torstai 25. elokuuta 2016

Vesa Haapala, Karhunkivi




Kaksi rajaa, jotka leikkaavat toisiaan: kuoleman raja ja sinun itsesi raja. Käsität ne joskus. Ehkä joskus ymmärrät, että minun oli oltava siinä, ei ollut muuta vaihtoehtoa, tarvitsit minua. 

Pysäyttävä, vaikuttava, miettimään jättävä, kaunis, runollinen, surullinen, yhteiskunnallinen, ajankohtainen, haastetta antava, monitasoinen. 

Yritän löytää adjektiiveja, joilla kuvaisin lukuelämystäni, kun olen lukenut Vesa Haapalan tuoreen romaanin Karhunkivi (2016).
Olen kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen ongelmien mykistämä, mutta yritän silti kirjoittaa jotakin. 

Karhunkiven minä-kertoja on vantaalainen, keskiluokkainen kolmen lapsen isä Lasse, kirjastovirkailija, joka työnsä ja perheen hoitamisen lisäksi opiskelee ja kirjoittaa laajaa esseetä elokuvista. Hänen lepopaikkansa on mökkipalsta. Se mistä mies tarvitsee lepoa on yksi lapsista, isäänsä yhä pahemmin haastava varhaisteini-iässä oleva psyykeongelmainen poika.

Isä kirjoittaa pojastaan ja välillä suoraan pojalleen sinä-muodossa. Perheeseen kuuluvat myös opettajana toimiva äiti ja kaksi tyttöä, joista varsinkin pieni, luottava ja valoisa Lumi antaa isälleen paljon iloa.  

Millaista on olla erityislapsen vanhempi? 
Se on jatkuvaa varuillaan oloa ja pelkoa, nolatuksi tulemista ja rajojen koettelua.
Se on myös voimatonta taistelua kaupungin byrokratian rattaita vastaan. Erityisluokka halutaan hajottaa ja siirtää oppilaat tavallisiin luokkiin, mikä tietenkin naamioidaan pedagogisesti edistykselliseksi toimenpiteeksi. Vanhempien valitus jätetään käsittelemättä. 
Keskustelut psykologin kanssa eivät myöskään johda mihinkään. Ne ovat ongelman laastarointia paremman puutteessa.

Minä ymmärrän häntä. Aivan kuten kaikki muutkin hän vain yrittää saada kiinni mielihyvästä tässä elämässä, joka murtuu kaikkialta, mutta hänen mielensä on aivan liian nopea, se ei sopeudu edes sekunnin odotukseen. Tahtoisin nähdä jotakin parempaa, mutta vertailukohdat, jotka saan päähäni... Ja apu, jota olemme saaneet.  

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuessa perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Pojan salaa tekemät laskut ja muu toilailu maksavat liikaa, kun budjetti on muutoinkin tarkkaan suunniteltu. 
Pahinta on se, että poika ei tajua syyllisyyttään, vaan sysää syyn teoistaan vanhemmilleen. Manipulointi, solvaukset, koko illan kestävät raivoamiset ja uhkaukset syövät isän mielialaa niin, että hän alkaa ymmärtää niitä miehiä, jotka epätoivo johtaa epätoivoisiin tekoihin.  

- Lauri. Näinkö me aletaan joulu?
- Tiedätkö... Sulla on ihan naisen jalat, kun oot noissa kalsareissas... Äläkä pidä tota t-paitaa, sun miestissis näkyy... Jos te ette olis tollasia nihilistejä, mun ei tarttis varastaa.

Yhteisillä kalaretkillä poika rauhoittuu. Ne ovat suvantoja sodankäynnissä. Luonnonkuvaukset  ja raivaustyöt mökkipalstalla ovat suvantokohtia myös lukijalle. Niissä hengähtää ja kokee, että onneksi, onneksi tällä parhaansa yrittävällä isällä on tämä hengähdyspaikka. 

Minua koskettaa kirjassa perheen isän ahdinko ja hänen myötätuntonsa sekä poikaa että yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan, samoin kuin puolisoiden hyvä suhde ja toistensa tukeminen. 
Niin paljon kuvataan huonoja avioliittoja, miksei toimivia ja hyviä? 

Mieleeni nousee muita kirjailijoiden kuvauksia vaikeista lapsista ja vanhempien huolesta. 
Lionel Shriverin romaanissa Poikani Kevin on sama huolestunut varuillaan oleva tunnelma. Olen tyytyväinen, että Haapalan kirjassa vanhemmat ymmärtävät vaikean tilanteen samalla tavalla eivätkä riitele pojan asioista. Syyllisyyttä he kyllä molemmat tuntevat, liikaakin, ja kyselevät, olisiko pitänyt ymmärtää toimia toisin ja missä kohtaa. Vanhemman osa on huolehtia, huolehtiminen on osoitus rakkaudesta. 
Doris Lessingin kirja Viides lapsi on klassikko oudosti käyttäytyvästä lapsesta, Benistä, käenpojasta perheessä, mutta ei kai Lauri sentään ihan niin parantamaton voi olla? Benhän on kotoisin jostain kaukaa esihistorialliselta ajalta, minkä Lessing kertoi jatko-osassa Ben, in the World.  

Jossain kohti lukemisen aikana ajattelen myös Knausgårdin Taisteluni-sarjan isän huolta arasta lapsestaan ja eläytymistä tämän tunteisiin. 

Kuinka pitkälle vanhemman pinna ja ehdoton rakkaus kestää? Tappouhkauksiin asti! Päällekäymisiin? Miten väkivallattomuus-periaate voi toimia, jos iso lapsi hyökkää kimppuun? Raivoon määrätyt pillerit loiventavat tunteita, mutta voivat saada aikaan muuta pahaa.  

Myös Lauriin kiintyy ja toivoo, että tämä rauhoittuisi isänmurhassaan. Edes lepäisi välillä. Entä sen jälkeen? 
Kun isä saa hellittää, on aika kysyä, miten hän on selvinnyt?
  
Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennän sitä haarukalla ja sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä.

Kirjan tiheä, nopeita siirtymiä sisältävä loppu kannattaa lukea tarkkaan. Minut se pysähdytti ja sysäsi lukemaan kirjaa uudelleen.  
Se, että kirja sisältää jotain arvoituksellista ja houkuttelee uudelleenlukuun on minulle hyvän kirjan ominaisuus.   

Pidän kirjan tyylissä proosan ja runollisuuden yhdistämisestä. 
Ajatteluprosessien kuvaaminen mielleyhtymineen ja muistoineen tekee kertoja-isästä elävän. Hän on ajamassa Lidliin tai istuu bussissa matkalla töihin, mutta hänen ajatuksensa liikkuvat ajassa ja paikassa, todessa ja fiktiossa. 
Ajattelu on paikka, jossa pääsee pois nykyhetkestä, mutta kun ihminen joutuu liian ahtaalle, myös hänen ajatuksensa jähmettyvät polkemaan tiettyjä ahtaita polkuja. 

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori. Hän on julkaissut tätä ennen kolme runokirjaa: Vantaa (2007), Termini (2009) ja Kuka ampui Ötzin? (2012). Vantaa oli Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana ja Runeberg-ehdokkaana ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon.   
Kuka ampui Ötzin on yhteistyö graafikko Markus Pyörälän kanssa, joka on suunnitellut myös Karhunkiven kannen.

Kansi on erittäin osuva. Sen keskeneräisyys kuvaa kirjan tunnelmaa. Vaikka kuinka yrittäisi ei saa otetta, vaan kuva hajoaa; poika, josta pitäisi pitää kiinni, pakenee ja ehkä, ehkä saa maata jalkojensa alle. 

Pyyhin nokea housuihin ja yritän ajatella, ettet tarkoita mitään siitä, mitä tapahtuu. Et tee tätä, askelesi eivät vain tapaa maata. Enkä minäkään kaikkea, mitä teen. Tahdon kestää, vaikken jaksa. Saat olla missä olet, sitä minäkin tahdon. Tahdon, että näet eteenpäin. 


16 kommenttia:

  1. Kiitos paljon, Marjatta, tästä hienosta ja oivaltavasta luennasta! En nyt tekijänä tämän enempää osallistu keskusteluun, mutta sanonpa vaan, että arviosi lämmitti mukavasti! On mukava kirjoittaa myöhemminkin proosaa, kun tietää, että on lukijoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Vesa!
      Et arvaa, miten iso kynnys minulle nousi kirjoittaa tästä. Ajattelin, etten mitenkään saa lukuelämykseni kuvauksesta oikeaa ja sellaista, että se olisi kyllin arvokas tälle kirjalle.

      Kirjasi on herättänyt minussa voimakkaita tunteita ja muistoja koulu-uran vuosilta. Osasinko kohdata kärsimättömät oppilaat oikein? Se tasapainottelu, että osaa asettaa rajoja ja pitää yllä lapsen itsetuntoa, joka erityislapsilla ei ole kovin korkea.

      Aion lukea runojasi tämän jälkeen. Toivottavasti ehdit kirjoittaa myös lisää proosaa.

      Poista
    2. Sen sinun kirjasi juuri teki minulle, imaisi mukaansa ja sai eläytymään päähenkilöiden elämään.

      Kun itsellä on samankokoinen perhe kuin romaanin perhe, myös kaikki se arkinen ja työteliäs aika muistui elävästi mieleen.

      Pikkutytön, Lumin, vilpittömyys "Oot maailman lakkain isi" vastaan Laurin "Oot niin vitun jäätävä" liikuttaa. Miksi lasten pitää kasvaa pois tuosta hyväntahtoisuudesta! Eiköhän Lumillekin tule aika, jolloin isi ei ole "lakkain", vaikka ei tietenkään yhtä rajuna kuin veljellä.

      Poista
    3. Vesa, anteeksi - minä onneton ryhdyin korjaamaan omassa kommentissani erästä viittaussuhdetta ja sitten järjestelemään näitä kommenetteja takaisin oikeaan järjestykseen. Siinä hävitin sinun toisen kommenttsi, jossa sanoit, että olit toivonut kirjasi imaisevan mukaansa.

      Poista
  2. Marjatta, ennätin juuri kirjoittaa tähän kommentin, mutta kuinka ollakaan, kun painoin Julkaise, se välähti näkyvissä ja katosi. Yritin metsästää sitä, mutten löytänyt. Palaan myöhemmin asiaan, nyt on niin levotonta tässä ympärillä, etten pysty uudestaan keskittymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, sinun hieno blogikirjoituksesi tästä oli mennyt minulta aikanaan ohi. Nyt pääsin tietysti siihen myös enemmän sisälle, kun olen itse lukenut kirjan. Sinä olit löytänyt kirjan lopussa olevan musiikinkin. "But the ghosts that we knew made us all black and blue..."

      Poista
  3. Nyt minun on entistä vaikeampi odottaa, että saan tuon kirjan käsiini! Kirjastoauton tuloon on vielä 5 pitkää päivää... Erityislasten tätinä tiedän jo nyt etten voi tuota kirjaa kyynelittä lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilona, et varmaan. Kirjassa on hienoa surumielisyyttä.
      Hyväätekevää surua.

      Poista
    2. Niin kuulemma on. Tulen sitten varmaan pillittämään tännekin! No, pitää lukea ennen sitä jotain hilpeämpää niin sitten voi nauttia häpeilemättä surumielisyydestä.

      Poista
    3. Tule vaan Ilona kertomaan tunnelmistasi sitten!
      Minä olen nyt alkanut ajatella paljon kirjan yhteiskunnallista sanomaa. Säästöjen kohdentaminen heikompiin on helppoa, mutta ei kovin viisasta.

      Poista
    4. Marjatta, ajattelin juuri kirjaa kirjoittaessani, että haluan sanoa jotain tästä yhteiskunnasta ja kiinnittää huomiota siihen, millaista elämää tavalliset ihmiset elävät. Runoissakin se onnistuu, mutta ei samalla tavalla. Koin proosan kohdalla jonkinlaisen herätyksen: pelkkä ilmaiseminen ei riitä, on otettava kantaa ja puhuttava asioista eläytyen ja siten että yhteiskunnalle ehkä marginaaliset mutta kuitenkin tärkeät asiat tulevat kokemuksellisesti todeksi lukijalle. Pelkkä idea siitä kuinka lapsiin on panostettava ja sen ylimalkainen saarnaaminen ei riitä. Meillä on Suomessa yhä asiat suhteellisen hyvin, mutta yhä enemmän on lähipiirin hartioilla, kun avun tarvetta on. Siinä tarvitaan vain loputonta jaksamista. En tahtonut sinänsä suomia yhteiskuntaamme, mutta olen sitä mieltä, että tavalliset ihmiset pitävät tätä maata pystyssä, eivät johtavat virkamiehet tai poliitikot. Toki heissäkin on monia hyviä ihmisiä. Kirjoitin vaimoni kännykällä, kun tultiin käymään mökillä ja oma simahti. Mukavaa viikonloppua! Vesa

      Poista
    5. Totta, vain ihmisten sitkeys auttaa silloin, kun ollaan säästökuurilla. Vesa, sinun romaanisi perhe on uskomattoman sitkeä. He puhaltavat yhteen hiileen ja kun epäonnistuvat apua hakiessaan, huokaisevat ja jatkavat omin avuin.

      Lastenlasteni kouluissa on joissain asioissa menty paljon huonompaan suuntaan kuin omien lasten kouluaikana, jolloin joka koululla oli oma terveydenhoitaja, oma keittiöhenkilökunta ja omat siivoojat, jotka kaikki osallistuivat kasvattamiseen. Puheopetustakin oli tarjolla, ja nyt se on harvinaista. Nykyään kaikki palvelut keskitetään ja etäännytetään, jolloin ihmissuhteet palvelun tarjoajien ja saajien/auttajien ja autettavien välillä ohenevat.

      Mukavaa viikonloppua!

      Poista
  4. Luin uudestaan, Marjatta, tuon kirjoituksesi tästä Vesa Haapalan Karhunkivestä, johon itse tutustuin joskus keväällä pian sen ilmestyttyä.

    Ihailen, miten kokonaisvaltaisesti ja taitavasti, ammattimaisella otteella, olet käsitellyt tätä Vesa Haapalan monitahoista kirjaa, jossa tärkeänä juonteena on kuvaus kodin keskeisistä ihmissuhteista tapauksessa, jossa muuten rauhallisen oloisen perheen sisäistä tasapainoa yksi perheenjäsenistä järkyttää joko tahtoen tai tahtomattaan.

    Vaikka lukemisestani on jo useampi kuukausi, muistan kirjan sisällön kuin olisin valokuvannut sen aivopoimuihin. Voin sanoa, että huomioistasi olen kaikessa samaa mieltä.

    Lisäksi minua tässä kirjassa kiinnostaa erityisesti se, että tapahtumat kerrotaan miehen näkökulmasta. Kertojana on isä. Se on minulle uutta (tai oikeastaan Knausgård on tehnyt sen Taisteluni kirjasarjallaan jo omalla tavallaan tutuksi, hän puhuu paljon perhe-elämästä.)

    Miehen suhde perheasioihin ei ole ainakaan liiaksi käsitelty aihe kirjallisuudessa sen kummemmin kuin "oikeassa" elämässäkään.
    Kuitenkin isä on tärkeä tekijä perheessä. Tietäneekö itsekään, miten tärkeä. Hänen ansiotaan on usein niin perheen pystyssä pysyminen kuin usein "huojuva talokin".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin, Liisu! Hyvä, että otat esiin tämän puolen. Tässä kirjassa isä käy kaupassa, siivoaa oksennuksia, kun lapset ovat mahataudissa ja laittaa kukkapinniä hiuksiin - kuten isät tekevät. Silti miesten elämästä on ainakin aiemmin kuvattu enimmäkseen työelämää, kyllästymistä kotona haalistuneeseen vaimoon ja suhdesekasotkuja.
      Tässä (ja muutamissa muissa uusissa miesten kirjoittamissa romaaneissa, esim. Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi) miehen kuva päivittyy huolehtijaksi.

      Poista
  5. Sinusta oli tosi kiva juttu Hyvä terveys -lehdessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, olin vain pienenä osana siinä muutoin kyllä ansiokkaassa jutussa. Toimittaja oli löytänyt jotain, mistä piti, täältä blogista ja pyysi haastatteluun. Ajattelin, että asialehteen voin mennä.

      Poista