tiistai 23. marraskuuta 2021

Anja Snellman, Kaikki minun isäni (ja woke-kulttuurin vaarallisuudesta)

 



Anja Snellmanin uusi romaani Kaikki minun isäni on ryöppyävästi ja monitahoisesti pohdiskeleva, viisas ja tyylikäs romaani alkusitaateistaan lähtien. Sitaatit, kirjan motot, ovat Snellmanin omasta 40 vuotta sitten ilmestyneestä esikoisromaanista Sonja O. kävi täällä, samoihin aikoihin julkaistusta Christer Kihlmanin kirjasta Kaikki minun lapseni ja Walt Whitmanin vuonna 1892 kirjoittamasta Laulu itsestäni. Kun nyt kirjan luettuani tarkastelen uudelleen näitä sitaatteja, en voi kuin ihailla sitä, miten hyvin ne sopivat juuri tämän teoksen alkupuheeksi. 

Kun kirjoitat isästäsi omistat hänet, ehkä joku sanoisi, että syyllistyt perheensisäiseen kulttuuriseen omimiseen. Totta, ammennat isäsi karjalaisesta taustasta, alkoholismista ja pakolaisuudesta, ja haluaisit sanoa taloon kokoontuneille kuulijoillesi, laman lapsille, että kulttuurisen omimisen käsitteen uskonpuhdistuksellinen viljely johtaa lopulta fiktion loppumiseen, maailmaan joka pursuaa vain niin sanottuja autenttisia purkauksia, loputon määrä faktatarkistettuja minäpositiivisia blogeja ja podcasteja. 

Kirjailija istuu autossaan ja miettii, mennäkö sisään huvilaan, johon hänet on kutsuttu yhdenvertaisuusaktivistien lukupiirin vieraaksi vai soittaako peruutussoitto. Hän näkee joillakin tilaisuuteen astelevilla kädessään kirjansa kohuystävästään Janista, josta hän on kirjoittanut kuin ihmisestä eikä kuin pervosta. Hän tietää joutuvansa tilille siitä, ettei ole tuominnut tätä, kuten nykyisen asenneilmapiirin mukaan pitäisi.
Hän miettii, miten kovasti haluaisi puhua kirjallisuudesta ja vapaana rönsyävän keskustelun merkityksestä. Hän haluaisi kysyä lukupiirin naisilta uuden feminismin tavoitteista, mutta hän epäilee, että illan tarkoitus on kuulla Janista sellaista, millä naiset voivat pönkittää omaa oikeamielisyyttään.
Hän tuntee olevansa outo lintu identiteetin korostamisen ajassa, hän joka on kirjoittaessaan muuntautunut milloin miksikin ja käyttänyt kaikkea ympärillään näkemäänsä ja kokemaansa kirjallisena materiaalina.

Hän on jo saanut niskaansa kuraa Twitterissä, jossa nimittelijät ja vähättelijät  kohdistavat pahaa oloaan yhteistuumin milloin kehenkin, jonka ovat valinneet syntipukikseen. Vaikka hän tietää, että moittijat eivät tunne kotimaisen kirjallisuuden historiaa, 70-luvun feminististä kirjallisuutta tai edes hänen tuotantoaan ja henkilöhistoriaansa, hän ei voi olla pelkäämättä heidän militanttia fundamentalismiaan. 

Sinua hävettää pelätä tyttäriesi ikäisten nuorten aikuisten jyrkkyyttä ja tuomioita, että joutuisit puolustelemaan elämänvalintojasi, elämäntyötäsi, maailmankatsomustasi, inventioitasi, kiusaannuttaisi kuunnella varmoja näkemyksiä kaikesta siitä, missä olet ajatellut ja kirjoittanut väärin. 
Teräksenlujia mielipiteitä, yksimielisen edistyksellisiä  vallankumouksellisia väitteitä kuuntelit vuosikymmeniä sitten, samaisessa talossa.


Kirjailija muistelee millaista oli seurata juhlijoita samassa talossa nuorena aloittelevana kirjailijana. Niin paljon samaa siinä mitä silloin ja mitä nyt. 
Ihmiset puhuivat kuin ulkoa opeteltua kieltä. Joistain kollegoista puhuttiin vaarallisina pettureina ja oman edun tavoittelijoina, joiden kirjat ja maalaukset olisi pitänyt kieltää. Nuoren kirjailijan osavenäläisyydelle hyristiin hyväksyvästi.
Pulu- ja Chile-solidaarisuusmerkit kiilsivät niiden rinnuksissa kun ne skoolasivat.

Toukokuun talo -luvut, joissa kirjailija valmistautuu astumaan lukupiiri-iltaan vuorottelevat lukujen kanssa, joissa kirjailija katsoo erinäisiin peileihin, kertoo isänsä alkoholismista, siitä, miten etsi puuttuvaa tukea poikakavereista ja erilaisista idoleista, naisista ja miehistä - ja siitä yhdestä ainoasta, lapsuudenystävästä, torsoisesta sielunkumppanista, joka osasi tukea häntä oikealla tavalla, boheemista Janista. 

Eräs näistä luvuista, Kubistinen selfie, varsinkin se, mutta moni muukin, on äärettömän kaunis. Tässä luvussa Snellman kuvailee isäänsä Ensio Kaurasta erilaisin metaforin itselleen sinä-muodossa, joka niin hyvin sopii tähän kirjaan. Kaikki minun isäni on tosiaan kuin Whitmanin Laulu itsestäni, joka tunnetaan myös muodossa Itseni laulu.

Sinun isäsi on Sortavalan savea, pelkästään siitä sinä olet voinut muovailla vaikka kuinka monta isää, isäsi on pohjaton Koskenkorvapullo, (- - -) isäsi on aurinkokello, jonka varjojen kiilat mittaavat myös sinun jäljellä olevat hetkesi, (- - -) isäsi on verinen kylpyamme... 

Alkoholismin kuvaukset ovat rujoja eivätkä jätä arvailujen varaan sitä, miten paljon alkoholisti-isä vaikutti perheen ilmapiiriin. Tytär tunsi outoa helpotusta isän ollessa poissa ja isän harvinaisina raittiina hetkinä piti tätä pelottavampana kuin "dokaavaa faijaa".  
Isäsuhde on kuitenkin ristiriitainen. Isä oli myös kaipauksen ja ihailun kohde niin pienelle Amalle kuin myös nykyiselle lukupiiritalon parkissa istuvalle itsensä kanssa väittelevälle vanhemmalle naiselle, joka katsoo itseään auton aurinkolipan peilistä, hymyilee, vetää kättä ohimolle ja määrittää itsensä ilkikurisesti kuusikymppiseksi passiivis-aggressiiviseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa vääränlaisista ihmisistä epäsopivalla tavalla.  

Snellman mainitsee Karen Blixenin, Edith Södergranin, Simone de Beauvoirin, Sylvia Plathin, Germaine Greerin, Erica Jongin, Marguerite Durasin, Toni Morrisonin ja Hella Wuolijoen, joita on lapsesta asti ihaillut ja ihailee edelleen. Pitäisikö näidenkin naisten kirjoituksia nyt kammata tiheällä kammalla, henkilöhahmojen mielipiteitä paheksuen ja yksittäisiin sanoihin takertuen, kääntää selkänsä ja todeta klassikot vääräoppisiksi. 

Minusta on niin hyvä, että Anja Snellman tuo selkeästi esiin pinnalle nousseen woke-kulttuurin onttouden.
Jos jollekin ei ole selvää, mitä on woke, niin se on valpasta "väärien mielipiteiden" kyttäämistä ja ihmisten boikotoimista niiden vuoksi. Englantilainen verbi 'wake' on valvoa, 'woke' on sen muoto ja merkitsee herännyttä. Lainausmerkit väärien mielipiteiden ympärillä sen vuoksi, että haluan kysyä, kenen mielestä vääriä. Mikä ryhmä näitä sääntöjä ja listoja oikein tekee? Tietääkseni on olemassa lista yksittäisistä kielletyistä sanoistakin, joiden käyttö muka aiheuttaa välittömästi asian oikein ymmärtäneissä "turvattoman tilan". Osa on ihan tavallisia sanoja, esim. sanaa 'nainen' pitää varoa tietyissä tilanteissa.
On käynyt myös selväksi, että väärin puhunut voidaan ottaa puhutteluun, moittia ja ohjata oikealle tielle ja se on rakkautta. Rakkautta? Sanoilla on siis aivan uudet merkitykset. Sellaisia sanoja kuin vapaus ja ilo tuskin onkaan ennen kuin vasta siinä uudessa valtakunnassa, jossa kaikki ovat taipuneet call-outtaajien eli herättelijöiden, ilmiantajien (heh, kalauttajien) valtaan. Kunnioituksen kanssa ehkä sama juttu, Uudessa Maailmassa sitten, jonne päästään, kun on käyty ensin läpi "epämukavan olon" vaihe. Turvaton tila ja epämukava olo on amerikkalaisesta woke-ideologiasta lainattuja termejä, siksi laitoin ne lainausmerkkeihin.
Ihan kuin jotain scifiä, mutta vakava asia, koska tämä idea vaikuttaa parhaillaan monella tavalla kulttuuriväen puheissa, kirjoituksissa ja teoissa. 

Ennen Snellmania ainakin Anna-Leena Härkönen ja Pirkko Saisio ovat puhuneet haastatteluissa siitä, miten vaarallista moralismi on kulttuurille.
Se kuihduttaa, yksipuolistaa ja saa aikaan huonoa laatua. Se turhauttaa ja karkottaa parhaat kyvyt. Myös Juha Itkonen on pahoitellut kulttuurin kuristamista paheksumisella ja aitojen rakentamisella. Leena Krohn kirjoitti vakavasti tästä aiheesta kirjassaan Mitä en koskaan oppinut.  


Myös se, että miehet eivät saisi tehdä enää paljon mitään kulttuurielämässä, paitsi "heränneet miehet" tietenkin, on aika hurjaa. Selitetään, että nyt on annettava tilaa nuorille naisille ja heidän suosimilleen vähemmistöryhmille (nekin tarkkaan valittuja ja porrastettuja). Nyt on heidän vuoronsa - tekijöissä, aiheissa, kaikessa. 
Kysyn, eikö tänne mitenkään mahduta yhtä aikaa sopuisasti? Eikö vuorovaikutus ole enää mitään?
Sukupolvissa vaihto tapahtuu luonnollisesti kuoleman kautta. Se on tosiasia.
Ollaanko nyt niin malttamattomia ja häikäilemättömiä, että parhaassa luomistyössä olevia ihmisiä tuupitaan sivuun, koska ei saa olla olemassa kuin yksi ismi, vaikka se olisi pelkkää suoraviivaista moralismia ilman nyansseja. Höpsismiä.   

Takaisin Snellmanin kirjaan.
Proosan lisäksi kirjassa on nimimerkki A. Kaureninan runoja, joita 12-vuotias Ama lähetti lehdille ja Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun sekä isän Ensio Kaurasen K. Auranen-nimellä Aura-vakuutusyhtymän asiamieslehdessä julkaistuja runoja. Molempien runot ovat tasokkaita. 
Amasta voisi sanoa, että hän on ollut varhaiskypsä lapsi, joka on imenyt värikästä kieltä vanhemmiltaan. Snellman toteaakin, että vanhemmat olivat kielierotomaaneja, jotka riidellessään haukkuivat toisiaan mitä herkullisimmin termein ja arvostelivat muita ihmisiä värikkäästi.

Sinusta tuli kirjailija. Niitä syntyy,  kun lapsuuden olohuoneessa on virtahepo ja makuuhuoneessa mammutti. 

23 kommenttia:

  1. Tarkoittaako "mammutti" tuossa lopussa olevassa lainauksessa sukupuuttoon kuollutta, esihistoriallista olentoa? Vai onko kyse perheen sisäisestä nimittelystä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, minä luen tuon niin, että lapsi näkee isoja ongelmia molemmissa, olkkarissa perheen kesken ja makkarissa vanhempien parisuhteessa. Isä kantoi kaunaa äidille, ja kaunan syy selviää tyttärelle vasta aikuisena.
      Snellman pitää Kalevala-tyyppisestä alkusoinnuttelusta ja asioiden ilmaisemisesta useammalla tavalla peräkkäin, runollisesti. "Minkä isättömyyden tuoksun, faijaferomonin, haistoit? Minkä piilevänä kuplivan raivon, sytyttämättömän rovon, vihaan piilotetun surun."

      Poista
    2. Korjaus: sytyttämättömän rovion (ei rovon).

      Poista
  2. Pakko myöntää, etten ole tiennyt juuri mitään woke-meiningistä. Juttusi ansiosta alan päästä kärryille. Joistakin lehtijutuista on voinut haistella outoa kiihkoa. Kyse on tainnut olla woke-ilmiöstä. Huh-huh!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tätä on joka paikassa, kirjakritiikeissä, taidelaitosten kiistoissa, vaatimuksissa unohtaa tai kirjoittaa uusiksi vanhempi näyttämötaide, jossa on sen ajan kieltä, jopa arkikielen "korjaamisessa". Woke-väelle näyttää olevan kauhean tärkeää löytää tarkat termit kaikkeen ja sitten huomautella "väärin puhuneille".
      Hassuinta on se, että kulttuurisen omimisen vartijat itse ovat omineet tämän woke-termin USA:n mustien (muistaakseni ei saa sanoa afroamerikkalaisten) slangista, jossa sanaan ei ole liitetty toisten suun tukkimista, vaan vain oman ihmisyyden näkemistä esim. lain edessä. Jopa Martin Luther King on leimattu petturiksi, koska hän ei halunnut nähdä väriä, vaan puhui siitä, että kaikki ovat tasa-arvoisia.

      Poista
  3. Woke on tosiaan lähtenyt aivan laukalle. Pidän käsittämättömänä sitä, että saisi kirjoittaa vain omasta viiteryhmästään tai että kääntäjän pitäisi olla samaa viiteryhmää kuin kirjailijan! Aika pelottava ilmiö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. Aivan kaikkea sitä vastaan, mikä on taiteen ydin, kuvittelu ja mielikuvituksen vapaus.

      Päivän HS:ssa oli pieni uutinen, jossa kerrottiin, että Eddie Redmayne katuu rooliaan transnaisena elokuvassa Tanskalainen tyttö. Hän oli siinä todella hyvä ja tietää vaikuttaneensa elokuvan suosioon, mutta tärkeämpää olisi olut löytää transnainen esittämään transnaista. Kuinka monta transnaista löytyy tähtikaartista? Kyllä minä katsojana haluan hyvän roolisuorituksen enkä oikeaoppista. Kai Eddie Redmaynekin tietää tämän, mutta kokee, että nyt on oltava tätä mieltä. Toivon, että syntyisi vastaliike myös nuorempien keskuudessa ja lakattaisiin hyväksymästä tällainen määräilypolitiikka.

      Kirjoittamisessahan tämä vie siihen, että kirjailijat saavat kirjoittaa vain itsestään eikä varsinkaan negatiivisesti mistään, ettei tulisi "sheimatuksi" ketään tai mitään - tylsää!

      Poista
  4. Vastaukset
    1. Mikäs minua estäisi.
      Ei voida edes potkia ulos mistään, kuten rasisminvastaisen Rasmus yhdistyksen toiminnanjohtaja Ossi Mäntylahti, joka kirjoitti omilla sosiaalisen median sivuillaan poliittisesta termistä 'ruskea tyttö' ja siitä ilmiöstä, että ihmiset määrittelevät itseään jotkut hyvinkin kaukaisen yhteyden perusteella saamelaisiksi tai ruskeiksi ja sitten asettuvat uhriasemaan, vaikka elävät samoin oikeuksin kuin ne, joilla ei ole tippaakaan vähemmistöverta suonissaan (ai niin muuten, minullahan on DNA-testin todistamana Amazonin alkuperäisväestön perimää...).
      Harmi vain, että nyt siellä yhdistyksessä, sielläkin, saattaa päästä valtaan fanaattisempi, woke-idealistinen siipi, jolle Parempi Maailma on sitä lähempänä mitä enemmän järkeviä ihmisiä saadaan syrjään.

      Poista
  5. Vastaukset
    1. Sama vastaus kuin Hikkajille edellä.
      Minä en vaan pysty olemaan hiljaa, kun näen jotain näin outoa. Selvittelen kirjoittamalla ajatuksiani ja olen tosi iloinen siitä, että jotkut lukevat ja jotkut jopa kommentoivat.
      Kiitos, Aino!

      Poista
  6. Tärkeä kirjoitus taas kerran! Minua huvittaa, aiheen vakavuudesta huolimatta, että kaikille ilmiöille pitää olla nykyään jokin älytön enkunkielinen nimi, tai mikä pahinta, enkunsuomalainen väännös. Kiitos kun valaisit, mitä tämä Woke tarkoittaa. Ajattelin olevani hereillä ja miettiväni wokkia. Ja Marjatta, onneksi et ole Instagramissa, sillä siellä wasta tämä woke pääsee voimiinsa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi! Tiedän, että se ei kiihkeydessään sopisi minulle ollenkaan.
      Seurasin sitä kohuttua Sannikka-ohjelmaa, jossa "ruskea ihminen" sanoi useampaan kertaan, että "koolauttaminen" on tärkeää ja "koolauttaja" tekee sen rakkaudesta, niin että toisella on mahdollisuus muuttua. Ajattelin, että tottakai tuo outo termi on englanninkielestä, kun ei se voi olla se rakennustermikään (koolaus) ja löysin call-out (julistaa, kuuluttaa, haastaa, huutaa, kritisoida jne), siis suomen kieleen on pitänyt ottaa termi call-outtaminen, kun olisi vain voinut sanoa, että ilmiannetaan moitittavaksi.

      Poista
  7. Kiitos Marjatta
    Snellman nosti jälleen ison kissan pöydälle, sillä kirjassa on runsaasti aiheita, joista nousee varmasti puhetta. Pysyttelen siinä mikä itseäni on lähinnä eli isän liiallinen alkoholin käyttö, mikä itsellenikin tuli tutuksi omassa lapsuudenkodissani. Snellman kuvaa humalaista isäänsä hyvin tarkasti. Isä on kirjassa suurennuslasin alla. Hän yrittää löytää isästä myös hyviä puolia mm. runojen kirjoittaminen ja hän yrittää kuvata sitä miksi isästä tuli sellainen kuin tuli, koska oli vanhempiensa hylkäämä ym. Koska oma äiti oli hyljännyt hänet, olisi vaimon pitänyt olla siveä ja puhdas. Totuus oli liian vaikea niellä. Perhe sai kokea väkivallan ja pelon, varsinkin humalan aikana.
    Uskon, että Snellman on hyvä terapeutti oman kokemusmaailmansa kautta ja hänen kirjansa ovat mielettömän hyviä ja koskettavia. Hän tarkastelee asioita monelta eri kantilta.
    Oma bloggaukseni on tulossa joulukuussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Odotan kirjoitustasi, Mai.

      Yle Areenan Kulttuuriykkösessä löytyy hyvä haastattelu: Anja Snellman 40 vuotta kirjailijana - "Nykyfeminismi tuntuu hämmentävältä, vaikeatajuiselta ja historiattomalta."
      https://areena.yle.fi/audio/1-50935728
      Kuuntelin tuon ja koin monipuolisesti valaisevaksi ja hyvin tehdyksi haastatteluksi, jossa on paljon kirjan kahdesta teemasta, sodan kokeneiden miesten alkoholismista ja woke-feminismin oudoista puolista ja historiattomuudesta.
      Siinä selviää mm. kirjan kannen punainen täplä, jonka merkitystä olin miettinyt.

      Jo pieni Ama on yrittänyt ymmärtää isäänsä, niinhän lapsi tekee, tuntee syyllisyyttä siitä, että odottaa vanhemmaltaan rakkautta, jota tällä ei ole antaa. Tästä on hyvä esimerkki kuusisäkeistöinen runo Isän laulu.
      "Minnuu ei kukkaa rakastant
      ko mie olin niin häijy
      ko mie en osant niinko ois pitänt
      miun sisäl ol jokkuu väijy."

      Lapsena vanhempiensa puutteellisuudesta kärsineet pystyvät usein myöhemmin käsittelemään asiaa ulkopuolisemmin ja kauempaa, kun heidän elämänsä ei enää riipu vanhemmista ja kaikesta voi puhua ilman häpeää.
      Sota on jättänyt jälkensä sen kokeneisiin, osalla fyysisinä vammoina ja varmaan kaikilla jonkin taso psyykkisinä traumoina, jotka ovat sitten tuntuneet heidän lapsissaan ja näiden lapsissakin vielä, jotka nyt ovat nuoria aikuisia.

      Oma isäni ei juonut, mutta joskus lapsena ajattelin, että vaikka olisi juonutkin, kunhan olisi ollut iloisempi (enää en ajattele niin). Hänellä kyllä suurimmat menetykset tulivat sodan jälkeen, vaimon ja pojan kuolema - ne olivat jo liikaa rankkojen sotakokemusten päälle, ja minusta tuntui usein, että hän vain puurtaa eikä välitä itsestään ja meistä jäljellä olevista. Ei jaksanut raukka.

      On kunnioitettavaa, että Snellman nosti isät esiin tänä aikana, jolloin kirjoittavien miesten on oltava varuillaan feministisen yliminän vahtiessa, mitä he esim. menneisyyden naissuhteistaan kertovat. Tästäkin hän puhuu tuossa mainitsemassani haastattelussa, jonka lopussa toteaa, ettei ole hyvä, jos feminismistä tulee tuomioistuin.

      Poista
    2. Isän laulu-runo sai minulle kyyneleet silmiin. Siinä ymmärsin tämän isän surun ja kaipauksen. Hän oli jäänyt ilman niin tärkeitä asoita, omasta mielestään.

      Poista
    3. Niin on. Snellman on kirjoittanut isästään harvinaisen koskettavasti. Etäisyys tuo tarkasteluun kaikki sävyt, lapsen pettymyksen, häpeän ja vihan tunteista aikuisen ymmärtämykseen ja lempeyteen.

      Poista
  8. Sosiaalisesta ja kulttuurisesta moralismista ja uudesta poliittisesta puritanismista kanssasi samaa mieltä, ja onhan se ollut jo pitkään esiin räjähtämässä (mm. Knausgård"imme" kirjoitti siitä jo kauan sitten tekstin nimeltä Kyklooppien maa), nyt se kaikki vain paljastui sellaisenaan ja sillä mekaniikalla jollla ihminen yleensä ennen pitkää aina paljastuu. Sannikassa oli vastakkain ihmisen arviointikykyyn luottava klassinen humanisti ja ideologisti, joka omisti totuuden. Lopputulos olikin sitten sekä surullinen että pelottava.
    Euroopassahan tämä moralistisen ajattelun kehitys on ollut valtava puheenaihe, ja huoli jo pitkään. Eivät ihmiset tyhmiä ole.

    Anja, Kauranen tai Snellman, miten vaan, hän on ollut suosikkini 80-luvulta. Aura, Ihon aika, Pääoma mm. ovat tehneet vaikutuksen sitten myöhemmin. Jossakin vaiheessa olin kylläkin sellainen teeskentelijä, että melkein salailin kiinnostustani häneen. Koen kuitenkin hänet jossakin määrin Kihlmanin ja Tikkasen sukulaiseksi, mutta kielellisesti lahjakkaammaksi ja ehdottomasti inhimillisemmäksi ja todemmaksi.
    Aiheet ovat tulleet myös lähelle. Niin vanhempieni loputon kaipaus johonkin muuhun kuin mitä heillä oli, isän alkoholismi, pieni elämämme pienessä asunnossa, sotakokemukset ja monet salaisuudet heidän menneisyydestään. Yhdestä isäni vaimosta, ykkösen ja kolmosen välissä (kolmonen oli minun äitini) esimerkiksi, sain kuulla vasta kun olin tekemässä perunkirjoitusta. Myös velipuolien sirkus meillä kotona ja karjalaistaustat ovat yhdistäneet aihepiireihin. Aistin sen heti jos Sonja O:sta lähtien.

    Feminismi tuomioistuimena on Anja Snellmanilta hyvin sanottu. Tuomioistuimia ja ajattelun hallinta- ja ohjauskeinoja ei tarvita, jos maamme arvopohja on humanistinen ja aidosti liberaali.
    Nyt näitä ulostuloja on ollut pitkä rivi aivan kuten mainitsitkin (Jarkko Tontti mm. lisäksi). Ei voi enää sanoa ettei meitä olisi varoitettu. Mistä? Humanismin ja liberalismin uudelleentulkinnasta ja väärentämisestä, esimerkiksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sulla onkin ollut, Jope, aika samanlainen elämänkehys lapsuudessa kuin Anja Snellmanilla.

      Kihlman, Tikkanen, Jörn Donner ja Claes Andersson ovat niitä ketä Snellman haastattelussa mainitsee esikuvikseen suoraan puhumisessa. Mainitut kirjailijat kuten Snellmankaan eivät todellakaan säästele itseään eikä muita, vaan pitävät tinkimättömyyttä tärkeänä taiteessa. No, nykyiset nyanssittomat ja historiattomat tuomarit eivät näe ihmistä, eivät osaa tulkita tilanteita eivätkä anna mahdollisuutta muuttua ja muuttaa mielipiteitään, vaikka niin meille kaikille käy.
      Toivottavasti hekin muuttuvat, eivätkä enää muutaman vuoden päästä näe rasismia balettitossujen vaaleanpunaisessa värissä. Onhan niitä kyllä mustia ja kultaisiakin esityksen mukaan, heh.

      Pitäisi puuttua oikeaan syrjintään eikä harrastaa tällaista pelleilyä ja typistää ihmiset aina edustamaan jotain ryhmää kuin sotilaat sodassa omaa kansaansa.
      Myös sanojen sisältöjen vääntely ja englannista suomeksi näperrellyt uudet termit ovat wokeen nojaaville tärkeää puuhaa ja jos niitä ei hallitse niin on jo huonompi ihminen. Snellmanin tavoin olen vieroksunut sanoja toiseuttaminen ja rodullistaminen ja muita samantyyppisiä.

      Linkki Tontin kolumniin: https://www.verkkouutiset.fi/woke-aktivismi-uhkaa-liberaalia-demokratiaa/
      Ja sieltä yksi hyvä poiminta:
      "Syrjintää ei voi vastustaa syrjimällä. Jos woke-aktivistien tyyliin kyttäämme pakkomielteisesti ihmisten sukupuolia, seksuaalisuutta ja etnistä taustaa ja laskeskelemme eri ryhmien edustuksia milloin missäkin, toistamme peilikuvamaisesti menneiden aikojen rasistien toimintatapoja, kun he luokittelivat ja arvottivat ihmisiä ihonvärin mukaan."

      Tämmöiset Sannikka-ohjelman tilanteet on hyviä, koska ne näyttävät selkeästi, mistä on kyse, ja ohjelmalla lienee paljon katsojia. Myös jälkiselvittely oli paljastava, se ketä siinä (minulle yllätyksenä) "ymmärrettiin", röyhkeää aggressiivista epäkunnioittavasti käyttäytynyttä henkilöä, jonka pelkäsin käyvän fyysisesti toisen henkilön kimppuun.
      Olen harmitellut toimittaja Marja Sannikan tapaa tuoda lyhyeen ohjelmaan turhaa vastakkainasettelua, mutta tässä se heilahti plussan puolelle, koska Ebrahimi oli niin kohtuuton ja ikään kuin woke-aktivistia parodioiva hahmo.
      Kyllä minulle sekin tuli mieleen, että joskus on kunnioitettu vanhempia ihmisiä ja lukeneisuutta, mutta nykyään nämä ominaisuudet ovat vain turha uhka ja este militanteille kulttuurin "uudistajille".

      Humanismi on varmaan seuraava termi joka heitetään romukoppaan, kuten niin monet muut ennen hyväksi havaitut asiat.
      Odotetaanpa vain. Ehkä niin on jo tehty.

      Poista
    2. Ja onkin. Kunnioitetaanko nykyään muka sivistysperintöä?

      Poista
  9. Olipa mielenkiintoinen, tärkeä ja virkistävä kirjoitus kommentteineen. Woke-termi oli minulle melko tuntematon.

    Olen samaa mieltä Tontti-sitaatin kanssa siitä, että rasismista ja syrjinnästä ei päästä eroon sillä, että asia käännetään päinvastaiseksi ja valvotaan, että kaikki ihmiset puhuvat ja käyttäytyvät "oikein" - ja tosiaan, kuka tämän "oikein" käyttäytymisen määrittelee ja millä oikeudella? Kuten sanoit, energia pitäisi suunnata tärkeämpiin asioihin eikä muiden sanojen ja ajattelun innokkaaseen kontrolloimiseen (kuten tehtiin esimerkiksi Neuvostoliitossa tai kulttuurivallankumouksen ajan Kiinassa). Ja ihmisillä on kuitenkin keskenään varmaan aina enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä, kuuluivat he mihin ryhmään tahansa.

    Minua suututtaisi, jos minun ajateltaisiin olevan tietynlainen ihminen vain sen takia että olen nainen. Ryhmien sisälläkin on paljon eroja.

    Omimisesta olen ajatellut, että siitä huolestuneet voisivat luottaa lukijoiden kykyyn ajatella - jos esimerkiksi valkoinen kirjoittaa mustasta tai nainen miehestä, lukija voi tällöin pitää mielessään, että kirjailija ei kirjoita omakohtaisten kokemustensa perusteella ja suhtautua kirjoitettuun tämän perusteella tavallaan toisen käden tietona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hassuinta tässä onkin se, että tasa-arvoa ajetaan rajoittamalla ja stalkkaamalla kanssaihmisiä. Kauhean tosikkomaista ja yksisilmäistä toimintaa.

      Poista