin sammakonkutua", josta hän halusi pysyä kaukana.
Olavi, Olavi-parka, laski pankinjohtajalle housunsa ja sai kahvinpapuja. Irinakin ehdotti, että voisi tehdä samaa, kun äitinsä voivotteli kahvin puutetta.
Leskirouva Lehtolan tytär alkoi uhmata äitiään ja hienostella ja lähti kotoa mustan pörssin kauppiaan rikkaampaan pöytään, ja sen jälkeen leskirouva itse sekosi ja alkoi seisoskella porttikongissa ja nostaa hamettaan miesten lähestyessä.
Kyse ei siis näissä tapuksissa ollut mistään järjestäytyneestä prostituutiosta, vaan itsensä myymisestä pärjätäkseen. Sota-aika, pelko ja pula 'hautausmaaksi muuttuneessa' Helsingissä saivat aikaan kaikenlaista.
Lopussa vanha Irina tapaakin Lehtolan tyttären, uurteisen ja hampaattoman vanhuksen, joka kertoo, että mustan pörssin kauppias jäi, koska tällä oli muitakin hupakoita.
Yksi kiva kuva siitä, miten Irinan tulkitsee asioita on se, miten isän selitettyä herrojen pitävän kaiken aikaa kättään työläisen taskussa, Irina alkaa tarkkailla tilanteita ja näkee kerran miehen työntävän kätensä toisen taskuun, mutta hämmentyy, kun kumpikaan miehistä ei näytä herralta.
Olin jo ehtinyt unohtaa tuon pankinjohtajan kahvipapujen vaihtaminen seksipalveluihin. Kai se on tilapäistä prostituutiota. Insestistä en ollut niin varma. Sahlbergin kerronta on haastavaa, koska se on niin hämärää. Ainakin minulle on välillä vaikea erottaa, kuvataanko ulkoista vai sisäistä todellisuutta eli esim. henkilöhahmon pelkoja. Juuri tästä epäselvyydestä ja tulkintojen moninaisuudesta pidän Sahlbergissa. Kirjailija ei ainakaan aliarvioi lukijan käsityskykyä.
PoistaJust se, salaperäisyys ja monitulkintaisuus on aina paljon kiehtovampaa kuin puhkiselittäminen.
PoistaSiinä alkujutussa esimerkiksi, kuvauksessa päivistä kahden isän kanssa on aika paljon fantasiaa.
Hedvigin kohtalossa tuntui kauheimmalta se, miten mielenterveyteen liittyvissä asioissa ei osattu tehdä vielä paljon mitään tuona aikana, vain säikäyttää jäisellä vedellä ja panna köysiin.
Koko ympäristö olisi itse asiassa tarvinnut terapiaa. Tuntui siltä, että Irina oli tervein, viaton lapsi pahojen noitien valtakunnassa.
Sadunhohtoisuus on ehkä sellaista, mitä Sahlbergin Pimeys-sarjan kirjoissa ei niinkään ole, vaikka metaforia onkin. Mies, joka on lukenut niitä, sanoo että yhteistä on irrallisuus ja ajelehtiminen, samoin valon pilkahdukset ja läheisyyteen pyrkiminen.
Nyt tekee kovasti mieli lukea lisää Sahlbergiltä.