J. M. Coetzee, The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus

Kaikki blogiani vähän pitempään lukeneet tietävät, että John Maxwell Coetzee on mielikirjailijani, yksi ylitse muiden. 

Luin Turkin matkallani nämä kaksi, The Childhood of Jesus (2013) toistamiseen ja The Schooldays of Jesus (2016) ensimmäistä kertaa. Olen pohtinut kirjojen antia kiihkeästi ja odottanut sopivaa hetkeä kirjoittaa. 
Illalla kävin lukemassa erinäisiä ulkomaisia lehtiarvosteluja. Osa isojen lehtien arvostelijoista on ollut sitä mieltä, että mies pelleilee lukijoidensa kustannuksella ja kirjoittaa mitä sattuu, osa löytää kirjoista allegoriaa ja filosofiaa ja paljon tasoja. 

En välitä muiden mielipiteistä, vaan kerron omani. Kirjahan syntyy aina uudestaan uuden lukijan mukana. 

Coetzee on kirjoittanut hyvin erilaisia teoksia yli neljänkymmenen vuoden aikana selvitellessään itseään askarruttavia asioita. 
Hänen tietyt elämänvaiheensa ovat synnyttäneet omat kirjansa: apartheid ja koko varhaistuotanto, avioero ja Michael K:n elämä, pojan kuolema ja Pietarin mestari, muutto Australiaan ja Elizabeth Costello ja nyt vanhuus jo useammassa hienossa kirjassa, mm Huonon vuoden päiväkirja. 
Vanhuus ja filosofia kuuluvat yhteen. Juoni on Coetzeellä yhä vähäisemmässä asemassa.

Coetzeen kirjoissa toistuvat samat teemat ja kysymykset: miten moraali on sidoksissa yhteiskuntaansa, naisen ja miehen suhde, eläinten kohtelu, mitä me teemme täällä maapallolla ja mitä me olemme toisillemme. 

Jeesus-kirjoista on kysytty, onko niissä Jeesus. Minusta on. Ei siis mikään historiallinen henkilö eikä Uuden Testamentin jumalhahmo, vaan kuvitelma siitä, miltä kaiken kyseenalaistava, pikkuvanha ja vanhempiaan ylenkatsova Jeesus-lapsi, oikein pikku paskiainen, nykyajassa vaikuttaisi.
Coetzee olisi halunnut, että Jeesuksen lapsuus-kirjassa olisi ollut täysin valkoinen kansilehti ja kirjan nimi olisi paljastunut vasta lopussa, mutta se ei ollut kustannusihmisten mielestä mahdollista.
Poika on nimeltään David (haa, Daavidin huonetta ja sukua!), mutta toistaa koko kirjan ajan, että eihän se ole hänen oikea nimensä. 
Koulupäivät-kirjassa (miten se sitten suomennetaankaan) poika kuiskaa joillekin valituille oikean nimensä, mutta minkä, sitä ei kerrota lukijalle. Nimi Jeesus esiintyy siis vain kirjojen kannessa.

Ennustan, että Coetzee on parhaillaan kirjoittamassa kolmatta osaa, jossa teini-Davidillä on ympärillään porukka, joka kutsuu häntä "hänen oikealla nimellään". Opetuslasten kokoaminenhan alkaa haparoiden jo Lapsuus-kirjan lopussa.

Jeesuksen lapsuus-kirjassa 5-vuotias David saapuu hänet huostaansa ottaneen keski-ikäisen Simónin kanssa pakolaisleiriltä laivalla turvapaikkaan uudelle mantereelle, jonka kieli on espanja. Iät ja nimet on annettu heille leirillä. Simón ottaa tehtäväkseen löytää pojan kadonneen äidin, joksi sitten yllättäen kelpuutetaan eräs Inés. Yhtä hyvin hän kuin joku muu, koska: We start anew here. We start with a blank slate, a virgin slate. 
Jokainen maahan saapunut on samanarvoinen, puhtaaksi pesty entisestä, ilman muistoja. Uudessa maassa on jonkinlainen sosialistinen, idealistinen, jopa utopistinen yhteiskunta. Kaikki ovat hyväntahtoisia, kohteliaita ja intohimottomia. Työmiehet käyvät illalla filosofian opinnoissa. Seksuaalisuutta pidetään outona. Uudistuksiin suhtaudutaan vastustellen. Kuten amishit USA:ssa myös Davidin lastaajakaverit pitävät lihasvoimaa koneita arvokkaampana. Ruoka on niukkaa, lähinnä leipää ja kalaa (viisi leipää ja kaksi kalaa!). 
Pikkupoika David osoittautuu varsinaiseksi kyselijäksi. Hän uuvuttaa kysymyksillään kasvatusisänsä Simonin ja koulussa opettajansa. Hän väittää pystyvänsä tekemään ihmeitä ja osaavansa jo lukea, kun muistaa ulkoa Simonin hänelle lukemaa Don Quijotea. Hän ei edes halua oppia lukemaan samalla tavalla kuin kaikki muut, vaan pälpättää omiaan. 
Lopulta paljastuu, että nenäkäs pikkukaveri on tosiaan oppinut itsekseen sekä lukemaan että kirjoittamaan. Kun opettaja kohteliaasti pyytää häntä kirjoittamaan lauseen Conviene que yo diga la verdad (Minun on kerrottava totuus), hän kirjoittaakin Yo so la verdad (Minä olen totuus). 
Opettaja sanoo Inésille, että tätä hänen on ollut kestettävä päivästä toiseen. Koska David ei viisastellessaan ymmärrä, että luokassa on muitakin, hänen on paras siirtyä erityiskouluun. 
Erityiskouluun pakottaminen saa pienen, omituisen perheen pakenemaan Novillasta naapurikaupunkiin Estrellitaan. Heillä on mukana koiransa Bolívar ja matkan varrelta mukaan poimittu liftari Juan. David olisi ottanut muitakin. 

Koulupäivät-kirjassa perhe ryhtyy kausitöihin hedelmätarhoilla. Lapsuus-kirjan harmaus on muuttunut värikkäämmäksi. Tarinaan tulee kirjaimellisesti enemmän värejä, ja kieli muuttuu rehevämmäksi, kun kotoutuminen edistyy. David kukoistaa vapaudessa ja viihtyy toisten hedelmänpoimijoiden lasten kanssa, kunnes nämä kiduttavat ankkaa. David kokee pahanteon voimakkaasti ja väittää Simónille, että voisi herättää kuolleen ankan henkiin. Simónin hyssytellessä poika valittaa, ettei tämä koskaan usko häntä. Vaikka Simón on kärsivällinen keskustelija, hän ei aina jaksa pojan inttämistä. 
Myös Estrellitassa on koulun valinta itsepäiselle lapsinerolle ongelma. Inés haluaisi pitää Davidin piilossa, kotiopetuksessa. Lopulta mukavat sponsoritädit kustantavat hänet yksityiseen tanssia painottavaan kouluun. Todellakin tanssia painottavaan. Koulussa ei paljon muuta olekaan, vain tanssia ja mystikkaa. Kouluhan on maailman kauhein yksipuolisuudessaan ja omituisine henkilökuntineen. Mutta kun David tapaa koulun johtajan, salaperäisen Ana Magdalenan, hän on myyty. Tämä on hänen paikkansa. Kohta hän haluaa jäädä jo kouluun asumaan. David on Ana Magdalenan ihmelapsi.

Coetzeetä moititaan usein huumorin puutteesta. Don Quijoten käyttäminen aapisena on koomista. Tanssikoulu ja melodraama sen sisällä on nauruhermoja kutkuttavaa ilotulitusta. Kas, koulun vahtimestari Dmitri onkin oikea Don Juan, eipä ole pesu onnistunut tässä miehessä. Intohimomurha ja sitä seuraava oikeudenkäynti rationalistisen Simónin silmin katseltuna nykii lukijan suupieliä. Davíd tietenkin ymmärtää. 
Onko Davíd Don Quijote ja isäpappa-setä-kasvattaja Simón hänen Sancho Panchansa?

Kertokaa kirjan luettuanne pystyittekö olemaan nauramatta, kun Dmitri, joka vaatimalla vaatii kunnon nöyryytystä ja karkotusta pannaankin eheytymään vankimielisairaalaan ja hän karkailee sieltä ilmestyen aina jostain nurkan takaa kiusaamaan Simonia?
Onko tässä piikki nykyiseen liialliseen hyväuskoisuuteen pahuuden kohdatessamme? 
Dmitri selittää, ettei hänellä ole päässä vikaa vaan sielussa. Mutta kuka nyt Estrellitassa - kuka nyt meidän ajassamme - sielusta välittää. 

Dmitri? Ja onhan siellä myös Aljosha. Karamazovin veljekset? Kirjassa on paljon viittauksia maailmankirjallisuuden klassikoihin, muihinkin kuin Uuteen Testamenttiin. Lapsuus-kirjan maailma tuo mieleen dystopioita kuten Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma ja George Orwellin Vuonna 1984. 
Minulla tulee mieleen myös  jotkut elokuvaohjaaja Klaus von Trierin luomat ympäristöt. Ja Pleasantville-leffan miellyttävän yhteisön tylsyys. 
Kafkan maailma, José Saramago, Beckett!

Davidin ja Simónin filosofinen keskustelu on minulle näiden kirjojen parasta antia.

Koulupäivissä päähenkilöksi alkaa nousta moraalipohdintoineen Simón. Hän joutuu pojan kasvatuksessa kohtaamaan itsensä ja kyseenalaistamaan asenteensa, kuten jokainen lasten kasvattaja joutuu. Simón on silittelijä ja selittelijä. Poika arvostaa enemmän murhamiestä, räikeää Dmitriä. Arvostus on molemminpuolinen. Dmitri kutsuu leikillään itsekästä, pomottavaa, jo seitsenvuotiaana isäänsä pilkkaavaa poikaa nimillä my sovereign, my king. Näen Dmitrissä tulevan opetuslapsen. Samoin muissa tanssikoulun hörhöissä.

'And if I were a  philosopher, señor Simon, I would respond by saying: It depends on what you mean by know. Did I meet the boy in a previous life? How can I be sure? The memory is lost, as you say, in the general forgetting. I have my intuitions, as no doubt you have your intuitions, but intuitions are not memories. You remember meeting the boy on board ship and deciding he was lost and taking charge of him. Perhaps he remembers the event differently. Perhaps you were the one who looked lost; perhaps he decided to take charge of you.'

Simón parka. Tällaiset mystifioinnit ärsyttävät häntä suunnattomasti. Poikaa ymmärtääkseen hän lopuksi jopa kokeilee pojan erikoisalaa mystiikkatanssia, ensin kuuntelemalla musiikkia ja sitten tanssimalla improvisoiden liian pienillä, kärjestä auki ratkomillaan varvastossuilla. 

So he tries not to think, to do nothing that might alarm the timid soul within. He gives himself to the music, allowing it to enter and wash through him. And the music, as if to aware what is up, loses its stop-start character, begins to flow. At the very rim of consciousness the soul, which is indeed like a little bird, emerges and shakes its wings and begins its dance. 

Arms extended, eyes closed, he shuffles in a slow circle. Over the horizon the first star begins to rise. 

Kieli on niin kaunista, etten kuvatuksi saa. Lukekaa tuo äskeinen ääneen. En ole lukenut näitä kirjoja (vielä) suomeksi. Kakkososaa ei ole vielä suomennettukaan. Toivon, että Lapsuus-osan käännös on hyvä ja välittää Coetzeen lauserytmin.

Kuva on Koulupäivien takakannen sisäpuolelta. Lapsuus-kirjan lopussa on sama kuva Coetzeestä, mutta pikimustalla pohjalla. 
Väri on lisääntynyt - as I said!