Ajatuksia uuden vuoden kynnyksellä

Tähtisadetta iltakävelyllä Kouvolan Paaskoskella (Kuva:UM)

Vuoden vaihteessa on tapana miettiä, mitä kaikkea vuosi sisälsi ja pohtia, mitä seuraava mahtaa tuoda tullessaan.

Blogissani olen kääntynyt yhä enemmän siihen suuntaan, että kirjoitan vain kirjoista, jotka innoittavat minua. Olen lukenut elämässäni niin paljon, etten tunne enää tarvetta asettaa itselleni mitään lukuhaasteita, vaan luen sitä mikä saa kiinnostumaan, ärhäköitymään ja/tai ihastumaan. Viime aikoina olen lukenut monta uutuutta, mutta kirjoittanut vain Janet Framen kirjoista. Minna Rytisalon Lempi ansaitsee kyllä oman  postauksensa. Se toi vahvasti mieleeni ihailemani Heidi Köngäksen kielen.

Omassa ja läheisteni elämässä on ollut vuoden aikana kaikenlaista, vakavaakin. Olen ollut mukana iloissa, suruissa ja kriiseissä. Olen vahvasti optimistinen ihminen, joten uskon, että kaikki aina järjestyy ja sieltä se aurinko pilkottaa synkänkin pilven takaa.

Aurinko nousee Benalmádenassa viime marraskuussa (Kuva:UM)

Luin eilen illalla Janet Framen elämäkertatrilogian esipuheen, jonka oli kirjoittanut tähän painokseen elämäkerran pohjalta elokuvan tehnyt Jane Campion. Tähän mennessä lukemissani Framen teoksissa olen saanut hänestä kuvan yksinäisenä, arkana ja epäsosiaalisena henkilönä. Mitä kirjoittaakaan Campion: hän ei ole koskaan tavannut ketään niin tervettä, kaikista sovinnaisuuksista vapaata, hauskaa ja eläväistä ihmistä kuin Janet Frame! Frame oli ollut uteliaana katsomassa elokuvan tekoa. Paitsi että Frame oli fyysisesti vapaa, ei miestä, ei lapsia eikä tavanomaista sosiaalista elämää, hän oli ollut myös henkisesti joustava, energinen ja läsnäoleva. Hän ei ollut näyttänyt välittävän vaatteistaan ja kotinsa ulkonäöstä. Hänen sekavassa kodissaan oli ollut verhoilla rajattuja alueita, joissa oli meneillään erilaisia kirjoitustöitä.
Mitä tästä opimme? Ihminen muuttuu ja alkaa kukoistaa, kun saa elää omanlaistaan elämää, kunhan on ensin löytänyt sen.

Nojailen tässä joululahjaksi saamiini kirjoihin. Alinna on valokuvakirja Jorma Uotisen tanssiesityksistä. Sen kuvat ovat mahtavia! Bloggaan kirjasta myöhemmin. Mieheni oli huomannut minun ihailevan tätä kirjaa jollain sunnuntaikävelyllämme kotimme lähellä olevan kirppiksen ikkunassa ja hakenut sen pois heti arkena. Pyjama ja neulerannekkeetkin ovat lahjoja häneltä. Vierailimme kesällä Kellokosken ruukin myymälässä. "Tonttu" oli katsellut, miten minä kokeilin näitä rannekkeita huudahdellen "Voi miten rock, liian kalliit..." ja ottanut putiikin kortin taskuunsa myöhempää tilausta varten. Olisinpa itsekin yhtä kekseliäs lahjaihminen.
Paksu kirja on I'm Your Man, Leonard Cohenin elämä. Eräs nuorempi tonttu oli kuulostellut, mistä olen kiinnostunut. Pienin kirja on Emma Donoghuen koskettava romaani Huone. Olen lukenut sen englanniksi ja olen utelias kokemaan, miltä se tuntuu suomennettuna. Omista toisille lahjoiksi hankkimistani kirjoista jäi yli Emma Puikkosen novellikirja Eurooppalaiset unet. Ehkä annan sen itselleni synttärilahjaksi. Se kiinnosti minua eniten Finlandia-ehdokkaista.

Turun poikamme kuusi,
sama kuin meillä, mutta valkoinen

Vuosi 2016 jää historiaan vihapuheen vuotena. En olisi ikimaailmassa uskonut etukäteen kaikkea mitä on tapahtunut.

Eniten minua hämmästyttää nykyään virkatason julmuus.
Maahanmuuttoviraston virkailijat antavat kieltäviä päätöksiä etäältä, mutta miltä ne tuntuvat saajasta? Miltä ne tuntuvat hänestä, joka vie viestin perille ja tuntee kyseiset ihmiset? Miltä ne tuntuvat pienillä paikkakunnilla, joissa on kiinnytty uusiin ihmisiin?

Kouvolassa on Bagdadista lähtenyt Al-Azzawin perhe, joka oli kokenut vainoa perheen isän uskonnon vuoksi ja siksi, että tämä työskenteli aiemmin amerikkalaisfirmassa. He olivat paenneet jo 2006 Syyriaan, mutta kun siellä puhkesi kriisi, oli pakko palata takaisin. Kun perheen talon seinään oli kirjoitettu tappouhkauksia, tytär kuollut ja äiti haavoittunut sieppausyrityksessä, perhe lähti monen muun tavoin pakolaisiksi Turkin kautta Eurooppaan. Suomessa he ovat olleet runsaan vuoden, ja tänä aikana heidän talonsa Bagdadissa on poltettu. Nyt Migrin virkailijat toteavat, että heidän on turvallista palata sinne. Perheen isä on tehnyt valituksen. Kevättalvella tulee päätös. Jos tämä perhe, alla nelikymppiset vanhemmat, 14-vuotias täällä koulua käyvä tytär ja viisi- ja kaksivuotiaat nuoremmat lapset saavat lähtökäskyn, se on suuri vääryys ja häpeä.

Miksi me emme voi pitää näitä jo tänne kotoutuneita ihmisiä täällä turvassa? Suomessa on tilaa. Kävelyllämme, jossa sytytimme tuon alkukuvan tähtisadetikun, ei ollut ketään muita, koko Tykkimäen alue oli autiona. Turvapaikkoja suljetaan ja ollaan tyytyväisiä tilanteeseen, pakolaisasia on näin hyvällä mallilla. 

Jotkut ovat sitä mieltä, että meidän pitää valita maahanmuuttajamme ja ottaa vain valioihmisiä - valioihmisten joukkoon valiomaahan. Todennäköisesti täällä vielä olevissa on muitakin menestyjiä kuin tamperelaiskirjailija Hassan Blasim, vantaalainen Ahtisaaren konfliktinratkaisujärjestössä työskentelevä Irak-asiantuntija Hussein Al-Taee, afgaanidiplomaatin tytär kansanedustaja Nasima Razmyar, Kosovosta paenneet Hetemajn sisarukset jne.
Minusta ihmistä on autettava hädässä ilman hyötyajatuksia.

Suomen tapa hoitaa pakolaisasiaa on tällä hetkellä ihmisoikeuksia loukkaava.

Toivon ensi vuonna sydäntä ja järkeä turvapaikkapäätöksiin.

Toivon myös, että terveydenhuoltomme ja monet muutkin palvelut saataisiin paremmalle mallille. 
Jouduin soittamaan käsivarsikivun vuoksi joulunpyhien jälkeen päivystykseen, jossa sanottiin, että joulun ja uuden vuoden välille ei ole aikoja.
Miten niin päivystykseen ei ole aikoja, eikö jo termi päivystys tarkoita, että apua tarvitseva otetaan vastaan sinä päivänä? Köyhempinä vuosikymmeninä käveltiin aamulla odotustilaan ja odotettiin omaa vuoroa. Kunnanlääkäri teki töitä niin kauan kuin oli potilaita, vaikka iltakymmeneen, lapset ja sairaimmat pääsivät ohi jonon. Ja nyt piti mennä yksityiselle, kun lääkärit pitivät lomaa. Jos en olisi mennyt, en ehkä naputtelisi tätä, vaan piehtaroisin kivusta. Asia pänni, mutta minulla oli kuitenkin siihen varaa, kaikilla ei ole.

Toivon itselleni ja läheisille, myös kaikille teille rakkaat blogissa vierailevat, terveyttä ja hyvää valoisaa mieltä!

Lupaan yrittää kirjoittaa lyhyempiä pakinointeja. Mutta kun on aina niin paljon mielessä. Eikä malta.

Nyt lähden siemaisemaan kuohuviiniä ja alan katsella mylsäläisten järjestämää ilotulitusta meidän ikkunasta. Kuusaalla olisi ollut upea valoshow, mutta valitsimme saunaillan kotona.

Janet Frame, The Lagoon and Other Stories

Aloin lukea uteliaana Janet Framen ensimmäistä kirjaa, novellikokoelmaa The Lagoon and Other Stories (1951). Onko se niin hyvä kuin on kehuttu? Millainen kirja syntyy mielisairaalassa ja lyhyillä tauoilla sieltä? Kirja, josta Frame sai ison palkinnon juuri ajoissa niin että kirurgi perui hänelle suunnitellun lobotomian? Lobotomialla, jota silloin kutsuttiin leukotomiaksi, oli maine tuskaisuuden poistajana. Se laimensi siinä ohessa myös muita tunteita, muutti persoonallisuutta ja teki leikatuista flegmaattisia. Kirjallisuuspalkinto osoitti, että Framen persoona kannatti säästää; kirjoittamisen lahja on niin vahva avu, että hän ehkä voisi sen avulla elää ja kestää tuskansa.

Onko kirja hyvä? ON!

Kokoelman 24 novellista suurin osa käsittelee lapsuutta, kolme kuvaa nuorten naisten elämää ja yhteisöllistä arkea mielisairaaloissa ja pari novellia kertoo muutoin marginaalissa elävien ihmisten elämästä.

Tyyli on runollista, osittain tajunnanvirtamaista, surumielisyyden sävyttämää. Osassa novelleista on perinteinen juoninovellin rakenne, osa on lyhyitä tunnelmakuvia. Frame käyttää toistoa tehokeinona, niin että novellin alun teksti toistuu lähes samana joskus keskellä novellia ja joskus lopussa.

Frame kuvaa lasten välisiä suhteita tarkkanäköisesti, oma lapsuus tulee lukiessa mieleen. Lapsi kehittää itselleen mielikuvitusystävän, joka on häntä isompi ja pärjäävämpi. Lapsi kokee kateutta erikoisista asioista, kuten siitä, että toinen asuu isovanhempiensa kanssa. Riita syntyy, kun toinen saa kantaa leijaa. Ja yhtäkkiä leikki muuttuu tylsäksi ja mielen valtaa kaiken muun peittävä haikeus, joka panee lopettamaan leikin ja säntäämään kotiin turvaan. Äiti ja isä tietävät kaiken.

- We'll go this quicker way, said Mother, who had been exploring. We'll walk across the lagoon over this strip of land and soon we'll be at the station and then home to bed. She smiled and put her arms around them both. Everything was warm and secure and near, and the darker the world outside got the safer you felt, for there were Mother and Father always, for ever. 
(- Mennään tätä nopeampaa reittiä, sanoi Äiti, joka oli tutkinut ympäristöä. Mennään laguunin poikki tästä kohtaa ja pian me jo ollaankin asemalla ja sitten kotiin nukkumaan. Hän hymyili ja kietoi kätensä heidän molempien ympärille. Kaikki oli lämmintä ja varmaa ja läheistä, ja mitä pimeämpää ulkona tuli sitä turvallisemmalta tuntui, koska oli olemassa Äiti ja Isä aina, ikuisesti.)

Tämä on novellista Swans, jossa äiti tuntee syyllisyyttä jäätyään vahingossa bussista väärällä rantapysäkillä, jolloin lapset eivät päässeetkään hoidetulle rannalle. Laguunin sadat joutsenet ovat kuitenkin lapsille surempi elämys kuin toisten lasten seura, keinut ja karusellit. 

Aivan erilaisia tunnelmia on nuorten naisten kuvauksissa. Niissä epävarmuus ja osaamattomuus piinaavat. Äiti ei tule sairaalakäynneillä lähelle. 
Frame pohtii paljon identiteettiä. Hän kysyy, tiedänkö koskaan, missä minun pitäisi olla, olenko minä aina eksynyt, kuten lampaat. 

Novellissa Jan Godfrey, joka on suosikkini tässä kokoelmassa (Jan lyhenne Janetista ja Godfrey äidin entinen sukunimi) Frame kirjoittaa identiteetin etsinnästä  tavalla, joka  tuo mieleen persoonan hajoamisen. 

   I am writing a story about a girl who is not me. I cannot prove she is not me. I can only tell you that her name is Alison Hendry.
   Alison Hendry. Margaret Burt. Nancy Smith. We cling to our names because we think they emphasise our separateness and completeness and importance, but deep down we know that we are neither separate nor complete nor very important, nor are we terribly happy ....
  (Kirjoitan tarinaa tytöstä joka ei ole minä. En voi todistaa, ettei hän olisi minä. Voin vain kertoa, että hänen nimensä on Alison Hendry.
   Alison Hendry. Margaret Burt. Nancy Smith. Me takerrumme nimiimme koska ajattelemme niiden korostavan meidän erillisyyttämme ja täydellisyyttämme ja tärkeyttämme, mutta syvällä sisimmässämme tiedämme, että me emme ole erillisiä, emme täydellisiä emmekä kovin tärkeitä, emme ole myöskään kauhean onnellisia)

Novellin lopussa on päätös: My name is Alison Hendry. 
Frame pohtii novelleissaan omaa tilannettaan käyttäen useita nimiä. Alison Hendryllä, kuten muillakin alter egoilla (Nancy, Nance, Nini, Ruth, Jan) on Framen tausta, lyhyt opettajan työ, useita mielisairaalajaksoja ja suuri kysymys, onko hänestä kirjailijaksi. I am wanting to write a story today. I am wanting more than anything to write a story. 

Viimeisessä novellissa My Last Story, joka on toinen suosikeistani, Frame toteaa, että se loppuu nyt tähän. 
I'm never going to write another story.
   I don't like writing stories. I don't like putting he said she said he did she did, and telling about people, the small dark woman who coughs into a silk handkerchief and...
(En enää koskaan kirjoita mitään.
   En pidä tarinoitten kirjoittamisesta. En halua kirjoittaa, mitä tämä sanoi ja tuo sanoi ja mitä tämä teki ja tuo teki, enkä halua kertoa ihmisistä, siitä pienstä tummasta naisesta, joka yskii silkkinenäliinaan ja...)
Kirjailija vyöryttää esiin asioita, joista hän ei missään nimessä kirjoita, lumesta ja krysanteemeista, juoposta Charliesta, perheestä Oamarussa...miten kaikilla pilvillä on kultareunus... luettelosta tulee kuin vahingossa kokoelma pieniä tarinoita. Ja sitten:
   Well I'm not going to do any more expressing.
   This is my last story.
   And I'm going to put three dots with my typewriter, 
 impressively, and then I'm going to begin . . .
   I think I must be frozen inside with no heart to speak
of. I think I've got the wrong way of looking at Life. 
   (No, en aio ilmaista enää mitään.
     Tämä on viimeinen tarinani.
     Ja laitan perään kolme pistettä kirjoituskoneellani,
vakuuttavasti, ja sitten alan . . .
      Luulen, että olen jäätynyt sisältä eikä minulla ole ihmeemmin 
sydäntä. Kai minulla on väärä tapa katsoa Elämää.)
     
Novellissa Snapdragons (leijonankidat) Frame pohtii, olemmeko me koskaan vapaita, vai kuljemmeko yhdestä vankilasta toiseen koputtelemaan vankiloidemme seiniä, kuten mehiläinen koputtaa leijonankidan sisällä tai ihminen hakkaa seiniä suljetulla osastolla. Tarinan päähenkilö Ruth on lähdössä äitinsä kanssa laitokselta jouluksi kotilomalle. Hän epäröi. Entä jos häntä pelätään siellä? Entä jos koti ei olekaan enää koti? 

Minua kiinnostaa lukea esikoiskirjoja. Niissä näkyy kirjoittajan rosot ja hapuilut ja suuri into kirjoittaa. 
Framella on kirjassaan tavallista enemmän pelissä, koko elämänsä. Hän on taitekohdassa. Tiedän kirjaa lukiessani sen, mitä hän ei kirjoittaessa tiennyt, että hän on merkittävän kirjallisen uran alussa.

----------
P.S.1 Osallistun näillä 24 tasokkaalla novellilla Omppu Martinin aloittamaan novellihaasteeseen.

P.S.2 Olen kirjoittanut tätä vähän kerrallaan koko päivän, oikeaa kättäni säästellen. Sain aamulla pitkään kipuilleeseen olkavarteeni kortisonipiikin; saan tehdä kaikkea alaspäin suuntautuvaa, joten tuolin käsinoja on korkealla. Epämukavuudesta huolimatta en voi olla pudottelematta näitä sanoja, olen niin innokas kertomaan tästä kirjasta. Framea mukaillen: I am wanting to write a post today. I am wanting more than anything to write a post. 
No, siinä se nyt on. Ja kortisoni tuntuu auttavan. Jospa se siitä. 

Mukavia joulunaluspäiviä ja hyvää joulua teille kaikille!

Posti on tuonut jo jonkinverran kortteja. Itse lähetin tänä vuonna enimmäkseen tätä kisukorttia. Olen ehdottomasti oikeiden joulukorttien kannalla. Enimmillään olen lähettänyt kuutisenkymmentä korttia, nykyään parikymmentä vähemmän. Osa kortinsaajista on poistunut tästä maailmasta ja osan kanssa olemme siirtyneet sähköisiin toivotteluihin.

Rakastan kaikkea jouluun liittyvää, lahjojen paketoimista ja kodin laittamista. Tykkään juosta kaupoissa lahjaostoksilla ja suunnitella, millä ketäkin ilahdutan.

Tänä vuonna hankimme kestokuusen. Se on jo paikallaaan koristeltuna. Lipeäkalalounas lanttulaatikoineen on syöty. Aikaiset seremoniat johtuvat siitä, että ensimmäisen kerran seurusteluajoista alkaen vietämme joulun mieheni kanssa poissa kotoa. Ei kaukana, Turussa läheisten kanssa, jotka eivät juuri noista perinnesapuskoista piittaa. Kinkku kyllä laitetaan ja paljon muuta herkullista. Palattua jatkamme joulunviettoa kotona loppiaiseen ellei nuutinpäivään. Mahdollisimman pitkään. 

Käymme kuuntelemassa Turun torilla joulurauhan julistuksen, jonka olemme yleensä katsoneet televisiosta ennen mantelipuuroa. Meillä on ollut isoja perhejouluja, joskus toistakymmentä joulunviettäjää, ja jouluja kahdestaan, mutta aina meillä kotona. Onkin jo aika muuttaa vaihteeksi konseptia.

Turun joulussa on paljon kivaa. Saan valmistella joulua rakkaille ja yhdessä rakkaiden kanssa. Hetket lasten kanssa ovat ainutlaatuisia. Joulurauhan julistus paikan päällä seurattuna kiehtoo. Kiva kuulla, mitä pojat siitä tuumaavat.

Starttaamme tiistaina. Sitä ennen on vielä paljon puuhastelua, samoin perillä. Siksi minä tätä hyvän joulun toivotustanikin näin aikaisin teille väsään.

Olen saanut jo kaksi aineetonta joululahjaa.
1. Kirjastomme on päättänyt poistaa euron varausmaksut. Tämä ei kyllä ole ihan aineetontakaan, varaan lähes sata kirjaa vuodessa. Olen ollut vähän helsinkiläisille kateellinen maksuttomuudesta.
2. Sain 2,5 -vuotissyöpäkontrollissa hyvät labratulokset. Kasvainviitearvo oli pysynyt ennallaan. Tämä oli jo viides helpotuksen tuova tarkastus. Erään aiemman kontrollikäynnin jälkeen näppäsin autossa selfien, tuon nykyisen leveähymyisen profiilikuvani. Vaihdoin sen entisen totisen tilalle. Jokainen päivä on ilon päivä, kun elää saa. Minulla on hyvä ennuste, mutta eihän sitä tiedä. Syöpäsolut ovat arvaamattomia nomadeita. Keuhkosyöpää sairastanut sädehoitoreissujen taksikaverini kuoli tänä syksynä. Antille oli luvattu kolme vuotta enintään, hän jaksoi kaksi. Toivon, että hän ehti hoitojen välissä etelän lämpöön, kuten silloin yhteisten matkojemme lopussa toivoi.

Kestokuusi on helpompi koristella kuin oikea. Se sopii perfektionisteille. Tässä pitää vielä vähän taivutella oksia ja siirrellä koristeita täydellisen kartiomuodon ja estetiikan saavuttamiseksi. Tuoksu jää puuttumaan, mutta eipä tarvitse kärsiä tukkoisesta nenästä.

Lukeminen jää vähälle yhteisöllisessä joulussamme. Pojat ovat lautapelifaneja, lukeminen ei ole toistaiseksi niin paljon innostanut. Iltasadun sijasta he ovat viime aikoina toivoneet Vaarin kertomia jännittäviä lapsuudenmuistoja, miten elokuviin piti mennä Kaitjärven nuorisoseurantalolle läpi pimeän metsän, vaikka pelkäsi joka askeleella mörköjä. 

Otan kuitenkin mukaan jonkun näistä:

Pidän Leonard Cohenin musiikista. Hänen äskettäisen kuolemansa jälkeen luin muistokirjoituksista, että hän on ollut kirjailija ennen kuin ryhtyi laulamaan. Hän on kirjoittanut 13 runokirjaa ja kaksi romaania. Tunnen nyt kiinnostusta kirjailja-Coheniin. The Favorite Game (1963), suomennettu Lempileikki (2004) on hänen romaaneistaan ensimmäinen. Takakansitekstissä sitä verrataan Salingerin Sieppariin.

Olen kirjoittanut ensimmäisestä Bob-kirjasta täällä (klik). Bob auttoi koditonta elämänsä ryysinyttä James Bowenia uuteen elämään. Mies ja hänen kissansa (hänet v a l i n n u t kissa) myivät asunnottomien Big Issue -lehteä Lontoon kaduilla monta vuotta. Varsinainen terapiakissa. Bobia ei vain voi katsoa ilman että alkaa hymyilyttää. A Gift from Bob (2015) on myös suomennettu juuri täksi jouluksi nimellä Bobin joulu, tylsähkö nimisuomennos. Eräässä haastattelussa paljon lukeva Erkki Tuomioja tunnustaustui Bob-faniksi. 

Janet Framen ensimmäinen 1951 julkaistu kirja, novellikokoelma The Lagoon and Other Stories sisältää 24 novellia. Hän oli kirjan kirjoittamisen ja julkaisun aikaan mielisairaalassa ja on sanonut, että kirjoittaminen pelasti hänet elämälle. 

Janet Frame kirjoitti elämäkerrallisen fiktion ohella 1980-luvulla myös elämäkerraksi nimeämänsä kolme teosta. Ne on koottu hänen kuolemansa jälkeen 2008 yhdeksi teokseksi, jolle annettiin keskimmäisen osan nimi An Angel at My Table. 
Riitta Jalosen tuore Framen elämästä kertova romaani Kirkkaus pohjautuu paljolti tähän.

Jouluunne rauhaa ja rakkautta toivottaen, 
Marjatta

Turvallinen maa, sydämellä tehty näytelmä Kuusankosken Taideruukissa

Reda AlTaiin taidetta

Kuusankosken Taideruukki (klik) on paikka, jossa olen käynyt paljon taidenäyttelyissä ja joskus ostamassa koruja lahjaksi. Tällaiset hylättyihin tehtaisiin rakennetut taidekeskukset ovat kiinnostavia paikkoja. Olen käynyt vastaavissa Tallinnassa ja Berliinissä.
Kouvolalaisen Irakin pakolaisen, taideopiskelija Reda AlTaiin töitä on ollut keskuksessa esillä ennenkin. Nyt hänellä oli koskettavia töitä alueemme turvapaikanhakijoiden ja suomalaisten yhdessä tekemän näytelmän Turvallinen maa yhteydessä. Muistan Redan niiltä ajoilta, kun jaoin ruokaa hätämajoituksessa. Hän oli se, joka pyysi päästä keittiön puolelle ja neuvoi laittamaan riisiin kardemummaa, jolloin se alkoi maistua lapsille. Hän on ollut muutoinkin hyvin aktiivinen, käynyt kouluissa kaverinsa kanssa kertomassa itsestään ja pakomatkasta ja murtamassa näin muukalaisuuden muuria.

Teatteriesityksen alussa kolmenkymmenen hengen ryhmä, irakilaisia, suomalaisia ja syyrialaisia, taputtaa lavan reunoilla sydämen lyöntien tahtia. Isolle kankaalle heijastetaan rujoa videokuvaa sodasta, jossa ihmiset juoksevat raunioiden välissä kujia pitkin pakoon jylinää ja pommeja. Pauke on melkoinen ja tilanne uhkaava. Teatterisavu täydentää elämystä.

Esitys koostuu erilaisista näytellyistä tilanteista, liikkeestä, kännykällä kuvatuista kuvista ja videoista pakomatkoilta ja musiikista. Päähenkilöiksi nousee viisi pakolaisiksi lähtenyttä miestä, joiden lähtötilanteet esitetään, Wissam, George, Omar, Rizkar ja Hussein.

Kun suosittua ajankohtaisohjelmaa vetävä toimittaja erehtyy paljastamaan korruptioon langenneen korkeassa virassa olevan henkilön, hän saa potkut. Kun häneksi luultu veli ammutaan, perheen isä pakottaa ainoan poikansa pakomatkalle.

Mosulissa asuvan kristityn perheen isää pidetään pankkivankina, ja kun pyydetyt lunnaat on maksettu, isä raahataan ruumiina kotiin ja seuraavaksi uhataan teloittaa poika. Poika pakenee.

Krsitittyäkin pahempi on vanhoillisten mielestä jesidi. He katsovat, että jesidit eivät ole ihmisiä, kuten islaminuskoiset, juutalaiset ja kristityt, joten heidän henkensä ei ole minkään arvoinen. Kun eräs nuori mies rakastuu jesidinaiseen, niin hänen uppiniskaisuutensa tekee hänestä henkipaton.

Poliisin ammatissa kuten toimittajanakin joutuu sotatilanteessa tappolistalle ellei taivu palvelemaan terroristiryhmää. Mies pakenee mieluummin kuin alkaa teloittaa omia kansalaisiaan.

Kun perhe on virunut leirillä kauan, perheen äiti taivuttaa isän lähtemään etsimään jotain parempaa, turvallista maata, johon hän ja lapset voitaisiin myöhemmin hakea. Kun lapset eivät pääse kouluun ja jokainen päivä on vain odottamista - "täällä  meillä ei ole mitään" - isä lähtee vaaralliselle venematkalle.

Käsi sydämelle. Vieläkö joku moittii: "Ja miehiä sieltä vaan tulee, nuoria miehiä, eivät välitä mitään naisista ja lapsista." 

Takaseinälle ilmestyy kuva öisestä valtamerestä. Sen edessä ryhmä on muotoutunut matkustajiksi ahtaassa pelastusveneessä, jossa etummaiset tutkivat taskulamppujen valossa reittiä ja mahdollisia kareja.
Ryhmän vieressä on kitaristi, joka soittaa ja laulaa hyvin kauniisti arabiankielistä (vai kurdinkielistä) laulua. Se kuulostaa vähän samalta kuin espanjassa kuulemani copla, mutta on eleettömämpää. Muusikko on Rebar Jamal, kurdien X-Factoria vastaavaan X Kurd Like -kisaan osallistunut ammattimaiselta kuulostava nuori mies. Hän esittää näytelmän aikana muitakin kappaleita, joissa puhutaan äidin ikävöimisestä ja rakkaudesta. Loppulaulu on yhteisesitys suomeksi Tuija Kivikon kanssa, Antti Railion Halla ja etelätuuli: ... kun kumpikin luuli, että luontoa uhmaten toisiinsa vois kiintyä halla ja etelätuuli.
Ei ihme, että esityksestä poistuvat ihmiset pyyhkivät silmiään.

Mutta ennen loppua on monta tilannetta lähtömaassa ja Suomessa. Eräs miesten iloisen riehakas häätanssi muuttuu surujuhlaksi. 

Nuori syyrialaistyttö käy kertomassa, että hän oli kuullut Suomen olevan maailman turvallisin maa ja lähti siksi tänne kotimaan kauhuista. 
  

Viimeisessä  videokohtauksessa suomalainen virkailija tuo päätökset samassa kaksiossa asuville viidelle miehelle, joiden vaiheista olemme saaneet tietää. 
He saavat kielteisen päätöksen, koska heidän kotimaansa katsotaan turvallisiksi maiksi. Siis mitä? He lähtivät etsimään turvaa ja se turva onkin siellä Irakissa ja Syyriassa! 

Kaikki puhuvat näytelmässä omaa kieltään. Osassa kohtauksista näyttelijän takana seisova kertoja selittää tapahtumaa. Se tuntui luontevalta, kuin olisi ollut katsomassa tekstitettyä elokuvaa.

Esityksen jälkeen näimme näytelmän tekemisestä valmistetun päivittyvän videoteoksen. Videon tekijä Aimal Hakimi kuvasi myös koko ajan tässä esityksessä. 
Toinen näytelmän käsikirjoittajista Wissam Abdullah Sami kertoo videolla saaneensa juuri kielteisen päätöksen. Hän on ollut tulkkina koko turvapaikanhakijana olonsa ajan ja tehnyt innolla tätä näytelmää. Näytelmä on valmistettu kolmessa kuukaudessa ryhmälähtöisesti. Vielä pari päivää sitten Sami, kuten häntä Suomessa kutsutaan, kertoi Kouvolan Sanomien jutussa odottavansa päätöstä minä päivänä tahansa. Kielteinen.

Videodokumentin tekijä Hakimi pakeni Afganistanista Kotkaan 2013. Hän oli johtanut koulutuskeskusta, jonka moderni opetussuunnitelma ei ollut talebanien mieleen. Hakimin isän talebanit murhasivat. Hakimi määrättiin ensimmäisessä turvapaikkakäsittelyssä palautettavaksi Suomesta Kabuliin, jossa häntä oli vainottu, ja valituksen jälkeen monissa työtehtävissä Suomessa toiminut mies päätettiinkin karkottaa Irakiin, jossa hän ei ole koskaan edes käynyt. Toiseen valitukseen on vastattu, että päätös on oikein tehty. 

Miten voidaan tehdä tällaisia päätöksiä?  
Kiristynyt turvapaikkapolitiikka johtaa paperittomien lisääntymiseen. Tottakai ihmiset pakenevat maan alle turvaverkkojen ulkopuolelle mieluummin Suomessa kuin palaavat samanlaisen asemaan johonkin heille vaaralliseen maahan.

Olen tyytyväinen, että Kouvolan Sanomat on kirjoittanut niin paljon meidän alueemme turvapaikanhakijoista, tämänkin näytelmän puitteissa jo kolme laajaa artikkelia. Paljon tietoa. 

Näytelmän valmistaminen on varmaan ollut tärkeää ja kotouttavaa sen ulkomaalaisesiintyjille. Se oli kotouttavaa myös katsojille. Esityksessä oli lämmin tunnelma. Kiitos koko ryhmä!

Näytelmän lopussa sen ohjannut entinen Kuusankosken teatterin johtaja, Voimateatterin perustaja, teatteriopettaja ja moninaiseen ehtivä ihminen, Piia Kleimola, sanoi, että jokaisen esityksen jälkeen tanssitaan. Osa jäikin tanssimaan, varsinkin nuoremmat. Rytmi oli hyvin tarttuvaa, minuunkin, estoiseen. Me katselimme lähtiessä mieheni kanssa Reda AlTaiin töitä ja tervehdimme ihmisiä ympärillämme. Sekä esittäjissä että yleisössä oli tuttuja kasvoja vuoden takaa, jolloin he odottivat hätämajoituksessa ja me puuhasimme keittiöapulaisina. Oli kiva nähdä, että he olivat sopeutuneen oloisia ja puhuivat jo aika paljon suomea. Lapsetkin olivat kasvaneet. Esityksen ikäraja on 13 vuotta. Lapsiesiintyjät tuotiin sivutiloista joihinkin kohtauksiin; kokonaisuutena näytös on lapsille liian rankka. 
Minua liikutti sekä näytelmä pakahduttavine kohtauksineen että nämä ihmiset, joille se on totta. 

Jos näytelmä kiinnostaa, niin sen voi nähdä vielä tammikuussa Kotkassa monikulttuurisessa toimintakeskus Myllyssä. Kouvolasta esityksessä oli mukana monikulttuurikeskus Saaga. 
Voimateatterista, Saagasta ja Myllystä löytyy tietoa googlaamalla.

Näytelmän ohjelmalehtisen alkukuva

Seuraavana aamuna kesken sanomalehtien lukemisen:
Pysähdyin HS:n Ulkomaat sivuille, jossa on kuvia Alepposta, 50 000 siviiliä odottaa kuolemaa, ellei evakuointi onnistu. Kuvat ovat kauheita. Kuvittelen niihin äänen ja olen taas Voima-teatterin esityksessä.
Kouvolan Sanomissa kerrotaan, että Turvallinen maa -esitykset keräsivät Kouvolassa joka kerta täyden katsomon ja että esitystä on pyydetty kouluihin ja maakunnan ulkopuolelle, mm. Mikkeliin ja Imatralle. Ohjaaja näkee kaiken vain järjestelykysymyksenä, mikä into.
Suurin osa näyttelijöistä on saanut kielteisen päätöksen. Siinä on yksi kysymys.
Paitsi tietoa tämä esitys lisää empatiaa ja on näin oikea joulun sanoman levittäjä enemmän kuin monet nostalgiaa nostattavat joululaulukonsertit.
Eräs esiintyjistä sanoi haastattelussa, että hän on oppinut välttämään Kotkassa liikkuessaan aikoja, jolloin suomalaiset juhlivat. Miten me saisimme "juhlimiseen" juhlamielen? Kotkan Meripäivät, juhannus, jopa joulu saavat aikaan ruumiita myös ihan suomalaisten keskuudessa, rauhan aikana.
Tällaisia mietteitä tänä aamuna.
Toiveikasta torstaita kaikille lukijoille! 

Janet Frame, Towards Another Summer

Miksi joku paljon omasta elämästään kirjoittanut kirjoittaa hyvän kirjan, mutta kieltää sen julkaisun, koska pitää juuri sitä niin henkilökohtaisena? Tämä kysymys oli minulla mielessäni alkaessani lukea Janet Framen jo 1963 kirjoittamaa kirjaa Towards Another Summer, jonka hänen jälkeensäjättämän rahaston Janet Frame Literary Trust luottohenkilöt päättivät julkaista postuumisti vuonna 2009.
Lopun  kiitoksissa rahaston puheenjohtaja selittää, että koska Frame säilytti peräti kaksi käsikirjoitusta eri paikoissa ja uskoi kirjoitustensa kohtalon heille, niin hänellä ei voisi olla mitään tämän kirjan julkaisua vastaan,

Minkälaisen henkilön "Uutta kesää kohti" sitten paljastaa? Äärimmäisen aran. Säikyn. Sosiaalisesti kömpelön. Lähes mykän. Kirjallisesti säihkyvän. Valtaisan mielikuvituksen omaavan. 

Yksinäinen Lontoossa asuva uusiseelantilainen kirjailija, nuori nainen Grace Cleave, saa kutsun toimittaja Philip Thirkettlen perheen luo viikonlopun viettoon pohjoiseen. Philip on haastatellut hermostunutta, itseään vähättelevää Cleavea aiemmin lehteensä ja jo silloin maininnut toivovansa tapaamista, koska on itsekin asunut Australiassa ja vaimo Anne on kotoisin Uudesta-Seelannista. 
Gracen kirjoitustyö on jumissa. Hän on onneton ja pettynyt itseensä. Hän ei osaa esiintyä kirjailijana eikä edes näytä kirjailijalta. Hänen kuuluisi pukeutua mustiin housuihin ja asua boheemisti.  
Sekä junamatka että viikonloppu ovat piinaa. Grace ei  tiedä, miten pitäisi olla. Hän myöntelee ja nyökyttelee ja harmistuu omaan tylsyyteensä ja mielistelyynsä. Kun hänelle ehdotetaan jotain, hän alkaa heti miettiä, kuuluisiko hänen innostua vai kieltäytyä. 

Do they mean me to say Yes or No, Grace wondered. I have no social intuition. I'm not used to dancing around invitations simply to make a pretty pattern of No's and Yes's.
(Halutaanko minun vastaavan Kyllä vai Ei, Grace kummasteli. Ei minulla ole mitään sosiaalista vainua. En ole tottunut pähkäilemään kutsujen kanssa ja muodostamaan kaavaa milloin olla joojoo ja milloin ei.)
Käännän sitaatit vapaasti.

Grace aloittaa lauseen, mutta kokee, että hänellä on niin paljon sanottavaa ja niin epätavallista ja niin ristiriitaista, että lause jää usein kesken. Jos toinen kiinnostuu ja tekee lisäkysymyksen, Grace mykistyy. 

Frame kuvaa sekä sen vähän mitä Grace saa sanotuksi että sen valtavan mielikuvien vilinän, muistojen paljouden ja ihmissuhteiden pohdiskelun, missä hän vaeltaa, kunnes palaa taas reaalitilanteeseen ja sanoo 'ei kummempaa', 'nothing much'. Jokaisesta rupattelusta aukeaa hänelle liian paljon merkityksiä, sellainen ajatusten kaleidoskooppi, että hän saa sanotuksia vain 'miten minä voisin tietää, mistä minä tiedän'. Hän saattaa sanoa, että outoja asioita tapahtuu. Kun toinen valpastuu ja pyytää tarkennusta, hän sopertaa "sitä tavallista vaan" ja lisää kohta "mutta kyllä niitä vaan tapahtuu". 

Grace ei pysty vastaamaan hänelle usein tehtyyn kysymykseen, mitä hän ajattelee. 
Annen ja Philipin viaton väittely saa hänet näkemään heidät omina vanhempinaan ja pelkäämään, että isä tappaa äidin, koska laskupino on kasvanut liian korkeaksi. Eikö Anne osaa varjella omia rajojaan, Anne onkin Gracen äiti, joka on myös Grace itse, epävarma nyökyttelijä. Ja mikä olikaan se kysymys? Ei ole hätää, ollaan ystävällisten Frikettlejen kodissa. Kaikki hymyilevät, "ei kummempaa".
  
Grace pelkää perheen lapsia. Hän on koko ajan varuillaan ja tarkkailee muita sivustakatsojana. (Mitä muuta voisi odottaakaan siltä, joka ei edes ole ihminen vaan lintu!) Grace katsoo parhaaksi ottaa hyllystä kirjan, johon syventyy ja pakenee aikaisin hänelle varattuun yläkerran huoneeseen. Siellä hän itkee puutteellisuuttaan. 

Grace on mitä hankalin vieras vaikenemisensa ja epävarmuutensa vuoksi. Isäntäväki mukautuu ja ottaa kaiken normaalina. Heidän elämänsä on kodikkaan tavallista. Grace ei lakkaa ihmettelemästä, miten Anne oikein taikoo pöytään ruokaa ja hoitaa lapset siinä sivussa. Miten toiset selviävät kaikesta niin helposti? 
Erään aterian alla Philip laittaa musiikkia soimaan, mutta se taittaa Gracen kaksinkerroin pöydän päälle nyyhkyttämään. Hän pyytelee anteeksi ja selittää, että ei voi kuunnella musiikkia kuin yksin, Bach pakahduttaa häntä. Kyseessä on kuitenkin vain Händel, toteaa kirjailija hieman itseironisesti. Itseironisesti, koska Grace on niin monella tapaa Janet Frame, että kirjan omaelämäkerrallisuudesta ei jää epäilyn häivää. 

Eräs asia, josta Grace haluaisi kipeästi puhua on koti-ikävä. Hän on tajunnut juuri ennen vierailua olevansa muuttolintu. Lääkäri, jolle hän on maininnut muodonmuutoksesta, on kuitannut ongelman muistuttamalla säännöllisestä ruokailusta. Mitä jos hän paukauttaisi totuuden ja toiset alkaisivat vakuutella, että et voi olla, missä sulat ja siivet? Vai veisivätkö he hänet suoraan psykiatriseen sairaalaan, jossa hän oli juuri ollutkin kuukauden ajan ennen vierailukutsua. 

Grace tietää olevansa haikara, pääsky, satakieli, käki tai myrskykuikka. Ja tästä hänen mielikuvansa liikkuvat kotipuoleen muistelemaan maorinkielistä lintua titi, jonka vanha autonkuljettaja Jimmy Wanaka tiesi...

I'm a migratory bird. I live in London. The Southern Cross cuts through my heart instead through the sky, and I can't see it or walk beneath it, and I don't care, I don't care. I no longer milk cows or sit all day watching a flock of sheep, or walk beneath the bark-stripped gum trees by creeks and waterfalls bedded with golden pebbles; what sparkling air; I've never seen so many leaves, spring, summer, autumn and winter, I'm buried in leaves, see my hand reaching up from their softness, Help.
(Olen muuttolintu. Asun Lontoossa. Etelän risti läpäisee sydämeni taivaan sijasta, en näe sitä täällä enkä voi kävellä sen alla, enkä välitä, en välitä. En enää lypsä lehmiä tai istu katselemassa lammaslaumaa päivän pitkän kultakivipohjaisten purojen ja vesiputousten ääressä, kumipuiden alla, joista kaarnaa on irrotettu; mikä raikas ilma; en ole koskaan nähnyt niin paljon lehtiä, hautaudun lehtiin keväin, kesin, syksyin ja talvin, näen käteni kohottuvan ylös niiden pehmeydestä, Apua.)

Grace lähtee päivää ennen suunniteltua kiitellen ja selittäen ikävöivänsä kirjoituskonettaan. Kun hän pääsee kotiin, hän on yllättäen elpynyt ja kiertää uuden paperin koneeseen. Vierailusta selvinneennä hän näkee elämänsä hyvänä ja selkeänä: ruokaa, kirjoittamista ja psykiatrin tapaaminen, jossa hänellä on kaksi asiaa: I went away for the weekend. I am a migratory bird. (Olin poissa viikonlopun. Olen muuttolintu.)

Miksi näin viatonta kirjaa ei voitu julkaista heti aikanaan? Eihän tässä ole mitään paljastuksia ja skandaaleja. 
Siihen voi olla kaksi syytä. Philip-ystävällä on vastine todellisuudessa, Guardianin toimittaja. Halusiko kirjailija säästää perhettä? He ovat kyllä esillä vain ihailun kohteina, täydellisenä perheenä ja isäntäväkenä.
Painavampi syy voisi olla se, että näin paljas omakuva oli liian riipaiseva kohdattavaksi julkisuudessa? Frame oli jättänyt taakseen köyhän lapsuuden ja vuodet mielisairaalapotilaana. Hän oli kertonut kirjoissaan menneestä elämästään menneenä, sankaritarinoina, pelastumisena. Towards Another Summer on kertomus preesensissä. Se on hauraan muuttolinnun räpistelyä tässä ja nyt. 

Frame oli vasta vähän aikaa sitten saanut tietää, ettei skitsofreniadiagnoosi ole totta; sen taakse ei voi jäädä. Mikä häntä sitten vaivaa? Kuka hän on?
Paitsi muuttolintuun Grace samaistuu eräässä kohdassa kirjaa koneeseen. Hän käy jäykästi ja yksitotisesti. Hän pelkää. Muuttolintu ei ole vain kiliseinen vertauskuva, hän todella tuntee muutoksen ruumiissaan. 

Janet Frame on ehkä kuvittanut erinomaisesti persoonallisuuden, jota kutsutaan autistiseksi. Lapsuuden muistoissa hän on tomera ja vilkas tyttö (eikö autismi ilmenekään kaikilla jo lapsena ?), mutta on hänellä myös muisto valtavasta haikeuden tunteesta, joka sai hänet pakenemaan kotiin kesken koulupäivän. Ahdistuneisuushäiriö ainakin on läsnä koko ajan hänen nykyisyydessään. 

Romaani, joka oli aiheuttanut Framelle kirjoitusjumin hänen vieraillessaan Guardianin toimittajan luona on nimeltään The Adaptable Man (1965).  Se kertoo rikoksista englantilaisessa kylässä. Arvatkaa, olenko tilannut sen(kin)! 

Pidän Framen tyylistä. Se on sekä selkeän toteavaa että rönsyävää ja sisältää kauniita kielikuvia. Lapsuuden kuvittamisessa hän on mestari.

Janet Framen kirjoissa nimillä on väliä. Grace Cleave? 'Grace' on armo ja 'cleave' on sekä lohjeta että tarrata kiinni johonkin. 
Tässä elämänvaiheessaan Framelle olivat varmaan juuri nämä sanat tärkeitä. 
Muuttolintuimagon löytyminen johti Framen palaamaan kotiin Uuden-Seelannin Dunediniin. "Embarrassingly personal" välikirja oli tärkeä. Heti kirjan alussa todetaan, että Gracen inkiväärinpunaisina loimuavat hiukset ovat kauhtuneet tomun värisiksi ja hän on lakannut kasvamasta. Jos muutto tekee tämän, on viisasta palata.

Kirjahyllyn joulusiivousta ja kielikysymyksiä

Nyt tuntuu vähän samanlaiselta kuin tässä Hugo Simbergin maaluksessa Halla. Hävitimme tänään 12-osaisen taidekirjasarjan ja 6-osaisen eläinkirjasarjan Zoo. Mieheni on ehdottanut kirjojen hävittämistä jo pitkään. Minä olen jarruttanut. Totuus on, että en ole avannut kumpaakaan sarjaa kertaakaan 16 vuotta sitten tapahtuneen muuton jälkeen. Enkä sitä ennenkään. Siis en koskaan. En usko, että kukaan perheessämme on näitä katsellut. Nyt selasin sieltä täältä. Kirjat ovat kömpelön kokoisia ja painavia. Kuvat vaikuttavat nykytasoon verrattuna epäteräviltä. Ja onhan kaikki tämä tieto netissä. Tarvitsemme tilaa uusille kirjoille ja kirjaston kirjoille. Siis joutavat mennä. Miksi se silti tuntuu pahalta? 

Muistan kun kiertävä kirjakauppias poikkesi kotonani Satakunnan pikkukylässä 60-luvulla ja painosti äitiä ostamaan tietokirjasarjan. Minä olin juuri aloittanut oppikoulun. Kuulin, miten lipevä myyjä syyllisti epäröivää äitiäni, että teillähän on tytär oppikoulussa. Myyjän luovutettua ja lähdettyä äitini kysyi minulta huolissaan, pärjäänkö minä ilman näitä kalliita kirjoja. Kaikki muutkin kirjat ja kouluvälineet piti silloin ostaa, ja isäni oli koulunkäyntiä vastaan. Olin vihainen sille myyjälle äidin kiusaamisesta. Äiti oli käynyt vain kansakoulun ja oli satakuntalaisittain epävarma d:n käytöstä. Meirän Marjatta vai meidän Marjatta? Meirän Marjatta pärjäsi kyllä. 

Tässä kuvassa on teurastaja työssään. Hävitimme noin 40 kiloa tietoa ja kauneutta. Entä jos ne olisivatkin joskus arvokkaita?

Nämä säästimme. Mieheni on saanut ruskeakantiset kirjat vuodelta 1966 syntymäpäivälahjaksi abiturientikeväänään 1969. Niistä löytyy hienoja vanhahtavia sanoja ja apu ristisanoihin monesti paremmin kuin Ratkojat-nettisivuilta. Hopeanvärisissä on mm. etymologiaa ja synonyymejä. Mieheni kertoo käyttäneensä niitä joskus, minä en niitäkään koskaan.


Osa 2, Kielikysymyksiä

Kuuntelin nuorten keskustelua. "Pystytkö sä tulla mukaan?" Onko vanhassa muodossa "pystytkö tulemaan" jotain vikaa? 

Sokoksen joulukuvaston takakannessa vaatemalliksi ryhtynyt vapaaottelija Makwan Amirkhani sanoo haluavansa pukea päälleen asioita, jotka edustavat jotain hänen elämästään Milloin vaatekappaleista on tullut asioita? Ai niin, miestä ei esitelläkään mallina vaan brändilähettiläänä. Onpas siinäkin hieno sana!

Mathias Rosenlund, Kuohukuja 5

Mathias Rosenlundin romaani Kuohukuja 5 (2015) on omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailija pohtii ja selittää yhden henkilön, itsensä, kautta osattomuutta, eriarvoisuuden kokemuksia ja luokkahyppyä. Se näyttää ja kysyy. Eräs kysymyksistä on, olenko minä veljeni vartija. 
Itse koettu vakuuttaa ja vahvistaa kertomusta. Jotkut kuvaukset tuovat intensiivisyydessään mieleeni Karl-Ove Knausgårdin kerronnan. Kun Rosenlund kertoo veljeään kohtaan tuntemastaan huolesta ja surusta, siinä on samaa kuin Knausgårdin huolessa arasta lapsestaan. Lukija tulee vedetyksi mukaan kirjailijan kuvaamaan elämään ja tunnetilaan.

Rosenlund kertoo, miten hän lapsuuden pihaleikkien tasa-arvoisen maailman jälkeen vaisuuntui teini-ikäisenä lukiossa. Hän alkoi kokea sosiaalista eriarvoisuutta, mikä tunne tihentyi yliopistossa. Koska kirjat, opiskelu ja sivistys kiehtoivat häntä ja tarjosivat portin toisenlaiseen elämään, hän alkoi lukea kuumeisesti uppoutuen ja kirien kiinni sitä välimatkaa, mitä koki kulttuurikotien nuoriin. Hän luuli monesti kuilua isommaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Kun joku mainitsi asiasta, josta hän ei tiennyt, hän oletti kaikkien muiden tietävän sen taustansa ansiosta. Hän aloitti vasta 20-vuotiaana tutustumisen kirjallisuuteen, joten kirittävää oli.

Pahaksi onneksi Rosenlund meni heti opintojensa alussa naimisiin ja vaimon tultua raskaaksi elämä romahti. Vaimo kärsi lamauttavasta pahoinvonnista koko odotusajan. Lapsen synnyttyä sairastelu jatkui. Vaimon raskaudenjälkeinen masennus oli niin vaikeaa, että välillä hän ei pystynyt kävelemään ja Mathiaksen piti jopa kantaa vaimonsa vessaan. Kun vauva kärsi koliikista ja valvoi vatsakivuissaan, Mathias kanteli myös häntä ja heijasi uneen. Näin hänestä tuli päätoiminen perheen hoivahenkilö. Tämä rooli sopi hänelle, koska hän oli ollut lapsesta asti palvelijaluonteinen ja myötäilijä, auttanut äitiään ja saanut siitä mielihyvää toisten veljien kieltäydyttyä kotitöistä.
Opinnot kärsivät perhe- ja rahahuolien takia. Kukaan opiskelijakavereista ei ollut vastaavasssa tilanteessa. Kirjoittaja joutui kipuilemaan jatkuvissa riittämättömyyden tunteissa ja putosi elämän marginaaliin, tukipalvelujen varaan.
Ainoa, mikä tässä tilanteessa vei eteenpäin ja ylöspäin oli sivistyksen tavoittelu.

Sivistyksen takaa-ajo ei ole lähtenyt minusta vieläkään. Se on vain lisääntynyt, vallannut elämäni kätkettyjä sopukoita, täyttänyt minut, niin että minusta tulee lukiessani laveampi ja vanhempi ja voin tuntea jonkin runon, lauseen tai kappaleen kasvavan kiini omaan kudokseeni; Kristina Lugnin, Sylvia Plathin ja Allen Ginsbergin runot ovat kuin kaste unieni vihreillä nurmilla, ne ovat aina siellä, viittellisesti läsnä, pysyvästi.

Niin paljon kuin kirjallisuus antoikin -  elämänvoimaa, itseluottamusta, kunnianhimoa ja unelmia - se myös ahmaisi minäkertojan mukaansa, niin että hän leikkautui irti lapsuudenperheestään, jonka kanssa ei voinut jakaa itselleen hankkimaansa uutta.

Meitä ei erottanut luokkasiirtymä eikä taloudellinen tilanne, sillä minäkin kävin opiskeluaikana monissa matalapalkkaisissa pätkätöissä, vaan itse sivistys, tai pikemminkin sivistyksen laji.

Rosenlund kertoo paljolti samasta osattomuuden kokemuksesta esikoisteoksessaan Vaskivuorentie 20 (2013), mutta Kuohukuja 5 on jäsentyneempi. Kirjojen nimet tulevat asuinpaikoista. 
Kuohukuja 5 Vantaan Myyrmäessä on osoite, johon hän muutti yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja aloitti aikuiselämänsä. Siellä hän myös löysi kirjallisuuden. 

Kirjan loppupuolella Rosenlundilla on luku Pikkuveli, josta alkaa kirjan traagisin osuus. Veljen sortuminen ja oma kalvava syyllisyys siitä, että ei nähnyt tai ei jaksanut katsoa, on kirjoitettu vereslihalla.  

Kun lähestyn Christiania koskevaa totuutta, päädyn ennen kaikkea tähän: kuolema vaivaa häntä mutta ei näyttäydy hänelle uhkana vaan mahdollisuutena, ulospääsynä, helpotuksena. Kuin pienenä välkähtelevänä valopilkkuna hahmottomassa pimeässä varjossa.
Minulla ei ole oikeutta kieltää häneltä kuolemanviettiä; kuvitelmaa, että kuolemassa on se valo, jonka elämä on häneltä evännyt. 

Kuohukuja 5 on omistettu Christianille.

Haluaisin sanoa Rosenlundille, että ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä, sinulla on oma elämä ja siinä isoja vaikeuksia, mutta tiedän omakohtaisesti, että ei se niin mene. Olen murehtinut elämäni aikana lapsuudenperheeni asioita suhteettoman paljon. Olen myös tuntenut vaaran, että en pääse irti huolista ja oma elämäni jää ohueksi. Fyysinen etäisyys toisista murehtiessa ei auta, vain katselukulman muuttaminen vapauttaa.
Tiedän myös, mitä on tuntea opiskelijana alemmuudentunnetta taustansa vuoksi. Se saa jännittämään ja ylivalmistautumaan. Se saa myös kadehtimaan toisten varmuutta. Minä, valtion takaaman lainan turvin opiskelemaan ylennyt ja kaikkea ihmettelevä maalaistyttö, ihmettelin sitäkin, että joku uskaltaa tulla yliopistoon opiskelemaan kieltä, joka on ollut hänellä lyhyenä kielenä lukiossa. Itse tunsin oloni rennommaksi englannin opiskelussa vasta, kun olin lukenut lähes sata englanninkielistä kirjaa ja ollut vuoden USA:ssa. Minullekin sivistyksen tavoittelu oli tärkeää. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani vain tenttikirjoja. 
Koti saattaa olla toiselle tuki ja toiselle taakka. Se mikä tekee kipeää nuorena voi myöhemmin muuttua selviytymistarinaksi, josta voi olla jopa ylpeä.  
Pitää myös tiedostaa, että sivistyskotien nuorilla voi olla toisenlaisia paineita; voi olla toisten asettamia tavoitteita ja stressiä odotusten täyttämisestä. Kun luokkasiirtymässä ylöspäin nuori kokee, että haluaa parempaa kuin vanhemmillaan, niin pitkälle kouluttautuneiden vanhempien lapsi taas saattaa pelätä, että tippuu eikä tavoita vanhempiensa tasoa intellektuaalisesti ja/tai taloudellisesti.  

Mieheni luki myös kirjan Kuohukuja 5 ja koki pitkästä aikaa kirjan vievän vahvasti mukanaan. Olimme lähdössä jonnekin ja hän vain luki viime hetkeen saakka, ja kun palasimme niin kirja käteen ensi töiksi.
Niinpä nyt kysynkin, mikä häntä veti tässä kirjassa puoleensa.
Vastaus: "Alusta lähtien erittäin hyvää itseanalyysiä ja hieno tyyli. Sisällössä suhde päihdeongelmaiseen veljeen toi mieleeni henkilökohtaisia muistoja."

Et ole yksin Mathias Rosenlund. Toisillakin on Christianinsa. Hyvin sanoitat, miltä se tuntuu. Kirjoita lisää elämästäsi!

On muuten hassua, että joskus kuulee väheksyttävän omasta elämästä kirjoittamista ja nyt on sitten lanseerattu termi kulttuurinen anastaminen tai omiminen. Ei saisi siis kävellä myöskään kenenkään muun mokkasiineissa! 

Näin Rosenlund aiheestaan: 
Ajattelen aina kirjoja jotka on kirjoitettava, kertomuksia jotka on kerrottava. Ja palaan jatkuvasti siihen, että ympärillä hyörivää elämää ei käy vältteleminen. Mikään ei ole tärkeämpää kuin puhua taistelusta, joka on käynnissä rakastamissani ihmisissä.



P.S. Tässä linkki -  klik - kirjoitukseeni Rosenlundin esikoisesta Vaskivuorentie 20. Kirjoitukseni ei ole kummoinen, mutta kommenttikentässä on hyviä ajatuksia.