lauantai 20. heinäkuuta 2013

Kun hyvä ihminen ei riitä



J M. Coetzee, Age of Iron 1990
Rautakausi 1990

Televisio. Miksi katson sitä? Joka ilta poliitikkojen ohimarssi: minun tarvitsee vain nähdä ne raskaspiirteiset, ilmeettömät, lapsuudesta asti tutut kasvot, niin synkistyn ja voin pahoin. Ne viimeisellä pulpettirivillä istuvat kiusanhenget, luisevat pojantollot, nyt aikuisia ja maan valtiaiksi ylennettyjä. He ja heidän isänsä ja äitinsä, heidän tätinsä ja setänsä, heidän veljensä ja siskonsa; heinäsirkkaparvi, maata rasittava vitsaus, heinäsirkkoja, jotka rouskuttavat herkeämättä, ahmivat ihmishenkiä. Miksi minä, kauhun ja inhon vallassa, katselen heitä? Miksi päästän heidät sisään? Siksikö että sen heinäsirkkaheimon valta on Etelä-Afrikan totuus, ja totuus kuvottaa minua? Laillisuuteen he eivät enää vaivaudu vetoamaaan. Järjen he ovat heittäneet menemään. He ovat vallan lumoissa, vallasta tokkurassa. He syövät ja puhuvat, rouskivat ihmishenkiä, röyhtäilevät. Verkkaista, möhömahaista puhetta. Istuvat piirissä, keskustelevat väkinäisesti, jakelevat tuomioita kuin moukariniskuja:kuolema, kuolema, kuolema.
Vanha parantumattomasti sairas leskirouva Curren, entinen yliopiston opettaja, kirjoittaa pitkää kirjettä Rautakauden tunnelmista toisella mantereella asuvalle tyttärelleen, josta on etääntynyt. Hän nimeää Rautakaudeksi sekavan vaiheen kotimaassaan, jolloin neljä vuosikymmentä vallinnut rotuerotteluun perustuva sortosysteemi apartheid alkaa sortua. Mustat nuoret lopettavat koulunkäynnin ja keskittyvät rettelöimään maan hallintoa vastaan. Kun humaani vanharouva kyseenalaistaa Florence-palvelijansa pojan ja tämän kavereiden summittaiset, älyttömät julmuudet, verenvuodatuksen ns. toveruuden nimissä, niin palvelija toteaa:"He ovat hyviä lapsia, he ovat kuin rautaa, me olemme ylpeitä heistä."

Rautalapsia, ajattelin. Florence itsekin muistutti rautaa. Rautakausi. jonka jälkeen tulee pronssikausi. Kuinka kauan, kuinka kauan kestää ennen kuin pehmeämmät kaudet palaavat kierrokseltaan, savikausi, multakausi?

Rouvan kunnon heikentyessä hänen taloonsa alkaa pesiytyä roskaväkeä. Alkoholisoitunut, valkoihoinen maankiertäjä asettuu kuin omaan kotiinsa, mutta humaani rouva ei suostu pitämään häntä vain tyhjäntoimittajana, vaan tekee hänestä uskottunsa ja turvansa kuoleman odotuksessa. Tomera Florence ajaisi kulkurin tiehensä, mutta rouvan mielestä ei mitään roskaväkeä olekaan:" Ihmisiä me kaikki olemme." Tyttärelleen hän selittää kirjeessään erikoista ystävyyssuhdettaan:"Kun kirjoitan hänestä, kirjoitan itsestäni." Mustat pojat joutuvat vääjäämättä pahoihin vaikeuksiin. He eivät ymmärrä tekojensa vakavuutta; se mikä heille on leikkiä, on poliiseille vakavaa. Rouva Cullen yrittää auttaa omasta mielestään harhautettuja poikaparkoja, mutta saa maansa poliiseista aivan yhtä huonon kuvan kuin poliitikoista.

Rouva Cullen huomaa, että kukaan ei halua kuulla häntä, ei edes hänen valitsemansa kuolemanapu,"lähetti". Rautakausi on todella päällä. Hän pauhaa silti, vanhanaikaisesti, hyvyydestä ja sankaruudesta, kunniasta ja häpeästä.

Minä en ole muuttanut mieltäni. Inhoan yhä niitä uhrautumisvaatimuksia, jotka johtavat nuorten miesten menehtymiseen rapakossa. Sota ei ole koskaan sitä, mitä se on olevinaan. Vähän kun raaputtaa pintaa, niin löytää poikkeuksetta vanhoja miehiä lähettämässä nuoria miehiä kuolemaan milloin minkin abstraktion nimessä.

Minä olen ollut hyvä ihminen, sen tunnustan avoimesti. Olen hyvä ihminen yhä. Millaisia aikoja nämä ovat, kun hyvä ihminen ei riitä!

Age of Iron on kauniisti kirjoitettu, eleetön kuvaus väkivallasta ja ihmisen valinnoista, kun tuttu ja turvallinen murenee ympärillä. Tapahtumapaikka on Etelä-Afrikka tietyssä historian vaiheessa, mutta se mitä Coetzee kertoo ja tähdentää, on myös yleispätevää. Tapahtumat ovat siirrettävissä muihin yhteiskuntiin ja muihin historian kohtiin. Apartheidin purku ja hallinnon vaihtohan on vienyt Etelä-Afrikassa tilanteen vain pahemmaksi. Äskettäisessä HS:n artikkelissa kerrotaan, miten huumeidenvälittäjät tekevät yhteistyötä poliisin kanssa ja koulut ovat huonompia kuin apartheidin aikaan. Haastateltu ANC:n naisjärjestön edustaja panee toivonsa siihen, että maan intialaiset nousisivat valtaan ja lunastaisivat lupauksensa. Hänkin odottaa jotain uutta kautta … savikausi multakausi? Toivo paremmasta saa ihmiset jaksamaan.

Rouva Cullenin - Coetzeen - pohdinnat tuntuvat tutuilta. Samaistun hänen romanttiseen ihmiskäsitykseensä täysin. Samalla heräsi kysymyksiä. Onko hyvä ihminen aina myös naiivi ihminen? Viekö periaatteellisuus tuhoon historian myrskyissä? Eikö ihmiskunta ikinä opi erehdyksistään?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti