sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Kielten muhinointia



Ehdin jo edellisen kirjoitukseni lopussa kehua Tarja Roinilan teosta Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Nyt lisää.

Roinila oli pitkään ajatellut kirjoittaa kirjan kääntämiseen liittyvistä ajatuksista, joita hänelle oli omassa työssään suomentajana vuosien mittaan kertynyt. Tämä ei ole se kirja, koska kuolema tuli väliin. Samat sanat on Mika Kukkosen toimittama kirja, joka sisältää Roinilan eri julkaisuihin kirjoittamia esseitä ja teon alla olevia esseitä ja esseen alkuja, joita Roinila oli suunnittelemaansa kirjaa varten laatinut.
Kirjaan valikoituja muualla julkaistuja kirjoituksia on ollut mm. Helsingin Sanomissa, Parnassossa, Kirjailija-lehdessä, Nuoren voiman Liiton julkaisuissa ja pienlehdissä kuten Tuli & Savu ja Jano. Osa on käännöskirjojen esipuheita ja jälkisanoja, kuten esim. kiinnostavat työpäiväkirjan otteet, jotka ovat jälkisanoina Thomas Bernhardin Frost-teoksen suomennoksessa Pakkanen.
Kukkonen on valinnut Roinilan laajasta arkistosta erittäin kiinnostavan ja monipuolisen esseekokoelman, jonka kirjoituksia yhdistävänä tekijänä on kääntämisen antama nautinto tekijälleen.

Roinila kuvaa käännöstapahtumaa niin että siinä kielet "muhinoivat" keskenään kääntäjän toteuttaessa alkukielisen teoksen ajatuksen toiselle kielelle, jonka välineet ovat joskus hyvinkin erilaiset kuin alkuteoksen kielessä.  
Eikö olekin selkeästi sanottu? Selkeys ja vaikeankin asian selittäminen helposti ymmärrettäväksi onkin Roinilan teksteille tyypillinen piirre kielistä iloitsemisen ohella.
Jo esseiden nimet ovat herkullisia: Kielen oppimisen ihme, Runous soi ja kolisee - samuus ja radikaali ero, Thomas Bernhardin kuolemanjälkeinen elämä, Oksisto...

Kun kuuntelen alkutekstiä toisen kielen, oman äidinkieleni korvalla, olen samanaikaisesti kahdessa kielessä, samalla sekä lukija että kirjoittaja. En käännä sanaa enkä lausetta vaan teosta, joka puhuu ja panee minut puhumaan. Kääntämisen perusyksikkö on teos.

Uuden käännöksen edessä olen aina aloittelija. Tehtävä alkaa alusta, enkä voi tietää, mitä matkan varrella tapahtuu. 

Käännösprosessissa kaikki myllätään. Sitä ei aina huomaa, kun lukee rinnakkain alkutekstiä ja käännöstä, esim. Valenten runo espanjaksi ja suomeksi. Kääntämiseen sisältyvä vaatimus "samuudesta" voi johtaa ajattelemaan, että käännös olisi alkutekstin suora johdannainen tai että käännöksen pintaa katsomalla näkisi, kuinka uskollinen se on. Mutta alkuteksti ei näytä suoraa tietä käännökseen. Se antaa kaiken mitä käännöksen tekemiseen tarvitaan, mutta ei anna yhtään suoraa vastausta siihen, miten se tehdään.                 

Roinila kertoo seikkaperäisesti miten myllääminen tapahtuu, miten työpajoissa keksitään uudissanoja, miten alkuteoksen kirjoittaneelta kirjailijalta vaaditaan selitystä valinnoilleen ja miten kirjailijan omassa päässä jokin termi vaivaa viikkokaupalla kunnes yhtäkkiä jonain hetkenä löytyy täydellinen sana. Miten saksantaa 'räiskytys'? Miten saada suomennetuksi Coral Brachon runo Agua de borde lúbricos niin että suomalaisessa runossa on sama veden liukkaus ja soljuminen kuin alkuperäisessä espanjankielisessä?

Kielet ovat eri tavalla rikkaita. Useampiin kieliin kielituntuman omaava ihminen tietää tämän ja haluaisi joskus puhua sekaisin kahta kieltä, koska vain toisessa löytyy täydellinen sana kuvaamaan jotakin asiaa. 
Eri kielissä on erilaisia aikamuotoja ja niitä tuttujakin käytetään eri tavalla. On myös tapaluokkia, kuten saksan konjunktiivi, jossa verbi ilmaisee, että tieto on peräisin muualta. Suomessa voidaan saada sama merkitys esim. käyttämällä sanaa kuulemma tai ripottelemalla johtolauseita tekstin sekaan (oli kuulemma sairas, oli sairas sanottiin, semmoista puhuttiin että oli sairas jne). Se, miten käännös tehdään riippuu suomennettavasta eoksesta. On mietittävä, millä keinoin syntyy sama tunnelma kuin alkuperäisessä. 
Joskus se kieli, johon käännetään on rikkaampaa valitussa tyylissä, kuten esim suomi alkusoinnuttelussa. Silloin käännösteos on jopa alkuperäistä parempi.

Käännöksen on oltava uskollinen alkutekstille, mutta on kuitenkin muistettava, että kääntäjä(kin) on kirjoittaja ja hänen kääntämänsä kirja on aina uusi teos.
Eri ja sama, yhtä aikaa. 
Kääntämisen ihme onkin se, että kaksi ihmistä voi keskustella kirjasta, vaikka olisivat lukeneet sen eri kielillä, eli eri kirjat.
Yleensä ajatellaan, että sisällön on oltava sama, vaikka muoto muuttuu, mutta ei kaunokirjallisuuden kääntäminen ole pelkkää merkityksen siirtoa. On saatava aikaan myös veden liukkaus ja räiskytyksen rytinä.

Roinila kertoo teksteissään mielenkiintoisesti muutamien vaikeiden suomennosten valmistumisesta vaiheittain ja myös siitä, mitä haluaisi muuttaa jossain aiemmin suomentamassaan. Käännöstyö on aina prosessi, jossa liika kiire ei ole hyväksi.

Se lähdemateriaalin määrä, mitä kääntäjä tarvitsee paneutuessaan uuden kirjailijan teosten suomentamiseen on valtava. On tutustuttava kirjailijan koko tuotantoon, käännettävän teoksen muunkielisiin käännöksiin, väitöskirjoihin ja artikkeleihin, erilaisiin sanakirjoihin jne. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että kääntäjällä on vankka kielitaito ja sen kulttuurin tuntemus, jossa alkuteos on kirjoitettu. 

Roinila kokee kielen opiskelussa tärkeimmäksi sen, että elää tarpeeksi pitkään vieraan kielen ympäristössä, kunnes tapahtuu oivallus ja tulee hetki, jolloin  "leikkielämä" loppuu ja kokee olevansa aidosti menossa mukana. Roinila vertaa tätä riemullista kokemusta pyörällä ajamisen oppimiseen. Sivusta seuraillut pääsee "puhujaksi puhujien joukkoon", kuten pikkulapsi, jolle ympärillä soriseva meteli muuttuu merkitykselliseksi kieleksi. 

Yksi asia ajattelussani suomentamistyöstä muuttui Roinilan kirjaa lukiessani.
Olin ajatellut, että on parempi jos suomentaja keskittyy ja kääntää vain yhdestä kielestä ja mieluiten vain muutamaan kirjailijaan keskittyen. Roinila on kääntänyt saksasta, joka on hänen toinen lapsuuden kielensä, espanjasta ja ranskasta. Hän on kääntänyt proosaa, runoa ja filosofisia tekstejä. Tottakai kaikki kielet ruokkivat toisiaan! Vastaan tulevat vain ihmisen rajat, mutta jotkut meistä ovat toimeliaampia kuin toiset.  
Itselleni vieraista kielistä vain englanti on kieli, johon minulla on syvempi kielituntuma ja johon lukemisen kielenä minulla ei liity vierauden tuntua, puhumisessa kylläkin. Nautin englanniksi lukemisesta - ajatella jos olisi sama suhde useampiin kieliin - mikä rikkaus se olisi!

Roinila kuvaa kääntämistehtävään tarttumista helpompana kuin oman esseen kirjoittamista. Jotain on jo valmiina, sen kun ryhtyy töihin, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain.
Hän vertaa myös kirjan kääntämistä ja lukemista. Lukeminen on tärkeää ja suuri nautinto, mutta kääntäessä kirjaan paneutuu. (Tästä tulee mieleeni ujo ajatus, että myös kirjasta kirjoittamisessa on enemmän kuin pelkässä lukemisessa. Siinä on kirjabloggaamisen nautinto.) 

Sanoja tunnustellessaan tuntee "kynän" kautta omassa ruumiissaan kirjan sykkeen, sen lyönnit, rytmin, poljennon.

Kytkös sen välillä joka on jo valmis ja sen joka vasta rakentuu. Sikiö äidin ruumiin sisällä. Kynä on napanuora. 
    

Nykyajan kiinnostusta kirjailijoiden persoonasta Roinila ei ymmärrä. Hän sanoo, että meidän aikamme ei näytä kestävän salaisuuksia. 

Me luulemme, että se on kirjailija, todellisen maailman ihminen. Mutta kyse on hänen rakentamastaan äänestä, läsnäolosta. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin  kuuluu hengitys. 


Kiitän lopuksi Tarja Roinilaa ja Mika Kukkosta tästä kirjasta kotini lähipuiston kukalla. 
Mieleeni juolahtaa sana 'käännöskukkanen'... miettikää nyt sitäkin, mikä hauska ilmaisu, samoin 'kielikukkanen'! Jossain toisessa kielessä nämä selitetään useammalla sanalla, huvittava kielivirhe, hassun merkityksen synnyttävä sanasta sanaan kääntäminen, käännöskömmähdys tms., mutta siinä kielessä taas on omia, ainutlaatuisia rikkauksiaan, joista meillä ei ole mitään tietoa. Joskus ennen kääntäjät selittivät kielten ja kulttuurin erikoisuuksia alaviittein, nykyään ei.  Katsotaan että on parempi häivyttää kääntämisen maku ja tarjoilla meille viimeistelty, itsenäinen teos.  
 



20 kommenttia:

  1. Kääntäminen on todellakin oma taiteenlajinsa, minusta ei koskaan olisi siihen.

    Kirjoittaminen lukemastaan kirjasta todella syventää lukuprosessia. Nykyään tuntuisi oudolta, jos ei kirjoittaisi blogiin lukemastaan. Välillä mietin jopa että kumpi tulee itselle ensin, lukeminen vai bloggaaminen... :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta olisi voinut olla. Olen aina ollut hyvin kiinnostunut kielestä. Tarkoitukseni olikin lukea sekä englantia että suomen kieltä ja kirjallisuutta, mutta kurssit menivät pahasti päällekkäin, tai sitten en vain osannut suunnitella asioita oikein.
      Hankin silloin tällöin jonkun kirjan sekä alkukielellä englanniksi että suomennoksena ja vertailen. Suomentajien taidoissa on paljon eroa.
      Toni Morrison -suomennoksen 'Luoja lasta auttakoon' luin suomennoksen jälkeen enlanniksi, kun oli niin pettynyt siihen, että kaikki etelävaltiolaistunnelma ja Morrisonille tyypilliset piirteet, mitkä aiemmissa suomennoksissa oli toteutettu niin hyvin, olivat nyt laimenneet. Suomentaja olikin vaihtunut eikä uusi suomentaja ollut aiemmin suomentanut mitään Morrisonilta.

      Niinpä. MInä alan olla kuin kissa pistoksissa, jos en jostain syystä pääse blogiin kirjoittamaan. On tämä vaan niin kivaa.

      Poista
    2. Ei kun toisin päinhän minä olin tehnyt (tarkitsin vanhoista kirjoituksistani), luin ensin God Help the Child, eikä se harmistus päässyt blogiini. Kun sitten jotkut bloggarit aloittivat Morrisonin lukemisen tämän kirjan suomennoksesta ja totesivat, että eihän se Morrison ole mitenkään "omaääninen", niin blogikeskusteluissa koitin sanoa, että lukekaa niitä vanhempia teoksia, niistä löytyy "oikea Morrison".

      Poista
  2. Kiehtova aihe!

    Voisiko sen - kääntämisen vaikeuden, ymmärtämisen - palauttaa kysymykseen: mitä todellisuus on kielellä kuvattuna?

    Tarkoitan että kyllähän me ymmärrämme (usein) omalla kielellämmekin kuvat asiat eri tavalla kuin kirjailija (kirjoittaja) on ajatellut todellisuuden kuvaavansa. Kieli ei koskaan ole yksikäsitteistä, ei edes oma äidinkieli.

    Onko tekstin muoto jotenkin siirettävissä kielestä toiseen? Tarvitaanko sitä? Vai onko kysymys vain sisällöstä - siitä millainen todellisuus on, sanoista riippumatta?

    Enpä tiedä. Noam Chomsky aikoinaan esitti teorian että on olemassa "perusasia" mitä lauseet kuvaavat. Ts, että tyylistä riippumatta on "jotakin yksikäsitteistä" mitä kirjoittaja sanoo.

    Tätä ei kai ole ratkaistu eikä Chomskyn teoriaa ehkä pidetä oikeana. Tai sitten se on. Hhm.

    Kirjoituksestasi voisi päätellä että Roinila on jotenkin eri linjoilla kuin Kersti Juva, mutta...

    Juva sanoi mm. että hyväkään kielitaito ei tarkoita vieraskielisen romaanin kunnolla ymmärtämistä jos ei ole elänyt tuossa vieraan kielen ympäristössä. Tämä lohdutti minua. Mieluummin luen hyvän kääntäjän tekstiä kuin huonolla englannitaidolla tankkaan alkutekstiä, josta ymmärrän vain osan.

    Tämän "idean" huomaa kun on tekemisissä ihmisten kanssa joille kaikille esim. englanti on vieras kieli. Ymmärtäminen on "helppoa" koska kaikki puhuvat yksinkertaistettua englantia.

    Tajusin kerran, kun meidän ruotsalaisomisteisessa firmassa oltiin tekemisissä ruotsalaisten kanssa, että hehän puhuivat, niin tuntui, englantia kuin vettä vaan. Mutta sitten kun tuli jokin todellä älyllisesti (teknisesti) vaativa puheenaihe, heiltäkin sanat "loppuivat".

    Mutta sanat saattavat loppua myös silloin kun me suomalaiset pakisemme keskenämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö vain olekin - siis kiehtovaa.

      Olet oikeassa, on kiinnostavaa koettaa välittää todellisuutta sanoin, mutta ei kai siinä koskaan aivan onnistu. Ja jos itse onkin sitä mieltä, että nyt näillä valinnoilla asian sai kuvatuksi täydellisesti, niin mikään ei takaa, että tekstin lukija kokisi saman. Silti on ihanaa pyrkiä kohti yhteistä ymmärrystä ja koettaa saada aikaan "läsnäoloa, jossa silloin tällöin kuuluu hengitys".
      Kääntämistapahtumassa ymmärtämisen väliin tulee vielä yksi kerros lisää, kääntäjän ääni ja tulkinta, ja jos käännetään käännöksestä, kuten nykyään paljon tehdään harvinaisempien kielten kohdalla, niin alkuperäisen äänen välittyminen käy vielä epävarmemmaksi.

      En tiedä, ovatko Roinila ja Juva eri linjoilla ja jos niin missä.

      Juvalta olen lukenut kirjan 'Löytöretki Suomeen'. Petyin, koska olin luullut, että se sisältäisi esseitä, mutta se olikin oppikirjamainen luettelo käännösesimerkkejä. Olen opiskellut ja opettanut englantia, joten nämä olivat minulle tuttuja asioita. Aivan alusta asti koulussa opetetaan, miten me käännämme vieraasta kielestä sisällön aidolle suomelle, ei yksittäisiä sanoja, esim. 'you must've heard' on 'olet varmaan kuullut' eikä 'sinun on täytynyt kuulla' jne. ja hyvässä suomennoksessa käytämme usein eri aikamuotoa kuin englannissa jne. Muistelen, että olisin lukenut myös jonkun Juvan kirjoittaman esseen jostain yhteisantologiasta ja että olisin pitänyt siitä enemmän.

      Myös Roinila kokee kielen ymmärtämisessä ja siitä nauttimisessa tärkeäksi sen, että elää tai on elänyt siinä ympäristössä. En tiedä, miten pitkästä ajasta on kyse, mutta itselläni vuosi uuden kielen ympäristössä ilman Suomi-kontakteja teki tehtävänsä, aivoissa tapahtui jokin uusi kytkentä. Jatkona sitten harrastuneisuus ja kielen opiskelu.
      Juva elää koko ajan kahta kielikulttuuria, puoliso britti ja viettävät aikaa hänen kotimaassaan, joten kieli pysyy aivan varmasti freesinä.

      Onko muoto siirrettävissä? Kyllä kait, emmehän me muuten tunnistaisi, että jokin teksti käännettynäkin on tietyn kirjailijan. Tuossa edellä kirjoitin Ankille, miten petyin, kun Toni Morrisonin ääni oli hänen viimeisen romaaninsa suomennoksessa poissa. Aiemmat tunnisti heti.
      Runoissa erityisesti muoto on aivan yhtä tärkeä kuin sisältö. Mielestäni.

      Poista
    2. Se lukemani hyvä essee Kersti Juvalta on kirjassa Suom.huom., josta olen kirjoittanut aiemmin.
      https://marjatankirjat.blogspot.com/2021/05/suomentamisesta.html

      Poista
    3. Joo, muistin vähän vain sinne päin millainen se Juvan Löytöretki suomeen (huom. pieni alkukirjain, siis suomenkieleen, ei Suomeen) onkaan. Se ei kerro käätämisen prosessista, kääntäjän kokemuksesta vaan siitä millainen kieli suomi on verrattuna esim. englantiin.

      Kirjan johdannossa on hyviä huomioita, joita ulkomuistista yritin tapailla.

      Mutta tuo tyyli - onko sitä?

      Luulen että tästä ollaan monella tapaa eri mieltä. Mutta toki kirjailijan tyylin usein tunnistaa. Se Chomskyn pohdinta menee niin syvälle, että onko eri tyylillä kirjoitetuilla teksteillä kuitenkin sama informaatio vai johtaako tyyli jo sellaisenaan erilaiseen informaatioon.

      Tämän pohdinnan voi vetää veskinpöntöstä sanomalla, ettei kirjallisuudessa oleellista olekaan informaatio vaan jokin muu asia. Mikä sitten? Tyyli vai? Tuo ei ainakakaan minua vakuuta.

      Tulin miettineeksi tuota kääntämistä ihan kerettiläisestä näkökulmasta. Pidetään kardinaalivirheenä jos suomennos on ihan kuin englantia, esim:

      Jos englantilainen Tim sanoo Brightonissa, että "minä menen futismatsiin vaikka sataisi kissoja ja koiria", niin onkohan suomennos siitä "minä menen futismatsiin vaikka sataisi kuin saavista kaataen" oikeastaan "oikein"?

      Koska Tim ei koskaan jälkimmäistä ilmaisua käytä Brightonissa, niin miten hän voi käyttää sitä suomentajan Brightonissa? Onko tämä sanontojen muuttaminen "suomettamista" eikä suomentamista?

      Eikö voisi provosoivasti ajatella, että sittenhän nämä kulttuurit vasta keskustelee keskenään kun tuollaiset sanonnatkin leviävät yli rajojen?

      Poista
    4. Joo, kiitos, tietysti suomeen. Aina jää hajamielisyysvirheitä, vaikka kuinka tarkastaisi.

      Hyviä kysymyksiä, Kyösti.

      Johtaako eri tyyli jo sellaisenaan erilaiseen informaatioon? Varmasti osittain johtaakin, esim. vakavalla tyylillä kirjoitettu johtaa eri informaatioon kuin koomisin vivahtein sävytetty tarina.
      Se ettei oleellista olisi informaatio, vaan pelkkä kielellä leikkimisen estetiikka, ei vakuuta minua. Kuka sellaista jaksaa lukea pitemmän päälle!

      Suomentajan Brighton, suomettaminen ja suomentaminen, hauskaa pohdintaa. Niinpä.
      Sanontojen leviäminen yli rajojen, sitä taitaa tapahtua enenevässä määrin. Monikulttuuristen nuorten keskuudessa puhutaan esim. arabian suorilla käännöksillä "mä vannon", ja "mä lupaan", eikä näillä sanonnoilla ole suomen verbien kanssa mitään tekemistä. Olen myös huomannut, että jotkut kiittelevät niin että sanovat arvostavansa (I appreciate it!), jolloin se alkaa tarkoittaa pelkkää kiitosta, mutta kuitenkin enemmällä sisällöllä kuin suomen neutraali kiitos.
      Mielestäni kuvailussa on käytettävä suomalaisia sanontoja, mutta ihmisen puhetta lainatessa on joskus vain hyväksi käyttää "kissoja ja koiria" (tämäkin on alkanut levitä myös suomalaiseksi sanonnaksi).
      esim. näin: Satoi saavista kaatamalla. Tim totesikin, että sataa kissoja ja koiria.
      Osittain tämä sanonta käy, koska on jo niin käytetty, mutta entäs jos sanoo, että nyt kyllä ollaan pirun ja syvän sinisen meren välissä (between the devil and the deep blue see) . Se ei aukene yhtä hyvin kuin jos käyttäisi suomalaista sanontaa "olla puun ja kuoren välissä". No, mutta aika arkaaisia nämä alkavat olla ylipäänsä.

      Poista
    5. Mietin vielä tuota suomettamista. Sitäkin tehdään paljon, että oikaistaan ja selitetään outo asia tutuksi, sellaiseksi mitä omalla kielialueella on, esim. USA:n alkuperäisasukkaiden hikimajat saunoiksi. Olen lukenut jostain, että englanniksi käännettäessä tätä tehdään paljon, ja meillähän joudutaan kääntämään paljon englantilaisesta käännöksestä, joka saattaa olla brittiläistetty.

      Kun turkkilainen ottaa osaa suruun sanonnalla "pysyköön pääsi selvänä", niin se pitää dialogissa kääntää kyllä juuri näin, koska on niin viehättävä ilmaus.

      Poista
    6. Nyt hyvä esimerkki "suomettamisesta".
      HS:n Lauantaiesseenä 16.7. oli Jussi Ahlrothin kirjoittama 'Maailma kuuluu mummoille - ja niille joita he ovat rakastaneet'.
      Ahlroth mainitsee, miten suomentaja Marja Itkonen-Kaila oli kääntänyt oivaltavasti Platonin Valtiossa Trasymakhoksen ilkunnan "Kuule Sokrates, kukas mummo sinua oikein hoitaa?", käyttänyt sanaa mummo vaikka alkuperäisessä on lapsenhoitaja tai imettäjä. Oi joi, mummo vie pois historian. Platonin aikaan ylemmän sosiaaliluokan naiset käyttivät imettäjiä. Jaksoivatko mummot edes hoitaa lapsenlapsiaan?
      Viittasiko Trasymakhos ilkunnassaan siihen, että Sokratekseen olisi tarttunut typeryyttä kansannaiselta, joka imetti häntä ja hoiti huonosti?

      Poista
  3. Tätä kirjaa olenkin jo havitellut kirjastosta mutta nyt tämän kirjoituksesi luettuani luulen, että tilaankin tämän kirjan omaksi (vaikkakin olen asettanut itselleni ehdottoman kirjanostokiellon...).

    Olen myös ollut aina kieli-ihminen, rakastan kieltenopiskelua ja uusien kielten alkeiskurssit ovat suunnilleen jännittävintä mitä tiedän :) Onneksi sain kokea myös tämän vieraassa kieliympäristössä elämisen, sillä se on todella jännittävä - vaikkakin rankka - kokemus. Roinila vertaa sitä pyörälläajon oppimiseen, minulle se on ollut sukeltamista, josta sitten pikkuhiljaa päästään pinnalle. Minulta se vei noin viisi vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minustakin tuntuu, että haluaisin pitää tämän kirjan enkä kiikuttaa sitä kirjastoon. Minulla on omanani kirjoja, joista en välitä - ja sitten osun lainatessa tällaiseen helmeen.

      Sukeltamista!
      Minä muistan, miten vihainen olin, kun en kunnolla päässyt mukaan keskusteluihin USA:ssa, vaikka olin jo opiskellutkin englantia yliopistossa ja lukioikäisestä asti lukenut tekstejä (ainakin Life-lehteä) englanniksi. Ajattelin, että annan tyhmän vaikutelman itsestäni. Jossain vaiheessa huomasin, että olen sulavasti mukana, ajattelen suoraan englanniksi ja pystyn jopa keksimään uusia sanoja, vitsailemaan ja leikkimään sanoilla.
      Suomeen palattua oli antoisaa opiskella, kun osasin ja ymmärsin. Englannin opiskelijoissa oli sellaisiakin, joilla oli ollut lukiossa lyhyt englanti ja toisaalta sellaisia joilla englanti oli äidinkieli. Tutkintoon riitti muistaakseni kolmen kuukauden oleskelu englanninkielisessä maassa. Minä en olisi ikinä uskaltanut lähteä työelämään, jos olisin tehnyt minimin enkä olisi harrastanut englannin kieltä paljon opintojen ulkopuolella.

      Sinä olet opiskellut uusia kieliä. Olen lukenutkin siitä blogissasi. Hienoa!
      Minä taas en viitsi aloittaa mitään uutta, kun tiedän, miten iso urakka olisi päästä niin pitkälle, että käyttäisin kieltä vaivattomasti ilman sanakirjoja. Syvennän vain rakasta englantiani yhä uusilla romaaneilla ja esseekirjoilla.
      Puhuminen minulla on aivan ruosteessa. Jos nyt lähtisin asumaan englanninkieliseen ympäristöön, niin joutuisin "sukeltelemaan" jonkin aikaa. Olen suomen kielessäkin parempi kirjoittamaan kuin puhumaan, luulen, ja tämä piirrehän seuraa puhuu mitä kieltä tahansa.

      Poista
  4. Muistan vieläkin tuskalla niitä alkuaikoja täällä kun kieli ei vielä taipunut vitsailuun. Teki mieli sanoa työkavereille, että hei, oikeasti olen ihan hauska ihminen!

    Olen vasta näin vanhemmiten tajunnut, että oikeastihan minun olisi pitänyt opiskella lingvistiikkaa. Nyt en enää sitä jaksa aloittaa, harrastan vain amatööritasolla. Mutta uuteen kieleen sukeltaminen antaa minulle edelleen "kicksejä". Islanti ja jiddisch ovat esimerkiksi sellaisia kieliä joita haluaisin vielä jatkaa vähän pidemmälle. Islantihan on samanlainen kielten pakastin kuin suomikin ja on jännittävä nähdä miten sielläkin keksitään sitkeästi omia nimiryksiä uusille ilmiöille. Jiddisch taas on varsinainen kielten ja kulttuurien potpuri, silta vanhan menetetyn ja tämän uuden maailman välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, mitäs minä tuolla kirjoituksessani totesin. Jotkut meistä ovat toimeliaampia kuin toiset.

      Jotkut myös oppivat vieraan kielen valtavan hyvin ja toiset eivät koskaan saavuta kovin korkeaa tasoa. Roman Schatz esim. tarkastelee pakinoissaan suomen kieltä kuin äidinkieltään, vaikka hän on oppinut sen vasta aikuisena. Hän myös puhuu hyvin vähäisellä aksentilla.

      Poista
    2. Haha, sain nyt itseni ehkä kuulostamaan toimeliaammalta kuin oikeasti olenkaan :)

      Sitäkin mietin miksi toiset oppivat ja toiset eivät. Edesmennyt naapurini oli tullut Saksasta 50-luvulla, mutta meillä kesti vähän aikaa ennen kuin tajusimme, että hän on oppinut ruotsia vasta aikuisena. Luulimne häntä syntyperäiseksi ruotsalaiseksi. Toisaalta sitten Silvia, jolla edelleenkin aika vahva aksentti. Ja häntä kuitenkin "mainostettiin" useampaa kieltä osaavana kun esiteltiin Ruotsin kansalle. Itse tulin tänne 30-vuotiaana ja olen muuten todella iloinen, että oma aksenttini menee suomenruotsin piikkiin, niin ei ole tarvinnut yrittää omaksua riikinruotsia. Nyt puhun sellaista välimuotoa, josta kuitenkin kuulee että tulen Suomesta. Hyvä niin!

      Poista
    3. Islanti on kiinostava kieli englanninkin kannalta, olivathan muinaisenglanti ja muinaisislanti/muinaisnorja lähes sama kieli.
      Jiddisch/jiddiš/jiddi sisältää vanhaa, mutta on myös antanut sanoja ainakin amerikanenglantiin. Minäkin omaksuin silloin "kielikylpyni" aikana amerikanjuutalaisten parissa sanoja kuten Schmuck (typerys) ja miten tuolla alkukonsonanttien rykelmällä voidaan tehdä vähätteleviä tai leikkisiä muunnoksia sanoista.

      Silvia puhuu ja esiintyy hyvin varovaisesti, jopa etsien sanoja ja käyttäen kiertoilmaisuja. Hän saattaa olla eläväisempi äidinkielellään. Brasilialaisen äidin ja saksalaisen isän lapsena luulisi, että hän on saanut jo lapsuudessa kaksi kieltä, minkä luulisi auttavan ruotsin omaksumisessa.
      Entä, osaavatko Silvian lapset portugalia, tietääkseni ei? Ilmeisesti Silvian on pitänyt puhua ruotsia myös lastensa kanssa.

      Välimuodot uuden kielen omaksuneella on mielestäni ok.
      Oma englantini on lähinnä perusmuotoa amerikanenglannista. Sitäkin puhutaan niin monella aksentilla, että kaikki kelpaa.

      Poista
  5. "juva sanoi mm. että hyväkään kielitaito ei tarkoita vieraskielisen romaanin kunnolla ymmärtämistä jos ei ole elänyt tuossa vieraan kielen ympäristössä."

    tästä minulla on prikulleen samanlainen kokemus. eläminen paikan päällä jossakin maassa on kielen kannalta ihan oleellista. en tajua millä eväillä olen ennen ensimmäistä pitempää englannin matkaa lukenut shakespearea tai brontëa tai nalle puhia.

    paikan päällä oli aivan fantastista kuulla, millä tavalla ihmiset puhuivat mistäkin asiasta, ja se miten heidän maailmankuvansa heijastui heidän puheessaan. tuntui ihanalta keskustella sanojen merkityksistä, oikoa omia väärinkäsityksiään ja kuunnella kielen rytmiä.

    kaikki propsit hyville kääntäjille, työ ei ole helppoa. monestihan on niin, että vaikka kääntäminen onnistuisi kielellisesti, sisältö voi kadota. tai toisin päin.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomentajille suomennettavien kirjojen kielialueilla eläminen on aivan itsestäänselvä vaatimus työn onnistumiselle. Lukijalle se tuo paljon lisää lukukokemukseen, tekee siitä eläytyvämpää, mikä kaunokirjallisuutta lukiessa on oleellista. Jos pitää kääntää lukiessa, niin sehän on enemmän opiskelua kuin lukemista.
      Luen kyllä lehtijuttuja ruotsiksi ja saksaksikin vähän, koska niissä on kyse vain tiedon hankkimisesta ja ruotsiksi olen lukenut myös joitain romaaneja, viimeksi Alex Schulmanin Skynda att älska, joka liikutti kovasti ja pääsin sisälle kirjan tunnelmaan. Kuitenkin luen mieluiten suomen kielen lisäksi vain englannin kielellä.

      Roinilan kokemus Ranskassa, jossa oli nuorena opiskelemassa kieltä, kirjallisuutta ja yhteiskuntaoppia:
      "Yhtenä iltapäivänä istuin bussissa omissa mietteissäni, pidin lepohetkeä jatkuvasta kielipinnistelystä. Sitten havahduin siihen, että jokin oli muuttunut.
      Ymmärsin takana istuvien puheen. Ja edessä istuvien. En voinut sille mitään. Sorina ja meteli, joka ympärillä velloi, oli muuttunut kieleksi. Kieltä virtasi korviin kuin ilmaa sieraimiin, minun ei tarvinnut tehdä mitään että se tarkoittaisi jotain. Virta oli jo jotain."

      Poista
  6. Kääntäminen. Ihan mahtava, loputtomasti laajeneva aihe, Olen joskus kääntänyt asiatekstejä englannista / englanniksi, ruotsista, italiasta... kun joku tuttu on pyytänyt. En ole tykännyt. Suureksi osaksi sujuu, sitten törmää sanaan jota ei saa käännetyksi, ja tuska alkaa. Yhdessä vaiheessa totesin että on parempi kieltäytyä. Minä olen kielten opettaja, en ole kääntäjä, vaikka jotkut tuntuvat luulevan että se on sama asia.

    Kaunokirjallisuutta olen tullut elämän aikana lukeneeksi a) hyvinä ja huonoina käännöksinä ja b) samaa kirjaa sekä suomeksi että jollain muulla kielellä. Kiinnostavaa. Kuin olisi eri tunnelma kun lukee eri kielellä vaikka on sama teos.

    Telkkarin italiasta käännetyt ohjelmat ovat kadehdittavan taitavasti käännettyjä

    Siinä muutama haja-miete aiheesta. Kiva kun postasit tästä. 💗

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mietteistäsi, Rita!

      Minäkin tykkäsin olla opettajana, vaikka käännösala olisi kiehtonut yhtä lailla. No, yhdellä omista pojista on käännösfirma, hän toteuttakoon minun haaveeni. Itse asiassa kaikki meidän kolme poikaa ovat työssään tekemisissä kielen kanssa. Ainakin pystymme keskustelemaan heidän kanssaan siitä mitä he tekevät, nykyään kun on hyvinkin erikoisia ammatteja.

      Kyllä, koettu on sekin, että jotkut kuvittelevat, että kielten opettaja kääntää suit sait vaikka jonkun koneen toimintaohjeet, vaikka ei tajuaisi niitä suomeksikaan.
      Minun paras kääntämiskokemukseni on erään nuoren miehen kirjeenvaihto thaimaalaisen naisen kanssa. Ah, siinä sai olla romanttinen ja käyttää mitä suloisimpia sanoja. Maamies Veijo kirjoitti Daolle (nimet muutettu), että ehkä tapaamme kun käki on saanut vihneen kurkkuunsa (loppukesällä siis) ja muuta vaikeasti toiseen kulttuuriin sovitettavaa. Minusta oli ihanaa selittää, että meillä on tämmöinen lintu, joka kukkuu alkukesästä ja vuodenajoista yms. Mieheni kummasteli, teenkö ilmaiseksi kaikki nämä pitkät kirjeet. Minun käännökseni suomesta englantiin pitenivät, kun oli niin kiinnostavaa selittää Veijon tiukasti Suomen oloihin liittyviä asioita. Daon kirjeet olivat lyhyitä. Oikein harmitti, kun hän ei leperrellyt samalla tavalla kuin Veijo. Lopetin vasta, kun Dao alkoi kupata Veijolta rahaa. Valitin ajan puutetta, mutta kyllä varoitinkin Veijoa.

      Minulla on muutama kirjailija, joita olen lukenut lähes yksinomaan alkukielellä englanniksi. Silloin niiden maailma tuntuu oikeammalta niin ja kaipaan sitä maailmaa, jos siirryn lukemaan suomeksi. Yleensä kyllä äidinkielinen teos saa tuntemaan vahvemmin.

      Poista