Helsingin kirjamessujen aarteita, vasta nyt

En voinut paljastaa hienointa messuostostani ennen Isänpäivää. Löysin messuilta lähes kaksi kiloa painavan valokuvateoksen Beauty in Decay II, joka näyttää kauneuden rappeutumisessa. Heti kun näin kirjan, tiesin, että se on täysosuma isänpäivänlahjaksi miehelleni, joka kuvaa mielellään autiotaloja ja hylätyn näköisiä kujia. 

Kirjan etukannen sisäpuolella on niin pitkät uhkaukset kopioinnista, että en uskalla julkaista kuin kansikuvan. Kerron muutamista kuvista.

- Vanha hiljakseen rappeutuva englantilaiskartano kirjastoineen, joissa joku on käynyt heittelemässä osan nahkakantaisista teoksista pitkin lattiaa - tämä näky raastaa kirjanystävän sydäntä - ja tanssisaleineen, joissa peilit ovat himmenneet, mutta vanha eleganssi on vielä selvästi kuviteltavissa. Ennen I maailmansotaa tällaiset kartanot olivat oma maailmansa. Maailma on muuttunut, ja monellekaan kartanolle ei löydy enää ylläpitäjää.

- Valtaisa tehdassali, jossa isot koneet ovat hiljenneet, ja omistaja on jättänyt kaiken siihen tilaan, missä se on. Purkaminen ei ole ilmeisesti kannattanut. Tätä kuvaa katsellessa herää kysymys, miten käy ikkunastani näkyvälle, pari vuotta sitten hiljentyneelle Myllykoski Paper -paperitehtaalle ja sen lukuisille rakennuksille. On hulppeita pomojen taloja sekä vaatimattomia, kodikkaita työväen asuntoja; on kerhotalo ja ylväs klubitalo roomalaispylväineen ja suihkulähteineen; on funkkistyylinen Seuratalo, ruokala, terveystalo, tenniskenttä, iso puisto. Tälle alueelle voisi perustaa yliopiston kampuksineen. 

- Iso halli. Mitä ihmeen kuppeja, sadoittain, melkein silmänkantamattomiin, ketjujen päässä? Hiilikaivostyöläisten riisuutumistila. Mainarit laittoivat vaatteensa ja muut tavaransa metallikuppeihin, jotka hinattiin työajaksi katonrajaan. Siitä he siirtyivät muualle pukeutumaan maan alla käytettäviin työvaatteisiin. Karskia.

The people, in reality, have moved on. These fragments remain, decaying scenes from the theatres in which their lives played out, their work, their suffering, and their joy.

  - Hylätyn rakennuksen harmaalla kiviseinällä loistaa kirkkaissa väreissä tuntemattoman taiteilijan maalaama jättikokoinen muraali. Taiteilija on saanut tehdä työtään kenenkään häiritsemättä autioituneella paikalla. Kuvassa on siro bambi. Bambin kuva toistuu ylösalaisin lammessa, joka on muodostunut rankkasateissa talon eteen. Kaunista.

- Ikkunasta siivilöityy valoa yksinäiselle pyörätuolille isossa aulassa. Kyseessä on englantilainen mielisairaala. Makuusalikuvassa on sänky toisensa vieressä, onpas ahdasta. Tekstissä kritisoidaan sitä, että Thatcherin hallitus lopetti laitossairaalat ja heitti potilaat "avohoitoon" oman onnensa nojaan, koska mitään avohoitoa ei ollut. Vanhanaikaisissa laitoksissa huolehdittiin aivan kaikesta avuttoman ihmisen elämässä, hiusten leikkuusta hammashoitoon. Hmm, jotenkin tämä tuntuu tutulta. 

It is said society can be judged by how we treat our weakest; how will history look back and judge us?

- Valtavan kaunis sairaala, kuin lomahotelli, ihanine maisemineen. Miksi sekin on jätetty rappeutumaan? Kuva on keuhkoparantolasta, jossa rikkaammat ihmiset hoitivat keuhkosairauksiaan, ajan kanssa. Sitten tuli ihmelääke, antibiootti! Ei tarvitse enää makoilla suotuisassa ilmastossa, männyntuoksua henkäillen. Voisi siellä silti makoilla, mutta enää ei kenellekään suoda aikaa toipua pitkään.

  Tällaisia ajatuksia tämä maailman kaunein valokuvakirja herätti minussa. Mieheni tutkailee kuvien teknisiä ominaisuuksia, valoja ja varjoja. Taitaa olla 
mielessä retket rappiopaikoille.

Koska kirjan kuvia ei saa lainata, niin onhan meillä näitä omia.
Ohessa Unto Mentulan kuva "Kylmät kengät". Kengät löytyivät hylättyinä Repoveden kansallispuistosta.