Anu Silfverberg, Äitikortti - kirjoituksia lisääntymisestä, 2013

Onpas selväpäinen nainen! Tällainen ajatus nousi päällimmäiseksi mieleeni lukiessani Silfverbergin esseekirjaa. Kirjassa on kirjoittajan oman raskaaksitulo- ja synnytyskokemuksen kuvaus ja sen lisäksi paljon hämmästelyä siitä, mitä kaikkea tärkeää sukupuolisuudesta ihmiselle ei kerrota alkaen koulun seksittömästä sukupuolivalistuksesta ja päätyen imetyksen vaiettuun hankaluuteen. 
 

Olen lähes kaikesta samaa mieltä Silfverbergin kanssa. Ei ole mitään järkeä palata kaikessa ”luonnollisuuteen”, kun parempaa on kehitetty tilalle. Kantoliina on välttämättömyys köyhälle afrikkalaiselle, jonka on sekä kuokittava pellolla että hoidettava lapsensa, mutta hän ottaisi varmaan mielellään vaunut pellon viereen varjoa tarjoavan puun alle ja antaisi lapsensa nukkua rauhassa siellä. Hän ottaisi mielellään myös äitiysloman, niin ettei tarvitsisi heti synnytettyään huhkia pellolla. Meillä Suomessakin on naisia, jotka haluavat palata esiäitien aikaan kuvitellen romanttisesti, että se oli kaikessa parempaa: luomusynnytys, kantoliinat, kestovaipat, täysimetys nelivuotiaaksi (huh huh), kotihoito kolmivuotiaaksi, ”vaistovanhemmuus”.  Minulle tulee näistä Silfverbergin luetteloimista kiintymysvanhemmuus-termeistä kestoiluista ja mammailuista mieleen huuhailu. 

Luonnollisuus ei ole koskaan ollut naisen paras ystävä. Luonnollista on se, että naiset kuolevat synnytyksiin ja elävät elämänsä ainaisen reproduktion merkeissä, elleivät kuole yrittäessään.

Familismin aate on viime aikoina vaikuttanut niin, että yhä useammat nuoret äidit jäävät aivan turhaan, syyllisyydentuntoisiksi propagandoituina, kotiin tylsistymään ja tylsistämään lapsensa moneksi vuodeksi. Älykkäinä pidetyt ihmiset vakuuttavat myös kirkkain silmin, että kotona olo lasten kanssa se vasta antaakin valmiuden mihin tahansa johtopuolen tehtäviin, koska organisointikyky naisella kotona kehittyy huippuunsa. Tässäkin on sitä äitikortti-harhaa: äitinä minä olen ylivertainen kaikessa! Come on!  Mielestäni lapset tarvitsevat leikki-iässä erityisesti vertaisseuraa, ja sehän on meidän yhteiskunnassamme järjestetty erinomaisen hyvin päiväkodeissa. 

Juuri nyt haluaisin, että joku antaisi tarkan aika-arvion siitä, miten ja koska maailma muuttuu. koska päästään aikaan, jolloin naiset eivät ole mystisiä emoja vaan ihmisiä? Se olisi ehkä myös aika, jolloin koti vastaan päiväkoti  -sota olisi päättynyt jonkinlaiseen tolkulliseen kompromissiin, ja aika, jolloin vanhempainvapaat jaettaisiin kummankin sukupuolen kesken ja niiden kustannukset kaikkien työnantajien kesken.

Äiti on tietenkin lähellä lasta, varsinkin vauva-aikana, koska lapsi on kasvanut hänen sisällään ja hän saattaa imettää, mutta moni äiti tekee sen virheen, että pitää itseään yleensäkin ykkösvanhempana ja isää apulaisena. Silfverberg kannustaa isiä vain puskemaan rooliinsa, viemään lapsen kärryihin ja painumaan ulos ilman äitiä.

Sinä äiti, joka väität, että nainen voi ”omia lapsen”, kysy itseltäsi: olisiko mitenkään mahdollista, että miehesi omisi teidän yhteisen lapsenne ja sinä et voisi sille mitään? Että kulkisit tuolla valittamassa, että en voi hoitaa lastani kun isä on ominut sen? Ai ei ole mahdollista? No miten se sitten on mahdollista toisin päin?

Vertailu eläimiin, sikaan ahtaassa porsituskarsinassa, ja lehmään, jonka maidontuotantoa pidetään jatkuvasti yllä, on mielenkiintoista ja koskettavaa. Silfverberg käsittelee eläinten asiaa myös novellikokoelmassaan He eivät olleet eläimiä,2011 ja esseekokoelmassaan Luonto pakastimessa, 2011. Näitä ennen hän kirjoitti parisuhdetta käsittelevän romaanin Kung Po, 2008. Silfverberg on paitsi kirjailija myös toimittaja, jonka terävät kolumnit ovat herättäneet keskustelua.

Kahdesta asiasta olen kirjoittajan kanssa eri mieltä.  Hänen mielestään pojille seksuaalisuuteen herääminen on helppoa ja tytöille vaikeaa, pojat ohjataan nauttimaan ja tytöt varomaan. Minä taas luulen, että tässä asiassa molemmilla on yhtä vaikeaa - eikä pelkästään vaikeaa, vaan myös helppoa ja hauskaa. En halua vetää esiin ”minä poikien äitinä” tai ”minä murkkupoikien opena” -kortteja; poikien hämmennyksen huomaa, kun vähän katselee ympärilleen.

 
Toinen asia, josta ajattelen ja jonka olen kokenut eri tavalla, on odottavan äidin vauvavatsa. Silfverberg on loukkaantunut siitä, miten raskaana olevien naisten vatsaan kiinnitetään huomiota, taputellaan ja kehutaan. Hän kokee kasvavan vatsan hyvin intiimiksi asiaksi. Toisaalta hän on kaikessa sitä mieltä, että me kasvatamme lapsen maailmaan eikä itsellemme. Minä pukeuduin ensimmäistä lasta odottaessani äitiysmekkoon heti toisella kuukaudella, että kaikki jo huomaisivat. Oli ihanaa, kun joku halusi painaa korvansa vatsaan ja kuunnella tai kun joku silitti vatsan päältä ja toivotti pikkuisen tervetulleeksi maailmaan sitten kun aika on. Aina kun näen vauvavatsan, liikutun, mutta en kyllä sano mitään tuntemattomille, koska tiedän että suhtautumisia on monenlaisia. Silfverberg puhuu myös kivuista ja hankaluuksista odotusaikana. Jos näin on, niin vatsan taputtelu saattaa ärsyttää. Minä onnekas en kokenut kivun kipua ennen kuin synnytyksessä; elin odotusaikani valtavassa onnenhuumassa, joten taputtelu sopi siihen.  

Onnenhuumasta vielä loppulainaus. Vauva on jo vähän kasvanut ja äiti levännyt. Äiti lähtee ulos ilman vauvaa, saamaan Omaa Aikaa ja heti tulee ikävä.
Ikävä iskee viiden minuutin kuluttua. Pursuan rakkautta. Nuuhkin käsivarsiani:tuoksuuko minun ihoni jollekin oudolle?  Minusta tuntuu, että ihohuokosistani valuu jotain. Rakkautta haihtuu iholta, mutta sitä tulee koko ajan lisää.

Elettyä kirjallista & viihteellistä elämää

Sain päähäni tallettaa tähän blogiini tulevaisuuden antropologeja varten kolmen päivän tarkan ja rehellisen lukupäiväkirjani laajennettuna puuhailluillani tietokoneella sekä lisänä telkkarin töllötykset ja videon katsomiset. Tästäpä saavat tutkijat arvokasta tietoa siitä, miten 2010-luvun akateeminen eläkeläinen puuhastelee näiden asioiden parissa.

to 18.7.

1. Sanomalehdet
 HS, Kouvolan Sanomat ja paikallislehti Keskilaakso tulivat harpotuksi. Päiväpostissa vielä kaksi alueellista ilmaislehteä, joista katsoin lähinnä tapahtumia. Taiteiden Yöhön on satsattu Kouvolassa enemmän kuin ennen – hyvä!
HS:sta luin erityisen tarkkaan jutun Etelä-Afrikan nykytilanteesta, jota käytin myös parissa Coetzee-blogikirjoituksessani.

2. Kirjat
 Luin Coetzeen Häpeäpaalua pitkin päivää ja illalla sängyssä  loppuun.

3. Netistä luetut
Iltapäivälehdet ja muutama blogipostaus. Melenderin blogissa kävin oikein osallistumassa keskusteluun, koska joku  anonyymi oli kirjoittanut niin kauniisti hitaan, sulattelevan lukemisen puolesta ja siitähän ei voi olla kuin samaa mieltä.

4. Lehdet
Kirjastokäynnillä selasin lehtiä: Suomen Kuvalehti, Kirjasto  ja Hyvä Terveys. Päiväkahvilukemiseksi  pläräsin Seiskan, jonka naapuri tiputti postiluukusta.
Suomen Kuvalehdestä jäi mieleen raportti  Riihimäen vankilan seksuaalirikollisista ja heidän kuntouttamisestaan sekä artikkeli Karl Ove Knausgårdin kirjasarjasta Taisteluni.
Seiskassa oli iso juttu Jari Sillanpäästä ja Jani-rakkaasta. Miten jonkun nimi voi olla Jani-rakas! Lukijoille oli myös visainen tehtävä, jossa piti yhdistää aukeamalla olevat silikonirinnat aukeaman alalaidan pieniin naamakuviin. Tuijotin tätä sivua ihmeissäni kauan. Miten tuollaisia kipeän ja ajettuneen näköisiä palloja voidaan pitää kauniina? Pitävätkö jotkut?

5. TV ja video
Katsoin yhdet uutiset. 

Tallensin TV 5:n amerikkalaisen tositv-ohjelman Here Comes Honey Boo Boo, joka kertoo 7-vuotiaasta etelävaltiolaisesta pikkutytöstä Alana Thompsonista ja hänen punaniskaperheestään. Alanaa valmennetaan pikkutyttöjen missikisoihin. Tämä taitaa olla tyypillinen white trash -perheiden harrastus. Olen katsonut joskus aiemmin yhden osan tätä sarjaa ja aprikoinut, kuka hyötyy enemmän, tuotantoyhtiö vai perhe. Perhe on varmaan ohjattu olemaan tavallistakin typerämpi, röyhtäilevämpi ja karkeampi, mutta he saavat myös hyvän korvauksen, jonka avulla voivat  hankkia Alanalle kisapukuja ja esiintymiskoulutusta. Vapaaehtoista huoruutta?
Katsoin kirjastosta lainatun elokuvan Nuori seikkailija puoleen väliin. Elokuva on Richard Attenboroughin 1972 ohjaama hauska henkilökuva Winston Churchillistä siihen asti, kun hän alkaa saada mainetta poliitikkona. Kertojana on fiktiivinen Winston vanhana ja elokuvan sävynä on Forrest Gump -tyylinen veijarimaisuus. 

6. Muuta
Hain kirjastosta varaukseni: Anu Sifverbergin Äitikortin, Jonas Gardellin Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin ja Thomas Bernhardin kirjan Muuan lapsi.

Kirjoitin blogikirjoituksen Coetzeen Rautakaudesta ja tallensin tikulle.
Tallensin myös nämä muistiinpanot.

pe 19.7. 

1. Sanomalehdet
HS ja Kouvolan Sanomat

2. Kirjat
Selasin eilen lainaamiani kirjoja.
Järjestelin lastenkirjahyllyä lastenlasten vierailun varalle. Tilaan koko ajan uutuuksia. Mielestäni  Suomessa tehdään nykyään hyviä kirjoja lapsille.

3. Netistä luetut
Luin blogikirjoituksia ja silmäilin iltapäivälehdet. Kävin myös englanninkielisillä sivuilla lukemassa juttuja Coetzeestä. Jäin pitkäksi aikaa lukemaan vanhoja s-posteja.

4. Aikakauslehdet
Luin pari juttua Annasta.

5. TV ja video
Katsoin Churchill-elokuvan loppuun.
Katsoin Femin Kirjaohjelman, jossa kysyttiin mikä meitä pelottaa. Haastateltavina oli John Irving ja kaksi norjalaista nuorta kirjailijaa.
Illalla katsoin Yle Teeman  kanadalaiselokuvan En se minä ollut, 2008. Elokuva pani miettimään suhtautumistamme lapsiin. Pääosan esittäjä Antoine L’Ecuyer oli tavattoman eläytyvä roolissaan ahdistuneena pikkupoikana. 

  

6. Muuta
Tilasin AdLibriksestä Coetzeen kirjan The Childhood of Jesus, jota ei ole suomennettu eikä näytä olevan Kyyti-kirjastossamme, josta muutoin saa hyvin kirjoja. Olisi niin tehnyt mieli tilata myös Coetzeen esseekirjoja, mutta jätin toiseen kertaan. AdLibris toimittaa kirjat ilman tilausmaksua, joten ei tarvitse niputtaa.

Kirjoitin  ajatuksiani Coetzeen Häpeäpaalusta ja tallensin tikulle.
Tallensin nämä päivän puuhastelut.

la 20.7.

Listaus alkaa jo ärsyttää.
Vietin pitkän tovin HS:n ja Kouvolan Sanomien parissa. Sitten riensin siirtämään pari kirjoitustani tikulta blogiin.  Kaupassa käydessä ostin Iltalehden, jossa näyttää olevan juttuja mm. rakkaudesta ja häistä ja Detroitin kaupungin konkurssista. Illalla aion katsoa Actors Studio -ohjelman, koska siellä on haastateltavana James Gandolfini, joka oli mielestäni todella vakuuttava tasokkaassa Sopranos-sarjassa. Saa nähdä, alan varmaan lukea Coetzeen Pietarin mestaria.

Monikin vakavampaa kirjallisuutta lukeva karttaa kevyttä tv-tarjontaa ja aikakauslehtiä. Minä olen samaa mieltä Outi Nyytäjän kanssa, joka kertoi eräässä haastattelussa lukevansa aina iltapäivälehdet, koska miten hän muuten voisi ottaa osaa keskusteluun! Sitäpaitsi luulen, että television katselussa olen edelleenkin jäljessä keskivertoteiniä. Aloitin televison katsomisen vasta 25-vuotiaana, kun perustin oman kodin. Lapsuudenkodissani ei moisia hömpötyksiä ollut ja opiskelija-asuntolassa mieluummin luin omassa kopperossani kuin ahtauduin pieneen TV-huoneeseen katsomaan jotain urheilua. Eihän silloin ollut kanaviakaan, ehkä kerran viikossa tuli yksi elokuva.  

Ei tällaisessa lukupäiväkirjassa ole kyllä mitään järkeä. Tämähän on kuitenkin vain osa elämää. Ei tässä näy ihmisten tapaamiset, pyöräretket ja torilla käynnit, luontoelämykset … tämä on erakkomaista.

Coetzeen häpeäpaalu

Disgrace, 1999
Häpeäpaalu, 2000

 

Kun Coetzee kirjoitti Rautakauden, josta kirjoitin edellisessä postauksessani, häpeällistä rotuerottelujärjestelmää oltiin niin romaanissa kuin todellisuudessakin purkamassa. Romaani Häpeäpaalu sijoittuu aikaan, jolloin eletään ensimmäisiä vuosia uutta demokraattista (?) aikaa. Coetzee oli kirjoittanut välillä romaanit Pietarin mestari, joka kertoo Dostojevskista ja Poikavuodet, muistelmansa, joita myöhemmin jatkoi kahdella muulla kirjalla, mutta vielä tämän kerran hänen oli palattava Etelä-Afrikan tilanteeseen.

Vanhempi yliopistonopettaja David Lurie joutuu häpeäpaaluun vieteltyään nuoren opiskelijatytön ja kieltäydyttyään katumasta. Hänen selityksensä on, että hän toimii Eroksen palvelijana ja etsii himon oikeutuksella rikastuttavia kokemuksia. Poispotkittuna tyhmänylpeä sankari ajautuu tyttärensä Lucyn maatilalle tarkoituksenaan kirjoittaa siellä oopperaa. 

Lucy on entinen kommuuniasuja ja hippi, lesbokin vielä, paljasjalkainen ja luonnonmukainen, vaikea pala isälleen. Entinen musta renki Petrus on lunastanut pienen osan Lucyn viiden hehtaarin tilasta, joka on oikeastaan vain kukka- ja vihannespalsta. Davidin mielestä mikään ei ole tilanteessa oikein. Petrus näyttää selvästi suunnittelevan koko tilan kaappaamista. Davidin on vaikea myöntää, ettei Petrus ole enää käskyläinen vaan naapuri. Lucy sen sijaan joustaa ja joustaa. Hän saattaa isänsä raivon partaalle, koska ei halua edes saattaa poliisin tietoon väkivaltaista ryöstöä ja raiskausta, joka näyttäisi olevan osin Petruksen järjestämä. 

Sinä haluat tietää, miksen ole ilmoittanut poliisille tietystä rikoksesta. Minä kerron miksi, kunhan lupaat olla ottamatta asiaa enää puheeksi. Syy on se, että se mitä minulle tapahtui on nähdäkseni puhtaasti yksityisasia. Jonakin toisena aikana, jossakin toisessa paikassa, sitä ehkä pidettäisiin julkisena asiana. Mutta tässä paikassa, tähän aikaan, se ei ole sitä. Se on minun asiani, yksinomaan minun.

Kun David välillä palaa kaupunkiasunnolleen, hän saa huomata, että sekin on ryöstetty. Hän ei enää kauhistele asiaa kovinkaan paljon.

Ei mikään tavallinen murtovarkaus. Sisään tunkeutui iskuryhmä, joka teki selvää koko talosta ja poistui kassit, laatikot, matkalaukut väärällään. Sotasaalista; sotakorvauksia; taas yksi episodi suuressa uusjakokamppailussa. kukahan tällä hetkellä kulkee hänen kengissään? Ovatko Beethoven ja Janácêk löytäneet kodin itselleen vai onko heidät viskattu tunkiolle?

Röyhkeä ryöstely ja raiskaaminen saa Davidin ironisessa kielenkäytössä myös termin "verenkiertojärjestelmä". Nöyrä Lucy pohtii, että pahantekijät ovat varmaan mielestään oikeutettuja velanperijöitä ja veronkantajia. Ehkä hänellä ei ole lupaa asua tilkkuaan maksamatta. David haluaisi tyttärensä lähtevän pitkälle lomalle äitinsä kotimaahan Hollantiin miettimään tulevaisuuttaan. Mutta Lucy ei halua minnekään muualle. Hän sopeutuu. Davidin pöyristykseksi raiskauksen seurauksena lasta odottava Lucy vastaa myöntävästi Petrukselle, joka pyytää häntä suojelukseensa kolmanneksi vaimokseen. Verenkiertojärjestelmä on saavuttanut huippunsa. 

Pari vuotta tämän kirjan julkaisun jälkeen Coetzee jäi eläkkeelle yliopistovirastaan ja muutti Adelaideen, Australiaan. Monet pelkäsivät, että nyt mestari on menettänyt Suuren Aiheensa, rotusorron. Australiassa Coetzeen tekstit ovat muuttuneet leikillisemmiksi ja osin vaikeaselkoisemmiksi. Hän on kirjoittanut mm. eläinten oikeuksista, mikä aihe on esillä myös Häpeäpaalussa. David auttaa eläinsuojeluyhdistyksen klinikalla hylättyjä koiria arvokkaaseen kuolemaan. Hän oppii eläinten avulla sanan rakkaus ja miettii omia arvojaan. Hän pelkää jäävänsä isoisänä, kuten on jäänyt isänäkin, alle keskitason; hänellä kun ei ole ollut sanottavasti silmää muulle kuin sieville tytöille. Pohdiskelu päättyy tärkeään kysymykseen:”Onko liian  myöhäistä koulia silmää?”

Ja vielä päivitys nykyhetkeen. Suuren vapaustaistelijan Mandelan 95-vuotispäivän ja vakavan sairastumisen vuoksi Etelä-Afrikka on ollut esillä mediassa nyt enemmän kuin ennen. HS:n jutussa 18.7. haastateltu johannesburgilainen tutkija sanoo:” Tämä on YK:n kehitysohjelman UNDP:n mukaan maailman epätasa-arvoisin maa. Valkoiset ja muutamat rikkaat mustat omistavat talouden.”

Edellisen kerran pysähdyin pohtimaan Etelä-Afrikan tilannetta, kun eksyin katsomaan meidänkin televisiossamme näytettyä Mandelan tyttärentytärten Zaziwan ja Swatin reality-ohjelmaa, jossa he esittelivät yläluokkaista elämäänsä ja levittelivät ylpeinä boutiquensa design -paitoja, joihin oli painettu iso kuva ukista, ”tatasta”. Mitä tästä olisi ajateltava?

Kun hyvä ihminen ei riitä

J M. Coetzee, Age of Iron 1990
Rautakausi 1990

Televisio. Miksi katson sitä? Joka ilta poliitikkojen ohimarssi: minun tarvitsee vain nähdä ne raskaspiirteiset, ilmeettömät, lapsuudesta asti tutut kasvot, niin synkistyn ja voin pahoin. Ne viimeisellä pulpettirivillä istuvat kiusanhenget, luisevat pojantollot, nyt aikuisia ja maan valtiaiksi ylennettyjä. He ja heidän isänsä ja äitinsä, heidän tätinsä ja setänsä, heidän veljensä ja siskonsa; heinäsirkkaparvi, maata rasittava vitsaus, heinäsirkkoja, jotka rouskuttavat herkeämättä, ahmivat ihmishenkiä. Miksi minä, kauhun ja inhon vallassa, katselen heitä? Miksi päästän heidät sisään? Siksikö että sen heinäsirkkaheimon valta on Etelä-Afrikan totuus, ja totuus kuvottaa minua? Laillisuuteen he eivät enää vaivaudu vetoamaaan. Järjen he ovat heittäneet menemään. He ovat vallan lumoissa, vallasta tokkurassa. He syövät ja puhuvat, rouskivat ihmishenkiä, röyhtäilevät. Verkkaista, möhömahaista puhetta. Istuvat piirissä, keskustelevat väkinäisesti, jakelevat tuomioita kuin moukariniskuja:kuolema, kuolema, kuolema.

Vanha parantumattomasti sairas leskirouva Curren, entinen yliopiston opettaja, kirjoittaa pitkää kirjettä Rautakauden tunnelmista toisella mantereella asuvalle tyttärelleen, josta on etääntynyt. Hän nimeää Rautakaudeksi sekavan vaiheen kotimaassaan, jolloin neljä vuosikymmentä vallinnut rotuerotteluun perustuva sortosysteemi apartheid alkaa sortua. Mustat nuoret lopettavat koulunkäynnin ja keskittyvät rettelöimään maan hallintoa vastaan. Kun humaani vanharouva kyseenalaistaa Florence-palvelijansa pojan ja tämän kavereiden summittaiset, älyttömät julmuudet, verenvuodatuksen ns. toveruuden nimissä, niin palvelija toteaa:"He ovat hyviä lapsia, he ovat kuin rautaa, me olemme ylpeitä heistä."

Rautalapsia, ajattelin. Florence itsekin muistutti rautaa. Rautakausi. jonka jälkeen tulee pronssikausi. Kuinka kauan, kuinka kauan kestää ennen kuin pehmeämmät kaudet palaavat kierrokseltaan, savikausi, multakausi?

Rouvan kunnon heikentyessä hänen taloonsa alkaa pesiytyä roskaväkeä. Alkoholisoitunut, valkoihoinen maankiertäjä asettuu kuin omaan kotiinsa, mutta humaani rouva ei suostu pitämään häntä vain tyhjäntoimittajana, vaan tekee hänestä uskottunsa ja turvansa kuoleman odotuksessa. Tomera Florence ajaisi kulkurin tiehensä, mutta rouvan mielestä ei mitään roskaväkeä olekaan:" Ihmisiä me kaikki olemme." Tyttärelleen hän selittää kirjeessään erikoista ystävyyssuhdettaan:"Kun kirjoitan hänestä, kirjoitan itsestäni." Mustat pojat joutuvat vääjäämättä pahoihin vaikeuksiin. He eivät ymmärrä tekojensa vakavuutta; se mikä heille on leikkiä, on poliiseille vakavaa. Rouva Cullen yrittää auttaa omasta mielestään harhautettuja poikaparkoja, mutta saa maansa poliiseista aivan yhtä huonon kuvan kuin poliitikoista.

Rouva Cullen huomaa, että kukaan ei halua kuulla häntä, ei edes hänen valitsemansa kuolemanapu,"lähetti". Rautakausi on todella päällä. Hän pauhaa silti, vanhanaikaisesti, hyvyydestä ja sankaruudesta, kunniasta ja häpeästä.

Minä en ole muuttanut mieltäni. Inhoan yhä niitä uhrautumisvaatimuksia, jotka johtavat nuorten miesten menehtymiseen rapakossa. Sota ei ole koskaan sitä, mitä se on olevinaan. Vähän kun raaputtaa pintaa, niin löytää poikkeuksetta vanhoja miehiä lähettämässä nuoria miehiä kuolemaan milloin minkin abstraktion nimessä.

Minä olen ollut hyvä ihminen, sen tunnustan avoimesti. Olen hyvä ihminen yhä. Millaisia aikoja nämä ovat, kun hyvä ihminen ei riitä!

Age of Iron on kauniisti kirjoitettu, eleetön kuvaus väkivallasta ja ihmisen valinnoista, kun tuttu ja turvallinen murenee ympärillä. Tapahtumapaikka on Etelä-Afrikka tietyssä historian vaiheessa, mutta se mitä Coetzee kertoo ja tähdentää, on myös yleispätevää. Tapahtumat ovat siirrettävissä muihin yhteiskuntiin ja muihin historian kohtiin. Apartheidin purku ja hallinnon vaihtohan on vienyt Etelä-Afrikassa tilanteen vain pahemmaksi. Äskettäisessä HS:n artikkelissa kerrotaan, miten huumeidenvälittäjät tekevät yhteistyötä poliisin kanssa ja koulut ovat huonompia kuin apartheidin aikaan. Haastateltu ANC:n naisjärjestön edustaja panee toivonsa siihen, että maan intialaiset nousisivat valtaan ja lunastaisivat lupauksensa. Hänkin odottaa jotain uutta kautta … savikausi multakausi? Toivo paremmasta saa ihmiset jaksamaan.

Rouva Cullenin - Coetzeen - pohdinnat tuntuvat tutuilta. Samaistun hänen romanttiseen ihmiskäsitykseensä täysin. Samalla heräsi kysymyksiä. Onko hyvä ihminen aina myös naiivi ihminen? Viekö periaatteellisuus tuhoon historian myrskyissä? Eikö ihmiskunta ikinä opi erehdyksistään?

Höttöä ja elämäkertaa!

Kuvassa päähänpistoshoppailujani Amazonista.  Olen erittäin kaikkiruokainen lukemisessani, mikä selittää tuon keskimmäisen söpöilykirjan, josta muutama huomio. 

Mindy Kaling, Is Everyone Hanging Out Without Me? (And Other Concerns) 

Onks kaikki jossain ilman minuu? (Ja muita huolenaiheita) Tässä olisi ehkä tyyliltään sopiva otsikko tälle kirjalle suomeksi. New York Times bestseller? No, ei voi kuin todeta, että hitti on höttö. Muutaman viime vuoden aikana on USA:ssa syntynyt uusi huumori & muistelmagenre: nuorten televisiokomedioita käsikirjoittavien naisten elämäkertakirjat. Nämä kirjat toimivat ehkä maineen nostattajina kuten poliitikkojen vaalikirjat, muuta merkitystä en tällaiselle epäkirjallisuudelle näe!

Kaling kertoo kirjassaan elämästään rumasta ankanpoikasesta tv-persoonaksi. Tyyli on kliseisen tyttömäinen, rupatteleva, itseään kivasti vähättelevä, naapurintyttömäinen. Hän on ollut kuuliainen lapsi ja ahkera koululainen, josta kiitokset ensimmäisen polven koulutetuille siirtolaisvanhemmille. Turvallisen lapsuuden jälkeen hän on opiskellut menestyneesti, muuttanut New Yorkiin mahdollisuuksien ääreen, ollut vähän aikaa lastenhoitajana, harjoitellut tyttöystäviensä kanssa sketsejä ja katsellut yhä uudestaan mielisarjojaan odottaen suurta tilaisuuttaan, joka tuli, kun hän pääsi USA:n versioon brittiläisestä The Office -sarjasta.  Paitsi että on ollut yhtenä käsikirjoittajista Kaling on myös tuottanut joitakin osia tätä sarjaa ja näytellyt Kelly Kapoorin roolin. Itse en ole katsonut amerikkalaista Konttoria , vain alkuperäisen brittiläisen, joten Mindy on minulle tuntematon näyttelijänä. Hän saattaa olla todella hyvä koomikko; hänellä on nykyään myös oma tv-ohjelma, sitcom Mindy Project - mutta miksi ihmeessä tällainen tyhjänpäiväinen kirja! 

Omaelämäkerrallisen kerronnan lisäksi Kalingin kirjassa on kaikenlaisia listoja, joita kirjan esittelyissä kutsutaan esseiksi. ”Esseiden” aiheita ovat esim. ystävien oikeudet ja velvollisuudet, mitkä ei-dramaattiset asiat saavat Mindyn itkemään, poikien ja miesten erot ja miten pullukan odotetaan pukeutuvan. Reipas Mindy ei tietenkään välitä pukuohjeista, vaan räiskyy ja kulkee omia teitään tyttöromaanien sankarittarien tyyliin. Ystävät ovat hyvin tärkeitä, samoin ruoka ja bileissä käyttäytyminen. Ilmeisesti Mindyllä on tullut pulaa aiheista, koska hän on laittanut loppuun kuvagallerian itsestään  -  onhan niitä omakuvia toki tekstien ohessakin. Erilaiset meikkikokeilut ja shakkikuvioidut varpaankynnet on ikuistettu. Varpaisiin olisi voinut lopettaa, mutta Mindyllä on vielä lopuksi tiukka ohjelista hautajaisiinsa. Hautajaisvieraille on lähtiessä ojennettava lahjapussukat, joiden sisältönä on mm. kuva vainajasta kauneimmillaan sydänkuvioisissa tinakehyksissä, sponsorien lahjoittama energiapatukka, pienen Mindyn piirtämä kuva itsestään haaveammatissaan astronauttina ja presidentin kiitoskirje siitä, miten Mindy inspiroi häntä uskomaan omiin unelmiinsa. Mutta hei, tämä lahjapussukkajuttu onkin oikeastaan ihan hauska itseironinen veto! Ehkä tästä tytöstä tulee vielä jotakin. Hän on vain kirjoittanut ”muistelmansa” aivan liian nuorena.  

 
Pidän tavattomasti esim. brittiläisen Dawn Frenchin elämäkerrallisesta kirjasta Dear Fatty ja romaanista A Tiny Bit Marvellous.  Myös French on ollut ensin näyttelijä - pitkään. Hän on käynyt samat teatteriopinnot kuin Stephen Fry.

Tutustuin Dawn Frenchiin mahtavan hauskassa sarjassa Dibleyn kirkkoherra, joka meni meillä kolme vuotta sitten. French ryhtyi kirjailijaksi yli viisikymppisenä, Kaling on vasta kolmikymppinen. We’ll see!


P.S. Ensimmäisen kuvan Bukowskin Tales of Ordinary Madness tulee varmaan "käsittelyyni" joskus tulevaisuudessa. Pidän tosi paljon Bukowskista. Hänen kirjoituksensahan ovat kaikki paljolti omasta elämästä, joten otsikon loppuosa "elämäkertaa" sopii!