tiistai 30. toukokuuta 2017

Karl Ove Knausgård, Kevät



Olen lukenut Karl Ove Knausgårdin omaan elämään perustuvan Taisteluni-sarjan viimeistä osaa vaille. Pidän sarjaa vangitsevana. Mikä siinä vangitsee on miehen eksistentiaalinen etsintä, jossa lukija saa olla osallisena. Se, mitä kirjan minä-kertoja ymmärtää ja oivaltaa, sen saa lukijakin kokea. Arkiset tapahtumat ja päähenkilön päänsisäiset tapahtumat, muistelu ja pohdinta, limittyvät, kuten elämässä yleensä.
Alkuun näiden kirjojen ilmestyttyä pohdittiin, onko kaikki varmasti totta. Se on turha kysymys, autofiktion totuus on fiktiivistä. Mitä muuta se voisi olla! 

Tämän mammuttimaisen kirjoitusurakan (noin 3500 sivua julkaistuna parissa vuodessa, 2009 - 2011)  jälkeen Knausgård vakuutti, että kaikki on sanottu ja kirjoja ei tule enää. Hyvin pian väsymys onneksi haihtui ja kuulin elpyneen kirjailijan sanovan jossain haastattelussa, että häntä kiinnostaisi kirjoittaa esseitä. 
Knausgårdilta onkin julkaistu Taisteluiden jälkeen paitsi vielä suomentamaton esseekirja Sjelens Amerika myös kaksi kuvateosta yhdessä valokuvaaja Thomas Wågeströmin kanssa ja kirja Hjemme/Borte, joka sisältää kirjeenvaihtoa kirjailija Fredrik Ekelundin kanssa. Näiden lisäksi hän on kirjoittanut uuden viimeistä osaa vaille olevan sarjan, jonka osat on nimetty vuodenaikojen mukaan. Syksy, Talvi ja Kevät on suomennettu sitä mukaa kuin ne ovat ilmestyneet alkukielellä. Norjaksi nämä ovat muodossa Syksystä, Talvesta jne. Minä pitäisin enemmän tästä esseemäisestä otsikosta.
Syksy ja Talvi ovat lyhytproosaa. En ole lukenut niitä vielä. Jotkut ovat kehuneet kirjoja, jotkut pitäneet välitöinä. 

Sen sijaan luin viimeisimmän Kevät (2017), alkuteos Om Våren (2016). Tämä on hyvä! Ihan kuin Knausgård olisi taistellut pitkissä romaaneissaan tätä tiiviimpää ja kirkkaampaa muotoa kohti. 

Keväässä Knausgård palaa etsintäänsä. Takakannen otteessa Aftenpostenin arvostelusta kirjaa kutsutaankin nimellä Taisteluni 7. 

Kevät on yhdenpäivänromaani. Minäkertoja, isä, hoitaa lapset aamulla kouluun ja päiväkotiin ja lähtee ajelemaan pienimmän, muutaman kuukauden ikäisen vauvan, kanssa katsomaan perheen äitiä sairaalaan. Matkalla hän kertoo pikkuiselle perhe-elämän vaikeasta jaksosta, joka kärjistyi puoli vuotta ennen tämän syntymää siihen, että hänet kutsuttiin tapaamaan lastensuojelun työntekijöitä. Vaikka kyseessä oli rutiinitapaaminen - niin tehtiin aina kun tapahtui sellaista mitä meillä oli tapahtunut - niin perheenisä kokee suurta häpeää ja pelkoa siitä, että on lähestymässä tilannetta, jossa menettää ohjat oman perheensä suhteen. Tämä heti alussa kerrottuna toimii täkynä lukijalle: mitä oikein tapahtui? 

Kahdessa kohdassa yhteisen kommelluksia sisältävän matkan aikana isähahmo pohtii, miksi ryhtyi kirjoittamaan eräänlaista päiväkirjaa tai pitkää kirjettä tälle perheen neljännelle lapselle jo ennen hänen syntymäänsä. Muut parin vuoden välein syntyneet lapset olivat jo hitsautuneet yhteen eikä iltatähti jakaisi heidän kanssaan yhteistä historiaa. Siinä yksi syy omistaa kirja perheen uudelle tulokkaalle.
Tiesin, että sinusta olisi kirjoitusteni lukijaksi aikaisintaan kuusitoistavuotiaana, tein sen siis lopuksi lähinnä itseni vuoksi, yritin kai sillä tavalla valmistautua tulevaan, nähdä elämämme sinun silmilläsi. Tehdä sinulle tilaa. 

Toisessa kohdassa isä pahoittelee omaa vetäytymisen tarvettaan, minkä vuoksi yksinäinen elämä näppäimistön edessä luontuu häneltä parhaiten. 
Se ei ole mikään hyvä ja muiden kannalta toivottava piirre, mutta se tulee sinulle tutuksi, ja taidan kirjoittaa siitä tässä juuri siitä syystä, sinulle anteeksipyynnnöksi, jonka saat kun aikanasi luet tämän. Haluan, että lukiessasi ajattelet minusta hyvää. Ja meistä, perheestäsi, ja vaikeasta kesästämme.  

Imre Kertészillä on raivoisa Kaddish syntymättömälle lapselle. Knausgård on kirjoittanut kauniin, mietiskelevän rukouksen, kaddishin, syntyneelle lapselle. 

Mieheni luki tämän minun jälkeeni. Kysyin, mikä hänestä kirjassa on parasta. Hän sanoi, että se kuvaa hyvin nykyajan pohjoismaisen isän elämää. Pohjoismaiset isät ovat nykyään lastensa elämässä samalla tavalla kuin äidit.  
Minusta kirja kertoo myös siitä, miten tavattoman raskasta on, kun toisen vanhemman mielenterveys pettää. Kertoja ei valita eikä pidä lapsia taakkana, mutta selviytyminen kaikesta, mitä ennen on tehty kahdestaan ei ole helppoa. 

Seisoin siinä pitkän aikaa ja katselin iloisesti juttelevia ihmisiä pimenevässä illassa, juoksentelevia lapsia, kokosta nousevia oransseja liekkejä. Kun kumarruin katsomaan sinua, poskillani valui kyyneleitä. Sinä hymyilit nähdessäsi naamani tulevan lähelle, koska et tiennyt myöskään, mitä itku on. 

Ajattelin kirjaa lukiessani lastenkasvatusta ja sen teorioita. 
Samaan aikaan HS:ssa oli artikkeli, jossa korostettiin sitä, että lasta ei saa kannustaa kehumalla hänen ominaisuuksiaan, vaan ainoastaan tekemisiään. Ei siis näin: "Vau, oletpa hyvä piirtäjä, hieno piirros!", vaan näin: "Vau, oletpa harjoitellut ahkerasti, ja kun jatkat tähän malliin, niin kohta piirrät vieläkin parempia hevosia." Ja höpsön pöpsön! Minusta lasta ei saa lytätä, ei ominaisuuksia eikä taitoja, mutta kehua saa! Eivät lapset nyt niin paljon eroa aikuisista. Jos minulle laitetaan kommenttilootaan "Marjatta, näkee että olet ahkeroinut Knasu-kirjoituksesi eteen, harjoittele vaan lisää", niin ... hmm, olisikohan se jopa vähän ivallista. Mutta jos kiitellään, niin minähän rentoudun ja hurautan innostuksissani lisää kirjoituksia. 
Lapset ovat ihmisiä ja keskenään erilaisia. Luulen, että tuollainen tiikeriäitimäinen tuuppaaminen ja suoritusten korostaminen ovat useimmille lapsille vain pahasta. "Olet ihana" sen sijaan on hellyyttä, jossa ei vaadita mitään, vaan iloitaan toisen olemassaolosta. 
Tätä mietin, kun luin samaan aikaan HS:n kovin helpolta tuntuvia, mekaanisia kasvatusohjeita kannustamisesta taitolajina ja Knausgårdin mietteitä dynaamisesta asetelmasta perheessä, jossa sekä lapset että aikuiset muovautuvat yhteiselossa. 
Jokaisella lapsella on omat tarpeensa, joihin vanhemmat vastaavat yksilöllisesti, heidän ajattelunsa ja toimintansa ovat kuin nestettä, joka mukautuu lapsen muotoihin, täyttää kolot, mutta valuu ohi siellä missä on täyttä. 

Kirjan kieli on kaunista, taattua Knausgårdia. 

Suomennos on hyvä, siitä kiitos Jonna Joskitt-Pöyrylle!

Ja kansihan on upea. Kevät. (En löydä sen tekijää.) 


10 kommenttia:

  1. Kiinnostava bloggaus ja kirjakin. Itse ihmetyttää ilmiönä, tämä että ensin vetäydytään, ja sitten asiaa selitellään vetäytymällä naputtamaan koottuja selityksiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta Jokke, eikö se kirjailijan työ yleensäkin ole tuota, tarkkaillaan sivusta, tehdään huomioita ja vetäydytään kirjoittamaan?
      Tarkoitat varmaan K:n omasta perhe-elämästä "elämöimistä". Minäkin olen miettinyt kovasti sitä rajaa. Saa nähdä, tuleeko tulevaisuudessa lapsilta omia "vastauksia" kirjojen muodossa. Vaimohan oli muistaakseni todennut ensimmäisen kirjan nähtyään jotain sen suuntaista, että mikään ei tule enää olemaan samaa avioliitossa. Ja nythän he ovat eronneet, mikä ehkä näkyy sitten Kesä-kirjassa.
      Entä vaimon Linda Boström-Knausgårdin oman elämän aineksia sisältävät romaanit? Tähän asti hän on käsitellyt niissä lapsuuttaan, hienosti ja hienovaraisesti. Pidän Helioskatastrofia upeana kirjana, mutta hänen uusimmastaan en viehättynyt.

      Poista
    2. Totta, mutta minusta oma perhe pitää jättää tai ainakin lapset tarkastelun ja kirjoittelun ulkopuolelle, ja pointtini on siinä, että tällä tavoin hän vain toistaa vetäytymistään.
      Lindan kirjoja en ole lukenut, mutta luin kylläkin tämän, että hän käsittelee oman elämän eineksiä.

      Poista
    3. Joo, siinä ollaan aralla maaperällä. Omien lasten luonteiden puiminen esimerkiksi on sellaista, mikä minusta tuntuu pahalta, kun ajattelee, että itse tekisi omilleen niin.
      Erittäin kiinnostavaa näitä K:n kirjoja on lukea, mutta onko hän antanut lukijalle liikaa. Onko hän maksanut liian kovan hinnan äärimmäisestä avautumisestaan ja onko koko loppuelämä nyt anteeksipyytämistä?

      Lindan Tervetuloa Amerikkaan kuvaa sellaisen kauhean äidin, joka hätkähdyttää. Hän on sanonut, että tämä kirja on suoraan omaelämäkerrallista. Kun luin tuon jostain haastattelusta tuli mieleeni, että voi äiti parkaa. Samalla halusin lukea kirjan uudelleen tästä näkökulmasta. Olin pitänyt sitä täysfiktiona.

      Poista
  2. Minulle riitti Knausgårdin taistelut ensimmäiseen kirjaan, mutta olen lukenut molemmat Helioskatastrofin ja Tervetuloa Amerikkaan ja ne ovat todella hyviä psykologisia pienoisromaaneja. En ala etsimään mitään heidän avioliittoon liittyvää rivien välistä, vaan luen kirjat kirjoina.
    Eiköhän jokainen kirjailija ota omia ja lähipiirin tai sitten aiemmin eläneiden ihmisten kokemuksia kirjoihinsa. Kirjailijaluonne on varmasti sivustatarkkailijan rooli. Joistakin suomalaisistakin romaaneista on älähdetty ja nostettu meteliä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, hyvinkin vähästä ja turhasta on nostettu meteli ja kuviteltu kirjailijan omineen valittajan persoonan tekstiinsä. Riikka Ala-Harjan Maihinnousu oli sellainen, josta suivaantuneiden sukulaisten katsoin olleen liian herkkähipiäisiä.

      Knausgård on kirjoittanut sillä tavalla valtavirrasta poiketen, että hän on pyrkinytkin kirjoittamaan todellisuuden kuten se on ollut, henkilöt omilla nimillään jne. Hän on sanonut, että päätti tehdä kokeilun, voiko koko elämänsä siirtää kirjoitettuun muotoon, fiktiota apuna käyttäen.

      Katsoin silloin ensimmäisten Taisteluni -kirjojen julkaisun jälkeen dokkarin, jossa toimittaja kulki K:n mukana markkinointikeikalla USA:ssa (K:n veli oli myös tukena) ja toisen, jossa hän meni arkaillen vierailemaan omassa kotikylässään. Kyllä hänellä oli pelokas olo sen vuoksi, mitä oli tehnyt ja mikä olisi vastaanotto.
      Sukulaisethan nostivat kunnianloukkaussyytteen, mitä K. myös käsittelee jossain näistä kirjoistaan.

      Kaikesta tästä johtuen K:n kirjoja on vaikea lukea vain romaaneina.

      Toivon että hän pystyy irrottautumaan uusiin aiheisiin. Lukisin niin mielelläni lisää hänen tyylillään kirjoitettua.
      Onhan hänellä tuo esseekokoelma ruotsinnettuna ja kaksi romaania jo ennen tuota kokeiluaan, mammuttisarjaa, mutta ne ovatko ne vain norjaksi, Ute av verden ja En tid for alt.

      Poista
    2. Ajattelin just kyseisen kirjailijan kirjaa, joka oli myös Finlandiapalkintoehdokkaana ja minusta kirjailijan paras teos.

      Poista
    3. Joo, se oli outo tapaus.

      Aloin muistella suomalaisia autofiktioita. Onhan näitä, rajujakin: Jorma Ojaharju ja Pentti Saarikoski, suomenruotsalaisissa paljon, mm. Christer Kihlman, Märta ja Henrik Tikkanen, Merete Mazzarella. Mazzarellan tyylissä on itse asiassa paljon samaa kuin Knausgårdilla, omaa arkea ja välillä essehdintää. Pirkko Saisio, jonka viimeisin, kohtaamisista lapsenlapsen kanssa kirjoitettu Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on niin hauska.

      K. nousi tähdeksi varmaan juuri tuon kirjasarjansa laajuuden ja taiteellisen tinkimättömyytensä vuoksi.

      Poista
  3. Kiinnostavaa keskustelua Knausgårdista! Kiitos näkemyksistä. Olen väistellyt tätä mammuttitekstien kirjoittajaa. Ehkä voisin nyt tarttua ainakin miehen esseisiin på svenska tai vuodenaikasarjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lissu, kannattaa tarttua!
      Minä huomasin juuri, että minulla onkin nuo Kevättä edeltävät vuodenaikakirjat lainattujen kirjojen pinossani (25 muun joukossa ;)). Selasin niitä ja huomasin, että hyvää tekstiä. Nämä ovat niitä, joihin K. viittaa kun sanoo alkaneensa kirjoittaa päiväkirjaa/kirjettä vielä syntymättömälle, joka Keväässä on vauva ja loppusanoissa jo parivuotias.
      "Själens Amerika" kiinnostaa minuakin nyt eniten, ja voihan sitä välillä lukea myös på svenska.

      Poista