Kaija Juurikkala, Äitikirja (2014)

Kaija Juurikkala on ehtinyt monenlaiseen äitirooliin. Hän on ollut nuori pienten lasten äiti kahden perheen kommuunissa, yksinäinen yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti perheessä, jossa vilistävät omien lasten lisäksi uuden puolison adoptiolapset, vanha äiti, perhekodin ammattiäiti ja isoäiti. Juurikkala on ollut sekä uraäiti että kotiäiti. Hän on saanut nähdä toisten lastensa menestyvän ja toisten epäonnistuvan pystymättä auttamaan. 

 

Äitikirja ei ole kasvatusopas vaan elämäkerta äitiysnäkökulmasta. 

Tämä kirja on hienoa luettavaa niin sille, joka vasta suunnittelee äidiksi ryhtymistä kuin myös sille, joka katselee äitiyttään taaksepäin. 

Kun Juurikkalan perheeseen kuuluu neljä pientä poikaa, hän yrittää ohjata leikkejä Maija Poppasena, kunnes huomaa, että pojilla syntyy aina riitaa ja hän on siinä sähinässä tiellä. 

Olen kyseenalaistaja, ja minusta alkoi tuntua, että perusturvattomat lapset eivät kuitenkaan ajan uskomuksista huolimatta olleet laatuaikaa paitsi. Osasin tarjota sitä, mitä ei tarvittu. Mikä paradoksi!
   He tarvitsivat jotain muuta.
   He tarvitsivat minut.
   Vain minut. 

Miten turhaan moni vanhempi kokee huonoa omaatuntoa siitä, ettei leiki tarpeeksi lapsen kanssa. Pyh. Ei lapsi tarvitse aikuisesta leikkikaveria, vaan aikuisen.
   Niin minä annoin itseni kurottautua kohti aikuista.
   Ikiaikainen nainen istuu kodin keskipisteessä ja kutoo.
   Äiti on läsnä.
   Hän on pesä ja turva. Ei muuta. 

Näin Juurikkala rauhoitti ja vapautti itsensä osallistumisesta lasten leikkeihin. Samalla tavalla perinteisesti hän suhtautuu siihen nykyään yleiseen tapaan, että aikuiset valitsevat lapselle harrastuksia ja toimivat taksikuskeina. 

Menettääkö lapsi mahdollisuuden löytää elämäntehtävänsä, jos häntä ei kuskaa pienestä pitäen aikuisten mielestä hyödyllisiin harrastuksiin? Asioiden löytämisellä on aikansa. Kun ymmärtää ajan syklisen luonteen, sen taipumuksen kiertyä aina uudelleen oman elämänteeman äärelle, silloin vapautuu kiireestä. Tietää saavansa mahdollisuuden aina uudelleen. 

Vaisto toimii paremmin hiljaisuudessa kuin vauhdilla kohkatessa. Sydäntään kuljettaa perille sisäiseen hiljentymiseen opettajaa tehokkaammin itse. 

Ja vielä ajatuksia järjestyksenpidosta.
Juurikkalan (äidin mielestä käsittämättömän) siisti kakkoslapsi: "Meillä lopetetaan siivous siihen, mistä muut äidit alottaa."
Naapurin terävä kakara:"En oo koskaan nähnyt näin sotkuista kotia."
Hän ei kuulostanut moittivalta, pikemminkin vain toteavalta. Siitä huolimatta - tai sen ansiosta - hän viihtyi meillä, kuten muutkin lastemme kaverit. Osa heistä suorastaan asui kanssamme. Poikien huoneessa oli aina lattialla ylimääräinen patja.

Nämä lainaukset puhukoot puolestaan. En ala pähkäillä, olisiko jossakin puolitie parempi, eikä Juurikkalakaan sano, että hänen tapansa olisi paras. Se on ollut hänelle paras silloin ja niissä olosuhteissa, missä hän on lapsineen elänyt.
Hän korostaa myös itselle nauramisen kykyä äitiin kohdistuvien odotusten paineessa. Tämä kyky saisi hänen mielestään olla ostettavissa äitiysvaatteiden kera tai sitä voisi olla mukana muutaman litran verran neuvolan jakamassa äitiyspaketissa. 

Kirjaa lukiessa oli mukavaa miettiä, minkälainen äiti on itse ollut. En ole ollut niin monissa äitirooleissa kuin Juurikkala. Olen ollut pienten lasten työssäkäyvä ydinperheäiti ja nyt aikuisten lasten eläkkeellä oleva äiti ja neljän lapsenlapsen isoäiti. Olin - ja olen - lapsistani innostunut äiti. Juurikkalan tavoin minäkään en ollut huolissani heidän koulumenestymisestään tai suorituksistaan, vain siitä, että he olisivat onnellisia. Yksi pojista tuli kerran nuorena aikuisena kotiin toipumaan rakkaushuoliensa vuoksi. Minä laitoin hänen huoneensa seinät täyteen voimalauseita ja tervehdyttäviä luontokuvia. Tälle toimenpiteelle on myöhemmin naurettu. Olen ilmeisesti parhaimmillani lohduttajaäitinä. 

 Äitiyslomalla keväällä 79 lohduttamassa esikoista vauvan nukkuessa.