torstai 17. kesäkuuta 2021

Tarinoita rakkaudesta

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Netflix-palvelu on sellainen varasto, jossa on paljon köykäistä, mutta joukossa helmiä. My Love: Six Stories of True Love -dokumenttisarja on helmistä kirkkaimpia. 

Tämän sarjan vuoksi kannattaa ottaa Netflix, eihän kuukausimaksu, alin 7.99, ole edes yhden elokuvateatterissa katsotun elokuvan hintainen.

Kuusi tarinaa on kuvattu kuudessa eri maassa, hyvin erilaisissa kulttuureissa. Tekijät ovat paikallisia. 
Yhteistä näille kuudelle elokuvalle  on se, että niissä kuvataan pitkässä avioliitossa eläviä vanhoja ihmisiä. Nuorimmat parit ovat eläneet yli neljäkymmentä vuotta yhdessä, kaksi vanhinta jo kuusikymmentä vuotta. 
Filmiryhmä on seurannut pariskuntia vuoden ympäri. Kussakin jaksossa vietetään uutta vuotta 2020. Koronapandemia oli jo aluillaan, mutta se on jätetty kuvauksen ulkopuolelle. Ensimmäisessä jaksossa, joka tapahtuu Vermontissa USA:ssa, pariskunta keskustelee puiston penkillä istuessaan ja mainitsee, että kahviloita on kiinni. 

Dokumenttien tyyli on rauhallinen, onhan monen kuvattavan askelkin hidas. 
Vaikka elokuva keskittyy kahden ihmisen suhteen kuvaukseen siinä tulee kuvatuksi myös erilaisia yhteisöjä, elinkeinoja sekä kulttuuria. Pääsemme mukaan niin amerikkalaisten 4th of July -juhlintaan kuin japanilaiseen temppeliin, jonne poiketaan rukoilemaan sairaalamatkan varrella ennen vakavaa leikkausta.
Kuin sivutuotteena syntyy kuva siitä, millaista on vanheta eri oloissa ja olisiko lottovoitto syntyä ko maahan. 

Huomasin, että monilla näissä elokuvissa esiintyvillä vanhoilla ihmisillä ei ollut silmälaseja, he siristelivät ja käyttivät suurennuslasia lukiessaan. On uutisoitu, että suomalaiset ovat huonosilmäisiä, koska meillä on niin paljon silmälaseja käyttäviä. Onko kuitenkin niin, että me vain voimme hankkia lasit helposti ja vaihtaa niitä heti kun on tarpeen. 
Jokaisesta parista jommalla kummalla tai molemmilla näytti olevan vaivoja lonkissa tai polvissa. Kuljettiin kävelykeppiin nojaten ja ontuen. Ehkä keinonivelleikkaukset eivät ole kaikille saatavilla kuten meillä. 

Mikä takaa, että rakkaus kestää? Vermontilainen David Isham sanoo, että heillä oli työikäisinä molemmilla omat roolinsa ja että he kohtelevat yhä toisiaan hyvin.
Ei kai se sen kummempaa.
Jäi sellainen tuntu, että nämä parit tarvitsivat toistensa läheisyyttä. He olivat kasvaneet yhteen ja tiesivät edelleen roolinsa kaikessa, kyselemättä.

Ginger ja David hoitivat maatilaa ja kasvattivat lapsia. Tila on luovutettu nyt pojalle. Se on jäänyt ainoaksi seudulla ja keskittyy maatilamatkailuun.
Joka vuodenajalle on omat tapahtumansa. Vaahterasiirapin valmistus vaikutti kiinnostavalta katsoa. Perheellä on museomainen siirappitehdas, pensasmustikkaviljelmiä, joulukuusimetsä ja kurpitsapelto. Heillä on myös juhlalato, jota vuokrataan juhlien järjestäjille.
Vanhan parin elämä näytti seesteiseltä kuolemaan valmistautumista myöten. He kävivät tekemässä testamenttinsa ja sopimassa hautapaikkansa, ettei nuoremmilla olisi kiireidensä keskellä liikaa pähkäilemistä heidän kuoltuaan.
Tästä osasta jäi nostalginen olo, niin vanhanaikaista ja yhteisöllistä elämää. Kukaan ei katsellut televisiota, somettamisesta puhumattakaan, pelattiin korttia ja vietettiin yhteisöllistä joulua. Vermontin luonto ja vuodenajat on kuvattu kauniisti.

Nati ja Augusto elävät eteläisessä Espanjassa vuoristoseudulla. Pariskunta on elänyt elämänsä pienessä kylässä manteliviljelijöinä eikä ole koskaan nähnyt merta. Augusto kehottaa "tyttöään" hankkimaan uimapuvun, koska he ovat vihdoin lähdössä seuramatkalle merenrannalle. 
Vakava sairaus uhkaa, mutta hymy on herkässä. 
Augusto pelottelee naapurin kanssa villisikoja pois tiluksiltaan ja miehet rupattelevat menneestä ja tulevasta illan pimeydessä.
Mieleeni jäi erityisesti Natin kainous. Kuvaajaryhmä oli ehkä  pyytänyt hellyydenosoituksia, mutta Natipa läpsäisee miehensä käden pois kaulaltaan posket punoittaen, höpsis. Sanallinen kiusoittelu on enemmän heille sopivaa rakkauden osoitusta. 
Vuoristotalven koleus oli erilaista kuin mihin enää nykyään on tottunut. Pariskunta lämmitteli takkatulen ääressä paksuihin vaatteisiin pukeutuneena. Kyllähän minäkin kärsin vilua lapsena puulämmitteisessä maalaistalossa, mutta aikuisena olen saanut elää koko elämäni suloisissa sisälämpötiloissa.  

Japanilaiset Kiruko ja Haruhei ovat erityisen mieleenjäävä pari. Haruheilla on Hansenin tauti eli leprasairaus ja Japanissa se on tarkoittanut yhteiskunnan ulkopuolelle laitokseen syrjäyttämistä. Monet ovat tehneet itsemurhan tai tappaneet lapsensa tämän tautidiagnoosin vuoksi.
Haruhei vietti 15 vuotta sairaalassa, jonne sattui kerran keittiötöihin eräs suloinen Kiruko. Sitten tapahtui ihme, jonka Haruhei muotoilee näin: "Jumalatar tuli ja vapautti minut." Haruhein kasvot ovat vääntyneet ja käsissä ei ole oikeastaan  sormia. Kuitenkin hän kirjoittaa nettiin päiväkirjaa ja ajaa autolla. Kun Kirukolta kysytään, miksi hän rakastui Haruheihin, hän kihertää ujosti ja sanoo, että onhan Haruhei merkittävä mies. 
Haruhei on mukana kansanliikkeessä, joka on levittänyt tietoa Hansenin taudista ja nostanut kanteen Japanin valtiota vastaan ihmisten syrjimisestä eristämällä heidät ja jättämällä kouluttamatta sairauden vuoksi. Liikehdintä on tuottanut tulosta ja valtio on maksanut korvauksia perheille.
Tämä elokuva herätti minussa ihailua molempia sekä Kirukoa että Haruheita kohtaan. 

Eteläkorealaiset Saegja ja Yeongsam jäivät mieleeni raatamisensa vuoksi. He ovat merikorva-nimisten kotiloiden, viljelijöitä. Kalastajan elämä on aivan liian rankkaa hennolle Saegjalle, joka on särkenyt työssä selkänsä.
Lapset ovat kehottaneet pariskuntaa lopettamaan työnteon jo kauan sitten, mutta se on vaikeaa varsinkin juuri Saegjalle, jota meri ja työ auttavat unohtamaan esikoispojan kuoleman. Se, mitä kuolemaan liittyy, ei käy ilmi, mutta itsemurha käy katsojan mielessä. 
Työn ohessa on jokunen juhlahetkikin. Kansallispukuinen pari osallistuu perinnejuhlaan ja heidät pyydetään lavalle haastateltavaksi. 
Elokuvassa soi ihana kappale, jossa toistuu kertosäe:"Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan."
Niinhän se on. Hieno huomio. 

Seuraavassa dokumentin osassa siirrymme Brasiliaan, Rio de Janeiron köyhien ihmisten favelaan.  
Naispari Nicinha ja Jurema elävät ahtaasti lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Nuorempi naisista on vielä töissä, vanhempi eläkkeellä. 
He ovat umbanda-nimisen uskonnon harjoittajia, tyttäristä vanhin on paikallinen hengellinen johtaja. 
Mieleeni jäi yhden lapsenlapsen, tyttären, hyvä koulumenestys. Jospa hän onnistuu ponnistamaan luokkahypyn favelasta parempiin kaupunginosiin ja hyvään ammattiin. 
Meillä on kolmatta kesää ilmalämpöpumppu viilentämässä kotia; Nicinhan ja Jureman porukalla sellaista vasta tarvittaisiinkin. Heillä on unelma merenrantatalosta, joka olisi vain heidän. Se näyttää toteutuvan. Rannalla on  vilpoisempaa ja siellä he saavat olla iälleen sopivasti rauhassa kahdestaan.
Useamman sukupolven perhehän toimii vain niillä kenellä on varaa elää väljästi. Dokumentin ensimmäisen osan pariskunnalla on näin, oma talo yhteisessä pihapiirissä.

Viimeisessä elokuvassa ollaan Intiassa. Satyabhama ja Satva työskentelevät yhdessä puuvillapelloilla, vaikka eivät enää jaksaisi. He ovat kuvitelleet tässä vaiheessa elämäänsä elävänsä jo nuorempien tukemana lapset jatkamassa samaa ammattia lähellä asuen, mutta ilmastonmuutoksen pienentäessä satoja myös kotiin viimeisenä jääneen pojan ja miniän on pakko lähteä tehtaille. Koska lastenhoitoa ei ole järjestetty he jättävät pienet lapsensa isovanhempien hoitoon. 
Pienemmälle lapselle ei edes kerrota, miten pitkästä ajasta on kyse, kuukausia menee ennen kuin heidät voidaan hakea kaupunkiin. Pieni tyttö oirehtii ja muuttuu aluksi mykäksi. 
Kaksi väsynyttä vanhaa ihmistä ilman mitään muuta elantoa kuin se minkä saa fyysisessä työssä raatamalla. Pakko siinä on tukeutua toisiinsa. Hymyssä suin.

Dokumenttien lopussa näytetyt vanhat valokuvat kertovat nuoresta onnesta ja menneistä ajoista. 
Ne tuovat hienon perspektiivin ja saavat miettimään ajan kulua. Olen tänään nuorempi kuin enää koskaan

Siinä mitä ylle kirjoitin saattaa olla muistin aiheuttamia virheitä yksityiskohdissa. Olen katsonut sarjan jo jokin aika sitten ja nämä asiat ovat siitä jääneet mieleeni. Vermontilaisen parin tarinan katsoin uudelleen virittäytyäkseni tunnelmaan. Ginger on ryhdikäs nainen, juuri sellainen minkälainen itsekin haluan ikääntyessäni olla.

Rakkaus oli näiden elokuvien aihe, mutta minulle nousi tärkeimmäksi rivien välissä (kuvien välissä) ilmennyt elintasoero. Eipä ole vanhuus, kuten ei mikään muukaan, mitenkään tasa-arvoista tällä pallollamme.
Me saatamme ruikuttaa pienistä harmeista täällä onnekkaiden maassa, vaikka meillä olisi kaikki edellytykset onnellisuuteen. 

Kuva Netflixin fb-sivuilta

Kuva Netflixin fb-sivuilta


11 kommenttia:

  1. Kiitos vinkistä, pistän tämän kesäloman katselulistalle!! Näin muuten viime talvena japanilaisen elokuvan Sweet Bean, jossa tämä Hansenin tauti oli tärkeänä juonen osana. Todella liikuttava elokuva, suosittelen! Tosin en nyt saa päähäni, minkä palvelun kautta sen katsoin... /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se näyttäisi löytyvän aika monesta, mm. Mubista,joka meillä on. Katsoimme sieltä juuri hienon elokuvan Chocolat, jossa nainen palaa siirtomaa-ajan lapsuutensa Kameruniin.

      Poista
  2. Luulen, ettei kaikkialla mahdollisuus saada silmälaseja (tai muutakaan hoitoa, ellei ole pätäkkää takataskussa) ole samanlainen kuin vaikkapa Suomessa. Voi olla myös ikäpolvikysymys. Oma mummoni (kuoli muutama vuosi sitten, nyyh, noin 90-vuotiaana) käytti suurennuslasia, vaikka olisi varmasti saanut rillitkin.

    Vaikuttaa todella mielenkiintoiselta dokumenttisarjalta. Eipä ollut tällainen omaan silmääni osunut, joten mahtavaa, että kirjoitit tästä. Lisään tämän omalle Netflix-listalleni, joka on melko runsas eikä oikein pienene, koska katson tosi vähän telkkaria. Aikakin brittinetflixissä on tosi paljon laadukasta sisältöä sen hötömmän vastapainoksi. Kun vain jaksaisi katsoa! Minun on siis vaikea saada itseni telkkarin ääreen kun taas lukemisen kanssa ei ole mitään ongelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama täällä. Telkkarin viihdeohjelmia en viitsi katsoa enää juuri ollenkaan, paitsi joskus englanninkielisiä kielen vuoksi.

      Meillä on nyt Ylellä menossa sellainen sarja, jossa Joanna Lumley matkustelee Englannissa ja muistelee uraansa ja matkaohjelmiaan. Sitä olen katsonut, koska se on niin hyvin tehty ja pidän Lumleyn tyylistä.

      Minun isoäitini eli täysin hampaattomana suurimman osan elämäänsä, isälläni oli tekarit ja minulla hampaita on paikattu ja laitettu kruunuja. Pojilla hampaat on hoidettu pienestä pitäen niin, ettei taida olla paljon reikiäkään. Hammashoito osoittaa elintason nousun sukupolvi sukupolvelta ja tietysti myös hoidon kehittymisen. Silmälasit ja kuulolaitteet ovat myös kehittyneet. Isoisäni silmälasit olivat paksut lasipallot, jotka suurensivat yhden sanan verran tekstiä. Ennen vanhenemisen todella tunsi, nyt rappeutumista korjataan, mutta kuten sanot, niin monessa paikassa tällainen terveydenhoito on kiinni omasta varallisuudesta.

      Poista
  3. marjatta

    olen nyt ollut tiukkana sen kanssa, että minulla on vain yksi maksullinen suoratoistopalvelu kerrallaan. olen päättänyt että se saa riittää, koska areenasta, bbc iplayerista ja stv:stä tulee niin laadukasta ohjelmaa.

    olen retkussa matkaohjelmiin. p kysyi minulta eilen, kenet matkaohjelman vetäjän ottaisin mukaani autiolle saarelle. vaikea kysymys. luultavasti michael palinin, koska hän on niin viisaan huumorintajuinen.

    tykkään myös sellaisista vetäjistä, jotka painelevat reippaina viidakkoon ja ovat tuota pikaa nuotiolla juomassa alkuasukkaiden kanssa paikallisia keitoksia.

    viimeksi kävin joanna lumleyn seurassa irlannissa ja sitä ennen michael palinin kanssa himalajalla. tärkeintä on inspiroivan nojatuolimatkan tarjoaminen, vaikka tajuan tietysti, että toisen puolesta ei voi matkustaa. matkaohjelmat, joissa juontajat subjektiivisena kertojina haluavat välittää yleispätevää maankuvausta, ovat aina joltain kantilta katsoen mahdoton juttu.

    ps. madventuresia en ole koskaan sietänyt. en ole saanut mitään oleellista irti ko. kaksikon koheltavasta uhosta.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä Meri, itsekuria!

      Minulla on Michael Palinit tallennettuna. Tulee tyytyväinen olo, kun tallentaa, vaikka ei sitten tulisi koskaan niitä katsotuksikaan. En muista, olenko katsonut Palinin ohjelmia aiemmin. Muista kivan skotin, Ianin, sukunimeä en muista, jonka kivasta, reippaan asiallisesta tyylistä pidin.

      Vielä Madventureseja pahempia ovat minusta Ville Haapasalon reissuohjelmat. Hän etsii aina jotain ekstremetyyppejä, joiden kanssa sitten puhkuu saunassa ja juo viinaa. Yritin katsoa hänen ohjelmiaan ja kun hän taas kerran kurvasi autolla jonkun kylähullun pihaan, Venäjällä se kai oli, niin minä huokasin, miksei hän mene tapaamaan vaikka jotain tavallista lapsiperhettä, jonka elämästä saisin kuvan siitä, miten keskivertoperhe elää.

      Poista
  4. marjatta

    olen satavarma siitä, että michael palin vie sydämesi. ihmettelen, jos ei vie. hänen ilmaisunsa on älykästä ja vähäeleistä, siis ihan päinvastaista kuin amerikkalainen perinne, jossa on tapana huutaa ja kiljua, liioitella vähän kaikkea.

    joitakin matkasarjoja on turhauttavaa katsoa siksi, että juontajat luulevat itsestään liikoja eivätkä pysty lopulta haltioitumaan oikein mistään. hyvää niissä on se, että niissä herjataan niin hyvin. viimeksi joku australialainen miespuolinen maailmanmatkaaja totesi kyynisesti ateenassa, että miksi turistit pitää ylipäätään juoksuttaa jonkun akropoliin raunioille, kun valtaosa ei ole niistä pennin vertaa kiinnostunut. joukon voisi aivan yhtä hyvin viedä suoraan kapakkaan, sinne he kuitenkin eniten haluavat.


    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meri, kiitos että yllytit! Katsoin ensimmäisen osan tästä ohjelmasta, jossa Michael Palin muistelee matkojaan - kyllä hän vei sydämeni sydämellisyydellään. Sarjassa käydään hienosti läpi matkaohjelmien historiaa ja miten matkustamisessa oli enemmän seikkailua ennen nykyajan laitteita varsinkin älykännykkää. Matkalipun ostaminen Kairoon arabian kieltä ymmärtämättömänä ja merimatka yhdessä merimiesten kanssa säkkien päällä nukkuen näyttivät, miten lapsenmielisen uteliaana Palin matkusti.
      Lähden jatkamaan katselua, eikä ole ohjelman vika, jos nukahdan. Toinen rokotus alkoi nostaa kuumetta kuten ekakin.
      Rokottaja sanoikin, että yleensä reagointi toiseen on samantyylistä kuin ensimmäiseen. Huomenna on siis väsy olo ja toipumispäivä Palinin matkamuisteluohjelman loppuosien kanssa.
      Kai niitä vanhoja matkaohjelmiakin jossain on nähtävillä ja voisi uusia Ylellä. En ymmärrä, miten ne minulla ovat menneet ihan ohi.

      Poista
    2. Kakkososassa oli hieno kohta, jossa myös matkaohjelmia tehnyt Simon Reeve totesi, että matkustamisen suola on ihmiset ja heidän tarinansa, mutta parasta on se tieto, minkä ihmisiä kohdatessa saa, että ihmiset tässä täyteen asutussa maailmassamme ovat perusluonteeltaan kaikkialla ystävällisiä.
      Itsekin olen tämän kokenut vähäisemmässä määrin. Osa matkustelun onnellistuttavasta vaikutuksesta on juuri siinä, että näkee erilaisia ihmisiä, jotka ovat elämän perusasioissa hyvin samanlaisia.

      Poista
  5. Nyt kyllä on kova houkutus tarttua Netflix-tarjoukseen. Tällaiset sarjat, joissa käsitellään ihmisten välisiä suhteita syvällisellä tasolla, ovat tärkeämpiä kuin yksikään tosi-tv-ohjelma. No, kai nekin voivat jotakuta puhutella syvällisesti, mutta! Rakkaus on pitkämielinen ja kärsivällinen, sen voivat varmasti kaikki pitkään toisiaan tukeneet puolisot alleviivata. Mutta rakkaus on paljon muutakin kuin tunnetasojen eri nyansseja. Pitkä liitto on turvallisuuskysymys aivan eri näkökulmasta köyhemmissä maissa. Henkinen turvallisuuden tunne suhteessa (ja sen ulkopuolella) on toki tärkeää missä tahansa.
    Minäkin olen usein miettinyt, miksi suomalaisilla ja japanilaisilla on paljon useammin silmälasit kuin monilla muilla kansoilla. Päädyin myös elintasoperusteluihin. Olisihan se pitänyt tajuta jo siinä kohtaa, kun lähetin omat vanjat lasini optikkoliikkeen kautta kierrätykseen Intiaan. Juttelin asiasta virolaisen ystäväni kanssa, joka sanoi, että vasta nyt ihmiset alkavat nähdä eteensä, kun on parempi elintaso.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, että otit vertailuun tosi-tv-ohjelmat. Dokumentit ovat todempia kuin nuo käsikirjoitetut ihmisten omassa elämässään näyttelemät roolit. Moni tosi-tv-ohjelmaan osallistunut onkin sanonut jälkeenpäin, ettei se ihminen ole hän ja joku on jopa valittanut, että se mitä hän olisi halunnut itsestään näyttää on leikattu pois ja hänestä tehty yhden luonteenpiirteen hahmo.
      Turvallisuus tulikin näissä liitoissa esiin. Oli luvattu pitää toisesta huolta ja se tapahtui sekä fyysisesti että psyykkisesti.
      Hyvä lohkaisu tuo virolaisen ystäväsi sanoma.
      Minulla on monet lasit muovipussissa odottamassa kierrätykseen vientiä. Keräsin ne pöytälaatikoista tavaroita järjestellessäni. En vieläkään tarvitse laseja niin paljon, että osaisin käyttää niitä kokoaikaisesti, silti minulla on ollut monet lukulasit ja monitehot, joita käytän vain kaukokatsomiseen.

      Poista