keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Laura Lindstedt, Oneiron - kirjan teema ja tarkoitus?



Laura Lindstedtin romaani Oneiron on tämän syksyn Finlandia-voittaja. Olen lukenut kirjailijan haastattelun Suomen Kuvalehdestä, haastattelijana toimittaja Hanna Jensen. Tässä jutussa kirjailija sanoi, että teki kirjaa perfektionistisesti kahdeksan vuotta ja että nimi Oneiron välähti ”tyhjästä” hänen mieleensä jo elokuussa 2007, kun edellinen kirja Sakset julkaistiin. Outo, vieraskielinen sana näyttäytyi, ja vasta sen jälkeen Lindstedt tarkisti, mitä se tarkoittaa. "Oneiron" on kreikkaa ja tarkoittaa unta. Tämä nimellä mystifiointi sai minut karttamaan kirjan lukemista, mutta luin sen kuitenkin uteliaisuudesta ja siksi, että pidin kovasti hänen esikoisestaan. 
Kirjasta ei jäänyt minulle kovin paljon pohdiskeltavaa, varsinkin, kun se oli niin perinpohjin selitetty.

Kirjassa on kaikkea minun makuuni liikaa.


Lindstedt kertoo seitsemän naisen tarinan. Tarinan alussa heitä on kuusi, kuoleman jälkeisessä oudossa välitilassa, kun joukkoon tupsahtaa seitsemäs, teinityttö Ulrike. Naiset ovat eri maista ja yhteiskuntaluokista, he puhuvat eri kieliä ja ovat muutoinkin erilaisia. Myös heidän väkivaltaiset kuolemansa ovat erilaisia. Naiset kelluvat omituisessa olomuodossaan, joka kestää ehkä vain sekunteja, mutta ajattomuudessa sekunnit venyvät, niin että naiset, tuonpuoleissisaret, ehtivät kokoontua leiritulen ääreen tarinoimaan. Leiritulena toimii syöpää sairastavan hollantilaisen Wlbgisin punainen peruukki.

Asetelma muistuttaa Decameronea. Naisten tarinat ovat kiinnostavia, mutta en löydä yhteistä nimittäjää. Kolmen naisen tarinasta olisi tullut omia kiinnostavia romaanejaan. Lukisin mielelläni enemmän ja keskitetysti amerikanjuutalaisen Shlomithin, brasilialaisen Rosan ja senegalilaisen Maimunan elämästä.


Myös taustatietoja on kirjassa liikaa.

Kirjailija on tutustunut hyvin nälkätaitelija Shlomithin juoksulenkkiin New Yorkissa, mutta ei sen yksityiskohtaista kuvausta olisi kannattanut jättää kirjan lopulliseen versioon. Kymmenen sivun reittikuvaus herkkukauppoineen, kadunvarsirakennuksineen ja oikoteineen kyllästyttää lukijaa ja etäännyttää tarinasta.
Eri kielten käyttö, mm. portugalinkielisten naistenlehtien otsikot ja lääketieteellisten seikkojen kattava kuvaus (hengittäminen, ruumiin valmistaminen hautauskuntoon) saavat tekstin tuntumaan "tehdyltä". Oikeiden termien käyttö kuvauksissa riittäisi vakuuttamaan lukijan autenttisuudesta, ja asioitahan voi tarvittaessa aina tarkistaa tietolähteistä. Koin samalla tavalla harmistumista lukiessani Sofi Oksasen romaania Stalinin lehmät, jossa on sivukaupalla faktaa syömähäiriöistä.


En tarkoita äskeisellä kritiikilläni erilaisia tekstityyppejä, joita Oneironissa on käytetty kiinnostavalla tavalla. Perinteisen proosakerronnan ohessa on näytelmätekstiä, oodimuotoinen runo, lehtijuttuja, kuolinilmoitus ja työpaikkailmoitus. Nämä rytmittävät tekstiä ja loksahtavat siihen onnistuneesti. Tämä tyyli on viehättänyt minua monissa romaaneissa ennen Oneironia, mm. Alexandra Salmelalla, joten en ole ihan samaa mieltä Finlandiavoittajan valinneen Heikki Harman kanssa siitä, että Lindstedt uudistaa tässä kirjassaan romaanin muotoa ja rakennetta. Pirstaleinen muoto on melkeinpä yleisempää nykyään kuin perinteinen juonellinen "leiritulikertomus".

Pidän Lindstedtin kuvailevasta kielestä enimmän aikaa. Joissain kohti hän olisi siinäkin voinut malttaa karsia rönsyjä. 

Maimuna oli nostanut kätensä ylös kuin sukeltaja, hän oli pusertanut päänsä pitkien käsivarsienssa väliin (korvat tukkoon!) ja oikean käden peukalon vasemman nyrkin sisään (tiukka ote!), sitten hän oli ponnistanut, ja nyt hän oli siellä. Suo-Polina tarttui käsillään johonkin (rahkasammaliin, rätvänän juuriin, vilukon varsiin, rimpileton saraheiniin?) ja nyhti itsensä vähä vähältä, välillä kellahdelleen, korkeammalle.

Hengittämistä yrittävän Ulriken keho nytkähteli kauhistuttavan näköisesti, tytön silmät laajenivat ja laajenivat, mitään ei mennyt sisään, mihinkään ei sattunut. Se ei ollut tukehtumista, ei hukkumista eikä varsinkaan loppumista, se oli puhdasta kauhua josta tislaantui viimein ulos nyyhkäyksen kaltainen kuiskaus, fysikaalisessa mielessä täysin mahdoton mutta silti, niin se vain oli, todellinen, puhe-elinten tuottama korvin kuultava lause: I can't breathe!

Minä en tiedä, mitä Oneiron haluaa minulle sanoa.
Siinä on tekstiä 439 sivua, kaunista tekstiä. Muutaman vuoden takaisessa Aki Ollikaisen romaanissa Nälkävuosi on sivuja vain 139, äärimmäisen kaunista tekstiä, ja se puhuu minulle yhä. Ei ole siis sivumäärästä kiinni, viekö kirja mailmaansa ja jättääkö ajateltavaa. Ei se ole genrestäkään kiinni. Fantasia on puhutellut minua mm. Emmi Itärannan dystopiassa Teemestarin kirja
Kauneus ilman kokoavaa teemaa tuntuu tyhjältä. Kertoisiko joku minulle, mikä on Oneironin teema? Naisten tarinoissa on kyllä vakavia aiheita ja rankkoja elämänkokemuksia, on köyhyyttä, alkoholismia, vääriä valintoja jne. mutta niitä asioita on niin kasapäin, että mikään ei erotu. Loppupäätelmä voisi olla, että elämä on vaikeaa.


Lisäys 2.1.
Olen nyt käynyt lukemassa monia tästä kirjasta kirjoitettuja blogikirjoituksia. En ollut lukenut paljon mitään ennen tuota ylläolevaa kirjoitustani, vain muutaman lehtiartikkelin. Kirjaa on luettu blogeissa eri tavoin ja siitä on löydetty eri asioita. 
Jotkut pitävät runsaudesta ja eläytyvät täysillä kuvattuun fantasiamaailmaan, toiset eivät. 
Monet pitävät kirjaa vaikeana, toiset taas liiankin selitettynä.
Ainakin kaksi kirjoittajaa on puuttunut alun kohtaukseen, jossa uusi tulokas otetaan  vastaan tavalla, joka on itse asiassa raiskaus. Onko se tehty hätkähdyttämismielessä? Luvun nimi on Dance macabre. Minäkin pohdin lukiessani, että jos vastassa olisi ollut miesjoukko ja tehnyt nuorelle tytölle samaa, mitä tässä naiset, niin olisiko se ollut mahdollista kuitata jonkinlaisena ystävällisenä tervetulotoivotuksena.   
Fyysisten toimintojen lakkaamisen hämmästely tuonpuoleismaailmassa tuntui minusta välillä hassulta ja vulgääriltä, kuten koko välitila omituisine liikkumistapoineen kierähtelyineen ja tamppaamisineen, mutta ehkä niin oli tarkoituskin. Ehkä ne sekunnit voisi otsikoida kaikki "danse macabre".    

30 kommenttia:

  1. Oneiron kirjan nimenä ei kiinnittänyt juurikaan huomiotani, mutta se alaotsikko: Fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, se taisi nostattaa odotuksia vähän liiankin korkealle.

    Minun on aika vaikea sulattaa kirjan huumoria. Naisten tarinat olivat sen verran vakavia testamentteja, etten olisi kaivannut siihen mitään kuolemanjälkeistä vitsikkyyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla sama juttu. Naisten elämä kiinnosti enemmän kuin kuolema, ja siinä välitilassa oli paljon sellaista, minkä minä koin koomisena, mm. naisten liikkuminen pomppien, humahtaen, siksak-liikkeellä edeten jne. Sinä mainitset kirjoituksessasi hassuna asiana kodin rakentamisen vaatteen riekaleista ja peruukista. Minustakin se oli hassua. Sitä ei ehkä ollut tarkoitettu huumoriksi. Se voisi kyllä toimia elokuvassa, mutta sanallistettuna se nauratti.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos Mai, niin varmaan. Siinähän se tuli. Hieman toisin painottaen teemaksi voisi tulla myös väärät valinnat elämässä.

      Poista
    2. Nämä kaikki ehdokkaat liittyivät kuolemaan jollakin tavalla. Vielä on osa lukematta, mutta Intoilijan taidan jättää pois. Inhalta voisin lukea jotain omaa.

      Poista
  3. Minulle Oneiron oli vuoden parhaita kotimaisia. Riemastuin sen moninaisuudesta, tarinoista ja huumoristakin. Nuotiolla kerrotut tarinat, kuulluksi tuleminen ja naiseuden monet muodot iskivät tajuntaani. Olihan tässä liikakin jotain, mitä milloinkin (kuolemaa, älyä, tehtyä), mutta se vain lisäsi kirjan viehätystä. Säröjä ja yllätyksiä, kunnon tarinoita, sivupolkuja ja oivalluksia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elina, sinullahan onkin tosi hyvä kirjoitus tästä! Olet vielä saanut siihen oman mielipiteesi lisäksi monipuolisesti lukupiirisi naisten huomioita ja jakautuvia mielipiteitä.

      On kiinostavaa, että mainitset Kiven Seitsemän veljestä esimerkkinä romaanista, joka pitää sisällään niin näytelmää kuin runoakin. Nyt on ilmeisesti trendi mennä takaisin romaanin alkulähteille, jolloin se vielä etsi muotoaan, kuten teatterissakin näytellään osittain Shakespearen aikaisen teatterin tyyliin ilman rekvisiittaa tai kömpelöin lavastuksin tyylilajia vaihtaen ja karnevalisoiden.

      Jotkut sinunkin lukupiirissäsi pitivät kirjaa liian tehtynä. Minun lukukokemukseni ei oikein onnistu, jos fiktiivisessä teoksessa on liikaa tutkijamaisuutta.
      Juutalaisuuden kuvaus oli minustakin kiinnostavaa - tosin siinä oli minun makuuni liikaa "saarnaamista". Olen lukenut aika paljon amerikanjuutalaisten kirjailijoiden romaaneja ja tutustuin myös useampaan juutalaiseen, kun vietin nuorena vuoden USA:ssa. Poikakaverini ja hänen perheensä olivat maallistuneita juutalaisia, mutta tutustuin myös joihinkin ortodoksisemmin uskontoa toteuttaviin. Barbra Streisand/Amy Winehouse -ulkonäön omaavilla on usein kompleksinen suhtautuminen piirteisiinsä ja sairasta painontarkkailua. Shlomith tuntuu uskottavalta, niin ärimmäinen kuin hän onkin.

      Poista
    2. Ja nyt kiinnostaa käydä lukemassa myös muiden bloggareiden kirjoituksia. Minä poloinen olen varmaan taas vähemmistössä, kun en syttynyt. Minusta on tullut lukijana nirso - näin vanhemmiten. ;)

      Poista
  4. Kiitos Marjatta, tämä vahvisti ennakkoluuloani siitä, että Oneiron ei ole minulle. Mikä ei merkitse sitä, ettenkö ehkä jossain myöhemmässä vaiheessa yrittäisi lukea sitä. Mutta koska miellän lukuaikani rajalliseksi keskeytän aika pian jos en nauti lukemastani.
    Ja siinä olet oikeassa, että erilaisten asioiden kuten lehtijuttujen, tutkimusten ym. liittäminen romaaniin ei ole mitenkään uusi juttu. Viehätyin aikoinaan Umberto Econ romaanista Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki, jossa on myös tämänkaltainen rakenne -- siinä on paljon myös kuvitusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ei tosiaan ole sille, jolla on lukuaikaa rajatusti.
      Jos Lindstedt olisi kirjoittanut useamman pienemmän romaanin näiden naisten maanpäällisestä elämästä, niin olisin varmaankin nauttinut niistä. Henkilöt ja heidän tarinansa ovat nimittäin kyllä kiinnostavia. Hän ilmeisesti halusi tehdä suuren ja muista poikkevan romaanin. Perfektionismi ei aina tuota parasta tulosta.
      Minä kaipaan pieniä romaaneja, joissa sanotaan vähin sanoin paljon. Olen ottanut esiin uudelleen luettavaksi Orvokki Aution Pesärikko-trilogian, jossa on kolme romaania samoissa kansissa ja sivumäärä on lähes sama kuin nykyään usein yhdessä romaanissa.
      Valtavan runsas kirja alkaa minusta usein tuntua samalta kuin suulaan ihmisen puhetulvan kuunteleminen, puuduttavalta.

      Poista
  5. Selasin tätä kirjaa kirjaston lukusalissa ja se edustaa kerrontatyyliä, josta en paljoa perusta. Hieno romaani varmasti ja palkintonsa ansainnut, mutta minusta on aivan sama kirjoitetaanko sitä 7 päivää vain seitsemän vuotta, lopputulos ratkaisee.
    Olen samaa mieletä myös kirjan pituudesta 150:ssa sivussa monesti saadaan olennainen ilmaistua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, minä olen monesti ajatellut noudattaa sinun malliasi eli palata lukemaan vanhoja kirjoja. Niillä on laatukriteeri täyttynyt siinä, että ne ovat kestäneet ajan kulun. Ne ovat myös monesti mitaltaan lukijaystävällisiä. Minulla on lainattuna monta uutuutta, joita yhdistää tiiliskivimäisyys. HS:n esikoispalkinon saanut Saaara Turusen Rakkaudenhirviö on 441 ja Alexandra Salmelan Antisankari 446 sivua. Salmelan kirja on kylläkin väljästi koottu. Sen aion lukea, koska olen pitänyt niin paljon hänen aiemmin kirjoittamastaan.

      Poista
    2. Luen juuri Eläinten vallankumousta, josta bloggasit 2014 tai viittasit siihen, ei kovinkaan pitkä kirja, mutta klassikko :)

      Poista
  6. Sen perusteella mitä olen arvioita tästä lukenut, en myöskään usko että tämä olisi minulle sitä kiehtovinta. Tuo kuolemanjälkeisyys on minulle heti semmoinen ensimmäinen hälytys. En myöskään pidä rönsyilystä vaan ihailen kykyä tiivistää timantiksi. (Luen parhaillaan Šiškinin Neidonhiusta joka kyllä on varsinainen lankavyyhti, mutta jostain syystä en ärsyynny siitä, joten riippuu kai sitten enemmän kirjailijasta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuolemanjälkeisyys on vaikea aihe. Minun on vaikea kuvitella, että siinä tilanteessa leijuttaisiin ja kierittäisiin kuten avaruudessa, joten minua tämä asian käsittely vieraannutti. Nuorempana ja vähemmän lukeneena olisin ehkä tempautunut mukaan.
      Neidonhius kiinnostaa minuakin.
      Kirjailijan kerrontatyyli on tosiaan se, mikä ratkaisee, kiinnostuuko. Lindstedt on sanonut, että kirjoittaa seuraavaksi taas aivan eri tyylillä, joten saa nähdä, mitä on tulossa.

      Poista
  7. Oneiron on varmasti hieno teos, mutta ei minun makuuni. Tein tämän osalta / tästä johtuen oman valintani omissa tämän vuoden parhaissa eli valitsin vain yhden parhaaksi. Kirja on painettu 2015, mutta siinä on enin osa vanhaa. Luin kotimaisia jonkin verran ja pidinkin niistä. Makuni kotimaisessa on vain erilainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun parhaissasi on paljon omiakin suosikkejani tai siis sellaisia, jotka olen aikonut lukea. Minulla on vain niin paljon hitaampi lukuvauhti kuin sinulla.

      Annoin Itärannan Kudottujen kujien kaupungin lahjaksi neljääkymppiä lähestyvälle pojalleni,joka oli antanut minulle aiemmin lahjaksi hänen Teemestarin kirjansa. Poika oli lukenut kirjan yhtä päätä ja viestitti, että voi panna muistiin, että tässä on hänen kirjamakunsa.

      Poista
  8. En ole Oneironia lukenut, vielä, mutta mikäpä estäisi minua siitä puhumasta.;)
    Olen lukenut, että tämä "uudistaa kerrontaperinteitä" ja ilmeisen suuresti. Tähän olen vähän skeptisesti suhtautunut, että lieköhän ihan noin. Toisaalta, en ole ihan samaa mieltä kanssasi, että pirstaleinen kerronta olisi nykyään melkeinpä yleisempää kuin perinteinen juonellinen "leiritulikertomus". Tietenkin pirstaleisesta kerronnnasta on tullut enemmän valtavirtaa, mutta oman kokemukseni (ja krantun makuni;)) mukaan, aika iso osa uutuuskirjoista on kuitenkin aika lailla sinne juonelliseen leiritulikertomuksiin kuuluvaa. Tai ehkä se käsite on laajentunut ja joka kirjahan vaan ei voi olla uudistava, erilainen jne.
    Mutta mikä minua tässä tekstissäsi nauratti oli se, että kirjoitit naisten tarinoiden olevan kiinnostavia, mutta et löydä yhteistä nimittäjää. Mä usein koen lukiessani ärsyttäväksi tai liian toisteiseksi, jos on liian selkeä 'yhteinen nimittäjä'! Tietenkään en ole lukenut Oneironia, mutta minua huvitti, kuinka taas tajusin kuinka erilaisia lukijoita onkaan ja kuinka erilaisille kirjoille on tilauksensa.:) Tällaisia ajatuksia kirjoituksesi kirjasta jota en ole lukenut herätti.

    Hyvää uutta vuotta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on tullut sellainen käsitys, että kokeellisuutta arvostetaan paljon ja perinteistä romaania kutsutaan helposti lukuromaaniksi ja hämmästellään, että joku VIELÄ kirjoittaa näin, kuten esim Tommi Kinnunen, vanhanaikaisesti.

      Itse olen eläytynyt ja kokenut eniten juuri perinteistä tyyliä edustavien romaanien parissa, esim. Heidi Köngäksen Luvattu-romaanin Maija ja hänen kohtalonsa on jäänyt mieleeni enemmän ja syvemmin, (suru ja haikeus, ylevyys) kuin jotkut kokeellisella tyylillä kuvatut romaanihenkilöt.
      Pidän myös siitä, että novellikokoelmasta löytyy yhteinen teema esim. häpeä, onni, suru, itsensä etsiminen, elämätön elämä ja mitä kaikkea sitä nyt onkaan. Minulle tämän romaanin naiset jäivät erillisiksi. Tarkemmin ajatellen heitä kyllä yhdisti se, että he olivat kaikki toimineet tyhmästi. Jälkikäteen nähtynä valintahetki meni ohi huomaamattomasti - se henkilö ei voinut tehdä muutoin - eikä enää voi varoittaa ja käskeä peruuttamaan.

      Totta, me luemme hyvin eri tavoin!

      Sanna, kiva kun kävit kommentoimassa. Hyvää uutta vuotta, siis tätä vuotta 2016!

      Poista
  9. Olen seurannut Oneironin matkaa sivusta ja melko vältellen jopa, koska jostain syystä ei syntynyt kiinnostusta. Pohdin jokunen aika sitten eräässä toisessa blogissa, mistähän mahtaa johtua että toisiin kirjoihin vain syntyy heti jokin "pakkomielle" ja toisiin ei - siis ihan riippumatta siitä onko kirja yleisesti tunnettu/hehkutettu/haukuttu jne. vai ei. Oneiron ei jostain syystä herättele minussa mitään tuntemuksia: tai no, ehkä sellaisia eipä nyt kovasti kiinnosta, mutta kenties joskus -tuntemuksia.

    Kiitos siis tästä arviosta, joka tukee oma intuitiotani siitä, etten ole toistaiseksi menettänyt mitään, vaikken ole kirjaa lukenut. En välttis koskaan luekaan, mutta never say never.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, juuri näin se menee. Kuten Sanna tuolla edellä sanoo, niin eri kirjoille on tilauksensa.
      Minusta scifi-aineksien sisällyttäminen romaaniin on aina riski. Jos se tuntuu tehdyltä, niin lukija etääntyy tai kokee vakavasti otettavaksi tarkoitetun fantasiamaailman koomisena.
      Toivon, että kokisin Salmelan Antisankarin toisin. Luuulen, että siinä on enemmän huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä, joten se saattaa olla minun makuuni.
      Never say never on hyvä periaate. Aina kannattaa kokeilla!

      Poista
  10. Olihan Oneiron vähän vaikea, mutta samalla myös hieno kirja. Linkitin Marjatta sinun postauksesi omaan blogiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mervi! Sinä olet tiivistänyt omassa kirjoituksessasi tuon välitilan niin hyvin. Sinun kuvaamanasi minä pidän myös siitä osasta kirjaa, ilman realistisia kuvauksia kakankikkareesta yms. yksityiskohdista, minkä koin turhana ja luotaantyöntävänä.

      Oneiron synnyttää paljon keskustelua ja jakaa mielipiteitä. Monella on se sama kokemus, että osa kirjasta on timanttia, mutta jotkut osat liikaa, mistä kokonaisuus kärsii.

      Poista
  11. Luin nyt arviosi ja miten hyvin kiteytätkään sen, mitä itse tunnen! Huomaan kokeneeni paljon samaa kuin sinä. Tuo huomiosi lisäyksessä on mielenkiintoinen ja jäin sitä pohtimaan. Minuakin hämmensi tuo alun tilanne ja sen funktio. Eikö kuollut olisi vain voinut ilmaantua valkeaan tilaan..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa!
      Kyllä, juuri niin. Ne naiset ottavat hänet vastaan kuin petolauma eikä teko ole mitenkään ystävällinen, vaan alistava, vaikka siinä nyt sitten olisikin Ulriken viimeinen orgasmi.

      Poista
  12. Sain juuri päätökseen 17 päivän luku-urakan, niin kauan meni Oneironin lukemisessa. Myönnän: vaikeaa oli.

    Kirjan aivan alku meni minulta suurimmalta osin ohi. Naisten henkilökohtaiset tarinat auttoivat lukukokemusta; ne toivat ryhtiä ja toivottua toiminnallisuutta. Minulle yksi Oneironin ongelma oli nimenomaan sen käsitteellisyys. Minua alkoi kovin pitkästyttää pohdiskelevat ja kuvailevat jaksot; en löytänyt niistä itselleni mitään mielenkiintoista. Myönnän myös, että olen ytimekkään ilmaisun ystävä.

    Kaikista kirjan jaksoista tiivein ja intensiivisin oli ykkösosan päättävä essee juutalaisuuden ja syömishäiriön yhteydestä. Shlomith taiteineen oli kirjan elävintä antia. Kirjan loppu kruunaa tämän tarinan, jättää vahva jälkimaku. (Jossain vaiheessa minuun iski anoreksian kaipuu.)

    Hetkittäin kiinnostava, mutta kokonaisuudessaan hahmoton ja haahuileva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohho, minulla on jäänyt vastaamatta. Anteeksi Tiuku!
      Nyt kuukausien päästä ohjauduin tänne.
      Shlomithin tapaus on niin oma erillinen osansa, että siitä olisi saanut pitkän novellin.
      Tulkitsen, että tunnet anoreksian. Tämä voi kyllä vietellä siihen, jos on kokemusta.

      Poista
  13. Ai niin, tuohon peruskysymykseesi vielä: Mitä kirja halusi sanoa?

    Minusta kirjan sanoma oli naisten yhteisvoima ja naisten välinen tunneside, solidaarisuus. Nais-mies -asetelma Oneironissa oli musta-valkoinen. Miesten hallitsemassa pahassa maailmassa naiset löysivät lohdun, rakkauden ja eroottisen ilon toisistaan. Naisten joukkovoiman ylistys, sitä Oneiron on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin varmaan onkin. Minä en oikein pidä tästä "kahtiajaosta".

      Poista