Rosa Liksom, Maa (2006)

Kannen kuva on Rosa Liksomin omaa taidetta.
Kuva jatkuu sisäkannelle.

Minulla on ollut sellainen tuntu, että olen lukenut joskus Liksomin lyhytproosasta novellin, joka on pysäyttänyt minut ja saanut kokemaan, että siinä on jotain minulle merkityksellistä ja äärettömän kaunista. Olen myös katunut, etten kopioinut tuota aarretta tai ottanut kirjan nimeä muistiin. Se löytyi!

Etsin harvoin kirjastosta mitään hyllystä, haen vain varaamiani kirjoja. Nyt lähdin jostain syystä kävelemään hyllyrivien sivua ja kohta käteni hamusikin Rosa Liksomin kirjaa Maa. Selustan kuva saattoi viestiä, että tämä se on. Luin järjestyksessä ja nauttien hienoa, hienoa tekstiä. Kirjahan on taitavaa elämäkertaproosaa, jossa on luultavasti paljon Anni Ylävaaran elämää fiktiivisten muistojen muodossa. Jatkoin lukemista ja - pam - yhtäkkiä tiesin löytäneeni kadottamani tekstin.

Ajoin työsuhdeautollani kohti pääkonttoria. Päivän työpaperit ja läppäri olivat salkussani etupenkillä. Olin pukeutunut Jil Sanderin lyijynharmaaseen bisnespukuun ja Charles Jourdanin avokkaisiin ja kuuntelin puolella korvalla radiota, jossa analysoitiin turbokapitalismia. 
...
Bisnesnaisemme ajaa kohti Ruoholahtea, kun haastattelu loppuu ja toimittajan loppusanojen taustalta nousee surumielinen iskelmä. Äkkiä varoittamatta kyynelet alkavat valua sumentaen silmät niin, että naisen on pakko ajaa auto sivuun keskellä siltaa ja aamuruuhkaa.
...
Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka olin menettänyt kauan sitten. Painoin pääni rattia vasten ja huusin mielessäni isää, jonka följyssä molen menossa poroaijale ja sei saa juurikhaan otetta ratista ko sillä on kolmet kinthaat päälekkäin käsissä. Mie kyyhötän rattorin perässä pienessä kourussa. Siinä samassa missä syänkesälä äiti ja maitopänikät rönkyttävät lypsyle jänkän taka lehmitten kesäpaikhaan. Molen naftisti kymmenkesänen ja mulla on hypheet kontassa.
...
Tarina jatkuu meänkielellä. Isä ja tytär saapuvat poroaidalle, jossa kangistunut tyttö pääsee nuotion ääreen lämmittelemään ja vahtaamaan verissään maassa makaavaa miestä muiden nuotiolla seisoskelevien kanssa. Mies lienee loukkaantunut. Isä ei välitä rokulimiehestä, ja tyttökin keskittyy omiin tuntemuksiinsa.
...
Isä vilkaisee sitä kälmiä eikä perusta siittä sen enempää. Se pyöhräyttää ittensä tulile kellihmään. Mie laitan itteni sitä vastapäätä, lämpenen pikkuhiljaa ja tunnen olon vähävointiseksi mutta silti muutamanlaiseksi. Maattelen, että tämä on minun maailma, että täälä mie tunnen kaikki ja kaikki tuntevat minut. Että täälä on kaikki tuttua ja äläskelposta, mutta silti jotenki salasta.
     Kun havahduin hereille, pyyhin vapisevalla kädellä kasvoni ja laitoin aurinkolasit silmille. Ennen kuin käynnistin moottorin katselin merellä keinuvaa purjevenettä ja mielessäni heräsi pieni toivo, että kenties minäkin voisin joskus rakastaa.

Mikä tekee tästä tekstistä sitten niin hyvän? 
- Hieno liukuma kesken virkkeen yleiskielestä murteeseen, ja lopussa taas paluu nykyhetkeen sinne työmatkalle tien varteen.
- Hienoja murreilmaisuja: muutamanlainen, pari valskia vaimoihmistä, net toljottavat ja taaraavat paikoihlaan, jos molen palelluttanu itteni leiniksi.
- Kaksi kohtaa, jotka soivat hienosti minun korvaani: 
  täälä on kaikki tuttua ja äläskelposta, mutta silti jotenki salasta
  mielessäni heräsi pieni toivo, että kenties minäkin voisin joskus rakastaa

Ja mikä tekee tästä tästä tekstistä sitten minulle niin erityisen?
En tiedä. Ehkä muistan, miten kolkottelin oman isäni kanssa hevosenrattailla myllyyn. Jotain samaa tunnelmaa, mennyttä aikaa. Ehkä jotain muutakin pyrkii pinnalle omista muistoistani. Kun veimme lehmää astutettavaksi, kun sikoja lahdattiin, kun oltiin pitkiä päiviä heinäpellolla, kun päivät olivat kaikki pitkiä.

Maa jakautuu neljään osaan: nainen, kylä, kaupunki ja kartano.
Alussa nainen kaartelee kotitalossaan, mutta ei ole vielä valmis kaivamaan esiin menneisyyttään kahdeksan talon kylässä. Sen sijaan hän kertoo tarinoita sieltä täältä ihmisten elämän solmukohdista.
Viimeisessä osassa nainen kävelee sisään ja sytyttää valot.
Kirja loppuu lyyriseen tunnelmakuvaan, jossa saunan jälkeen keinutuoliin nukahtanut nainen herää ja katselee lapsuudesta tuttua pihamaata ja toteaa: Keitän kahvit ja aloitan.

Loppu on alku lyhytproosan nerolle Rosa Liksomille.

.........................

Kommentteihin vastatessa tuli olo, että minun on välttämätöntä kiitellä Topi Mikkolaa Liksomin tekstien esittämisestä. Sodankylästä kotoisin oleva Kuhmon kulttuurisihteeri Mikkola on esittänyt Liksom-monologeja ympäri Suomea, mm. Kom-teatterissa.

Näin Topin ensimmäisen esityksen Mie jätän tämän rakkauhen Kuhmossa 1991. Sen jälkeen hän on esittänyt Mie hellustin sitä akkaa (1995), Hyännäkönen mies (1998), Mie alan tekemhän syntiä (2001), Reitari (2005) ja Mie olen niin mahtava mies (2009).
Reitari, joka kertoo Reidar Särestöniemen elämästä, on jäänyt minulta näkemättä. Harmi. Kirjahan on valtavan hauska ja herkkä. Se sisältää kiinnostavia juttuja aikalaisista, Timo K. Mukasta Kekkoseen.

Kerran Kamarimusiikkifestareilla Topi esitti jossain ullakolla tuskaisia, rakkauden puutteessa riutuvia peräkamaripoikia ja päätti esityksensä seisoen jakkaralla valkoisessa paidassa kädet kohti taivasta, selässä pienet siivennysät - olikohan hirttoköysikin kaulassa - ja huusi kovalla äänellä, että hän on nyt naiset jättänyt (siis ronskimmin: Mie olen p-----t jättännä). Yleisö oli todella pitkään hiirenhiljaa ennen aplodeja. Jokin nyyhkäisy kuului hiljaisuudessa.

Topi Mikkola osaa esittää Liksomin tekstejä vakavasti. Jotkut esittävät kaiken murteellisen velmusti, silloinkin kun siihen ei ole aihetta. Ei murre sinänsä ole hauskaa, se on tietyn alueen ihmisten käyttökieltä. 

Liksom on sanonut, että Topi Mikkola on hänen pohjoiseen sijoittuvien tekstiensä ainutlaatuinen tulkki, klassikko.

Kiitos Topi, koin sinun esityksissäsi koskettavia hetkiä ja kuulin, miten Rosa Liksomin kieltä puhutaan!

Linkki Topi Mikkolan ja Rosa liksomin yhteistyöhön tässä. Googlesta löytyy lisää.