perjantai 8. maaliskuuta 2019

Naisellista ja inhimillistä


Marilyn Monroe, Hollywood 1952, kuva: Philippe Halsman

Miehillä on yleensä enemmän lihasta kuin naisilla, mutta kyllä vähemmilläkin lihaksilla pärjää ihan hyvin sekä naisten että miesten töissä nykyään. 
Marilyn Monroe treenaa kuvassa pienillä painoilla. Minulla on vielä pienemmät, joita niitäkään en muista käyttää.

Tämän vuoden kansainvälisen naistenpäivän elokuvaksi suosittelen intialaista Rayka Zehtabchin ohjaamaa lyhytdokumenttia Period. End of Sentence. Se löytyy Netflixistä. Tämän vuoksi kannattaa vaikka ottaa Netflix kuukaudeksi, se maksaa alle kympin muistaakseni.

Katselin äskettäin sarjan Dirty John, joka perustuu tositapahtumiin. Niiden pohjalta on Netflixissä myös dokumenttielokuva. Päähenkilö Debra Newell on nainen, joka antoi rakkauden kaipuussaan psykopaattisen miehen huiputtaa itseään. Debran tavalla sinisilmäinen, pehmeä ja mukautuvainen ei kannata olla, mutta muutoin peräänkuulutan naisellisuutta kaikkine siihen perinteisesti yhdistettyine piirteineen, joita ovat Wikipedian mukaan lempeys, empatia, sensitiivisyys, huolehtivuus, herttaisuus, myötätunto, suvaitsevaisuus, hoivaavuus, kunnioittavuus ja halu saada huolenpitoa.

Ehdotan naiset, että tänä naistenpäivänä pysähtyisimme juhlimaan naisellisuutta ilman loputonta pyrkimistä johonkin tai joksikin. Pysähdytään, relataan, nautitaan, annetaan miesten hemmotella meitä. (Miten minusta tuntuu, että saan tämän ehdotukseni takia osakseni paheksuntaa?)

Minusta naiselliset piirteet ovat hyviä piirteitä ihmisessä. Eivät ne ole vieraita myöskään miehissä, ja kyllä naisillakin on maskuliinisiksi tyypiteltyjä ominaisuuksia, jotka myös ovat tärkeitä.



Tämä kuva on newyorkilaisen Sarah Andersenin sarjakuvakirjasta Big Mushy Happy Lump, joka on suomennettu turhan selittävästi Elämänhallinta on illuusio. 

Itse olen aina viihtynyt hyvin tyttönä ja naisena, en ole koskaan kokenut olevani missään naisellisuuden ansassa. Minulla on ollut paljon liikkumatilaa ja vapaus valita oma tyylini olla ihminen, mistä kiitos kuuluu valtion takaamalle opintolainalle. Olen mielestäni myös saanut arvostusta, sekä sukupuoleen liittyvää että muuta. Lucky me! Samalla tavalla onnekkaita näen kyllä muitakin ympärilläni. 
Toista on suurella osalla naisista Euroopan ulkopuolella. He tarvitsevat meidän tukeamme. Se työ voisi olla feminismin keskiössä.

Luin eilen toimittaja Arla Kanervan kirjan Taiteen musta kirja, johon hän on kirjoittanut miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet naisia huonosti. Suurin osa on edesmenneitä, mutta joukossa on aikalaisiakin.
En ymmärrä, mihin tällaisella kirjalla pyritään. Haluaisin ymmärtää. 
Kirjan nimi kuulostaa me too -parodioinnilta, mutta ei ole sitä, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitettu. Alaotsikkona on Miesten mielivallan historiaa.
Esipuheessa sanotaan, että tämä on kirja rakenteista, mutta oikeasti siinä on vain yhteen kerättynä niitä samoja tuttuja kertomuksia, mitä on selvitelty elämäkerroissa ja sanoma- sekä aikakauslehtien jutuissa.
Lopussa on muutaman rivin kappale, jossa tähdennetään, että kaiken edellä kerrotun jälkeen on alleviivattava, että useimmat miehet ovat aivan kunnollisia miehiä.
Miksi tällainen kirja sitten? Mitkä mahtavat olla sen positiiviset vaikutukset ja mitkä negatiiviset?
Onko tarkoitus, että nyt pitää boikotoida Pablo Picasson kuvataidetta ja Roman Polanskin elokuvia? Innokkaana lehtien ja elämäkertakirjojen lukijana olen tiennyt kirjassa mainittujen miesten yksityiselämästä aina, samoin monen muun pahuudestaan kuulun. Olen samaan aikaan pitänyt heidän taiteestaan.
Jos joku nuorempi tai vähemmän lukenut ihminen ei tunne näitä tarinoita, niin mitä hyötyä tai iloa hänelle näistä listoista on?
Rakastan Nina Simonen musiikkia, vaikka hän on hyökännyt useiden miesten kimppuun, ampunut levy-yhtiön johtajaa, koska epäili tätä epärehelliseksi ja naapurin poikaa, koska tämän nauru häiritsi hänen keskittymistään. Simonen väkivaltaiset puuskat eivät saa hänen lauluaan Black is the Color of my True Love's Hair kuulostamaan yhtään sen huonommalta kuin jos hän olisi ollut itse lempeys miehiä kohtaan. 
Elämä on monimutkaista ja säröjensä vaivaamat ihmiset arvaamattomia. Yksityiselämä on syytä erottaa ihmisen työelämästä, aina, meillä kaikilla. Muutoin mennään ilmiantokulttuuriin, jossa ihminen ei ole turvassa missään. Historia on osoittanut, että sellaisessa ilmapiirissä kulttuuri ensin yksipuolistuu ja sitten tukahtuu.

Inhimillisyydestä puheenollen psykoterapeutti Maaret Kallio mainitsi 28.2. Helsingin Sanomien kolumnissaan, että mikrokohtaamiset ihmisten välillä ovat hyvin tärkeitä ja niissä on voimaa. Mikrokohtaamisilla hän tarkoittaa ohimeneviä hetkiä tuntemattomien kanssa. Voi hymyillä kahvilassa, ottaa katsekontaktia kadulla ja jutustella uimahallin saunassa. Huomioiminen osoittaa, että emme ole vain välineitä toisillemme, ja pienikin kohtaaminen vahvistaa hyvinvointia. 
Ajattelin, että johan on aikoihin eletty, kun tällaisestakin pitää muistuttaa, mutta annas olla, osuin juontaja Tuomas Enbusken kolumniin, jossa hän valittaa, miten häntä introverttiparkaa häirittiin ratikassa. Hän oli juuri istunut napit korvissa ja lukenut puhelimeltaan Seiska-lehteä, kun joku vanhempi ihminen oli huomauttanut poisvetäytymisestä (etsi varmaan puhekumppania, tulkitsen) jolloin hän kiskaisi napit korvistaan, nousi seisomaan ja vaati "Viihdytä minua". Semmoinen mikrokohtaaminen.  
Minä olen tyytyväinen, kun otin kaksi mikrokontaktia K-Supermarketissa tänään. Ensin juttelin kahvihyllyä täyttävän myyjän kanssa ja kiittelin, että heillä on minun tämänhetkistä mielikahviani Arvid Nordquistin tummapaahtoista Amigas -kahvia, grown by women. Siis naisten kahviviljelmien tuotantoa! Toinen mikrokohtaaminen oli kassalla, jossa osoitin myötätuntoa kassavirkailijalle, jolla oli yskää ja toivotin tsemppiä. Hyvä minä, liian usein omissa ajatuksissani kulkeva mörökölli.

Anna-lehden tuoreimmassa numerossa esitellään viisi suomalaista tiedenaista tieteen huipulta ja pariskunta, joka oli adoptoinut kaksi hylättyä lasta Etelä-Afrikasta. Juuri tällaisia naistenpäivän juttuja toivon ja arvostan. Kiitos!

Luen parhaillaan Teemu Keskisarjan tietokirjaa Aleksis Kivestä. Aleksille, hulivilille, jonka hulluus lopulta voitti, naiset olivat paljolti haavekuvia. Hänelle miehenä ja ihmisenä oleminen oli vaikeaa.
Varhaisessa näytelmässään Canzio A Kiwi "hupailee ei-neitimäisen ihanteen": Miehen luonnossa tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä valmiina ampumaan ulos, koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskentällä.

Marilyn aloitti tämän jutun, Iso Arska lopettakoon. Molemmat kuvat ovat postikorteista. Minua naurattaa hulluna tämä loppukuva, en koskaan totu siihen. 

Iloista naistenpäivää, hyvät Naiset ja Herrat! Herrat muistakaa - ruusuja Elämänne Naiselle!



Arnold Schwarzenegger, Sydney, Australia, 1980, kuva: George Butler




Lisäys 9.3.
Keskustelu on käynyt vilkkaana tämän kirjoitukseni kommenteissa. Lisään vielä linkin Tiian blogiin, jossa hän kirjoittaa, miten ei edes halua kukkia, koska tietää, miten huonosti joillain muilla naisilla on tässä maailmassa. Tiialla on myös postauksessaan karuja tilastoja.
Ei kukkia minulle tänään kiitos

Toinen lisäys 10.3.
Antti Holmalla on myös kiva kirjoitus blogissaan Harpunsoittajanvaimo. Antti toteaa, että tietenkin myös naistenpäivänä pitäisi kehitellä kuuma kannaotto asiaan, milloinkas on sitten miestenpäivä ja onko järkeä viettää sukupuolisesti jaottelevia päiviä ollenkaan. Lisäksi Antti on keksinyt uusia juhlimisen aiheita.
Uusia juhlapäiviä

23 kommenttia:

  1. Hyvää naistenpäivää tosiaan! Mikrokohtaaminen tämäkin, emmehän tosielämässä ole tavanneet, vaikka blogien palstoilla melko usein. Mainio juttu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin sinne, Lissu!
      Blogikohtaamiset ovat tosiaan hienoja mikrokohtaamisia. Näissä on sekin hyvä puoli, että ne ovat helppoja, ei tarvitse järkätä mitään, kunhan praataa.

      Poista
  2. Hyvä juttu taas kerran Marjatta! Sensuurimiekka heiluu taiteilijoiden yllä herkkänä monessa tapauksessa yksityiselämän perusteella. Olin Michael Jackson-fani ja minun pitäisi ilmeisesti olla olematta hänen eriskummallisen elämänsä ja pedofiiliepäilyjen takia. En osta sitä pakettia.

    Sen sijaan Teemu Keskisarjaan minulle on kerääntynyt negatiivista latausta. Hänhän ei olekaan taiteilija vaan historioitsija ja sen kautta myös yhteiskunnallinen vaikuttaja. En ole pitänyt siitä äksystä tyylistä, jolla hän sylkee asiansa haastatteluissa. Viimeinen pisara oli Talouselämän haastattelu, jossa hän oli ominut ihmisroska-käsitteen ihan asiallisesti käyttöön ja lateli sitten wahlrooslaista yhteiskuntapolitiikkaa. Hyvin Keskisarja joka tapauksessa kirjoittaa.

    Hyvää naistenpäivää! On kivaa olla nainen. Tarkkana pitää tasa-arvosta olla, varsinkin nykyään kun konservatiivinen tuuli myrskyää yli maapallon. Siinä naiset ovat aina menettäjiä, jos eivät pidä puoliaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keskisarjan habituksessa on jotain erikoista. Olen huomannut sen joskus tv-keskustelijoista ja siitä, mitä tutut kertoivat hänen eräästä luennostaan täällä. Olen ajatellut, että se kuuluu hänen tiiviiseen omaan asiaansa keskittymiseen, jolloin muu jää toisarvoiseksi ja "boheemius" korostuu. Mutta voi, olen niin luullut hänen ajattelevan vasemmistolaisesti.
      Radiosta kuuntelin yhden luennon, jossa hän oli loistava, hyvä ja elävä puhuja. Ristiriitainen persoona.

      Kirjoittaessa Keskisarjalla on huikean innostuneen ja eläytyvän tutkijan ote. Saapasnahkatornin alkusanoissa hän pahoittelee, ettei saa Kiveä haastateltavaksi, niin että voisi kysyä tärkeitä kysymyksiä, joita arkistot eivät valota, kuten "Mitä hittoa merkitsee Seitsemän veljeksen saapasnahka-torni?" ja "Mikä hulluus päähäsi rynkäsi tuskan päivinä?".

      Olen samaa mieltä, tarkkana on oltava ja valittava ketä äänestää, meilläkin. Konservatiivisuus tarkoittaa aina huonoa naisille. Tämä on jo nähty Trumpin USA:ssa, Erdoganin Turkissa, Orbánin Unkarissa ja monessa muussa maassa. Olen kyllä hieman huolissani muutoksista meidän puolueiden kannatusprosenteissa.

      Mutta siis, muistetaan, että on ihanaa olla nainen maassa, jossa on rauha ja vapaus!

      Poista
  3. Viisaita kirjoitat. Pienten kohtaamisten merkitystä ei voi vähätellä, inhimillisyys ja sivistys nousevat sieltä.

    Nykyfeminismin kovuutta ja ehdottomuutta ihmettelen minäkin. Eihän taidetta (kirjallisuutta, kuvataidetta, elokuvataidetta) voi sukupuolittaa tai sulloa yksiin hyväksyttyihin raameihin saati tarkastella vain tekijän yksityiselämän kautta. Taiteenhan kuuluu ravistella ja herätellä, saada näkemään jotakin uudessa valossa. Menetetään paljon, jos kieltäydytään katsomasta esimerkiksi Polanskin ja Lars von Trierin elokuvia vain heidän henkilönsä vuoksi. Toisaalta sellainen kertoo katsojasta enemmän kuin tekijästä.

    Iloista, naisellista ja inhimillistä naistenpäivää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos la plume!

      Ajattelin itsekin tuossa eilen kirjoittaessani Lars von Trieriä, jonka elokuvien fani olen. Hän on vaikea ihminen, ja juuri siitä vaikeudesta on syntynyt harvinaista taidetta.

      Jotkut näyttelijät eivät ehkä enää sitoudu elokuvaprojekteihin kuten ennen. Ollaan kiinnostuneempia omasta mukavuudesta kuin lopputuloksesta. Ei saisi olla kylmä eikä kuuma, vaikka sotakuvauksissa se on lähes välttämätöntä, eikä torakkaa saisi laittaa käden päälle. No, onneksi nykytekniikalla ne torakat voidaan lisätä jälkikäteen.
      Eräs harrastajanäyttelijä sanoi minulle, että näytelmän ja elokuvan tekemisessä pitää olla valmiina venymään extreme- suorituksiin, siis myös harrastetasolla.

      Poista
  4. Viisaita sanoja taas kerran, Marjatta. On etuoikeus saada elää naisena, etenkin jos saa elää kokematta syrjintää, vähättelyä ja naiseuden eteen pantuja esteitä. Hienoa, ettei sinulle ole koskaan tullut henkilökohtaista harmia epätasa-arvokysymyksistä. Kirjoitin itse vähän toisenlaisen tarinan tänään, mutta olen silti samaa mieltä kanssasi: naiseudesta pitää nauttia ja ihminen on viisas, jos hän osaa antautua hemmottelulle. En ikinä esim. kieltäytyisi miehen maksamasta ravintolaillallisesta siksi, että se olisi jotenkin ahdistavan epätasa-arvoista. Sehän on huomionosoitus? Jos huomioisimme toisiamme enemmän ihmisinä, voisimme vapaammin myös nauttia elostamme siinä sukupuolessa, johon olemme syntyneet tai vaihtoehtoisesti sen sukupuolisena, jollaiseksi itsemme koemme.
    Aivan mahtavan hauska tuo viimeinen kuva :) Ihanaa naistenpäivää sinulle ja kaikille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Esmeralda! Sinulla on myös monipuolinen ja raikas kirjoitus. Nautin siitä.

      Arvostava huomioiminen on tärkeää. On ihan eri asia, kohtaako toisen niin, että haluaa ymmärtää häntä vai halukkaana tuomitsemaan.

      Kun minä olin nuori 60-luvulla, niin miehet ottivat pakkasellakin kadulla vastaan tullessaan turkishatun pois päästään tervehtiessä, avasivat ovia naisille enemmän kuin nykyään ynnä muuta sellaista. Jossain vaiheessa hyvistä tavoista luopuminen alettiin nähdä tasa-arvoasiana. Selitettiin, että kun nainen ja mies ovat kavereita, niin ei siinä mitään liehittelyä tarvita. Samaan aikaan alettiin myös puhua seksistä ja rakkaudesta toisistaan erillisinä asioina ja selittää, että hyvä kaveri voi olla myös tilapäinen seksikaveri. Ravintolaillallisen maksaminen kuuluu minusta tähän samaan aihepiiriin, romantiikan merkitykseen. Toisille se on tärkeää, toisille ei.

      Poista
    2. Kiitos Marjatta! Arvostava huomioiminen, siinä todella 2000-luvun kehityskohde ihmispopulaatiolle. Tai ainakin suomalaisille. Kaipaan myös vanhan ajan käytästapoja. Ei niistä mitään haittaakaan ole. Romantiikkaa on nykymaailmassa aika vähän, kaltaiselleni romantikolle liian vähän. Onneksi kotona riittävästi :) Tuntuu, että romantiikan rappio on lopulta kiinni myös siitä, että ihmiset eivät jaksa enää nähdä vaivaa toisen ihmisen eteen. Yksilökeskeisyys on kehittynyt liiallisuuksiin. Mutta maassa maan tavalla, ajassa ajan.

      Poista
    3. Eilen oli kaksi hienoa tilannetta. Roskisreissulla osuimme vastakkain erään Pepen kanssa (ei mikään ulkomaalainen vaan ihan Pertti, 90v) ja hän siirsi roskapussit samaan käteen ja nosti vapautunella kädellään lippalakkiaan ohittaessamme. Ahh!
      Myöhemmin kirjastosta tullessani huomasin Erkin, 93v kilistävän seinänaapurimme, vähän nuoremman naisen, ovikelloa ruusukimpun kera. Ahh!
      Meillä on ihan tavallinen kerrostalo, mutta talon asukkaiden keski-ikä on varmaan lähellä 80.

      Poista
  5. En itse ihan irvissä hampain tasa-arvon puolesta taistele ja naisena minun on aina ollut ja on hyvä olla. Mikään passauttajatyyppi en halua olla.
    Ehkä voisin lukeutua tuohon sarjakuvan olen- kova muija- uhoon, luulottelen vähän enempi ja sitten tartten apuja ja tykkään myös saada ja ottaa vastaan!
    Marilyn on nätti farkuissakin punttisalilla. Kyllä mullakin puntit bon, mutta enempi käytään palloa ja kuminahuhaa.
    Ja tänäisen Naistenpäivän kunniaksi luen.
    Mukavaa juhlapäivän iltaa arvoisat naiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen, että moni tunnistaa itsensä tuosta Kova muija -kuvasta. Itselläni on ainakin ollut tuollaisia uhon, nöyrtymisen ja mielensäpahoittamisen hetkiä.

      Me suomalaiset naiset ollaan kyllä kovia tyyppejä, otetaan mielellään pomon rooli perheessä ja hoidetaan kaikki asiat. Tiedän naisia, jotka leipovat aina itse äitienpäiväkakkunsa ja ostavat onnittelukukkansa.
      Moni ulkomaalainen mies on ollut ihmeissään, kun on tottunut kotimaassaan isompaan rooliin.

      Toivottavasti sinulla on ollut kiva päivä lukemisen parissa. Me käytiin oikein ravintolassa lounaalla pitkästä aikaa, juhlistamassa paitsi naistenpäivää, niin sitä, että mies saa kävellä tavallisilla kengillä (leikkauksessa laitetut teräspiikit vedettiin pois varpaista ja nyt pitää opetella pois viiden viikon kantapäillä kävelystä) ja minä selvisin flunssasta omahoidolla.

      Nyt Aleksis Kiven elämänkertomuksen pariin sellaisena kuin Keskisarja sen näkee.

      Poista
  6. Minusta on hyvä, että huono käytös tuodaan esille kohdistui se sitten naisiin, miehiin tai lapsiin. Seksuaalinen ahdistelu on ikävää käytöstä ja jos se saadaan julkisuudella vähennettyä niin lisää julkisuutta sellaisille hyypiöille.

    Tsiisus sentään, että ne opintolainat tulivat kalliiksi 25% korolla. Sain onneksi opintorahaakin.
    Kyllä se miesten päiväkin olisi hyvä olla. Hyvää naisten päivää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho, ei meidän ajan opintolainoilla kyllä noin hurjia korkoja ollut. Opintoraha 60-luvun lopussa ja 70-luvun alussa oli aivan nimellinen, mutta minä olin aina töissä opiskelun ohessa, joten en voi valittaa. Asuminen oli yhdessä jaetussa huoneessa toisen opiskelijan kanssa. Siitä en pitänyt yhtään, mutta onneksi sain lopulta viimeisenä vuonna oman pikkuruisen huoneen.

      On hyvä, että huono käytös tuodaan esiin, mutta Mai oletko tyytyväinen niihin tapoihin, miten sitä on tuotu esiin tässä metoo-liikehdinnässä?
      Facebook-ryhmässä kerätyillä nimettömillä syytöksillä törkeästä käytöksestä ajetaan puolustuskyvytön henkilö, mies, ulos työpaikastaan ja myös jo suunnitellut työt perutaan, koska maine on niin tärkeä niissä tehtävissä. Eihän nimettömiä vastaan voi edes puolustautua. Kukaan juoruryhmän naisista ei tule ulos omalla nimellään eikä mitään syytteitä nosteta mistään.
      Toisessa tapauksessa moneen kertaan huonoa johtajuuttaan anteeksi pyytänyt päätyy etsimään töitä ulkomailta ja vielä sinnekin seurataan ja lähetetään perään "tietoa" jolla mustamaalataan ko henkilöä niille, jotka ovat tarjoamassa töitä. Suomessa kukaan ei ole ilmeisesti ajautunut itsemurhaan metoo-iskujen aiheuttaman ahdingon vuoksi, muualla on.
      Edes murhasta vankilassa istunut ei varmaan joudu olemaan koko loppuelämäänsä niin merkitty mies kuin kapakassa örveltänyt miestaiteilija.
      Minusta nämä ylilyönnit ovat olleet naisilta kauhean epäkypsää ja epäreilua toimintaa, sellaista koulupihan tyttöjengin viekasta julmuutta.

      Kaikki oikeasti seksuaalista väkivaltaa harrastaneet pitäisi saada tuomiolle, samalla tavalla kuin muutkin rikolliset, ja sitten kuntoutukseen. Pelkkä vankila tuskin auttaa.

      Poista
    2. Tottakai ylilyöntejä seuraa, mutta huomioi myös ne uhrit, joiden loppuelämä on pilalla.
      Olen ollut töissä psykiatrian sairaalakoulussa, jossa yritetään auttaa näitä nuoria tyttöjä elämässä eteenpäin, jotka ovat joutuneet uhreiksi.
      Yhteiskunnassa on jotain perustavanlaatuista mätää, kun suojellaan tekijöitä eikä uhreja. Uhrit eivät selviä koko loppuelämänsä aikana.

      Poista
    3. Niin mutta monet näistä julkisuuteen nostetuista miehistä eivät ole pilanneet kenenkään tytön elämää. He ovat sijaiskärsijöitä oikeille raiskaajille. En ymmärrä sitä, että jonkun itsemurha huitaistaan sivuun 'oheisvahinkona'. Tätä termiä kuulin tv-keskustelussa käytettävän. Ruotsissa oli sellainenkin tapaus, jossa musta mies oli syytettynä, hups oli erehdytty, musta mikä musta.
      Joskus kun innostutaan, niin joukossa tehdään sellaista pahaa, mitä yksin ei tehtäisi.
      On näitä rikostapauksia, joissa nuoret ovat murrosiän hölmöyksissään huvikseen syyttäneet opettajaansa seksuaalisesta häirinnästä tajuamatta tekonsa vakavuutta, kunnes vuosien kuluttua totuus paljastuu, kun jonkun pilailijan syyllisyydentunto käy liian raskaaksi. Uhreina on ollut sekä naisia että miehiä.
      Joissain näissä nettivainoissa on myös tarkoitus ja hupi pyhittänyt keinot ja mukana on ollut sellaisia, jotka eivät ole edes koskaan tavanneet huonosta käyttäytymisetä syytettyä. On vain ollut kivaa tuntea yhteishenkeä jännittävän asian ympärillä.

      Kaikille seksuaalisen väkivallan uhreille pitäisi järjestää mitä tehokkainta kuntoutusta. Siinä ei ainakaan saisi säästää!

      Poista
    4. Jatkan vielä tähän äsken kävellessä miettimääni. Miten voi olla, että me olemme Suomessa EU-maiden raiskaustilastojen kärjessä? Itsemurhatilastot tuntuvat ihan oikeilta, minäkin olen tuntenut kymmenkunta itsemurhan tekijää ja kuullut paljon useammasta, mutta en yhtään raiskauksen kokenutta tai raiskaajaa. Meillä on kaiken lisäksi vanheneva väestö, luulisi väkivallan vähenevän ikääntyessä. No, sama ikätilanne on muuallakin EU:n alueella. Jotkut syyttävät maahanmuuttajia, mutta silloin pitää vertailla lukuja, miten todella paljon heitä on esim. Saksassa ja miten vähän meillä, ja meillä on ollut sama sijoitus väkivaltatilastoissa ennenkin.
      Onko tässä kyse siitä, miten avoimia ollaan kyselyissä? Salataanko näitä jopa nimettömissä kyselyissä katolisissa maissa?
      Ja taas se kysymys: Suomi maailman onnellisin maa? Miten nämä tilastot sopivat siihen mittaukseen?

      Poista
  7. Toistanpa Kirjavinkeistä:

    'Ja voihan olla että ilman persoonallisia poikkeavuuksia – ’kummallisuuksia’ – ei näiltä nyt tuomituilta taiteilijoilta olisi syntynyt minkään tasoista taidetta!'

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Originelleja ihmisiä on ollut aina olemassa ja heitä tarvitaan.
      Nyt kulttuurielämässä puristetaan yhteen muottiin enemmän kuin koskaan sitten 70-luvun. Taiteessa jos missä pitäisi vallita runsaus ja kirjavuus. Uudistajat löytyvät aina ääriltä, ei konformisteista.

      Antti Majander kertoo eilisessä Näkökulma-kolumnissaan, että ulkoministeriön This is Finland -sivustolla Suomen kirjallisuutta edustamaan on valittu 13 naista. Kun katson sitä listaa, niin minä kyllä vaihtaisin parin vähemmän kirjallisuuden alalla saavuttaneen nimen tilalle esim. Olli Jalosen. Jotkut selittävät tällaisia 'all female' -valintoja sillä, että nyt on naisten vuoro. Minä toivoisin, että edustuslistoilla ei olisi mitään kiintiöperiaatetta (todella noloa!), vaan että niihin valittaisiin parhaita.

      Ei kirjoja voi myöskään arvottaa sillä mitä sukupuolta kirjailija on ja mitä hänen romaanihahmonsa ovat. Arvostelijoissakin on niitä, joille nämä ovat niitä tärkeimpiä kriteerejä.
      Entä kustantamot? Itsekin olen lukenut paljon enemmän naiskirjailjoiden kirjoja (laskin huvikseni, kun huomasin, että blogeissa tehtiin vuodenvaihteessa hienoja laskelmia ja kaavioita omista lukemisista), mutta en missään nimessä toivo, ettei miehiltä julkaistaisi mitään. Mielikirjailijoissani on molempia; olen tykästynyt heidän tyyliinsä riippumatta siitä, mitä sukupuolta he ovat.

      Poista
    2. 'en missään nimessä toivo, ettei miehiltä julkaistaisi mitään.'

      Hyvä heitto nitistäjien suuntaan. :)

      Poista
  8. Onpa taas sinulta mielenkiintoinen postaus. Metoo-liikettä en ollenkaan ymmärrä. Asiat pitäisi selvittää silloin, kun ne ovat tapahtuneet, ei jälkeenpäin vuosienkin päästä.
    Minä olen painiskellut pääni sisällä sukupuolineutraalius asian tiimoilta enkä millään voi hyväksyä, että lapsia ei enää saisi sanoa tytöiksi tai pojiksi. Homouden, lesbouden ja biseksualisuuden ymmärrän. Ei ole helppoa, jos tuntee elävänsä 'väärässä sukupuolessa'. Savon Sanomien 2.3. Ihmiset ja ilmiöt henkilökuvassa on mies Markku-Pekka, joka nyt on Minna-Maaria. Markku-Pekka sai kaksi lasta mutta ero tuli lopulta. Lasten oli helpompi hyväksyä, että isä pukeutuukin naisten vaatteisiin.

    Naistenpäivä meni itseltäni ohi ilman sen kummempia muistamisia. Naismaiset miehet eivät sytytä minua muttei Iso-Arska muskelitkaan :). Tavallinen suomalainen mies on ihan hyvä. Hemmottelukin piilotetaan jännästi mutta kyllä nainen sen aistii. Edesmennyt mieheni osasi laittaa ruokaa ja samoin nykyinen kaveri. Siinä minulle hemmottelua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei oikeutta noin voi jakaa.

      Sukupuolisensitiivisyys on minusta hieno juttu, seurataan herkkänä mitä lapsi haluaa eikä rajoiteta häntä turhaan, mutta tuo neutraalius on minusta jonkinlaista kokeilua ja väkivallan tekoa lapselle, jota meidän pitäisi valmistaa tähän olemassaolevaan yhteiskuntaan.
      Pienin lapsenlapseni selittää usein:"Miä olen tyttö, mummi on nainen..." ihan samalla tavalla kuin että joku on vauva ja joku on iso. Hän on hyvin tyttömäinen olemukseltaan, miksi hänen tietoaan omasta itsestään pitäisi hämärtää?
      Sukupuolineutraaliudella ei myöskään auteta väärään sukupuoleen syntyneitä tai muunsukupuolisia. Kyllä he tietävät, että suurimmalle osalle nämä asiat ovat selkeitä, ja transsukupuoliset pyrkivät korjauksilla juuri siihen samaan selkeyteen.

      Minustakin rakkauden teot ovat parasta rakkautta. Minä koen sellaista myös paljon. Mieheni pumppaa pyörääni ilmat, tekee raskaimmat siivoustyöt, on meidän "kamreeri" raha-asioissa eli hoitaa kaikki vakuutukset yms. ja vastaa kodin teknisistä laitteista.

      Voi tuota Arskaa! Nuorempana minä pidin vain laihoista, kaposista runopojista. Silloin kehonrakentajia pidettiin vähän tyhminä. Nykyään monennäköiset miehet viehättävät silmääni, mutta vähiten lihaskimput. :) Voi näitä meidän puheenaiheita! Pitäähän elämässä olla kaiken vakavan ohessa myös höpöä ja söpöä.

      Poista
  9. Olen lisännyt kirjoitukseni loppuun linkit kahteen blogiin, jotka eivät ole kirjablogeja. Molemmissa on kiinnnostava naistenpäiväkirjoitus.
    Käykää kurkkaamassa!

    VastaaPoista