Tuomas Kyrö, Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2014), vanhuksen suru

Kyrö on kirjoittanut Mielensäpahoittaja -sarjansa huipennuksen, pakinatyylisten kirjojen jälkeen romaanin, jossa päähenkilöstä kasvaa entistä moniulotteisempi persoona. Tyylilajina on realistinen huumori maustettuna surumielisyydellä. Se on huumoria kyynelten läpi, kuten Chaplinin elokuvissa. 

Mielensäpahoittajan elämän suuri tragedia on emännän päätyminen hoivakotiin, lopullisesti. Uskollinen vanhus ajelee ”Voortti Eskortilla” päivittäin vaimon luo syöttämään tätä ja on joskus näkevinään hänen katseessaan tunnistamista. Yksitoikkoinen, velvollisuudentäyteinen ja erittäin kunnollinen elämä alkaa uuvuttaa hyvää miestä, mutta tätä hän ei tietenkään voi tunnustaa. Alkaapahan vain nikkaroida itselleen ruumisarkkua. 

   Minä hoidan emännän. Kuka minut hoitaa? Tuleeko poika syöttämään? Enemmän epäilen. Haluanko että tulee? Kyllä en. Hoitajako kierittää minua sängyllä, näkee takapuolen ja etupuolen. Suihkuttelee ja miettii samalla jotain ihan omia asioitaan että mitä piti kaupasta ostaa, onko kissanruokaa, kylläpä tuoksahtaa tämäkin herra eletylle elämälle.

   Jos ei ole ketään, joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa?

Eräs Mielensäpahoittajan mielipahan vakiosyy on maailman muuttuminen huonompaan suuntaan. Velttoilu ja turha kulutus ovat asioita, joiden aiheuttaman harmituksen vuoksi hänen suonensa ovat alkaneet tukkeutua, ei rasvasta eikä sokerista, kuten kunnanlääkäri epäilee. Terveyssyyt ovat ajaneet miehen purkamaan mielipahojaan ja kirjoittamaan terveen järjen puolesta lehtien mielipidepalstoille. Mielensäpahoittaja on ihan oikeassa monissa asioissa. Jos kaikki eläisivät kohtuullisesti kuten hän, niin tulevaisuuden skenaariot alkaisivat taatusti muuttua positiivisempaan suuntaan. Hänen korostamiensa arvojen, tavallisuuden ja tolkun, noudattaminen säästäisi ihmisten hermoja. 

Luulevat että elämä on lyhyt ja siksi paarilaskun on oltava pitkä ja ylinopeuden suuri. Koettavat elää yhden vuoden aikana vuosikymmenen. Kokeilevat millaista on olla yksin, yhdessä ja ryhmässä, opiskelevat ja pitävät välivuotta samaan aikaan, kulkevat halpalentokoneilla interreiliä ja vaihtelevat kristinuskosta buddhalaisuuden kautta ateismiin ja viikinkien riimukiviin, koska kaikenlaiselle lööperille ollaan avoimet. 

Kyllä korjaan ja huomautan: pitkä on elämä.

Ympäristöstä löytyy yksi ihminen, jota Mielensäpahoittaja kunnioittaa, naapurin thaimaalainen vaimo. Tämä on uuttera ja ehtiväinen juuri niin kuin emännät Mielensäpahoittajan nuoruudessa.

    Luulenpa, että thaimaanialaisten pitää pienestä saakka kykkiä riisipellolla ja marjametsässä, eikä siellä istuta pehmeissä tuoleissa hipelöimässä näyttöjä ja miettimässä mikä tänään eniten masentaa.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja näyttää päähenkilöstään surumielisyyden lisäksi uutena piirteenä myös joustavuuden. Mielensäpahoittaja ymmärtää, että ei siitä mitään tule, että jokaisen pitäisi ajatella kuten hän. Hän huomaa, että hänen hotellin saunassa kohtaamansa pitkätukkainen poika onkin fiksu, ”sivistynyt lättähattu”, home sopii juustoon ja kirkkoherrana voi ihan hyvin olla kirkkorouva. 

Jääräpää tutustuu myös uusin vempaimiin eikä ollenkaan huonoin tuloksin. Nuoren miehen hänelle lahjoittama ”sylitelevisio” avaa uuden maailman. Sieltä voi katsoa vanhoja hyviä ohjelmia, nykyään kun ei ole asiaohjelmia vain nauruohjelmia, nähdä pojan syöttämässä emäntää, kun on itse joutunut sairaalaan, ja käydä kaikissa niissä eksoottisissa paikoissa, joista aiemmin on saanut vain lukea.  

Kirjan loppu testamentteineen ja kirjeineen on hyvin liikuttava. Ne kirjeet ...

Sanotaan, että kirja syntyy uudelleen aina luettaessa. Minun lukukokemuksessani vaikutti se, että olen vasta ihan viime aikoina kunnolla ymmärtänyt, että olen itsekin menossa vanhuutta kohti ja sairauksien mahdollisuus kasvaa. 

Käväisin juuri kirjan luettuani Kouvolassa Senioreiden Suhinat -tapahtumassa, jossa Pirkko Mannola heitteli säärtänsä korviin ja teki spagaatin. Sieltä tultua luin tuoreesta Viva-lehdestä, miten Sirkka Garam on rintasyövän jälkeen sairastunut dementiaan. Naiset ovat samanikäiset, 75 vuotta. Toinen käy töissä täyttä päätä ja toinen ei enää halua lähteä kodin ulkopuolelle, koska nolostelee kömmähdyksiään. Kukaan ei tiedä, mitä seuraava päivä tuo.

Mielensäpahoittajassa on elämänkaari iloineen ja suruineen. Testamentista löytyy hieno ajatus ”Miksei ilollakin voi surra?”. Se tuntuu sopivan koko tämän kirjan motoksi, ainakin minun lukukokemukseni tuntui juuri siltä. Ei ollut huono kirja. Oli hyvä! Kiitos, Tuomas Kyrö!

Kirjan lopussa on vielä tekijän loppusanat, yhteenveto Mielensäpahoittaja -projektista, sekä valloittava kuva kirjailijasta. Melkein suljin kirjan tätä sivua huomaamatta.

Mielensäpahoittaja alkoi radiopakinoista 2009. Viidessä vuodessa on syntynyt neljä suosittua kirjaa, äänikirjoja, näytelmiä useissa teattereissa ja nyt myös tuore elokuva. 

Elokuva on ollut tekeillä yhtä aikaa tämän viimeisimmän kirjan kanssa. Ehkä se olisi pitänyt tehdä tämän jälkeen. Odotin elokuvalta enemmän. Minulle siinä ei ollut kuin yksi koskettava kohtaus, se jossa Mielensäpahoittaja seisoo orpona keskellä Helsingin keskustaa. Kaupunkielämä pyörii ympärillä ja vanhus seisoo keskellä siihen kuulumattomana. Melkein kuulee hänen ajatuksensa: ”Jos ei ole ketään joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa?”