tiistai 14. helmikuuta 2023

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt




Richard on eläkkeelle jäänyt berliiniläinen kirjallisuuden professori, joka nauttii vapaudestaan, mutta tuntee toisaalta, että elämästä puuttuu jotain. Vaimo on kuollut viitisen vuotta sitten, lapsia ei ole ja ystävien kanssa vietetty vapaa-aika ei tunnu täysin riittävän elämän sisällöksi. 
Päiväkävelyllään hän osuu sattumalta Afrikasta tulleiden pakolaisten protestileiriin ja ryhtyy haastattelemaan näitä miehiä heidän menneen ja nykyisen elämänsä yksityiskohdista, aluksi tutkijan otteella, mutta vähitellen yhä enemmän myötäeläen. Hän kokee, että hänen on helppo puhua näiden ihmisten kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajasta kuten hänkin. Richard tietää myös, vaikka tietenkin pakolaisia vähemmässä määrin, mitä muukalaisuus on. Hän on tehnyt suurimman osan työurastaan Itä-Saksassa, joutunut Stasin tarkkailemaksi ja jatkanut työtään uuden nimisessä valtiossa. Hän tuntee edelleen vierautta läntisellä puolella kaupunkia.   

Kerrontatyyli on rauhallisen toteavaa. Richardin mieleen työntyy pakolaisia tarkastellessaan sitaatteja vanhasta kirjallisuudesta ja filosofeilta. Hän pohtii asioita ja tekee johtopäätöksiä. Hän näkee, miten väärin Rashid, Awad, Osarobo, Ithemba ja muut on otettu vastaan Saksassa ja miten huonosti byrokratia heitä kohtelee. Hän lukee mielipidesivuilta loukkaavia, törkeitä olettamuksia pakolaisten motiiveista ja asenteista. 


Mitä kehittyneemmästä yhteiskunnasta on kyse, sitä suuremmissa määrin kirjoitetut lait korvaavat käsitteen maalaisjärki.            

Richardin mielestä on uskaliasta syyttää toimettomuudesta sellaisia ihmisiä, joilta työnteko on kielletty.

Jenny Erpenbeck on tehnyt hyvän taustatyön ottaessaan selvää kansainvälisistä sopimuksista ja eri Afrikan maiden oloista. Kirjan nimi Mennä, meni, mennyt tulee saksan kielen opinnoista. Alkukielinen teos Gehen, ging, gegangen julkaistiin vuonna 2015, eli se ei ollut juuri tähän vuoteen sattuneen suuren maahanmuuton innoittama tilaustyö, vaan perustuu aiempaan pakolaisuuteen.
Protestileirillä, jota Erpenbeck kuvaa on vastineensa todellisuudessa. 
Kirja oli todella ajankohtainen ilmestymisvuonnaan, ja on sitä edelleen. 

Mitä miehet protestoivat? He protestoivat sitä, että eivät saa tehdä töitä eikä ryhtyä rakentamaan itsenäistä elämää. He saavat saksan kielen opetusta, ruuan ja bussikortin ja oleskelun määräajaksi. Saksassa olisi töitä, mutta niitä ei tarjota heille. Heidän pitäisi mennä töihin tulomaahansa eli Italiaan, jossa taas töitä ei ole. Säännöt ovat absurdeja eivätkä auta ketään. 
Miehet haluavat pysyä yhdessä Berliinissä eikä joutua hajotetuiksi kuka minnekin, koska:"Jos on ystävä, hyvä ystävä, se on parasta koko maailmassa."

Johtaako rauha, jota ihmiset ovat kautta aikojen kaivanneet, mutta joka on toteutunut vain harvassa maailman kolkassa, johtaako se nyt vain siihen, ettei rauhaa haluta jakaa niiden kanssa, jotka sitä etsivät, vaan omaa rauhaa puolustetaan niin aggressiivisesti, että touhu alkaa muistuttaa sotaa?      

Näillä miehillä ei ole muuta kuin ystävänsä, joista jotkut saattavat olla samassa kaupungissa eri asuntoloissa, mutta suurin osa harhailemassa ympäri Eurooppaa maissa, joiden kieltä eivät osaa. Koska kukaan ei pääse minnekään kirjoille eikä saa asua pitempään yhdessä paikassa, puhelimet ovat ainoa väline joka estää kadottamasta ystäviään.
Richard tutkii erästä teipeillä koossa pysyvää pinkkiä puhelinta, jonka yhteystiedoissa on italialaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ranskalaisia ja belgialaisia numeroita ja nimiä kirjoitettuina latinalaisilla kirjaimilla vähän miten sattuu. Miehet ovat tavanneet pakomatkansa varrella merimatkoilla, leireissä, jollain rautatieasemilla tai asuntoloissa. Jotkut yhdessä matkaan lähteneet ovat järkeilleet Eurooppaan saapuessaan, että lähtevät eri reittejä, koska jos toisella on onnea hän voi auttaa kaveriaan.
 
Broke the memory, Tristan oli sanonut kertoessaan Richardille, miten sotilaat olivat Libyassa murskanneet vankien puhelinten muistikortit. 
Ymmärrän, Richard sanoo.

Ystävyys on Richardin tapaamille miehille siksikin tärkeää, että näillä miehillä ei ole mitään muuta. He eivät omista mitään eikä heillä ole mahdollisuutta romanttisiin suhteisiin. Kaikki ovat sitä mieltä, että ennen tyttöystävää olisi oltava asunto ja työpaikka. Eräs miehistä kertoo Richardille entisestä työstään, jossa oli ollut hyvä, ja sanoo, että hänelle työnteko on kuin hengittämistä, ja nyt hän on tukehtumassa. 
  
  
Aika pakolaisten kanssa saa Richardin oivaltamaan asioita ihmisyydestä ja sivistyksestä. Hänen oivalluksensa muodostaa voimakkaan puheenvuoron inhimillisyyden puolesta.  

Turvapaikanhakijoita auttava asianajaja lukee Richardille pätkän Tacituksen tekstiä, jossa kuvataan germaanien vieraanvaraisuutta ja toteaa, että nyt tämän piirteen tilalla on oleskelulupalain pykälä 23, ensimmäinen momentti.  

Saattaa olla, että täällä kasvaneet ihmiset eivät pian enää tiedä, mitä culture on. Kulttuuri?
Hyvät tavat.

Richard päätyy auttamaan miehiä sen minkä voi. Hän majoittaa heitä asuntoonsa kymmenkunta ja hankkii heille huolto- ja korjaustöitä naapureilta. Hän ostaa musikaaliselle Osarobolle kokoontaitettavan pianon ja koittaa ehtiä opettamaan tälle muutaman kappaleen ennen kuin karkotus tapahtuu, niin että Osarobo voisi toimia katusoittajana, ja ghanalaiselle Karonille hän ostaa tämän kotimaasta maapalstan, jolla koko perhe pystyy elämään. Palstan hinta on sama kuin saksalaisen päältäajettavan ruohonleikkurin, noin 3000 euroa. Se miten palstan osto ja rahan siirto tapahtuu on oma seikkailunsa.

Toisten elämään paneutuminen virkistää Richardia niin, että hän kaivaa viiden vuoden tauon jälkeen esiin joulukoristeet ja järjestää majoittamilleen vieraille perinteisen joulun.

Raja on yksi asioita, joita Richard pohtii pitkään.  Hän päätyy siihen, että rajojen asettaminen ihmisten välille on järjetön väärinkäsitys ja rintamat tekaistuja.

Kantaa sitten yllään vaatekeräyksestä saatuja housuja ja takkia tai merkkivillapuseroa, kallista tai halpaa vaatetta tai univormua kypärineen ja visiireineen, niin niiden alla on kuitenkin aina alaston ihminen, joka saa ehkä muutaman kerran, jos hyvin käy, nauttia auringosta tai tuulesta, lumesta tai vedestä, saa ehkä kerran tai toisenkin syödä ja juoda hyvin, saa ehkä rakastaa jotakuta ja ehkä saa vastarakkauttakin ennen kuin kuolee pois.

Päivän Helsingin Sanomissa on piispa Mari Leppäsen kolumni, jossa hän ajattelee samoin kuin Erpenbeckin luoma hahmo Richard.
Leppänen on viisi vuotta Suomessa asuneen syyrialaisen ystävänsä Budorin luona ja katselee tämän kotielämää. Budor on ylpeä työstään hoivakodissa ja kokee elävänsä arvokasta ja merkityksellistä elämää.  Sitähän me kaikki haluamme. 
"Jokainen meistä etsii turvapaikkaa maailmassa, jossa meillä on vain väliaikainen  oleskelulupa. "

Tämän romaanin on suomentanut kääntäjien valtionpalkinnon ja Mikael Agricola -palkinnon suomennustöistään saanut Jukka-Pekka Pajunen.Kannen suunnittelijan nimi jää kirjaston viivakoodin alle. Kiitän kuvasta, joka on todella kaunis ja kertova! 

Tässä siis ystävänpäiväkirjoitukseni 14. helmikuuta 2023. Toivotan mukavaa päivää ja ystävyyttä kaikille lukijoilleni! 
Erpenbeckin kirja sai minut ajattelemaan, että sanonnan "ollaan ihmisiksi" mukaan voitaisiin sanoa myös "ollaan ystäviksi", koska ei ystävyydenkään tarvitse olla niin kauhean ikuista, totista ja valikoivaa. Se voi olla myös tilannekohtaista. 
Ja ystävällisyyshän ei vie meiltä mitään, vaan antaa. Se on kulttuuria.

 

12 kommenttia:

  1. Verbaalisesti ja kerronnaltaan laadukas ja korkeatasoinen teos ei jättänyt kylmäksi eikä välinpitämättömäksi, vaan kietoutui ympärille kuin lempeä aamu-usva neutraalin toteavalla otteellaan, josta musta-valkoinen putkinäköisyys on kaukana.

    Jenny Erpenbeckin nimi kannattaa pitää mielessä ja suomentaja Jukka-Pekka Pajunen ansaitsee lämpimän kiitoksen antoisasta lukutuokiosta!

    - Olisi hyvä pitää mielessä, että Tune tua res agitur paries cum proximus ardet eli silloin se on sinunkin asiasi, kun naapurin seinä palaa. Horatius...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri se tarkkaileva lakonisuus tekee tästä kirjasta arvokkaan.

      Horatius on oikeassa. Kaikki mitä tapahtuu muille, vaikuttaa myös meihin.
      Myös yksi kirjan alkusitaateista, Lutherilta lainattu, on painavaa asiaa:"Lopulta emme muista vihollistemme sanoja vaan ainoastaan ystäviemme vaikenemisen." Richardin ystäväporukassahan oli yksi pariskunta, joka suhtautui alentuvasti Richardin "puuhasteluun" pakolaisten auttamiseksi.

      Poista
  2. Todella hieno postaus tästä monitasoisesta kirjasta! Mielestäni Erpenbeck on jo tämän yhden lukemani kirjan perusteella ihan Nobel-ainesta, yritän lukea häneltä lisää heti kun vain ehdin. Ja voisin lukea tämänkin uudestaan, jo kirjoitustasi lukiessani mieleen tuli monta uutta ajatusta. Päällimmäisenä tästä kirjasta jäi muuten mieleen erään pakolaismiehen - en muista enää kenen - toteamus ja yksinkertainen pyyntö: Eikö tästä koko maailmasta nyt muka löydy yhtä paikkaa, jossa hän voisi nukkua yönsä rauhassa?! Se kosketti, meillehän se on aivan itsestäänselvä oikeus, että saa nukkua yönsä rauhassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä. Erpenbeckin kirjoissa sekä tyyli että sisältö ovat Nobel-tasoa. Hän käsittelee monissa romaaneissaan Euroopan historiaa, ja Nobel-voittajissahan on useita muiden maanosien kohtaloista kirjoittaneita.
      Löysin AdLibriksestä Erpenbeckiltä kirjan, joka alkoi kiinnostaa romaanien ohella Not a Novel: A Memoir in Pieces.

      Minulle myös jäi mieleen noita rinnastuksia. Eräässä kohdassa Richard kuvaa, miten ystäväperheen poikaa on tuettu joka vaiheessa, isä petannut hänelle uraa ja toteaa sitten, että musikaalisesti lahjakas Osarobo sai huomata 15-vuotiaana, ettei maailma tarvitse häntä.
      Entäs sitten ne tietämättömien, mutta suurisuisten kehotukset pakolaisille palata hoitamaan asiat kuntoon omassa maassa. Pakottaa Boko Haram laskemaan aseensa Nigeriassa? Varmistaa, että USA:n ja Kiinan asetoimitukset Tšadiin loppuvat? Helppo homma, ei ole vain viitsitty tehdä...

      Kulttuurierot myös tulivat esiin hyvin, niin että niitä osasi katsoa pakolaisen silmin ja miettiä, miltä itsestä tuntuisi vaikka hoitaa afrikkalaista vanhusta, joka odottaisi aivan toisenlaista lähestymistapaa kuin se, minkä itse on oppinut.

      Poista
  3. Kuulostaapa tosi mielenkiintoiselta, muistan kirjan nimen Mrs. Karlssonin blogin kautta :) Hyvää ystävänpäivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Häneltä minäkin viimeksi sain tämän lukemiseen innoituksen. Kirja on ilmestynyt suomeksi 2019 ja siitä on paljon blogikirjoituksia. Kävin lukemassa niitä ja huomasin, että olin ollut jo aiemmin vaikuttunut Erpenbeckin ajatuksista Donna Mobilen kirjat -blogissa, mutta silloin en sitten kuitenkaan ehtinyt lukea kirjaa vai oliko liian pitkät jonot.
      Hyviä ystävänpäiviä, Anki!

      Poista
  4. Hyvää ystävänpäivää❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, nyt jo seuraava päivä, mutta olkoot kaikki päivät ystävänpäiviä! ♥

      Poista
  5. marjatta

    joku suomalainen poliitikko kauhisteli hiljattain sitä, miten maahanmuuttajien jarruttamaton virta tunkeutuu meidän sosiaalijärjestelmiimme. samaan aikaan paikallispopulisti italiassa uneksi siitä, että laittomien siirtolaisten piekseminen olisi sallittua.

    joidenkin ihmisten kauhuskenaarioissa kaikenlainen maahanmuutto on kansan organisoitua vaihtoa.....

    voi meitä. koko ajan tulee vastaan kaikenlaista erilaisuuden sietämistä, joten vihavuorovaikutuksella ei kyllä pitkälle pötki. eikä sillä, että pakolaisia kuljettavilta laivoilta kielletään maihinnousuyritykset tai että heitä varastoidaan epäinhimillisellä tavalla. 

    tämä erpenbeck-kirjoitus oli ihana, kiitos siitä. ja kiitos ystävyydestäsi. eikö olekin ihanaa, että ihmisenä oleminen ja toimiminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulle, Meri, myös kiitos ystävyydestä!

      Kyllä, ihmisyys toteutuu vuorovaikutuksessa. Siinä se myös testataan.

      Tämän päivän HS:ssa on artikkeli, joka on hyvä esimerkki siitä, miten laeilla ja luoduilla säännöillä sekä lähes koomisella joustamattomuudella ohitetaan itsestäänselvät asiat, "Somalimaassa syntynyt lapsi jäi byrokratian rattaisiin". Sekä Digi- ja väestötietovirasto että Migri ovat kieltäytyneet rekisteröimästä Somalimaassa syntyneen lapsen, jonka molemmat vanhemmat ovat suomalaisia. Somalimaan syntymätodistusta ei pidetä laillisena. Hoh hoijaa! Eikös tämä lapsi näy jo siinä elokuvassa Kultainen maa, jossa perhe esiintyy lähdettyään tutkimaan suvun mailla tehtyä arvometallilöydöstä. Tiedetään, että äiti on synnyttänyt lapsen! Ihan aiheellinen kysymys artikklein lopussa: olisiko kaikki hoitunut nopeasti, jos vanhemmat olisivat syntyperäisiä valkoihoisia suomalaisia? Nyt perhe joutuu elämään jakautuneena kahteen maahan, kaikilla muilla Suomen kansalaisuus paitsi nuorimmalla, nyt jo nelivuotiaalla.

      Poista
  6. Ajankohtaista. Sivuaa läheltä minun elämääni maahanmuuttajien kielikurssittajana ja lähihenkilönä, ystävänäkin 🌸 Erittäin mielenkiintoinen postaus. Sopii melkein sunnuntaisaarnaksi ❤️ Mukavaa viikonvaihdetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin sinulle Rita! ♥

      Sinulla maahanmuuttajien kanssa toimivana on varmasti oikeampi kuva monen maahan muuttaneen henkilön entisestä kotimaasta ja kulttuurista kuin monella muulla suomalaisella.

      Minua ärsyttää sellainen länsimaisen ihmisen väärinkäsitys , että kaikkialla muualla olisi kaikki asiat huonommin eikä meillä olisi mitään oppimista muilta.
      Tässä kirjassa on kohtia, joissa afrikkalainen ihmettelee jotain meidän brutaalia tapaamme. On todettava, ettei taloudellinen menestys tuo välttämättä mukanaan sivistystä.

      Poista