sunnuntai 12. kesäkuuta 2022

Karen Joy Fowler, Olimme ihan suunniltamme

 




Ensimmäinen ajatus, kun otin tämän kirjan käteeni ja katselin kantta: miksi ihmeessä myös kovakantisiin kirjoihin on alettu painaa etukannelle toisten kirjailijoiden mainoslauseita tai lukuohjeita? 
Tämä kansi olisi kauniimpi ilman Jussi Valtosen kiteytystä kirjan sisällöstä, ja mielestäni on syytä myös kunnioittaa jokaisen lukijan oikeutta löytää tekstistä omansa. Etukannesta teksti pistää silmään, takakannen voi helpommin jättää lukematta. Takakannen teksti onkin minusta ihan hyvä. 
"Tämä on Rosemaryn poikkeuksellinen tarina: naurattava, surullinen ja ajatuksia herättävä." 

Karen Joy Fowler kirjoitti romaanin We Are All Completely Beside Ourselves vuonna 2013. Pari vuotta myöhemmin Tammi julkaisi sen Sari Karhulahden taitavasti suomentamana. Olin päätellyt nimestä, että kyseessä olisi chicklitiä, mutta näin ei ole. Kirja on juoniromaani, jossa on mukana vakavia aiheita, luontevasti päähenkilön pohdintoina, ei erillisinä esseinä. Se ei ole autofiktio eikä sellaiseksi väitetty, kiitos siitä. 

Rosemary Cooke tarkastelee vuonna 2012 keski-ikäisenä naisena elämäänsä aloittaen keskeltä yliopistovuodesta 1996 ja edeten muistojensa heittelemänä lapsuuteensa, josta on oppinut vaikenemaan. 
Rosiella oli viisivuotiaaksi asti kiva perhe: tutkijaisä, iloinen äiti, isoveli Lowell ja sisko Fern, jonka kanssa hän oli kuin paita ja peppu sekä joukko jatko-opiskelijoita, jotka asuivat heidän kanssaan isossa talossa maalla. 
Viisivuotiaana Rosie viedään joksikin aikaa mummin luo ja kun hän palaa, koti onkin muualla, erilainen, niukempi, ja tässä uudessa kodissa asuvat enää äiti, josta on tullut "huuruinen", juopotteleva isä ja vihainen 11-vuotias veli, joka karkaa lukioiässä suunniteltuaan lähtöään Fernin lähdöstä asti. Mummi alkaa käydä laittamassa ruokaa perheelle, koska äiti ei masennukseltaan pysty. Kaikki on outoa ja vastakohta sille, mitä oli ennen.
Missä Fern on? Miksi kukaan ei kerro?

Itsekunnioitukseni olisi nyt vahvemmissa kantimissa, jos olisin suuttunut Fernin kadotessa kuten Lowell, mutta juuri silloin tuntui vaaralliselta olla vihainen isälle ja äidille, joten pelästyin sen sijaan. Olin myös tavallaan helpottunut, valtavan ja hävettävän helpottunut, koska vanhempani olivat pitäneet minut ja antaneet pois jonkun toisen. Aina kun muistan sen, yritän palauttaa mieleeni myös sen, että olin vasta viisivuotias. Haluaisin olla reilu itsellenikin. Olisi kiva kyetä jopa antamaan anteeksi, mutta se ei ole onnistunut minulta vielä, enkä tiedä, onnistuuko se koskaan. Tai pitäisikö sen onnistua.

Näihin sekaviin viikkoihin asti Rosie oli puhua pulputtanut ja vanhemmat olivat olleet tyytyväisiä siihen hänen piirteeseensä. Nyt, ajanjaksona jolloin kaikki ovat suunniltaan, häntä pyydetään olemaan hiljaa, eikä kukaan ole enää kiinnostunut hänestä. Rosie tosiaan hiljenee, mutta ei vielä, eikä toisten pyynnöstä. 

Pystyn sanomaan heti paikalla mistä tahansa lapsuusmuistostani, onko se syntynyt ennen Fernin katoamista vai sen jälkeen. Pystyn, koska muistan, kumpi olin muistikuvan syntyessä. Se minä, jolla oli Fern, vai se, jolla ei ollut. Ne minät ovat kaksi eri ihmistä. 

Rosemaryn muistoissa on tilanteita, joissa he kävelivät tasa-askelin Fern tiukasti Rosemaryn selän takana kädet tämän vyötärön ympärillä. Hän koki olevansa voimakas ja villi yhdessä siskonsa kanssa, mutta koki myös mustasukkaisuutta, koska Fern oli monissa asioissa häntä taitavampi. Siksi hän kehitti itselleen  mielikuvitusystävän, toisenkin siskon, Maryn, joka oli ihan yhtä vahva ja taitava kuin Fern, mutta kiltti ja totteli Rosemarya kaikessa. 

Jos Cooken perheen elämän rajapyykki tapahtui vuonna 1979, niin lukija kohtaa rajapyykin tätä romaania lukiessaan sivulla 97: "On jotain, mitä ette tiedä vielä..."
Kirjassa on 364 sivua, joten suurin osa lukemisesta tapahtuu uusin silmin, uteliaana. Ja alkukin on luettava uudelleen... enkö huomannut, olisinko voinut päätellä?

Luin tämän kirjan mökillä neljännen koronarokotuksen jälkioireissa (uupumus ja vilu), mikä antoi oman mausteensa lukukokemukselle. Olin liikutuksesta ja surusta suunniltani. 

Lukijat suuttuivat aikoinaan HS:n kriitikolle, joka paljasti sen juonenkäänteen, jonka jälkeen kirjaa alkaa lukea toisin. Rosemarylla on syynsä siihen, että hän ei kerro heti kaikkea. Hän haluaa meidän kokevan siskonsa ja perhe-elämän kuten hän sen koki rajapyykkiin asti. Niinpä minäkään en paljasta Rosemaryn salaisuutta, jonka tietäminen epäilemättä saa lukemaan kirjan alun eläytyen laimeammin Rosemaryn kokemaan ja sellaisia asioita tarkastellen, mitkä olivat pienelle Rosielle tuntemattomia. 
 
Mietin, minkälaisia tarinoita Cooken perheen tragediasta syntyisi eri perheenjäsenten kirjoittamana. Hyvin erilaisia. 
Rosemaryn kautta me saamme lapsen kokemuksen, jonka Fowler kartoittaa hyvin. Lapselle asiat vain tapahtuvat. Lapsi ottaa helposti turhia syyllisyyksiä kantaakseen, koska ei ymmärrä syy-yhteyksiä. Lapsi kokee ihmiset fyysisemmin kuin aikuinen.

"Nyt kongajonoon!" äiti huutaa. Hän johdattaa meidät mutkittelevana jonona läpi koko alakerran, ja Fern ja minä tanssimme tanssimistamme hänen perässään. 

Me istuimme vierekkäin, makasimme poikittain, tuupimme, temmoimme, hellimme ja huidoimme toisiamme jatkuvasti, ja oli kamalaa kun tilanne muuttui. Ihoni kaipasi Fernin kosketusta, kaipasi niin että kipeää teki. 

Fernin menetettyään Rosie alkaa heijata itseään, nyhtää kulmakarvojaan ja järsiä sormiaan. Kouluun mennessä, vuotta toisia vanhempana, on Marykin jätettävä kotiin. 
Koulussa Rosie on yksinäinen, kiusattukin, vaikka yrittää muistaa äitinsä yksityiskohtaiset käyttäytymisohjeet. Yliopistossa tulee ylilyöntejä, kun hän vaistomaisesti samaistuu jonkun raivonpurkauksiin ja liittyy mukaan. Yleensä hän haluaa olla näkymätön, hillitsee ominaispiirteitään ja välttelee perheestään kertomista tai valehtelee itselleen normaalin menneisyyden.
Peiteminä ja vaikeneminen onnistuvat hyvin, paitsi että ne syventävät hänen yksinäisyyttään. Tytöillä on tapana uskoutua toisilleen jopa suurennellen perheenjäsentensä omituisuutta. He odottavat Rosielta samaa avomielisyttä.
"Omituinen oli päivän sana, eikä siitä tietenkään ollut kerrottu minulle."
Tämä sitaatti kertoo siitä itseironisesta huumorista, millä Rosemary tarkastelee itseään.
Kerronnan nykytilanteessa, aikuisena ja pidettynä opettajana hän on jo päässyt traumojensa kanssa sinuiksi ja tarkastelee elettyä elämäänsä myös sen hyvät puolet huomioiden. Veljen kohtalo, joka kytkeytyy Ferniin, on rankka, ja hyvin ymmärrettävä.
 
Kirjassa tulee käsitellyksi muistojen häilyvyys ja monet eettiset kysymykset, mutta päällimmäiseksi ja tärkeimmäksi jää perhe ja sisaruus. 

Minä olin äidin suosikki. Lowell oli isän. Minä rakastin isää yhtä paljon kuin äitiä, mutta Lowellia kaikkein eniten. Fern rakasti eniten äitiä. Lowell rakasti Ferniä enemmän kuin minua. 

Minun sisareni Fern. Minun ainoa punainen pelimerkkini koko avarassa maailmassa. Minun peilikuvani.



PS Mai on kirjoittanut tästä kirjasta näin (klik).  


6 kommenttia:

  1. Muistan, kun tästä hälistiin ilmestymisaikana. Olen aina pitänyt kirjan nimestä. Voisi joskus lukeakin, kuulostaa kiinnostavalta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimi on kiva, ja pidän siitäkin, että se löytyy tekstin sisältä.
      Olisin voinut lukea tällä nimellä leppoisammankin kirjan, mutta raju käännekohta teki siitä todella koukuttavan luettavan.

      En muista lukeneeni tästä kirjasta mitään, joten saatoin lukea kaiken neitseellisesti. Vasta luettuani selailin, mitä tästä on kirjoitettu ja osuin tuohon Hesarin arvosteluunkin sekä sen arvosteluun, mikä juuri tämän kirjan kohdalla on aiheellista.

      Jos tästä keskustellaan esim. lukupiirissä, jossa kaikki ovat lukeneet kirjan, niin varmaan syntyy paljon keskustelua kirjan eettisistä kysymyksiä, mutta tässä minun piti ohittaa ne ja valita sitaatitkin huolella salaisuutta varjellen.

      Poista
  2. Aivan samaa juuri kovaan ääneen toitotin, en voi ymmärtää mitä lukijoiden aliarviointia ovat mainos- ja kehusitaatit! Luin juuri Arttu Tuomisen Vaietun, ja siitä ekat kolme sivua olivat pelkkiä arvosteluylistyslainauksia. En todellakaan halua sellaisia lukea minkään kirjan kohdalla, luen niitä sitten lehdistä ja blogeista. On huolestuttavaa, että kirjoista on alkanut tulla ulkoasullisesti markkinamiesten mainoskenttä.

    Kiinnostavalta kuulostaa kyllä myös tämä esittelemästi teos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanopa muuta! Juuri niin - mainoskenttä.
      Minusta kirjan kansi on oma taideteoksensa. Tässä kirjoituksessani en voinut kertoa kannen suunnittelijaa, koska kirjaston kirjassa sitä ei näy. On varmaan poistettu paperikannet joiden liepeessä on graafikon nimi. Minusta se pitäisi aina olla näkyvästi esillä samalla sivulla suomentajan kanssa.
      Kuvalehtien kannet ovat jo pitkään olleet täynnä tekstisilppua, artikkelien otsikkoja ym, mutta jos kirjan kanteen painetaan kehuja tai selityksiä, niin siitä tulee halvan ja kertakäyttöisen oloinen. Monet vielä arvostavat painettuja kirjoja sentään!

      Tämä on kiinnostava. Suositan, Esmeralda!

      Poista
  3. Kirjan lukemisesta on jo aikaa, mutta kovasti se on koskettanut minua. Olen tietysti ollut pienen tytön kasvun ja kehityksen puolella. Joskus itsekin julkaisen pienen juonenpaljastuksen. Itsekin innostun lukemisesta, jos löydän bloggarikavereilta pienen ja kiinnostavan avauksen kirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, sinulla on hyvä kirjoitus ja sitaatit tästä kirjasta. Vien linkin sinne oman kirjoitukseni loppuun.
      Minua jäi tästä kirjasta mietityttämään muistot ja miten ne rakentuvat niin erilaisiksi saman tilanteen kokeneilla jo muistamishetkellä ja myöhemmin erkaantuvat lisää.
      Erityisen tärkeää olisi selittää lapsille tilanteet hyvin, mutta ikä asettaa haasteita. Rosie unohdettiin, kun ensin ajateltiin kaiken Ferniin liittyvän olevan hänelle liian tuskaisaa ja sitten ehkä toivottiin hänen unohtaneen.

      Poista