Hans Fallada, Yksin Berliinissä (2013)

Hans Falladan romaani Yksin Berliinissä on uudelleenlöydetty klassikko. Kirjailija ehti saada teoksensa valmiiksi juuri ennen kuolemaansa. Hän oli epäröinyt tämän teoksen kirjoittamista, mutta ryhdyttyään työhön, hän kirjoitti 866 konekirjoitusliuskaa neljässä viikossa jo hyvin sairaana. Kirja julkaistiin hänen kuolinvuonnaan 1946 lyhennettynä ja muokattuna nimellä Jeder stirbt für sich allein. Ajan kuvaan ei sopinut esim. sellainen asia, että vastarintaan ryhtynyt pariskunta olisi ollut aluksi mukana natsijärjestöissä. Kirjasta otettiin jatkuvasti uusia painoksia silotellussa muodossa, kunnes vuonna 2011 se julkaistiin Saksassa alkuperäisasussaan, karkeana, raakana ja muokattua intensiivisempänä. Tästä kirjasta tuli hitti. Se on ollut 20 maan myyntilistojen kärjessä. En ihmettele suosiota. Kirja osoittaa, että paitsi yksittäiset, tunnetut sankarit, myös tavalliset työtätekevät ihmiset vastustivat Hitleriä. Päähenkilöiden oivalluksen hetki ja kääntyminen pois valta-ajattelua myötäilevästä asenteesta, nämä kirjaan nyt palautetut asiat, tekevät siitä psykologisesti kiinnostavamman kuin jos päähenkilöt esitettäisiin pelkästään esikuvallisina hahmoina. 

Fallada kuvaa, millaista saksalaisten elämä oli natsien hirmuvallan aikana. Ihmiset elivät pelossa, ilmiantaen toisiaan ja totellen yhä uusia määräyksiä. Tehtaat määrättiin muuttamaan tuotantolinjojaan (aseita ja ruumisarkkuja tarvittiin) ja johto komennettiin tarkkailemaan työntekijöitä. Vähäisemmästäkin hallintoa epäilevästä lauseesta saattoi joutua Gestapon kidutettavaksi ja keskitysleiriin. Kaikessa toimi hierarkia, ylimpänä natsit. Tällainen asetelma antoi myös yhteiskunnan pohjasakalle, pelureille ja pettureille, mahdollisuuden kieroiluun ja vääriin ilmiantoihin. Viranomaiset joutuivat muuttamaan tyyliään brutaalien SS-miesten määräämään suuntaan. Kuulustelut eivät olleet enää haastatteluja vaan silkkaa kidutusta. Kunnon ihmiset koettivat olla mahdollisimman huomaamattomia. Maanalaistakin toimintaa oli, mutta usein urkintajärjestelmä toimi ja vastarinta nitistettiin. 

Tällaisessa tilanteessa Quangelin pariskunta, Otto ja Anna, saavat tiedon ainoan poikansa kaatumisesta, ja heissä molemmissa herää kapinamieli. He kirjoittavat kahden vuoden ajan postikorteille Hitlerin vastaista sanomaa ja jättävät kortteja portaikkoihin. Heidän toiveensa on, että kortteja luetaan ja kierrätetään kädestä käteen, mutta näin ei tietenkään käy. Korttien teksti on liian vaarallista kenenkään säilytettäväksi: Fuhrer käski – me tottelemme! Kyllä vain, me tottelemme, meistä on tullut lauma lampaita, jotka Hitler saa ajaa mihin tahansa lahtipenkkiin. Me olemme lakannneet ajattelemasta ...

Järjestelmä käyttää paljon energiaa ja väkivaltaa korttien kirjoittajan löytämiseen. Komissaari Escherich joutuu tehottomuuden takia vangituksi ja kidutetuksi hänkin, kunnes hänet taas palautetaan entiseen tehtäväänsä ja piiskataan metsästämään korttinikkaria. Komissaari on pitänyt tätä työtään kiinnostavana palapelinä, mutta vankikokemus ja kohtaaminen tekijän kanssa muuttavat hänen elämänsä. Itse asiassa hän on ainoa, joka todella muuttuu korttien vaikutuksesta. Hän huomaa, että kortteja kirjoitellut hiljainen mies, huonekalutehtaan työnjohtaja Quangel onkin paljon häntä parempi ihminen.

     "Kyllä minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja minä toivon, että tekin tiedätte, mitä te teette, herra komisario."
     "Mitä minä sitten teen?"
     "Te olette murhaajan käskyläinen, ja te toimitatte jatkuvasti uutta saalista murhaajan kynsiin. Te teette sen rahasta ettekä ehkä edes usko siihen mieheen. Ei, te ette varmaankaan usko häneen. Pelkästään rahasta ..."

Teos perustuu tositapaukseen. Kun Fallada oli saanut käsiinsä Otto ja Elise Hampelin tapausta käsittelevät asiakirjat, hän kirjoitti ensin esseen Bau-lehteen otsikolla Saksalaiset tekivät sittenkin vastarintaa Hitlerin terrorille. Jo tässä esseessä hän käytti fiktiivistä lähestymistapaa ja korostaa myös kirjan alkupuheessa, että yksityiskohdat eivät ole kaikki yhtä todellisten tapahtumien kanssa. Hän haluaa välittää "sisäisen totuudellisuuden". Hän kiinnostui aiheesta, jossa tavalliset, eristäytyneet ihmiset onnistuvat järisyttämään valtavaa natsikoneistoa; groteski asetelma, jossa elefantti säikähtää hiirtä. 

Kirja on raaka. Siitä tekijä varoittaa jo esipuheessa.

Moni lukija on varmaan sitä mieltä, että käsillä olevassa kirjassa on kovin paljon kidutusta ja kuolemaa. Tekijä katsoo aiheelliseksi huomauttaa, että tässä puhutaan lähes yksinomaan ihmisistä, jotka taistelivat Hitlerin hallintoa vastaan, heistä ja heidän vainoojistaan. Näissä piireissä kuoltiin melko paljon vuosijaksolla 1940 - 1942 ja sen molemmin puolin. Runsas kolmannes tämän kirjan tapahtumista sijoittuu vankiloihin ja mielisairaaloihin, eikä kuoleminen ollut niissäkään harvinaista. Tekijästä ei itsestäänkään ollut aina miellyttävää luonnostella niin synkkää maalausta, mutta valon lisääminen olisi ollut valehtelua. 

Mutta Fallada lisäsi kuitenkin loppuun valonpilkahduksen, mikä tuntui hyvin perustellulta. Hän näyttää, että uusi elämä versoaa rehellisten, hyvien ihmisten parissa, maata viljellään ja kaltoinkohdeltu lapsi saa uuden mahdollisuuden. 

Yksin Berliinissä vaikutti minuun syvästi, 766-sivua kerrontaa, joka jää mieleen. Nimen olisin halunnut säilyttää alkuperäisenä myös uudessa suomennoksessa: kukin kuolee itsekseen. Se on Oton sellikaverin, erään hienon ihmisen, lausuma ajatus.
En ehtinyt lukea tätä kirjaa ennen vappumatkaamme Berliinissä, mutta näin jälkeenpäin luettuna se lisäsi myös jotain matkakokemuksiini. En enää aprikoisi, tiesivätkö saksalaiset keskitysleireistä. Niihin joutuminenhan on ollut jokapäiväinen uhka, ja sillä on peloteltu. Mietin vain, miksi ihmiset eivät tänä päivänä Oranienburgissa muka tienneet keskitysleiristä, kun kyselimme sitä heiltä käveltyämme vahingossa ohi. Alkavatko he väsyä aiheeseen? Onhan se kauheaa, että paikkakunnan nähtävyys on tuota lajia. Vaivaako kollektiivinen syyllisyys yhä vielä saksalaisia? Falladan kirja tuo siihen ainakin helpotusta.

Berliini ja sen historia tuntuu olevan nyt muotia. Todennäköisesti tämänkin kirjan myötä ihmiset käyvät katsomassa tiettyä osoitetta, jossa Kempelit - Quangelit asuivat ja paikkoja, joihin he jättivät kortteja. Hyvä historiallinen romaani toimii juuri näin.  Suosittelisin tätä kirjaa nuorille, jotka muutoinkin lukevat paljon paksuja kirjoja, taruja ja dystopioita. Tämä romaani koukuttaa ja pitää jännityksessä samalla tavalla ja on kaiken lisäksi totta. 

Lisäys 7.1. 2018
Tässä (klik) mielenkiintoista tietoa Yksin Berliinissä elokuvista, sarjoista ja teatteriesitysksestä.