torstai 1. kesäkuuta 2023

Niin paljon kuuluu rakkauteen



Yövyin perinteisellä siskostapaamisellamme Tampereella Omena-hotellissa. Sinkoilin paluujunaa odottaessani ympäri kaunista kaupunkia ja katselin, miten se on muuttunut sitten viime käynnin. 
Erityisesti tämä iso juliste lämmitti sydäntäni.


Joku oli nähnyt vaivaa ja kurkotellut repimään pois julisteen alareunan tekstiä "Tampereen seurakuntien sateenkaarityö", mikä kertoo asian tärkeydestä. Jos rakkautta vastustetaan, niin silloin sen tärkeyttä on myös nostettava esiin.

Siskostapaamisemme kuuluu yksityisyyden piiriin. Siitä ei muuta kuin että niin paljon kuin hoivalaitoksia moititaankin, niin toisen siskoni ryhmäkoti Kotiranta Huittisissa on kodikas ja hyvä paikka. Menemme sinne sitten etukäteen ilmoitettuna aikana tai yllättäen, niin tunnelma on aina yhtä ystävällinen ja vieraanvarainen. Siskollani oli syntymäpäivä ja hän oli pyytänyt tilaamaan mansikkakermakakun, vaikka ei muutoin oikein tykkää juhlia virallisen ajanlaskun mukaan, vaan sanoo olevansa kymmenkunta vuotta nuorempi, mikä on aivan ymmärrettävää. Niin paljon elämänvaiheita on jäänyt kokematta sairauden vuoksi. 

Nuoret jakoivat kadulla ilmaisia sanomalehtiä ja ottivat vastaan lehtitilauksia.
Sain heiltä Aamulehden, jossa huomioni kiinnitti juttu evakkona perheensä kanssa Sortavalasta Suomeen saapuneesta ja täältä sotalapseksi Ruotsiin pienenä lähetetystä naisesta. Hän kertoi, miten hänen äitinsä piikitteli häntä läpi lapsuuden ja nuoruuden hienohelmaisuudesta, koska hän oli köyhään kotiinsa palautettuna kysellyt sellaisten asioiden perään joihin oli hyvinvoivassa Ruotsin perheessä tottunut. Letkauttelu oli jatkunut aikuisuudessakin ja loppunut vasta kun tytär alkoi tutkia taustaansa ja harrastaa itkuvirsiä. 
Tämän naisen kohtalo havainnollistaa hyvin edellisen kirjoitukseni kommentissa esiin nostettua asiaa, miten asenteet ja olosuhteet jakavat meitä ja ahtavat meitä kupliin, jos annamme niin tapahtua.
Katkera äiti loukkaantui oman pienen lapsensa hämmingistä muutosten kierteessä ja eväsi tältä rakkautensa.
 

Juna-asemalla istuin lähtökahvilla pikkuruisessa kahvilassa, jossa viereisessä pöydässä istui neljän vaihtaritytön ryhmä isoine matkalaukkuineen. He näyttivät ja kuulostivat olevan eri maista ja puhuivat keskenään englantia. He olivat nuorten tapaan riehakkaita ja iloisia, paljon elämyksiä takana ja ehkä Suomi-seikkailuja vielä edessäpäinkin.
Minä näpyttelin puhelimellani viestejä nauttiessani kahvista ja Ellen Svinhufvudin kakusta. Nyt sain sitä - niin monta kertaa kuin olenkin käynyt Svinhufvudin perheen kotimuseossa Kotkaniemessä, niin aina on Ellenin kakku ollut loppu museon kahviossa ja on pitänyt tyytyä korvapuusteihin. Aloin seuraavaksi lukea saamaani Aamulehteä. Hymyilin edellä mainitsemani jutun otsikolle "Olin yli 60, kun äiti ensimmäisen kerran kehui minua", kun korvani rekisteröivät tyttöjen keskustelussa muutoksen. He vaimensivat ääntään, ja yksi tytöistä sanoi: "Isn't she cute?"
Nostin hitaasti katseeni, ja huomasin, että tytöt tarkkailivat minua ja käänsivät katseensa pois, kun huomasivat minun huomanneen. Heillä ei ollut esillä mitään puhelimia ja vauvojen tai lemmikkieläinten kuvia tms. eikä kahvilassa ollut enää ketään muita - siis minä olin mitä ilmeisimmin se "cute". Jatkoin söpöilyäni, kunnes tuli aika hakea laukku säilöstä. Tytötkin olivat sillä välin lähteneet. Olisin halunnut sanoa heille "Hi, you guys made my day". Onhan se nyt todella kivaa tulla määritellyksi söpöksi.
Oliko se heistä söpöä, että vanha ihminen näpytteli kännykkäänsä? Onko sellainen touhu heidän kulttuurissaan vain nuorten juttu, vai sekö oli söpöä, että minä eläydyin lehtijuttuun niin paljon? En saa tietää.

Kotiin tultua meillä kävi australialainen pariskunta kahvilla, pojan vieraita.
Niin hymyileviä, niin päivettyneitä, niin iloisia ja mukavia ihmisiä.
Vitsailimme "suomalaiselle onnellisuudelle". Aussit sanoivat, että kaikki heidän tapaamansa suomalaiset ovat todenneet tästä aiheesta puhuttaessa, että ovat varmaan niitä ainoita mittausten ulkopuolelle jääneitä ei-niin-onnellisia.
Minä nostelin suupieliäni sormilla ylöspäin. Monen suomalaisen kasvojen luusto, minunkin, on sellainen, että suupielet kääntyvät helposti kasvojen vanhetessa alaspäin. Pitäisköhän mennä kasvojen kohotukseen, saisin ehkä sitten myöhemminkin kuulla söpöys-kommentteja. 

 
Päivettymisestä mieleeni nousee epäluuloinen kysymys, miten muka kaikki ihon päivettyminen olisi tulehdusta. Sellaisella pelotellaan nyt terveysjutuissa. Sittenhän suurella osalla maapallon ihmisistä olisi jatkuvasti tulehdus kasvoillaan - ja muuallakin, koska kuka jaksaa kuumassa ilmanalassa koko ajan verhota itseään kiireestä kantapäähän. Tehdään ulkotöitä ja istuskellaan ulkona vapaa-aikana. Auringonvalo on tärkeää niin kasveille kuin ihmisillekin. Eihän aurinkotuotteitakaan ole ollut aina, ja silti ihmiset ovat pärjänneet. Kysynpähän vain.
Itse kyllä käytän koko kesän päivittäin kosteusvoiteena kasvoille suunniteltua aurinkovoidetta ja spruutailen aurinkotuotteita (moussemuotoinen on mukavin) myös muihin verhoamattomiin kohtiin kehossani. Minä olenkin ollut, ja olen edelleen, paljon auringossa aina kun se on mahdollista. 

Vieläkö tarinointini sopii otsikkoon... no mikä ettei. Minähän rakastan kesää, joka antaa nyt odottaa itseään. 




10 kommenttia:

  1. Onpa söpö kuva sinusta! Sanoo Lissu, jolla nykyisin on vaikeuksia blogikommentttien ja erinäisten muiden nettiyhteyksien kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, toivottavsti saat kaikki nettijuttusi kuntoon. Muuttojen yhteydessä tulee usein ongelmia.
      Joo, yritin valita kuvan, jossa suupielet ovat ylöspäin.

      Poista
  2. Kiva siskotapaaminen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siskostapaamiset ovat tärkeitä. Minullakaan ei ole suvussa takanapäin enää vanhempia, vain siskot. Onneksi on poikien perheet eri-ikäisine lapsineen menossa edelläpäin.

      Poista
  3. Sisaruksiaan tulee nähtyä aivan liian harvoin, olemme jokainen löytäneet asuinsijamme kuka mistäkin, muuten pidämme yhteyttä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On sukuja, Suomessakin, joissa kaikki asuvat lähekkäin ja sitten paljon meitä, jotka olemme hajaantuneet.
      Omien läheisten ja hyvien ystävien kesken suhteet kyllä säilyvät, vaikka ei kovin usein tavattaisikaan. Nykyään voi pitää yhteyttä niin monin tavoin myös etänä.

      Poista
  4. En tiedä onko korviisi kantautunut parin päivän takainen törkeä puheenvuoro seksuaalivähemmistöistä Lieksan kunnanvaltuustossa (juttu on aika paljon levinnyt Facebookissa). Perussuomalainen edustaja rinnasti taas homot ja pedofiilit ja ties mitkä muut. Onneksi vastaisku on tulossa, sillä Lieksan kirkossa pidetään 18.6. sateenkaarimessu! Sitä päivää en uskonut kyllä näkeväni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Lieksan kirkko!

      Juu, tämä herra Porkka oli väittänyt, että Pride-liputusta kannattavat haluavat laskea seksuaalisen kanssakäymisen ikärajaa 12 vuoteen ja hyväksyvät eläimiin sekaantumisen. Hohhoijaa, tulee mieleen entinen kansanedustaja Oinonen, joka vastusti homoavioliittoja, koska sittenhän voidaan sallia myös avioituminen "hauvelin kanssa".
      Mistä näitä t y h m i ä oikein löytyy!

      Porkan puheista on kait tehty rikosilmoitus - syytä onkin.
      Rikoslain mukaan tässä on kyse kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Toivottavasti asia etenee ja rapsahtaa sakot. Ei nämä kammottavat puheet muuten lopu. Voisi myös laittaa pesemään suunsa saippualla - julkisesti.


      Poista
  5. Ihastuttava postaus, jota koen vaikeaksi kommentoida vaikka ilolla ja mielenkiinnolla luin. Elämänmakuinen kirjoitus. <3 Ehkä joidenkin nuorien mielestä tosiaan on söpöä, kun vanhempi ihminen on mukana ajassa. Tai sitten olit vain söpö keskittyessäsi. Mene ja tiedä, mutta aika ihana kommentti <3

    Itse en muuten muista että äitini olisi koskaan kehunut minua. Ei tosin isäkään. Voi vaikka ylpistyä. En tosin tiedä oliko minussa mitään kehuttavaakaan ja ylpistyminen nyt on suunnilleen pahinta, mitä voi ihmiselle käydä (kunnon kritiikki pitää jalat maan pinnalla: tämä sarkasmia).

    Ruskettuminen on kyllä oikeasti ihon suojamekanismi palamista vastaan. Ruskettunut iho suojaa palamiselta. Toisaalta ruskettuminen vanhentaa ihoa ajan saatossa. Mutta itse ruskettuminen ei sinänsä ole niin “vaarallista”, vaan nimenomaan palaminen.

    Itse en ole koskaan kokenut tarvetta ruskettua (tosin minulle ei kuulu, jos joku preferoi rusketusta), koska olen valkoinen kuin lakana eikä rusketus pue minua: kasvoihin tulee pisamia eikä rusketukseni väri ole kaunis. Lisäksi suvussa on melanooma-rasite, joten käytän melko tunnollisesti aurinkovoiteita ja suojaan ihon vaatteilla. Ja siten nautin auringossa oleskelusta eli en piilottele missään komerossa. Aurinkohattu on ihan must, koska en halua myöskään pisamia, joita minulla tosin jo on – myös huulissa, mikä on minusta aika kaameaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos! Luen toisilta mielellään oman elämän kuvauksia ja onhan tällaisia myös kiva kirjoittaa.
      Juu, sitä saattaa olla nuorten silmissä hauska pikkumummeli, vaikka luulee olevansa elegantti kulttuuripersoona. ;)

      Minäkin rupesin miettimään, onko minua kehuttu. Siitä kehuttiin, kun opin lukemaan varhain, ja muistan äidin myös kehuneen minua, kun pyyhin pölyä pöydän ja tuolien jaloista, mikä oli sopiva askare pienelle ihmiselle, joka muutoinkin vietti aikaa leikeissä pöydän alla.
      Isompana meitä lapsia ei kehunut kukaan muu kuin tätini karjalainen mies, hyvä että hän, ja hän olikin kova kehumaan. Hän kehui minua vielä aikuisenakin miehelleni, kun kävimme heillä kylässä:" Tää Marjatta, hää se vasta on..." Isäni oli toista maata. Kuulin, miten hän tunnusti Untolle, ettei ole oikein osannut noita likkoja kasvattaa, ikään kuin varoitteli häntä minusta.

      Noin se kyllä on kuten sanot, hidas ruskettuminen suojaa. On hyvä varoittaa auringosta, mutta ylimenevä pelottelu on turhaa. Kun pitkän pimeän ja kolean jälkeen toivottavasti (Lappeenrannassa oli tänä aamuna satanut lunta!) pääsee lopulta nauttimaan auringosta, niin pitäisikö siitäkin kieltäytyä ja pysytellä sisällä ikään kuin ympäristö olisi myrkytetty.

      Poista