Kirjamessuiluni historiaa, tulppaaneista ja orvokeista

En ole oikein messuihminen. En käy millään muilla messuilla kuin kirjamessuilla. Kerran kokeilin matkamessuja, mutta en saanut niistä irti paljon mitään. Matkoja on paljon hauskempi suunnitella netissä kuin jonkin mainospöydän ääressä hälinässä.

Helsingin Kirjamessuilla olen käynyt lähes joka vuosi siitä asti, kun niitä on järjestetty, siis 2001 alkaen. Teen aina hyvän suunnitelman ja pyrin näin muokkaamaan messuista itselleni kirjallisuusseminaaria muistuttavan tapahtuman. Viime vuonna vietin paljon aikaa yläkerran saleissa Aino ja Kullervo, joissa on suljettava ovi ja kulloinenkin haastattelu tai keskustelu kestää yleensä tunnin. Pöytien ääressä haahuileminen ja keskustelunpätkien kuuntelu seisaaltaan jää siis minulta aika vähälle. Kivaa sekin on, vähäisessä määrin.

Alkuun kävin messuilla vain lauantaisin, sitten venytin Helsingin reissuani yön yli. Eläkkeelle jäätyäni aloin lähteä liikkeelle jo torstaina. Oli hauska odottaa porttien aukaisua yhdessä koululaisryhmien kanssa ja mennä kuuntelemaan avajaispuhetta. Kaksi aktiivista päivää on minulla nykyään maksimi.

Olen lähtenyt monesti messuille yksin. Minusta on hauskaa kulkea yksikseni ihmisjoukossa. Pidän myös yksin matkustamisesta. Siltä varalta, että perheenjäsenet käyvät täällä, on lisättävä, että painotus on sanalla 'myös'. Perhematkat ja viime vuosien kolmen sukupolven matkat ovat olleet huippuihania!
Messuilla kävellessä yleensä aina törmää - minunkin "seminaarityylilläni" - johonkuhun tuttuun jopa Kuhmon ajoilta ja pääsee päivittämään kuulumisia. 
Tänä vuonna tiedämme jo tapaavamme ystävän, joka on tullut messuille Sodankylästä asti. 

Mieheni lähtee huomenna mukaan, kivaa! Teemme monipuolisen kulttuurimatkan. Suunnitelma on muotoutumassa. Näyttää siltä, että olemme messuilla perjantaina ja sunnuntaina. Perjantai-iltana menemme katsomaan Slavan Kansallisteatteriin ja lauantain omistamme näyttelyille ja ystävien tapaamiselle.

Olen innoissani lähtökuopissa, oikein pikku matka edessä. Hotelliyöpyminen viehättää. On ylellistä mennä juuri petattuun vuoteeseen ja valmiiseen aamiaispöytään.

Eilisen Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla Hanna Mahlamäki on otsikoinut kolumninsa "Kirjallisuus on portti ymmärrykseen" ja toteaa, että lukeminen kehittää empatiaa, jota ilman emme ole oikein edes ihmisiä.

Minä pyrin ilmeisesti kovasti ihmiseksi, koska empatia-aiheet vetävät puoleensa. En mene suurten nimien perässä. Susanna Alakoski ja Mathias Rosenlund kiinnostavat minua enemmän kuin Sofi Oksanen. Haluan myös joka vuosi nähdä ja kuulla messuilla esikoiskirjailijoita.

Miestäni kiinnostaa minua enemmän Venäjä-teema, mutta löytyi myös paljon samoja valintoja. Pitkä liitto tekee kaltaisekseen. 

Eräs kiinnostava aihe on perjantaina Kullervossa (Ah, kunnon salissa!) Saako sanoa? Minusta nykyään sanotaan liikaa, töräytellään mitä sattuu yhtään valikoimatta. Minusta ei siis tarvitsisi sanoa ihan niin paljon. Mitähän keskustelijat ovat mieltä?

Kansalaisopiston kirjoituspiirissäni on läksynä kirjoittaa jostain, mihin osallistui messuilla. Ehkä väsään jotain juuri tästä aiheesta, mitä saa ja ei saa sanoa. Se sopii hyvin elämäkertakirjoittamisen yhteydessä pohdittavaksi.

Ai, miksi minulla on kirjoitukseni alkukuvana tulppaanikimppu eikä kirja-aihetta?
No, löysin Matti Nykäsen lentävistä lauseista ajatuksen, joka jäi pyörimään mieleeni kirjallisena korvamatona.
Kyllä tulppaani on tulppaani, mutta orvokillekin kiitos!
Voi ... orvokillekin kiitos...! Sovellan tätä aivan kaikkeen. Kyllä leivos on leivos, mutta pullallekin kiitos! Kyllä sunnuntai on sunnuntai, mutta maanantaillekin kiitos! 


Nähdään messuilla kirjojen ystävät!