tiistai 28. helmikuuta 2017

Moonlight, La La Land ja muut, vähän juttua elokuvista

Moonlight, Little ja Blue 


Pari viikkoa on kulunut edellisestä kirjoituksestani. Anteeksi Rakas Blogini ja kaikki te, jotka olette jaksaneet käydä täällä lukemassa vanhoja kirjoituksia.

Kyse ei ole siitä, ettei olisi ollut kirjoitettavaa. Paljon on tullut luettua, nähtyä ja koettua. Nyt en tiedä, mistä alkaa, niin monesta asiasta olisi sanaseni sanottavana, se tärkeä Ikioma Mielipide. Jospa aloittaisin kertomalla muutamista elokuvista. 

Parhaan Oscarin valinta osui nappiin. 

Kävimme katsomassa kahden 14-vuotiaan kanssa niin La La Landin kuin Moonlightin, ja pidimme jälkimmäisestä. Pelkäsin koko ajan, että ennakkoon suitsutettu, tyhjänpäiväinen Lala saa palkintojen jaossa kaiken huomion ja puhutteleva Moonlight ohitetaan. 

La La Land on nimensä mukainen, Hollywoodia ja sen arvoja korostava musikaali. Filmikaupungin ympärillä norkoilee ihmisiä, joiden haaveena on, että heidät keksitään. Elämän suurin tavoite on menestys, joka tarkoittaa julkisuutta. Minusta elämän tarkoitus on olla onnellinen ja huomata kanssaihmiset, joten tämä ei paljon kiinnostanut. Mieheni nukahti kesken leffan ja minäkin melkein. Teinien mielestä kohoaminen pilviin tanssahtelemaan oli liikaa. Kai se oli kunnianosoitus jonkin vanhan elokuvan kuuluisalle kohtaukselle, samoin kuin muutamat steppikuviot. Varjokuvanakin piti esittää tanssia. 
Elokuva oli viimeisen päälle hiottu, mutta ei koskettanut tunteita eikä jättänyt mitään pohdiskeltavaa. Meidän raatimme oli harmissaan. 

Draamaelokuva Moonlight kuvaa slummissa kasvaneen ja sinne jämähtäneen Chironin elämää kolmessa näytöksessä, jotka on nimetty Little, Chiron ja Black. Elokuva perustuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue. Alussa Chironin elämään vaikuttaa eräs Blue ja lopussa eräs Kevin. Katsojalle jää sellainen olo, että ehkä Black-vaihe jää taakse ja ne hampaiden kultakuoret voi unohtaa. Arat katseet ja elämän koleus veivät minut niin syvästi mukaansa, että en vaihtanut asentoa koko elokuvan aikana. 
Paluumatkalla raatimme, me isovanhemmat ja teinit, oli ensin pitkään hiljaa ajatuksissaan. Sitten vakuutimme toisillemme, että olipas hyvä elokuva. Yksi sana kuvaamaan elokuvan jättämää tunnelmaa voisi olla kohottava. Mieleen jäi myös kuutamo ja sinisyys, loppukuvan haikea kauneus.

Viimeksi elokuvakerhossamme oli Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies. Se on tunnelmaltaan hymyilevä elokuva. Elokuva kertoo nyrkkeilijä Olli Mäestä ja sen ohella ajasta, jolloin Suomi oli vielä hyvin köyhä, eristäytynyt ja eriytynyt maa ja kaupunki-ja maalaiselämä erosivat toisistaan huimasti. Nuori nyrkkeilijä Olli Mäki ei perusta kaupallisesta julkisuudesta, kuten pitäisi, ja siihen asiaan vaikuttaa paljon ihana, selväjärkinen tyttöystävä Raija. Raijan roolin esittäjä Oona Airola on roolissaan täydellinen. Ammattilaisurheilua mittaillaan tämän raikkaan, sädehtivän nuoren naisen silmin. Tuntuu hyvin loogiselta, että Olli suostuu, kun Raija sanoo kesken ottelunjälkeisen ravintolaillan:"Lähetään meneen."
Pieni hieno yksityiskohta on lopussa cameoroolissa vilahtava vanhapari, tosielämän Raija ja Olli Mäki. 

Anjalankoksen elokuvakerhon vuosittaisen palkinnon sai tänä vuonna elokuva, joka koostuu pääosin keskusteluista hotellihuoneessa ja kaupunkikävelyillä, Mikko Kuparisen taitavasti ohjaama 2 yötä aamuun. Siinä on teemana läheisyyden tavoittelu. 
Elokuva piti otteessaan, vaikka ulkoisia tapahtumia oli vähän. 

Aiemmin näkemistäni elokuvista on jäänyt mieleen australialaisleffa Lion, joka perustuu tositapahtumiin. Nuori Intiasta adoptoitu mies etsii kadottamaansa lapsuutta. Elokuvan loppukohtauksessa esiintyvät ne oikeat henkilöt, joiden elämää siinä kuvitettiin. 
Eikös Lionkin saanut jonkin Oscar-palkinnoista? 

Tosielämän henkilöiden näyttäytyminen yllättäen tarinan lopussa itsenään tai valokuviin taltioituina muistoina on viehättänyt minua monessa muussakin elokuvassa. 
Ranskalaiskomediassa Intouchables, Koskemattomat, neliraajahalvaantunut miljonääri palkkaa avustajakseen häneen välinpitämättömästi suhtautuvan pikkurikollisen, koska häntä masentaa ammatti-ihmisten laupea myötätuntoisuus. Tämä hyvin hauska elokuva kertoo toipumisesta, erilaisten maailmojen kohtaamisesta ja ystävyydestä. Tarinan miehille esikuvana olleet henkilöt lopussa kukkulan päällä, toinen pyörätuolissa, toinen siinä vieressä, liikuttavat ja tuovat hulvattomiin seikkailuihin vakavuutta.    

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin mainitsen vielä elokuvan, jossa on yllättävin loppu ikinä. Se on syksyllä Espanjassa Benalmádenan elokuvakerhossa näkemäni Atom Egoyanin ohjaama kanadalais-saksalainen draamatrilleri Remember, jonka aiheena on natsipiilottelijan jahtaaminen. Jos haluat tulla kerrankin yllätetyksi, niin katso tämä ja kerro, aavistitko. En usko!

Ulkomailla näkee parempia elokuvia, kun ei mene kauppakeskusten leffapaikkoihin vaan klubeille joissa näytetään elokuvat alkukielellä. Sellaisessa kävimme kerran Berliinin matkalla. Espanjassa menimme sattumalta katselemaan kulttuuritalon ilmoituksia ja löysimme leffakerhon. Siellä olisi ollut muitakin hyviä englanninkielisiä ja joku ruotsalainen, mutta meillä tuli kotiin lähtö.

Seuraavaan kirjoitukseeni ei mene kahta viikkoa, lupaan. 

Oletko nähnyt Oscar-palkittuja? Mitä olet mieltä? Entä katsoitko gaalaa? 
Minulla on koosteen katsominen puolivälissä.  Juontaja on hyvä, ja kiitospuheiden taso vaihtelee.

33 kommenttia:

  1. Hei Marjatta!
    Nyt minäkin uskallan sanoa, etten pitänyt La La Landista. Kävin katsomassa sen tyttäreni kanssa, joka taas piti. Ajattelin, että oma vaisu suhtautumiseni johtui siitä, että olen jäyhä mies, jolta ei tanssi suju. Hymyilevä mies oli taas minustakin loistava. Vieläkin hymyilyttää :-)
    t. manu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Manu, tämä elokuva antaakin varmaan enemmän tanssin harrastajille ja myös niille, jotka ovat katsoneet paljon amerikkalaisia musikaaleja.
      Minä muistan televisiosta erään sarjan, jonka musikaaliosuuksista pidin paljon, Pennejä taivaasta. Sen katsoisin mielellään uudelleen.

      Poista
  2. Mulle kävi niin, että en uskonut pitäväni La La Landista, koska en pidä vanhoista elokuvamusikaaleista, vaikka olenkin muita vanhoja elokuvia katsonut pienestä lapsesta asti. Rakastuin sitten kuitenkin. Visuaalisesti hieno, todella tarkasti mietitty värimaailma, hienot maisemat, haikea loppu. Itseäni viehätti erityisesti se, ettei leffa ollut perinteinen romanttinen elokuva, vaan herätti paljon ajatuksia esim. siitä, miten unelmien tavoittelu yleisellä tasolla vaatii aina uhrauksia (koekuvauksen kappale oli koskettava), tai miten rakkaudessa ei aina käy kaikki niin kuin sadussa.

    Koskemattomat on muuten hieno, sen katsoisin mielelläni uudestaan.

    Ja ulkomailla on tosiaan hauskaa käydä leffateatterissa. Viimeksi kävin matkaseuralaisteni kanssa Strasbourgissa pienessä teatterissa, jossa näytettiin elokuvia ilman dubbausta. Todella tunnelmallinen. Seinillä vanhoja elokuvatähtiä, ihanan pehmeät samettipenkit ja pieni sali. Popcornia tai muita herkkuja sieltä ei muistaakseni saanut, mutta ei haitannut ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musiikki La La Landissa on kyllä hieno, varsinkin se teemakappale City of Stars, joka soi useamman kerran, ja jotkut joukkotanssikohtaukset ovat upeita. Olin vain odottanut aiheelta paljon enemmän, jotain rosoisempaa ja yllättävämpää, koska elokuvaa mainostettiin niin paljon. Ryan Gosling miespääosassa on minun makuuni liian hymypoika. Joku Javier Bardem olisi ollut paljon parempi.

      Juuri tuollaiset vanhat salit ovat paljon kivampia kuin uudet ja persoonattomat. Tummat seinät ja elokuva elokuvana, syömiset muualla. Karkkisäkit ja popcornämpärit ovat minusta ihan turhia elokuvateattereissa. Eipä silti. Ei ole pitkä aika siitä, kun tein pienet leivät elokuviin. Lähtiessä ei ollut vielä nälkä, mutta tiesin, että pitkän leffan aikana nälkä iskee. Matkin tässä Anna-Leena Härköstä, joka kertoo eräässä pakinassaan, miten tekee usein meetvurstileipiä leffaevääksi. Minulla ei tosin ollut meetvurstia, sen tuoksu olisi liikaa vieressä istuville.

      Poista
  3. Sekä La La Land että Moonlight kiinnostavat kovasti. Edellinen sellaisena ystävien kanssa katsottavana, jälkimmäinen taas enemmän ajatuksia antavana. Kumpaakaan en ole vielä nähnyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa katsoa molemmat.
      Minä olen käynyt nyt tosi paljon elokuvissa. Tällä viikolla olen vielä sopinut, että menen katsomaan Tom of Finlandin. Sitten saa riittää vähäksi aikaa.

      Poista
  4. Hei Marjatta, Moonlight oli hyvä - ehdottomasti leffaretken arvoinen - tod näk katson toiste kun tulee dvd:lle - mutta mm.Hesarin elokuva-asvostelu oli niiiin ylistävä, että odotin taivaskokemusta. En muuten koskaan ole lukenut sellaisia kehuja, mitä Anna Möttölä tykitti hesarissa. Joten ennakko-odotukseni oli huimat - liian huimat...
    Sen sijaan minuun puri täysillä Manchester by the sea, josta kirjoitinkin blogissani. LaLa land on vielä näkemättä. Odotan iloista ja kevyttä leffailtaa. Leffaa näkemättä ihmettelen sen valtavaa oscar-vyöryä, mutta katsotaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Manchester by the sea kiinnostaa minua paljon suru- ja syyllisyysteemansa vuoksi.

      Kävin lukemassa nyt uudelleen Möttölän arvion. Se pani odottamaan kauniimpaa elokuvaa. Moonlight on aika rankka. Toisaalta olihan siinä arvostelussa viittaus sellaisiin elokuviin kuin Brokeback Mountain ja Beasts of the Southern Wild, joka oli minulle vaikuttava elokuvaelämys. Moonlightissa ei ollut mitään sellaista fantasiaa pahan suodattimena mitä tuossa jälkimmäisessä, joten se viittaus johtaa hieman harhaan. Moonlightissa elämän raakuus oli suoraa ja paha oli pahaa. Se oli hyvä, että lopussa oli myös pilkahdus kaunista ja hyvää.

      Minulla oli La Lasta ylistävien arvostelujen luomia liikaodotuksia. Ylisanat ovat nykyään niin yleisiä, että kohta ei mikään riitä, kun sanat laimenevat. Tämä näkyy usein myös kirja-arvosteluissa.

      Poista
    2. Ehkä pahan jättäminen ikäänkuin ilmaan oli minulle vaikeaa. En tarkoita että pitäisi olla onnellinen loppu, oikeastaan inhoan onnellisia loppuja, mutta kuten sanoit tässä oli toivoa-antava loppu, jotka usein puree minuun. Mutta kumminkin... Taidan tosiaan katsoa Moonlightin lähiaikaina uudelleen. Osittain minua jäi vaivaamaan, kun ihmisiä vain katosi sen kummemmin selittelemättä, mutta sellaistahan elämä on...

      Poista
    3. Joo, tämä kyllä kestää toisenkin katsomisen.

      Kävin äsken googlailemassa tietoja tuosta kirjailijasta McCraneystä, jonka näytelmään Moonlight pohjautuu. Tapahtumat leffan 1. ja 2. osassa ovat hänen omasta elämästään. Hän sanoo miettivänsä yhä, miksi hänestä tuli kulttuurityyppi eikä huumevälittäjää. Elämä tosiaan on arvaamatonta.

      Poista
  5. Olen niin samaa mieltä Moonlightista ja La La Landista! Ensimmäinen kosketti syvältä ja loppu oli harvinaisen kaunis. Molemmille aukesi aivan uusi elämä yhdessä! :) Ihan varmasti ne rap-kuoret tulivat tippumaan pois sitä mukaa kun Chiron oli turvassa kasvamaan omaksi itsekseen. (Sydäntä riipaisi katsoa häntä nuorena - hän oli hauras kuin haavanlehti. Siihen päälle oli sitten kasvatettava paksu panssari.)

    La La Landin käsikirjoitus oli heppoinen. Siitä ei pääse yli eikä ympäri, joten olisi ollut huutava vääryys, jos se olisi palkittu parhaana.

    Lähiaikojen leffoista minuun on kolahtanut eniten Isäni Toni Erdmann. Manchester by the sea on vielä näkemättä.

    Kyllä tamperelaisia elokuvanystäviä hemmotellaan ensi viikolla! :) Filkkareiden kansainväliseen kilpasarja an haki n. 3000 lyhäriä ja 63 valittiin. Siitä ei voi vetää suoria yhtäläisyysmerkkejä tapahtuman tasoon paitsi että kyllä voi! :) Yhden kotimaisen menen katsomaan, Salainen metsäni on varmaan koskettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toni Erdmann meni ohi minulta. Luin siitä paljon ja kiinnostus jäi.

      Murrosikäisen Chironin elämä oli tuskaa. Aloin miettiä tuota nimeä. Oliko äiti antanut pojalle tyttömäisen nimen? Vieraskielisiin nimiin ei saa sellaista tuntumaa kuin suomalaisiin, mutta tuntuu, että jo tällainen nimi voi aiheuttaa kiusaamista, kun kerran halvat vanhanmalliset farkutkin.

      Luin Salainen metsä -dokkarista, olikohan Hesarissa. Kuulostaa kiehtovalta.
      Hyvää festariviikkoa Hoo Moilanen!

      Poista
  6. Hymyilevä mies oli minustakin vaikuttava pikkuinen helmi ja -harvinaista suomalaisessa elokuvassa - siinä loistavat pääosan esittäjät, replikointi ja kuvaus.

    La La Landista pidin myös. Tässä vaiheessa on kyllä myönnettävä, ettei jättänyt mitään suurta jälkeä, käsikirjoitus oli aika ohut. Mutta sehän kuvasi Hollywoodin glittermaailmaa ja siinä on oma mielenkiintonsa samoin kuin noissa Los Angelesin maisemissa. Minusta siinä ei varsinaisesti korostettu menestymistä vaan oli kyse nuorten haaveista ja unelmista ja kuinka ne sitten erottavatkin. Kyllä Ryan Gosling sopi rooliin nuorena miehenä ja oli kiva katsella minusta. Javier Bardem olisi kyllä siinä roolissa näyttänyt turhan kokeneelta ja yli-ikäiseltä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, joku Bardemin oloinen, häntä nuorempi, olisi varmaan kelvannut minulle. En pidä Goslingin ainahymyilevästä ilmeestä. Tämä on nyt ihan hassu juttu, mutta Emma Stone ei myöskään viehättänyt minua, koska hänen liian isot silmänsä tekivät hänestä alienin näköisen. Tällaisten asioiden ei pitäisi vaikuttaa, ei, ei, mutta kun tarina oli niin tavanomainen, niin ehkä toiset pääosan esittäjät olisivat saaneet minut pitämään siitä enemmän.
      Emma Stonen roolihenkilön mekot olivat kauniita. Voi olla, että niitä aletaan kopioida.
      Toivoin, että esim. Mian lähdettyä epäonnistuttuaan kotiin, hänen taustaansa olisi näytetty enemmän, mutta ei, kaikki oli niin kivutonta ja helppoa.

      No, tänä iltana ollaan menossa katsomaan Tom of Finlandia. Amnestyn lehdessä on pitkä Dome Karukosken haastattelu, jossa hän kertoo, mihin pyrki elokuvallaan ja mihin Touko Laaksonen on pyrkinyt taiteilijana: tekemään maailmaa paremmaksi viihteen kautta, humorisoimalla.

      Poista
  7. Näistä mainitsemistasi Hymyilevä mies on ykköseni! Moonlightin näin ja onhan se hieno, hyvine näyttelijöineen ja kasvukuvauksineen, mutta pikkuisen jäi kaukaiseksi. Lalalandia en taida edes mennä katsomaan tällä tiedolla...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hymyilevä mies on tyylikäs elokuva.

      Minulla nousee eilisen elokuvissa käynnin jälkeen Tom of Finland Hymyilevän miehen ja Moonlightin rinnalle.
      Tom of Finland on kaikin puolin tasokas. Hyvä käsikirjoitus ja ohjaus, hyvät näyttelijät. Touko Laaksosen henkilökuvasta on tehty kiinnostavan monipuolinen ja homojen historian kuvaus on uskottava.
      Ajatella, miten vähän aikaa on siitä, kun sukupuolisesti erilaisia ihmisiä ajettiin takaa ja pamputettiin. Touko piirsi poliisit hahmoiksi kuviinsa ja jaksoi ilakoivan huumorin avulla. En pidä niistä kuvista yhtään, mutta elokuva miehestä, joka joutui salaamaan puolikkaan elämästään on mieleenjäävä.
      Minusta tämä elokuva sopisi Suomen Oscar-ehdokkaaksi. Siinä on sopivasti vauhtia amerikkalaiseen makuun, ja se on vähemmistöjä puolustava. Voi kuvitella, mitä Trump tviittaisi, jos Dome Karukoski voittaisi tällä ulkomaisen elokuvan Oscarin.

      Poista
  8. La La Land on ihan ok elokuva, mutta ei sen olisi luullut mikään oscarrohmu olevan. Satuin nyt kerrankin katselemaan sitä oscar-gaalaa ja kun Faye Dunaway kertoi parhaan elokuvan oscarin saajaksi La La Landin, minä vaihdoin kanavaa. Siitä oli se hyöty, että oli uutiskatsauksissakin sitten katsottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähän se Dunaway ja Beatty siinä hämmästelivät, kun lapussa luki paitsi leffan nimi, niin myös nimi Emma Stone. Olisivat vain silloin heti keskeyttäneet ja pyytäneet tarkistusta.
      Minä katsoin vasta parin päivän päästä koosteen, joten ei ollut mitään jännitystä, keskityin vain seuraamaan kivaa juontajaa ja niitä kiitospuheita, jotka ovat aina persoonallisia.

      Poista
  9. Manchester by the sea oli hyvä, tosin hyvin surullinen. Lion on meillä listalla, se kiinnostaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lion on myös surullinen ja hyvä. Sen lapsinäyttelijä on uskomattoman luonteva.

      Poista
    2. Lala saa multa sanotaan vaikka 3 ja puoli, hipasee välillä himmeesti nelosta. Nasta, ok, paikoitellen hyvä, lopusta pidin. (Osaakohan se äijä oikeesti soittaa pianoa?) Ja nuo ihmiset varmaan hakevat menestystä kun alalla sitä tarvitaan. Saman ohjaajan whiplash saa multa 4 ja puoli. Huikea loppu. Jättää katsojan täysin tyhjän päälle, suuttumuksen ja eettisen hämnennyksen valtaan. Se nuottien varastaminen siinä kans hämmentää (jos joku on elokuvan nähnyt), outo kohtaus, oudosti leikattu. Virhe vai tarkoitus? Mutta elokuva oli loistava.

      Moonlight jätti mut aika kylmäks. Pohdin sitäkin että kun kaikki roolit olivat mustia, vaikuttiko se samastumisen volyymiin? Koin että jotenkin ehkä vaikutti. Kysymys alkoi kiehtoa minua. Elokuvaa katsoessani tuli mieleeni kokeellinen elokuvaidea juuri tuon samastumisen suhteen mutta siitä enemmän jossain vaiheessa blogissani.

      Kuten jo Marjatta tiedät, minulle Hymyilevä mies oli laimea kokemus, siitä olisi saanut syvemmän ja vahvemman elokuvan (Taulukauppiaat on lähes täydellinen ja siksi odotin tältäkin enemmän.) Airola oli ylitse muiden mutta miesroolit näin ylinäyteltyinä tyyppeinä ja vähemmän elävinä ihmisinä.

      Huikein yllätys oli reeveereeltä kattomani allenin café society. Siinäkin loppu on vaikuttava. Match pointin tasolle nousee se elokuva. Luulin jo allenin olleen mennyttä mutta ei näköjään. Myös isabelle huppertin rooli elokuvassa Tämän jälkeen kolahti. On se niin super. Muutenkin pidin elokuvasta. Kun ranskalaiset puhuu filosofiasta elokuvan läpi, se tuntuu ihan luontevalta. Kumma...

      Poista
    3. Juha, kun näin puhelimesta, että sinulta on tullut kommentti niin ajattelin, että kommentoit tuota uusinta postaustani, kun siinä keskustelussa mainitaan Alastalon salissa "kuolleena klassikkona", ja sinä taas olet kirjoittanut kirjasta hyvinkin positiivisesti.

      Meillä olisi ollut Whiplash juuri muutama päivä sitten eräässä elokuvakerhossa (ajattele meillä on vielä KOLME leffakerhoa, tehtaiden kukoistusajan perintöä), mutta silloin oli muuta menoa.

      Se että näet nämä La La Landia ja Hymyilevää miestä edeltävät työt voimakkaampina kuin suurempaan suosioon päässeet muistuttaa sitä, miten minä usein pidän kirjailijoiden varhaisemmsita teoksista enemmän kuin niistä suosioon nostetuista.

      Minä en kiinnittänyt mitään huomiota väriin siinä Moonlightissa, mustien slummi oli asuinpaikka, ihan kuin italialaiskorttelit jossain mafiakuvissa. Oli vain hyvä, että aiheena ei ollut mustien sorto.

      Café Society ja Tämän jälkeen kiinnostavat molemmat paljon. Panen muistiin.
      Suomalainen 2 yötä aamuun on myös keskusteluelokuva. Mikko Nousiainen ja Marie-Josée Croze pääasiassa keskustelevat. Croze on samantyyppinen näyttelijä kuin Huppert. Nousiainen on hyvä roolissaan.

      Poista
    4. Katoppa uus juttuni. Joo. Alastalo on kaikkea mmuuta kuin kuollut.

      Poista
  10. Te olette aika jänniä ihmisiä. - Tulee jokin hyönteinen mieleen. Tai ei tule. Hyönteinen ei ole koskaan teidän tavallanne narsistisen roolinsa vanki.

    Hyönteinen aistii uhan.

    Katsoin elokuvan ja paskansin olohuoneen lattialle.

    Katsoin elokuvan ja tapoin itseni. - Ette te koskaan sellaista kirjoita. - Katsoin elokuvan ja viiltelin itseni niin että tuskin pystyin soittamaan ambulanssin paikalle.

    Kommentoin nyt muotoa - joka on pehmustetun nojatuolin muoto elokuvateatterissa.

    Ei teiltä ikinä pääse vahinkopierua sellaista istuinta vasten!

    Jatkakaa - ja niin jatkattekin samoin kuin Hollywood.

    On teillä taivas maan päällä!

    Jari Ranta,
    mielipuoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jari, tiedän että koet voimakkaasti, mutta ethän sinäkään aina noin koe.

      Mikään elokuva ei vaikuta minuun niin, että alkaisin viillellä itseäni tai mahani menisi sekaisin, isoin vaikutus on ollut itku ja nauru. Aika usein liikutun ja vähän kyynelehdin.

      Meinasin kirjoittaa, että eihän tämä kokemuksen "laimeus" narsismia ole (ja kirjoitinhan minä sen), mutta kommenttisi itseironia kertoo, että ethän sinä oikeasti ajattele niin, vaan kerrot ulkopuolisuuden kokemuksestasi.

      Kävin äsken katsomassa newyorkilaisen Ballet Hispanicon esityksestä taltioidun Carmenin, päälle oli vielä saman ryhmän latinotanssiesitys. Tuossa loppuosassa oli niin paljon rytmiä, väriä ja iloa, että olen melko varma, että se olisi tarttunut sinuun. Kuvasit miten tunnet joistain elokuvista kauhua, mutta entä ILO!

      Marjatta
      kokomieli?

      Poista
  11. Psykiatrisessa sairaalassa ei ollut sallittua kauhuelokuvien katsominen. Se kyllä nauratti silloin.

    Muistan aikanaan kun näin elokuvan Syvä joki elokuvateatterissa niin sanotusti liian nuorena - ja sain siellä paniikkikohtauksen.

    Muuten - joidenkin on sinänsä vaikea mennä yleisön joukkoon elokuvateatteriin paniikkihäiriönsä vuoksi.

    Nuoruuteni iloisimpiin elokuviin kuului Mollbergin Siunattu hulluus. Vasta myöhemmin omasta kokemuksesta opin tietämään, että todellinen hulluus on enimmäkseen tuskaa.

    Taisin vetää nyt tätä keskusteluketjua väärään suuntaan. Avasin jotakin sellaista kuin ELOKUVAKATSOJAN FILOSOFIA.

    Varsinkin kriitikot ilmeisesti katsojina ovat hyvin vähän itsereflektiivisiä. Heillä on sisäinen Jumala, jonka he hiertävät joka ainoaa elokuvaa vasten. - Hollywood on aika lailla tämän oivaltanut ja siitä perillä.

    Elokuvat toistuvat. Katsomiset toistuvat. Tämä rutiinia, joka ei ihmistsunamin ja kulutuksen maailmassa muuta mitään.

    Ensi vuonna jaetaan uudet Oscarit ellei ennen sitä Yhdysvallat ole Trumpin johdolla ajautunut sisäiseen kaaokseen.

    Jari Ranta,
    mielipuoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et ollenkaan vienyt väärään suuntaan. Täällä saa keskustelu rönsytä sen mukaan, mitä kullakin kommentoijalla on sanottavaa.

      Syvä joki on kauhea elokuva. Minä näin sen aikuisena ja silti sen kauhu oli melkein liikaa.

      Poista
  12. Olli Mäki on syntynyt 1936. Isäni syntyi vuonna 1933 Kokkolassa. Hän antoi ymmärtää olleensa Olli Mäen harjoitusvastustaja. Minun on monet kerrat tehnyt mieleni tässä asiassa olla yhteydessä Olli Mäkeen.

    Minäkin synnyin Kokkolassa. 24.7.1958.

    Isässäni näin sellaisen raivon - hän kuoli sotilasmestarina - joka ehkä on ominaista vain Lauri Törnin kaltaisille ihmisille. Sellainen raivo on harvinaista.

    Mutta olen aina ajatellut, että isäni raivo siivitti Olli Mäkeä siihen menestykseen, jonka hän saavutti.

    Jari Ranta,
    mielipuoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohho, noinko oli? Elokuvassa oli kyllä harjoitusvastustajia, mutta ketään ei nimetty.

      Raivo voi johtaa siis hyvään tai pahaan.

      Poista
  13. Se mitä kirjoitin isästäni ei ole todistettua. Se saattaa olla höpöpuhetta, mutta raivo ei. - Kun en ole ottanut Olli Mäkeen yhteyttä niin en ole. En jaksa sitä.

    Jos pysytään sitten Lauri Törnissä niin on käsittämätöntä, ettei hänestä olla tehty elokuvaa. - Se saisi helpostikin Oscarin.

    Törni oli aluksi keittiöalikersantti, mutta hän löysi perimmäisen raivonsa rintamalla kun siihen tuli tilaisuus.

    Raivo on aina demoninen ilmiö. Mitään muuta se ei ole. Joissakin ihmisissä on raivo - ja sota-aikana sitä hyödynnettiin isänmaan puolustuksessa. - Kaksintaistelutilanteessa voittaa aina se, jossa on raivo. - Tavallinen ihminen ei pysty pärjäämään raivoihmiselle.

    Törni halusi elää elämää, jossa hänen raivonsa pystyi toimimaan hyödyksi sille yhteiskunnalle, jonka palveluksessa hän oli.

    Törnin ydin on raivossa. - Mistä raivo joihinkin ihmisiin tulee? - En tiedä.

    Raivo on hirvittävä, mutta eräällä tavalla kömpelö ilmiö. Raivo on silmittömyyttä.

    Siksi voidaan arvioida, että esimerkiksi Stalinissa tai Hitlerissä ei ollut raivoa. - He vihastuivat, mutta heissä ei ollut raivoa. - Kun ihminen menee raivoon niin hän on hiljainen. Ja sitten hän hyökkää ja se on kauhein hyökkäys maan päällä.

    Jari Ranta,
    mielipuoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisiko raivo olla myös jonkinlaista hallinnan/hillinnän menettämistä, jossa kehittyy valtava energiakeskittymä? Tämä patoutuma tai miksi sitä nyt kutsuisi voi saada pahaa jälkeä aikaan.

      Googletin Lauri Törnin. Onpa kyllä kova sotilas, Suomen lisäksi Saksan ja USA:n armeijoissa, siellä nimellä Larry Alan Thorne.

      Löysin myös sellaisen tiedon, että Törni olisi ollut esikuvana upseerille kirjassa Vihreät baretit, josta on tehty myös elokuva. http://www.kirjasampo.fi/fi/kulsa/kauno%253Aateos_7034#.WMVan_nyjIU

      Elokuva ei ole ilmeisesti kovinkaan tasokas, ja siinä olisi vain pieni ossa Törnin monivaiheisesta elämästä, jos mitään.

      Totta puhut, elämäkerrallinen elokuva Törnistä suomalais-saksalais-amerikklaisena yhteistuotantona olisi kiinnostava.

      Poista
  14. En muista nähneeni tuota elokuvaa, mutta John Wayne esittää siinä Törniä. Tai ehkä olenkin nähnyt ja todennut mielenkiinnottomaksi.

    Törni on siinäkin mielessä kiinnostava hahmo - siis ehdottomasti giganttinen sotasankari - että hänestä pystyy kyllä tekemään ulkokohtaisen toimintaelokuvan. Niin värikäs hänen elämänsä oli.

    Minä tahtoisin, että hänestä tehtäisiin elokuva, jossa häntä avattaisiin mielen dynamiikkana.

    Mitä itse tiedän raivosta niin se on ominaisuus, joka joillakin on ja joillakin ei.

    Esimerkiksi sotilaskoulutuksessa ei pystytä opettamaan raivoa. - Raivo on ase, joka joillakin on joillakin ei

    Olen lukenut Törnin olleen myös kova tappelija.

    Mutta mielestäni raivon ydin on hiljaisessa syttymisessä raivoon.

    Törni ei puhunut paljon. Ehkä hän pidätteli raivoaan ja antoi sen sitten purkautua taistelutoimintoina.

    Suomessa ainakin Törnin alaiset sotilaat vaivaantuivat tästä Törnin ylihiljaisuudesta.

    Mutta juuri Törnin hiljaisuus, raivon pidättely, myös yritykset hillitä raivoa olisi kiinnostavaa elokuvakerrontaa.

    En pidä täysin mahdottomana, etteikö Renny Harlin osaisi yhdistää erilaisia aspekteja Törni-leffaan.

    Jari Ranta,
    mielipuoli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällainen raivo voi ehkä myös kehittyä sodassa. Olen nähnyt oman isäni puristelevan nyrkkejään ja saapastelevan kiihtyneenä naama tiukkana, kunnes hillitsi itsensä. Ajattelin silloin, että tuollainen käytös saattaa olla sodan perua.

      Poista