Luokkatapaamisen jälkeen

Luokkakokous Pomarkussa on ohi. Se oli ihmeellinen kokemus. 

Katselen tuoreita kuvia ja vanhoja kouluaikaisia luokkakuvia. En olisi uskonut, miten 50 vuotta kaikkosi pois ja me olimme taas tyttöjä ja poikia.  
Me olimme niin samoja - samoja, mutta kypsyneempiä, parempia, ilman nuoruuden huolia ja estoja.

Korpelan Marjatta saapuu luokkakokoukseen.
 Keskellä rehtorimme Toivo Pykäläinen.

Tapaamisemme järjestettiin entisen kirjakaupan tiloihin rakennetussa kesäkahvila Koskimarkussa. Kahvilaa ja pitopalvelua pitää yksi luokkakavereista. Hän ei halua jäädä eläkkeelle, koska kokkaaminen ja juhlien järjestäminen ovat hänelle intohimo. 
Kiitos Leena upeasta tarjoilusta ja puitteista!

Kesäkahvila Koskimarkku

Luulen, että tapaamisestamme teki erityisen se, että me olemme lähes kaikki eläkkeellä.  Meillä ei ollut mitään tarvetta todistella saavutuksiamme; me olimme kiinnostuneita  siitä, miten itse kukin voi ja mitä kaikkea toisille on tapahtunut. 
Tavallisten ihmisten elämäkerrat ovat monesti paljon erikoisempia kuin kirjojen kansiin viedyt.  
Joku lähtee 15-vuotiaana kotoa huijaten kotiväkeä tarinalla vierailusta sukulaisten luokse, saa juuri ja juuri kesäansioillaan linja-autolipun Helsinkiin ja jää sille tielle, töihin ja kouluttautumaan, menestyy ja on omalla alallaan ainoa laatuaan. Huimaava, kunnioitettava  tarina, mutta ei fiktiota vaan totta. 

Vanha 1907 rakennettu kivisilta on edelleen käytössä. 

Me puhuimme itsestämme ja toisistamme lähes kuusi tuntia, välillä vain lounasta ja kahvia nauttien sekä kuohuviinillä skoolaten. Me ihailimme toisiamme, otimme osaa ja lohdutimme. Kyselimme.

Minä m u i s t i n, miten me olimme tyttöjä yhdessä ja kuljimme samaa koulumatkaa Helinän ja Seijan kanssa. Muistin paljon muutakin. 

Omien tarinoidemme ohessa kerroimme kouluaikaisia juttuja ja nauroimme niille.  Miehet muistelivat kepposiaan ja rehtorin antamia kekseliäitä rangaistuksia. 

Sää suosi juhlapäiväämme

Rehtorimme oli paikalla kunniavieraana. Hän sanoi, että nauttii, kun saa kuunnella meidän juttujamme. Jotkut kutsuivat rehtoria Topiksi, mutta minä en osannut. Minulle hän on edelleen Rehtori.
Toivo Pykäläinen oli hyvin jämäkkä, johdonmukainen ja tarvittaessa lempeä kasvattaja. Olin huono hänen aineessaan, matematiikassa, mutta kaikissa muissa lukuaineissa hyvä. Hän antoi armoa. 

Koulu oli minulle rakas ja tärkeä paikka. Jännitin koulussa - ja missä en olisi jännittänyt -  mutta tiesin, että se avaa väylän pois kodin ahtaista ympyröistä kohti parempaa elämää. 
Ja tietenkin halusin tehdä työurani opettajana. 

Voiko vehreämpää olla!

Sain kuulla, että minut oli koettu hiljaisena ja vakavana lukutoukkana. Kuinkas muuten, noiden viiden vuoden aikana minulta kuoli äiti ja isoveli lähekkäin. Nämä tapaukset ja kotini syrjäisyys ja alkeellisuus (luulin, että kaikilla muilla on paremmin) ahdistivat minua ja etäännyttivät toisista. Luokanvalvoja tuli koulun käytävällä perääni äidin kuoleman jälkeen ja alkoi surkutella. Minä irrottauduin tilanteesta nopeasti. Minulla ei ollut varaa jäädä suremaan.

Pomarkun vanha puukirkko on rakennettu 1802.
 Siellä järjestetään edelleen kesällä tilaisuuksia.

Luokkakokouksen aikana mieheni otti kuvia Pomarkun kauniilta, palkitultakin kyläraitilta. Olen ripotellut niitä tämän kirjoitukseni kuvitukseksi. Hän ehti käydä myös uimassa ja huutokaupassa. Sitten hän tuli istuskelemaan juhlatilaan sivupenkille, nousi tuolille ja otti meistä muistelijoista kuvia. 
Kiitos Unto tästä reissusta ja kaikesta muustakin!

Olen niin liikuttunut. Muistan yhä vain lisää, nyt kun olen päässyt kiinni muistojen syrjään.
Oltiin me aikamoisia! Ja ollaan yhä!

Olen lukenut uudesta peruskoulun opetussuunnitelmasta. En halua puuttua siihen sen enempää. Varoitan vain, ettei unohdeta sitä, että lapsilauma tarvitsee selkeän johtajan. Vaikka lapset ja varhaisnuoret osaisivat kuinka nykyaikaista tiedonhaun tekniikkaa, he eivät ole sen viisaampia kuin ennenkään. He tarvitsevat auktoriteetin joka kertoo, miten olla hyvä ihminen. Ettei homma mene sellaiseksi kuin William Goldingin Kärpästen herrassa, jossa lapset ajautuvat ilman aikuista johtajaa julmaan anarkiaan. 

Myös työelämän vaatimusten ja yksilöllisyyden korostaminen huolestuttavat minua. Minä haluaisin peruskoulun opetussuunnitelmassa painotettavan erityisesti yleissivistystä ja solidaarisuutta. Käytän tarkoituksella tätä termiä, koska solidaarisuus on niin paljon enemmän kuin yhteistyö.