torstai 7. heinäkuuta 2016

Van der Hart, Nijenhuis ja Steele, Vainottu mieli

Yksi suuri kiinnostuksen aiheeni kirjallisuudessa on mielenterveyttä käsittelevät kirjat. Olen viime viikkoina lukenut tästä aiheesta useita kirjoja, niin tietoa kuin elämäkertaa ja fiktiotakin. Aloitan painavimmasta. 



Vainottu mieli (2006) on vuosikymmeniä traumatisoituneita potilaita hoitaneen kolmen terapeutin selvitys siitä, mitä traumatisoituminen merkitsee ja menetelmästä, jonka he ovat kehittäneet traumapotilaiden auttamiseksi.

Alkusanat suomalaiseen laitokseen on kirjoittanut psykiatrian erikoislääkäri Matti O. Huttunen. Hän pitää Onno van der Hartin, Ellert Nijenhuisin ja Kathy Steelen tutkimuksen ja työskentelytavan merkittävänä ansiona sitä, että potilaan oireet nähdään luonnollisina reaktioina traumaan. 

Traumatilanteessa ihmisen psyyke etsii selviämiskeinon pois kestämättömästä tilanteesta dissosioitumalla eli jakautumalla. Mielen rakenne muuttuu.
Osa lapsen minuutta saattaa hyväksikäyttötilanteessa astua sivuun katselemaan tapahtumaa ulkoapäin tai siirtyä hyväksikäyttäjän nahkoihin aiheuttamaan itselleen pahaa. Kidutustilanteissa vankien psyyket toimivat usein samalla tavalla. Jotkut ovat selviytyneet natsien keskitysleirielämästä elämällä robottimaisesti hetkessä, sulkien ison osan tapahtuneita asioita pois kokemusmaailmastaan.
Varhainen, syvä traumatisoituminen lisää alttiutta traumatisoitumiseen aikuisena erilaisissa ääritilanteissa, esim. onnettomuuksissa, sodassa ja henkilökohtaisissa menetyksissä. Saattaa käydä myös niin, että traumatisoitunut ihminen, joka elää tasapainossa hyvissä olosuhteissa, joutuu vaikeuksien sattuessa kohtaamaan siihen tilanteeseen liittyvän trauman lisäksi myös menneisyyden traumoja.

Traumatisoitumisen alkuperästä saadaan tietoa yksilön haavoittuvuudesta ja tekijöistä, jotka heikentävät hänen integroivaa psyykkistä suorituskykyään. Kaltoinkohtelu ja laiminlyönti lapsuudessa ovat keskeisiä tekijöitä aikuisten traumaperäisissä häiriöissä, jotka kehittyvät heidän altistuessaan äärimmäisen stressaaville tapahtumille aikuisina. Varhainen traumatisoituminen on olennainen riskitekijä vakavien ja hellittämättömien oireiden kannalta.

Kaltoin kohdellulle saattaa kehittyä näennäisen normaalin persoonallisuuden alle yksi tai useampia emotionaalisen persoonallisuuden osia, joista kansankielisesti puhutaan sivupersoonina. Myös näennäisen normaali persoonallisuuden taso voi dissosioitua useammaksi suorittamaan eri tehtäviä. 

Elämä dissosioituneena on raskasta. 
Mielestä pois pakotettu menneisyys masentaa, aiheuttaa muistihäiriöitä, alisuoriutumista, ali- ja ylivireyttä, unihäiriöitä, fobioita, suicidaalisuutta, liiallista itsetarkkailua ja varuillaan oloa. 
Erilaiset elämäntilanteet tuovat esiin outoja käyttäytymistapoja, kun emotionaaliset minuudet tunkevat läpi puolustamaan olemassaoloaan. Ihminen saattaa vahingoittaa itseään (viiltely, syömähäiriöt, alkoholin liikakäyttö, holtiton seksuaalinen käyttäytyminen jne) käyttäytyä poukkoilevasti ja toistaa traumaa ymmärtämättä, mistä on kyse. 
Hän voi myös kehittää lisää minuuksia selvitäkseen uusissa olosuhteissa. 
Joskus varhaiset traumat ja niiden aiheuttama dissosioituminen johtavat psykoosiin. Eräs erikoinen trauman aiheuttama häiriö on ns. dissosiatiivinen pakkovaellus, jolloin henkilö lähtee pois kotipaikkakunnaltaan eikä muista kuka on. 
Traumatisoituneella on usein kiintymysongelmia, koska hänen tarvitsevuutensa on niin suuri. Hän saattaa pelätä kohtaamista ja vuoroin sekä takertua että torjua, ettei tulisi hylätyksi. 

En pystynyt selittämään kenellekään, miksi olin niin estynyt, etäinen ja tietämätön tunteistani ... Yhteys tunteisiini olisi merkinnyt Pandoran lippaan avaamista. - Marilyn Van Derbur (2004)

Huomaamattani taistelin pitääkseni kaksi maailmaani erillään tietämättä koskaan syytä siihen varmistin aina kun mahdollista, ettei mikään päässyt rikkomaan päivälapsen ja yölapsen väliin rakentamaani muuria. - Marilyn Van Derbyr (2004)

Integrointi yhdeksi persoonaksi tarkoittaa sitä, että normaali minuus saatetaan ymmärtämään, mitä on tapahtunut ja traumatisoituneet minuuden osat ymmärtämään, että heidät synnyttäneet tapahtumat ovat ohi. Tähän tarvitaan välittäjäksi terapeuttia ja kiintymyssuhdetta häneen. 
Kirjassa on kuvattu erilaisia potilastapauksia ja terapiakeskusteluja. Integrointi ei ole aina helppoa, mutta se on välttämätöntä, jos dissosioitunut minuus tekee ihmisen elämästä helvettiä.  

Vainottu mieli on tärkeä kirja psykoterapeuteille ja tutkijoille. Se on tieteellistä tekstiä. Lähdesivujakin on 44 tiheästi painettuna. Olen muuttanut tässä kirjoituksessani kirjan kieltä itselleni ymmärrettäväksi.  
Kirja on mielestäni tärkeä oivalluksen lähde myös traumahistorian omaaville, kasvattajille ja kaikille, jotka haluavat ymmärtää itseään ja muita.

Olen varma, että myös normaali ja tasapainoinen ihminen (tekisi mieli lisätä sana "näennäinen", näennäisen normaali ...) voi ymmärtää vaikeitakin psyykkisiä häiriöitä. Meissä on kaikissa kaikkea jossain mitassa. 

Meillä on erilaisia rooleja. Tätä kautta voi ymmärtää pitemmälle menevän tehtäväjaon, minuuden osien eriytymisen niin pitkälle, että ne eivät hyväksy toisiaan ja aiheuttavat kaaosta ja poukkoilevaa käyttäytymistä, mikä voidaan määritellä eri tavoin, esimerkiksi epävakaaksi persoonallisuudeksi. 

Me haluamme olla ajattelematta tiettyjä asioita ja siirrämme niitä pois mielestä. Joskus tapahtuu niin pahaa, että poissiirto tapahtuu ilman omaa aktiivisuutta ja aiheuttaa pitkälle aikavälille ulottuvan amnesian! 

Mietin juuri äsken kävelylläni, miten en muista isostaveljestäni mitään, en yhtään mitään. Olin 15-vuotias, kun hän kuoli liikenneonnettomuudessa puolitoista vuotta äitini äkkikuoleman jälkeen. Tiedän saaneeni veljeltäni joululahjaksi Angelika-kirjoja, mutta en muista häntä joulupöydässä enkä missään muussakaan tilanteessa. Näen koulukuvissa komean pojan ja tiedän meidän kulkeneen yhteisiä koulumatkoja. Kaikki hänestä pyyhkiytyi pois onnettomuuden jälkeen. Muistan hämmentyneeni muistini katoamisesta jo pian veljen hautajaisten jälkeen, kun katselin vintillä hänen koulun puutöissä tekemäänsä kauniin taivaansinistä arkkua kaiverrettuine nimikirjaimineen enkä muistanut kirjaimia kaivertanutta poikaa. 
Kai minullakin nuo muistot olivat ja ovat liian voimakkaita kohdattaviksi.  
Olkoot sitten siellä jossain traumamuistini lokerossa. Koitan pärjätä niillä kertomuksilla, mitä olen muistini rippeistä ja toisten kertomuksista koonnut. Niitä kutsutaan tässä kirjassa narratiivisen muistin kertomuksiksi ilman tunnekokemusta. Toivon vain, etten joutuisi kohtaamaan uusia isoja menetyksiä. Olen oireillut menetysteni vuoksi kipeästikin ja pohtinut niitä pitkään. Jospa se riittää ja menneisyys pysyy historiana. 

Jossain kohti tässä kirjassa sanotaan myös, että ihmisen on elettävä elämäänsä tässä ja nyt eikä aina ole hyödyllistä aloittaa menneisyyttä kokonaan uudestaan elääkseen nykyhetkessä. Nämä terapeutit eivät siis ole pitkän psykoterapian kannattajia. Onko kukaan enää?

Kirjan kansi on Satu Knaapen suunnittelema. Hän on käyttänyt siihen vanhaa kuvaa ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoituneesta miehestä. Kuva on ranskalaisen neurologin André Lérin (1875 - 1930) kirjasta Commotions et émotions de guerre (1918). Kuvan valinta on osuva. 

Kirja loppuu tekijöiden toteamukseen, että itsestään ja toisistaan välittäminen on kaikki mitä meillä on ja määrittelee inhimillisyytemme.

Olen kirjoittanut aiemmin Virpi Hämeen-Anttilan elämäkerrallisesta romaanista Tapetinvärinen, jossa lapsuuden traumat vaivaavat aikuista kirjailijaa häiritsevinä hahmoina. Tämä kirja kertoo siis fiktion muodossa traumoista ja mielen dissosiaatiosta. Erityisesti on jäänyt mieleeni mykkä, murrosiän lohtusyömiseen käpertynyt hahmo Kivi, josta kirjailija totesi:"Tuolta näyttää sieluun piirtynyt suru ... Tuolta näyttää sydäntä lamaava pelko."


Lisäys 9.7.
Myös Juha Hurme, Neil Hardwick ja William Styron ovat kirjoittaneet hyvin mielensä järkkymisestä. Kirjoitin heidän kirjoistaan lyhyesti yhdessä ensimmäisistä blogikirjoituksistani. Jos haluat lukea, klikkaa tästä

20 kommenttia:

  1. Olen myös lueskellut suru- ja traumatyöstä ja miettinyt, jättikö mieheni äkillinen kuolema pysyviä 'jälkiä', jotka pulpahtavat pintaan odottamatta nyt kummallisesti lähes kymmenen vuoden jälkeen tapahtumasta. En koe vaikeaksi muistella ja puhua hänestä mutta jonkinasteisen fyysisen stressin tunnen, jos alan pohtia kuinka hän menehtyi. Tila ei kuitenkaan 'jää päälle' enkä koe itseäni turvattomaksi vaan ajattelen heti, että olisi ollut hänelle kestämätön tila jäädä elämään vakavasti vammautuneena. Hän menehtyi työtapaturmassa ja sitä seurasi käräjäoikeudenkäynti, jossa olimme paikalla pojan kanssa. Muistikuvat siitä ovat hämäriä. Mielestäni suruni ei kroonistunut, koska pystyin aloittamaan uuden ihmissuhteen aika pian. En tiedä onko se outoa, ettei hän ole koskaan tullut uniini. Kieltäydyin myös kriisiavusta.
    Ihmismieli on aina kiinnostanut minua ja ystävikseni on valikoitunut samanhenkisiä paljon elämässä kokeneita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Beate56.
      Tällaisia odottamattomia ja säikähdyttäviä äkkikuolemia varmaan käsittelee jollakin tavalla koko elämänsä. Aikuinen pystyy järkeilemään ja sijoittamaan tapahtuneen pahan isompaan kokonaisuuteen, kuten sinä olet tehnyt, mikä suojaa kauhulta. Jari tuossa seuraavassa kommentissa tuo esiin tämän kauhu-termin, mikä on varmaan oleellinen traumatisoitumisessa.
      Otan osaa suruusi.
      Suru ei ole mielestäni vältettävä tunne eikä sitä saisi kieltää tai yrittää pikaparantaa.
      Minulla suru isäni hyvästä kuolemasta (vanhana sydämen hiljaisen hiipumisen kautta) on ollut hyväätekevää surua.

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus, Marjatta. - Omana näkemyksenäni haluan painottaa, että dissosiaatio liittyy terroriin. Siis kokemuksiin, jolloin ihmisen olemassaolo on uhattu. Dissosiaatiomekanismia ihminen käyttää silloin kun hän on kauhukokemusten alainen. - Amnesia on unohdettua kauhua, joka erilaisten triggereiden avulla synnyttää elämää salpaavia paniikkeja. - Ns. paniikkihäiriön taustalla voi olla traumahistoria, jota peittää amnesia.

    Jotkut elävät pitkän elämän amnesian kanssa. Kun on amnesiassa niin Vainottu mieli -teos ei välttämättä sano mitään.

    Dissosiatiivinen psykoosi saattaa olla sellainen äärimmäistapahtuma, joka purkaa amnesian. Silloin ihminen saa oman totuutensa hännänpäästä kiinni ja traumatyö on mahdollinen.

    Traumatyö on aikaa vaativaa työtä, koska amnesia sittenkin purkautuu vähitellen - koska amnesian sulkema kauhuhistoria on niin kipeä ja musertava ja surullinen ja murheellinen ja vaikeasti kestettävä.

    Mikään lähtökohdittain lyhytterapia ei tule kyseeseen.

    Traumatyö on elämän jälleenrakentamista siten, että sen osaksi tulee myös oma kauhuhistoria.

    Amnesian sulkemaan tietoon liittyy petoksen, petetyksi tulleen kokemus. Pettymys ja äärimmäinen turvattomuus kietoutuvat toisiinsa.

    Amnestisesti dissosioitunut ihminen elää kuihtumuksessa ja riutumuksessa. - Vainottu mieli -teoksen kansikuva on osuva.

    Traumatyö on hyvin raskasta matkaa kohti voimaantumista ja valoa - mutta siihen pääsee vasta kun on jonkinlainen oivallus: minulla on terrorihistoria!

    Jos ihminen on jotenkin "tottunut" olemaan paniikkihäiriöinen niin hän saattaa jopa olla haluton kulkemaan kohti traumahistoriaansa - koska dissosioiva amnesia kohdistuu vain äärimmäisen petoksen ja uhan kokemuksia. Ajattelen näin: mieti hukkumisen kokemusta sillä se on hyvä vertauskuva siitä mitä amnesia sulkeistaa ulos näennäisesti normaalista persoonallisuudesta.

    Jari Ranta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jari! Tämä selventääkin paljon.

      Siis ei mitään lyhyttä terapiaa, vaan vuosia. Mutta ei perinteistä freudilaista psykoterapiaa, vaan toiminnallista terapiaa, eikö niin? Jouduin palauttamaan jo kirjan, mutta eikö siinä lopussa käytetäkin termiä 'toiminnallinen' juuri ennen loppuun siteerattuja rabbi Hillelin sanoja, jotka paljon lainattuina ovat minulla myös jossain vanhassa päiväkirjassani.
      "Jos minä en ole itseäni varten - ketä varten sitten? Jos minä olen vain itseäni varten - mikä minä olen? Jos ei nyt niin milloin?"

      Ihmiset torjuvat paljon mielestään myös "normaaliminän tasolla", järkevästi, ilman että kyse on mistään traumaan liittyvästä. Sanaa saatetaan käyttää arkikielessä kevyesti, kuten muitakin psyyken ongelmien sanoja.

      "Jotkut elävät pitkän elämän amnesian kanssa. Kun on amnesiassa niin Vainottu mieli -teos ei välttämättä sano mitään." Tämä kohta kommentissasi pysähdyttää. Torjunta saattaa siis olla niin totaalista, että ihminen ei koe omakseen sitä, mikä koskee häntä. Myös näin päin!

      Poista
  3. Lisään vielä:

    Kaikki ikävät sattumukset eivät aiheuta dissosiaatiota siten kuin ymmärrän Vainotun mielen tarkoittavan.

    Jos nyt viillän kokkiveitsellä syvän haavan vahingossa käteeni niin joudun ehkä hälyttämään ambulanssin ja hakeutumaan hoitoon. Mutta tapahtumien kulku ei aiheuta dissosiaatiota.

    Alla esimerkki joka ei miltään osin liity henkilökohtaiseen elämääni.

    Olen 3-vuotias pikkupoika, joka istuu kakalla vessassa. Minulla on 18-vuotias veli, joka tunkeutuu vessaan puukko kädessä ja uhkaa tappaa minut. Vessan ovella isä ja äiti kannustavat siihen.

    Kun olen 45-vuotias mies niin ihmettelen. Miksi ulostuksen tunne aina uilahduttaa minussa kauhua? No jotenkin voin prosessoida tätä asiaa.

    Mutta aina kun käyn vessassa koen paniikkia. Kun suuntaan huomioni paniikkiin niin se alkaa yleistyä muuallekin. Lähden bussimatkalle ja äkisti mietin paniikkia ja menen paniikkiin bussissa. En siis ikinä enää mene bussiin. - Bussista tulee katastrofikertomus.

    Alan vältellä tilanteita missä koen paniikkia ja niin elämääni tulee poissulkemisia ja rajauksia. Erityisesti yritän vältellä sitä, että toiset näkisivät paniikkini. Syyllistän itseni. Eihän aikuinen äijä voi tämmöistä kokea!

    Äitienpäivänä vien äidille kukkia. Sillä minullahan on maailman ihanin äiti! Isä esimerkillinen. Niin koen:
    dissosiatiivisessa amnesiassa.

    Surullisinta tässä on se, että esimerkkini miehen dissosiatiivinen amnesia ei ehkä koskaan avaudu. Todellinen traumatyö ei pääse alkuun. Siis lapsena koetun kuolemankauhun käsittely. - Koska pikkupoika oli riippuvainen terrorisoivasta perheestään niin hän ei voinut reagoida normaalisti vaan hän reagoi kehittämällä amnesian.

    Jos traumatyö pääsee alkuun tarvitaan rakenteellisen dissosiaation hoitamiseen kehitettyä terapiaa, joka alkaa siitä, että luodaan turvallisuuden kokemuksia tässä ja nyt.

    Jari Ranta

    VastaaPoista
  4. Lisään vielä esimerkkiini:

    Menen lääkäriin ja saan paniikkihäiriödiagnoosin. Siihen lääkkeet ja lääketeollisuus kiittää. - Popsin lääkkeitä ja oloni paraneekin. Mutta soimaan mielessäni: miten ihanilla vanhemmillani voikin olla tällainen vajaa poika.

    Vetäydyn arkailen, olen vajaa. Äitini puhelee: Vieläkö syöt niitä lääkkeitäsi? Muista nyt syödä lääkkeesi! Huh, minun ei ole koskaan tarvinnut syödä tuommoisia lääkkeitä!

    Eräänä päivänä kaikki itsetarkkailu putoaa pois. Menen psykoosiin. Näen näkyjä, kuulen ääni, harhailen ulkona.
    Olen maailmanlopun tunnelmissa. Yritän itsemurhaa. Se ei onnistu.

    Monta päivää olen kodissani pelko- ja kauhutiloissa. Sitten erään kerran näen. Osin sumeasti, osin kirkkaasti: PIENI POIKA ISTUU KUOLEMANKAUHUSSA KAKALLA. KUN TUO POIKA ON? MINÄ SE OLEN!

    Joudun pakkohoitoon monien vaiheiden jälkeen. Mutta oivallan: olen kokenut dissosiatiivisen psykoosin, jonka ytimessä on kauhistuttava totuus ja minä tiedän, että en pysty enää rakkaudella viemään äitienpäivänä kukkia äidilleni.

    Traumatyö alkaa. Minulla on terapeuttiyhteys.

    On hyvin vaikeaa, mutta nyt olen elämäni totuudessa kiinni.

    Jari Ranta

    VastaaPoista
  5. Marjatta lisään vieläkin jos sallit:

    Traumatyötä tekevän ei pidä mennä puhumaan traumasta sen aiheuttaneiden kanssa. Se koskee esimerkkitapausta. Siihen liittyy se riski, että alkaisi itse räjähtää väkivaltaiseksi.

    On opittava työstämään itselleen suojaava etäisyys. Eikä ole syytä kerto terapian ulkopuolella omasta traumahistoriastaan yhtään mitään.

    Jari Ranta

    VastaaPoista
  6. Pakko vielä tämäkin lisätä. - Niin, jos Marjatan kirjoitus on mato ja koukku: minä olen kala.

    Vainottu mieli on ehdottomasti ovi, jos vain siihen tajuaa kolkuttaa. - Vainottu mieli on eräille ihmisille ehdottomasti elämän tärkeintä luettavaa.

    Vainottu mieli ei kepeytä eikä viihteellistä traumaa eikä traumaterapiaa. - Terapiaa tehtäneen kaikessa hiljaisuudessa eivätkä terapeutit halua kalastella helppoheikkeinä aplodeja.

    Meillä ilmenee matkan varrella mielen julkimoita, joita en nyt halua ryhtyä nimeämään. - Heistä raskaasti traumatisoituneelle ei ole mitään hyötyä.

    Traumastahan pystyy höpöttelemään mitä tahansa niille sinänsä kiinnostuneille ihmisille, joiden perusturvallisuus ei ole siten huojunut kuin yllä kuvaamassani esimerkki.

    Mitä hermostollisia vaikutuksia varhaisella traumatisoitumisella on? - Esimerkkini lapsi on jo aika vanha: 3-vuotias. - Mutta jo vauvaiässä traumatisoidaan ihmisiä. - Silloin paljastuneeseen traumaan liittyy perimmäinen suru. Ihminen ajattelee: olen kolhittu peruuttamattomalla tavalla. - Näin onkin. - On tapauksia, joissa elämä avautuu ilahduttavasti, mutta absoluuttisia tuloksia traumaterapia ei enää pysty tuottamaan.

    Niin, joku ajatus "aina voit saada hyvän lapsuuden" vai miten se nyt menikään on törkeää potaskaa.

    Sitten vielä Marjatan blogissa tahtoisin tuoda esiin erään tärkeän seikan. - Noin vuonna 1990 Suomessa alkoi ns. suuri paniikkihäiriökeskustelu. - Teoretisoitiin, että eräillä ihmisillä on jollain tavoin ylikuumentuva paniikkimoottori ja siksi he syöksyvät paniikkikohtauksiin.

    Voi olla. En kiellä.

    Mutta puolustan näkemystä, että amnestinen trauma AINA ilmenee paniikkikohtauksina. - Toisin sanoen, jos saat selittämättömiä ja nöyryyttäviä paniikkikohtauksia niin niiden takana VOI olla unohduksen peittämä traumahistoria.

    Toteaisin lukijoille, että Marjatalla ja minulla on jo tuttuutta. Pidän Marjattaa nettiystävänä. - Juha Saaren blogissa loukkasin häntä tieten tahtoen ja lujasti. - Mutta Marjatta kellisti minut nokkelalla henkevyydellään.

    Nyt pidän suuni kiinni ellei joku varta vasten vaadi sen avaamista.

    Jari Ranta

    VastaaPoista
  7. Kiitos kertomuksesta Jari! Kaksi veistä. Toisen viiltoon voidaan tarvita tikkejä ja homma on sillä selvä. Jos kätensä viiltänyt on lapsi, hän on vain ylpeä kokemuksestaan ja urheudesta lääkärillä. Mutta sitten on se toinen veitsi, se joka aiheuttaa trauman.

    Kuvaat hyvin koko prosessin, trauman alun, sen aiheuttaman elämän rajaamisen (moni jää tähän vaiheeseen), psykoosin ja sitä seuraavan terapian.

    Tunnen ihmisiä, joilla on poissulkemisia. Eräs ei koskaan syö yhdessä toisten kanssa, toinen on kova jännittäjä, kolmas pelästyy kosketusta.
    Eräs väkivaltaisen varhaiskasvatuksen kokenut tuttu ihminen on kertonut, että hän muistaa alkuja tilanteista, joissa on kokenut kauhua, mutta loppu hämärtyy karjumiseen ja julmiin ilmeisiin.

    Nämä kommenttisi selventävät paljon, varmaan muillekin kuin minulle.

    Minulla on ollut hyvä varhaislapsuus. Myöhemmin tulleet vaikeudet eivät ole löytäneet sieltä juurtumispohjaa.
    Kaikki vaikea on vaikeaa, mutta pienenä ja puolustuskyvyttömänä koettu on pahinta.

    VastaaPoista
  8. Tuo viimeisin kommenttisi putkahti, kun olin muotoilemassa tätä.

    Ei sinun tarvitse pitää suutasi kiinni. Nämä kommenntisi ovat asiallisia ja tähän asiaan liittyviä.

    Minä en loukkaannu helposti. Ja jos joku menee ja loukkaantuu minuun, nin en meinaa sitäkään millään ymmärtää. Ajattelen, että on kyse väärinkäsityksestä. :)

    VastaaPoista
  9. Huomasin lisäyksesi ja niinpä kommentoin sitä. Teokset ovat ymmärtääkseni kaikki ns. potilaskirjoja. Styronin olen joskus lukenutkin.

    Vainottu mieli on kuitenkin toisenlainen kirja. - Se on trauman tiedettä. Siinä esitetään rakenteellisen dissosiaation teoria ja siihen kytkeytyvä terapia.

    Jos puhutaan amnesiasta niin se voi ilmetä ja ilmeneekin myös masennuksena, jota ihminen ei käsitä.

    En nyt tietenkään väitä, että kaiken masennuksen taustalla olisi trauma.

    Jari Ranta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Vainottu mieli on tiedekirja.
      Hurmeen kirja on kertomus psykoosista ja nuo kaksi muuta masennuksesta. Omakohtaisia. Hurmeella muistaakseni oli myös jotain viittausta traumaan.

      Masennuksen taustalla voi olla myös huonot olot, koettelemukset ja perfektionistinen luonne. On varmaan olosuhteita, joissa harva säilyy masentumatta.

      Poista
  10. Hieno kirjoitus tärkeästä kirjasta, Marjatta. Mitä enemmän mielen häiriöistä puhutaan julkisuudessa, kaikilla tasoilla, sen parempi. niin totta: meillä kaikilla on siemenemme 'hulluuteen', ja joillakin mielen rasitus putkahtaa ulos - ei hulluutena, vaan somaattisina oireina, itselläni on esimerkiksi stressistä riemastuva migreeni. Näitä asioita ei tietenkään voi rinnastaa millään lailla, mutta kertoopa sen, kuinka monimutkaisia väkkyröitä me ihmiset olemme...

    Olen seurannut lähipiirissä käytävää ammatillista keskustelua esimerkiksi lyhytterapioiden vaikutuksista, joista on kuulemani mukaan hyötyä jopa hyvinkin traumatisoiduille potilaille. Psykiatrian piirissä käydään kiistaa siitä, kumpi on potilaan kannalta tehokkaampi /'riittävä' hoitomuoto: vuosia kestävä psykoterapia, jossa ihmisen minuus ensin hajotetaan ja rakennetaan sitten ikään kuin 'uudelleen' vai ratkaisukeskeinen lyhytterapia...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin oli stressin aiheuttamaa migreeniä noin vuosikymmenen ajan, työaikana yleensä viikonloppuisin. Yritin olla huomioimatta ennakoivia oireita, vilua, haukottelua ja pientä pahoinvointia, mutta sieltä se aina tuli. Se loppui yllättäen kun sain lääkkeen verenpaineeseen. Ilmeisesti tämä lääke estää verisuonia supistelemasta.
      Monimutkaisia olemme, kyllä.

      Minä olen myös huomannut tuon keskustelun ja positivisuuteen taipuvaisena haluaisin kovasti uskoa lyhyempiin kognitiivisiin terapioihin.
      Jari tuossa seuraavassa kommentissa perustelee, että trauman vuoksi dissosioituneessa mielessä lyhyt ei riitä.

      Poista
  11. Enpä malta olla toteamatta, että psykoterapiassa ihmisen minuutta ei hajoteta. Rakenteellinen dissosiaatio - josta Vainotussa mielessä on kysymys - tarkoittaa sitä, että terrorisoivat traumakokemukset aiheuttavat ihmisen mielen rakenteessa eriytymistä. Terapiassa on kysymys esimerkiksi amnesian purkamisesta ja ihmisen eheytymisestä.

    Ratkaisukeskeinen lyhytterapia kuulostaa houkuttelevalta, mutta se ei onnistu silloin kun on kysymys elämän uudelleenjäsentämisestä oman trauman aiheuttaneiden kokemusten prosessoinnissa.

    Lyhytterapia tullee lähinnä kysymykseen silloin kun ihmisen ratkaisuna on saada tukea päästäkseen eroon epätyydyttävästä avioliitosta tai työpaikasta missä on työpaikkakiusaamista. Silloin asiakasta voidaan voimaannuttaa lyhytterapialla.

    Lyhytterapia ei oikein onnistu silloin kun on syntynyt persoonallisuuden rakenteellinen dissosiaatio.

    Jari Ranta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, eheytyminen on varmasti päämäärä. Ne persoonasta irronneet minät, tarvitseva lapsi, komenteleva motkottaja ym. pitää liittää takaisin isäntäminuuteen.

      Mutta eikö se voikin tuntua alkuun myös ikäänkuin hajottamiselta, kun se tuttu vaillinaisuuteen tottunut minä joutuu hyväksymään itseensä siitä kauan sitten erkaantuneita minuuden osia, erikoisiakin?
      Ymmärrän mytös Kaisa Reetan muotoilun näin, jolloin se johtaa samaan.

      Aikamoista työtä tuon dissosiaation purun täytyy olla. Vaativaa niin terapeutille kuin potilaallekin. Voisi ajatella, että mitä fiksumpi ja osallistuvampi niin sitä nopeampi ja parempi tulos. Toinen mikä vaikuttaa on tietysti trauman vakavuus.

      Poista
  12. Tuon on totta mitä sanot, Marjatta. Parantumiseenkin voi suhtautua foobisesti omista tottumuksistaan päin.

    Dissosioivaa amnesiaa tapahtuu äärimmäisen kauhistuttavissa olosuhteissa. Dissosioiva amnesia syntyy kaikkein tuhoisimmissa tilanteissa.

    Dissosioivan amnesian purku sisältää omia todellisuuteen hukkumisen kokemuksia. Näin voitaneen verrata. Ne ovat siis perimmäisiä tuhoutumiskokemuksia.

    Terrori eri tavoin ja yhteyksissä merkitsee kokonaiskehollista kokemusta. Koko ihminen merkkautuu kauhulla.

    Rakenteellisen dissosiaation käsittelyä ei voi älyllistää siten, että älystä tulisi ohjaava prioriteetti. - On kerta kaikkiaan koettava kokonaiskehollisesti uudelleen se mitä elämässä on tapahtunut.

    Arvelen että on turha asettaa absoluuttista toipumista traumojen purussa tavoitteeksi. - Mutta elämisen laatua ja sisältöä voidaan huomattavasti parantaa.

    Traumoilla on erittäin monenlaisia pitkäaikaisseurauksia, jotka käsikirjoittavat traumatisoituneen ihmisen elämää.

    Olisipa hienoa, jos traumojen aiheuttajat havahtuisivat pohtimaan niitä!

    Jari Ranta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Etteivät tuhoaisi enää enempää lasten elämää.

      Pahoinpitely jättää muistoja kehoon ja muistamisen kauhu aiheuttaa hukkumisen tunteita. Ymmärrän tämän.

      Jos trauman aiheuttaja on vanha, oma sukulainen tai opettaja, niin luulen, että hän ei usein pysty enää totuuden näkemiseen.

      Poista
  13. Haluaisin antaa tässä kirjallisuusvinkin. Sen on kirjoittanut suomalainen nimimerkki. - Voi ostaa netin kautta!

    Miss B: TRAUMA1 (Kuinka lapsena kokemani seksuaalinen hyväksikäyttö vaikutti kaikkeen elämässäni)

    Teos on napakka ja reflektiivinen. - Miss B suhtautuu todella analyyttisesti traumahistoriaansa.

    Uskon, että jokainen lukija joutuu hätkähtämään trauman ulottumista kaikkialle elämään. Silti kirjaan liittyy toivo.

    Jari Ranta

    VastaaPoista
  14. Kiitos vinkistä. Kävin tutustumassa tähän kirjaan, vaikuttaa kattavalta teokselta, aion hankkia. Huomasin myös kirjan nimeltä "Viisi naista, sata elämää, tarinoita dissosiaatiosta". Se on tilattu kirjastoomme.

    VastaaPoista