sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Hannu Väisänen, Taivaanvartijat



Hannu Väisäsen tuore romaani Taivaanvartijat on helmikuun myydyin kaunokirjallinen kirja, mitä en todellakaan ihmettele. Kirja on nautinto alusta loppuun.
 
Taivaanvartijoissa on päähenkilönä sama Antero, johon olemme tutustuneet jo Väisäsen kolmessa aiemmassa elämäkerrallisessa romaanissa. Vanikan palat kertoo pienestä pojannaskalista, joka elää Oulun kasarmialueella isossa veljessarjassa hempeämielisen isän ja vaihtuvien äitihahmojen seurassa. Toiset kengät -kirjassa Antero on murrosikäinen ja erilainen. Kirjan lopussa hän on matkalla Savonlinnan taidelukioon värjättyään juuri ennen lähtöä tukkansa mustaksi. Kuperat ja koverat kertoo Anteron opiskelija-ajasta Helsingissä ja oman elämäntyylin etsimisestä. 
 
Taivaanvartijoissa eletään 70-lukua, ja Antero saa ensimmäiset työtehtävänsä. Hän pääsee maalaamaan kaksi alttaritaulua, ensin yhden kotikirkkoon pohjoisessa ja sitten heti perään toisen Kontulan kirkkoon. Molemmissa paikoissa jarruna Anteron huimille ideoille toimivat kireät ja ennakkoluuloiset taivaanvartijat eli seurakuntaneuvostojen moralistit, jotka pelkäävät uusia tuulia. 

Antero pitää taiteenlajista, jonka nimeää maanantaitaiteeksi. Hänen mielestään arki on pyhää, ja hän on aina nauttinut maanantaiaamuista ”noista ylösnousemuksen hetkistä”.  Niinpä hänen suunnittelemaansa alttaritauluun ilmestyy pesuvati ja ihmisen kokoinen Abloy-avain. Vati viittaa pyhään toimitukseen, jalkojen pesuun, ja avaimelle Väisäsellä on ainakin sellainen selitys, että kulkiessaan lapsena Oulun kasarmeilla kaulassaan Abloy-avain hän ajatteli olevansa avainlapsi eli aivan erityinen, tähtilapsi. Luulisi taivaanvartijoiden näkevän avaimen avaimena taivaan valtakuntaan, mutta ei. He kauhistelevat Anteron modernismia, he kun haluaisivat sunnuntaitaidetta, tuttua uskonnollista kuvastoa risteineen, paimenineen ja lampaineen. 

Väisäsen tyyli on runsasta ja tunnelmoivaa. Kun hän kuvaa tilanteen alttaritaulujen kuljetusmatkalta, jossa taiteilijankloppi ja kuorma-autonkuljettaja poikkeavat tienvarsikuppilaan, lukija saa kokea sen kaikilla aisteillaan. Antero hurmioituu kahvilanpitäjän äidillisyydestä, joka tuo hänen mieleensä lapsuuden kotisisaret ja äitipuolet. Mielikuvat liikkuvat ja liikuttavat Anteroa niin paljon, että hän johdattaa mielessään kuskin jäämään sinne kuppilan onnelaan pyöreän ja lämpimän naisen hoiviin. Toinen upeasti kuvattu tilanne on Anteron veljesten saapuminen kirkon avajaisiin yhtenä samanmielisenä kimppuna. Tilanteen koomisuus ja Anteron leppoisa hymyäminen itselleen sekä taustalleen on pakahduttavan ihanaa luettavaa.

Hannu Väisänen on maininnut eräässä haastattelussa, että Taivaanvartijat on ensimmäinen osa uutta kolmen taiteenlajin trilogiaa, jonka toinen osa painottuu musiikkiin ja kolmas kirjallisuuteen. On siis odotettavissa lisää Anteron seikkailuja! 

Taivaanvartijat toimii aivan itsenäisenä romaanina, mutta kerrotuista tilanteista saa enemmän irti, jos tuntee Anteron ja hänen perheensä ennestään. Kirjan lopussa on kaunis kuvaus siitä, miten Antero seuraa Italiassa alttarikaappien pakkaamista, jossa silkkipaperien kahina tuo hänen mieleensä isän kultaamassa hautakiviä. Lukijakin muistaa tuon monialaisen, tragikoomisen isähahmon ja tuntee haikeutta Anteron mukana.  Seuraavassa hetkessä putoavat silkkipaperiarkit tuovatkin Anteron mieleen parven rauskuja, jotka leviään huojuttaen laskeutuvat syvänteeseen. Ja kuinka ollakaan - monitaiteellisen Väisäsen viimeisimmän Helsingin taidenäyttelyn nimi oli Laulurausku. Kaunista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti