sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Luontoelämyksiä elikkä Marjatan keväthuumaus



Osa I, 28 toukokuuta

Marjatta nyt ampaisee ylös vuoteeltaan,
Aurinko on korkeella, kevättuuli lounaassa
Niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan,
Lauluhunsa yhtyä saa kuka vaan,
Kuikkaemo uittaa jo untuvaisiaan,
Peipponenkin helskyttää riemulaulujaan,
Katso kuinka kukkaakin monta on  jo kevätniityllä.
Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.

Anttilahan se siinä laulussa oikeasti on, siinä ihanassa Tapio Rautavaaran tulkitsemassa laulussa Anttilan keväthuumaus, joka on käännös Evert Tauben kirjoittamasta, säveltämästä ja laulamasta laulusta Sjösala vals. Tauben laulussa ampaisija on Rönnerdahl.
Rönnerdahl han skuttar med ett skratt ur sin säng...

Olen ampaissut jo monesti ihailemaan kevään kukkia. 
Moni muu? Ainakin seuraavat olen bongannut orvokin (metsä-, keto- ja suo-orvokki), lehdokin ja vuokon (sini sekä valko) lisäksi: ahomansikka, metsätähti, oravanmarja, kielo, kalliokielo, kissankäpälä, mäkitervakko, niittynätkelmä, metsäkurjenpolvi, voikukka, niittyleinikki, keltano, suovilla, suopursu, koiranputki, puolukka, tuomi ja pihlaja. Männyt kukkivat hurjina ja siementävät joka paikan.




Kävelylenkkini kulkee yleensä pitkin Kymijoen rantaa Koivusaaren puistoalueella. Arvostan kaupunkiluontoa, jossa on hoidetut polut eikä tarvitse joka askeleella tuijottaa alas jalkoihinsa, kun joku kiltti ihminen on perannut pois pystyyn nousseet juuret ja muut ansat. Voin rauhassa vajota ajatuksiini. Ei tarvitse myöskään huiskia pois hyttysiä ja hämähäkinseittejä. 



Ajattelen yleensä  kävellessä tuntemiani ihmisiä, lähiperheestä ja tutuista blogiystävien kautta kauimmaisiin. Niin tein tänäänkin. Tunsin syvästi, että rakkaus on huolehtimista. Ajattelin lapsenlapsia, neljää rakasta ja viidettä, joka syntyy syksyllä ja jota rakastan jo nyt valmiiksi. 
Sitten ajatukseni liikehtivät aamun sanomalehtien antiin. Kuva presidentti Obamasta halaamassa vanhaa japanilaista Hiroshimasta selvinnyttä miestä nousi vahvana mieleeni. Välillä muistelin erään laukkukaupan ihanuuksia ja haaveilin tulevista matkoista. Sitten piipahdin sairauksissa. Siitä sujuvasti Välimeren aaltoihin. Veikko Huovinen on todennut, että ajatus on hiirihaukka. Niin se on, hiirihaukkapa hyvinnii.   
Kesken suunnitelmieni huomasin, että vastaan tulee kookas, vihaisen näköinen nainen sauvat huiskien. Valmistauduin nyökkäämään ja hymyilemään, ehkä jopa vaihtamaan muutaman sanan päivän ihanuudesta, mutta hän katsoi vain suoraan silmiin suu yhteenpuristettuna viivana, ilme muuttumattomana, kuin minä olisin ollut puu tai kivi rannalla. Minulla käväisi mielessäni sellainen pelko, että tämä nainen ryhtyy kohta hakkaamaan minua noilla sauvoilla. Minä huudan, mutta läheisen talon pihasta kuuluva ruohonleikkuukoneen ääni estää ketään kuulemasta. Huh, nyt se ääni pysähtyi, ja nainen viuhtoi ohi. Saanen elää. Hupsu minä! 
Miksi kaikki ihmiset eivät voi osoittaa vastaantulijalle näkevänsä tämän? Minusta on mukava vähintään hymyillä ohikulkiessa. Johan tuollaisesta hampaiden yhteen puremisesta tulee halkeamia purukalustoon.

Vielä pohdiskelin tulevia blogikirjoituksia. Haluaisin kirjoittaa rakkaudesta, vanhenemisesta ja sairauksista, elokuvista ja useista lukemistani kirjoista, ja kaksi houkuttelevaa haastekirjoitusta odottaa. Kirjoittaminen on hauskaa, monesti hauskinta, mutta olen hidas. Jään kirjoittaessa ajatuksiini. 

Silmäilin kaikkea kaunista ympärilläni ja nappailin kännykällä kuvia. Miten ihana päivä! 

Palatessa pyörähdin toriaukiolla, jossa on kymmenkunta isoa tammea koristeltuna satumaisesti ihanan keväisiksi. Kadunvarsien kurttulehtiruusuista oli jo osa kukassa. Mikä tuoksu! 







Kotipihaan päästyä kävin nuuhkimassa syreenejä ja ihailin pihan kukkapenkin särkynyttä sydäntä, Se on lapsuudesta tuttu, aivan liikuttavan kaunis pihakukka.

Muutama päivä sitten yövyimme mökillämme Luumäen Kivijärvellä. Mieheni pulahteli veteen remonttipuuhiensa ohessa. Minä en tietenkään tarennut, enkä tarkene ehkä koko kesänä. Siellä aloin suunnitella äkkilähtöä Välimeren rannalle lämpöhoitoon ja omaan retriittiin jossakin sopivassa vaiheessa.




Osa II, 29. toukokuuta

Tänään kävimme mieheni kanssa kävelemässä Ahvionkoskilla villimmässä luonnossa. Ahvionkosket on Kymijokeen kuuluva toista kilometriä pitkä suojeltu koskialue. Mies kuvasi pieniä yksityiskohtia. Minä tarkastelin kasveja ja ihailin koskien hurjaa komeutta.

Älä nyt putoa hyvä mies!







Miten te rakkaat lukijat nautitte luonnosta? Kumpi miellyttää enemmän kaupunkiluonto vai kunnon korpimetsät?

Anttilan keväthuumaus tästä linkistä. Ja Sjösala vals tästä Evertin pojan Sven-Bertil Tauben esittämänä. Minusta Rautavaara esittää tämän paremmin kuin Taubet, men 'tycke och smak är olika'. Pidän Rautavaaran äärimmäisen maskuliinisesta äänestä.

Bloggaaja keväthuumauksessa
------------------------

Lisäys 5.6.

Löysin äsken pöydältä lapun, johon olin listannut heti bloggausta seuraavana päivänä löytämäni kukkivat kasvit. Tämä voisi olla Osa III.

Jo nyt 30.5. siis kaikki nämä:
päivänkakkara, metsäkurjenpolvi, tervakukka, niittynätkelmä, pihatähtimö, kurjenmiekka, rentukka. kangasmaitikka, puna-apila. ojakellukka, nurmitädyke, ketomatara, suovilla, virnat, kaikki kukkivat heinät ja juhannusruusu ! 

torstai 26. toukokuuta 2016

Tietohaaste


Sain jokin aika sitten nimimerkiltä Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista haasteen kirjoittaa tietokirjoista. Ehdin saada saman haasteen jo toistamiseen myös Ullalta blogista Ullan Luetut kirjat.  Anteeksi hitauteni! Täältä tullaan lopultakin. 

       Haasteen alullepanijan ohjeet:
  • Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
  • Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameksi, kveeniksi, meänkielellä jne
  • Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
  • Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoistaSiitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
  • Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Olen samaa mieltä Lukumadon kanssa siitä, että kaikenlaista lasketaan nykyään tietokirjojen joukkoon värityskirjoista rukouskirjoihin ja että blogeihin ei paljon päädy tietokirjoja, vaikka niitä luetaankin. Laskin, että olen koko blogihistoriani aikana kirjoittanut alle kymmenestä tietokirjasta. Olen lukenut kuitenkin tasaisesti myös tietokirjoja. 

Eniten olen lukenut tietokirjallisuutta uskonnoista ja uskonnottomuudesta, rauhankasvatuksesta, psykologiasta (lapset, masennus ja syömähäiriöt) ja maailman tilasta.

Nappasin muutaman kirjan hyllystäni. Ne kertovat myös omaa historiaani.



Betty Friedanin kirjan The Feminine Mystique(1963) olen signeerannut Marjatta Korpelana vuonna 1972. Se oli aikansa tärkeä kirja. Tämä tausta on hyvä myös tällä hetkellä  naisten asioita ajavien tiedostaa.



Lapsi ja sota, toim. Marianne Kahnert, David Pitt ja Ilkka Taipale vuodelta 1984 kului käsissäni, kun toimin rauhan- ja kansainvälisyyskasvatuksen tehtävissä koulussa ja vähän koulun ulkopuolellakin. Kirjassa on runsaasti tilastoa ja tietoa eri maiden lasten tilanteesta. Lukumadon peräämää lähdeluetteloakin on yhdeksän tiheään painettua sivua. 



Arvot, hyveet ja tieto, toim. Pekka Elo ja Hannu Simola (1995) on elämänkatsomustiedon 10-vuotisjuhlakirja täynnä tietoa tämän upean oppiaineen taipaleelta. Kyseessä on aine, jonka sisältö on mahtava, mutta jonka toteutus kouluissa ontuu. Itse sain opettaa ET:tä yhtä aikaa uskontotuntien kanssa, ei muun koulupäivän päälle kuin jälki-istuntona, kuten monissa kouluissa on tehty. Olin hyvin innostunut tämän aineen opettaja ja opiskelija. Toinen kirjan toimittaneista, Opetushallituksen elämänkatsomustiedon ja filosofian ylitarkastaja Pekka Elo veti yksin ja innokkaana kursseja meille innokkaille ympäri Suomea.



Ben Furman, Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (1997) sopii minulle positiivisuutensa vuoksi. Furman osoittaa kirjassaan, etteivät menneisyyden kokemukset vaikuta meihin millään suoraviivaisella tavalla, vaan näkyvät erilaisina elämän eri vaiheissa. 

Menneisyys ei ole pelkästään aikakirja, johon on kirjattu tositaphtumia aikajärjestyksessä. Se on elävä tarina, joka muuttaa muotoaan aina sen mukaan, miten tuo tarina  kerrotaan, mitä merkityksiä tapahtumat saavat, mitä selityksiä niille annetaan ja mitä seurauksia niistä uskotaan olevan. 



Georg Henrik von Wright, Ihminen kulttuurin murroksessa (1995) on kirja, jonka haluan lukea uudelleen. Von Wright näkee kulttuurimme erityispiirteinä dynaamisuuden ja muuttumisen. Hän käsittelee kirjassa monenlaisia asioita, joista kertovat mm. otsikot Suuret kulttuurit, Tolstoi ja historia, Usko ja tieto

Sellainen joka oivaltaa maapallon olosuhteiden muuttumisen välttämättömyyden - ilman, että hän sen takia omaksuu jonkinlaisen utopian muutosten laadusta ja niiden siunauksellisuudesta - hänen ei tarvitse etsiä lohtua "voimattomuuden optimismista" eikä vaipua "toivottomuuden pessimisimiin. 

Paitsi että haluan lukea tämän uudelleen, haluan lukea myös Pentti Linkolan kirjamessuilta hankkimani Unelmat paremmasta maailmasta (uusi painos 1971 julkaistusta kirjasta, jonka olen silloin aikanaan lukenut) ja viime vuoden tietokirjapalkinnoista kilpailleen Helena Telkänrannan kirjan Millaista on olla eläin


Kirjan lopussa on Linkolan itsenäisyyspäivän puhe, jonka hän piti  radiossa 6.12. 1967. Sen loppu on niin ihana, että kopioin sen tähän.

Vielä harrastetaan paljonkin hyvää ja hienoa kirjallisuutta, taidetta ja musiikkia, vielä rehottaa jossakin rantalehto, jossa laulaa kuhankeittäjä, ja vielä kohoaa jossakin ylväs tunturi ilman hiihtohissiä. Mutta en voi olla huomaamatta, että tämä kaikki on sellaista suomalaisuutta, tahi yleisinhimillisyyttä, joka väistyy, häviää, sätkyttelee kuolinkouristuksissaan. Pelkään, että seuraavia viittäkymmentä vuotta talousmiesten ja insinöörien lumoissa olevien poliitikkojen talutusnuorassa ei voi kestää kukaan.

Nyt se viiskymmentä vuotta on kohta mennyt ja me olemme kestäneet, joten kuten. Linkolakin.



Ihminen on nuori laji. Millaista on olla eläin saattaa antaa jopa vastauksia siihen, millaista on olla ihminen. 





Parhaillaan luen Anssi Leikolan emotionaalisia traumoja ja dissosiaatiota käsittelevää teosta Katkennut totuus. Sekin kertoo siitä, millaista on olla ihminen; ihminen, jolle on tehty pahaa Tämä kirja on näistä esittelemistäni kirjoista tieteellisin. 

Hups, näitä tuli enemmän kuin viisi, mutta jätän ne nettisivut. Terveyssivuilla käyn ehkä useimmin. 

Tähän on varmaan moni jo haastettu. Voi olla, että tämä tulee nyt toistamiseen, mutta eihän se haittaa,  eikä ole pakko vastata, jos ei tunnu siltä. Miten olisi...

Hyönteisdokumentin hdcanis
Jokken kirjanurkan Jokke
Mari blogista Kirjakko ruispellossa

--------------------------
Lisäys 27.5.

Uups, ohjeissa sanotaan, että kielen pitää olla jokin pohjoismaisista kielistä ja minä onneton olen esitellyt ihan ensimmäiseksi englannin kielisen teoksen. Luin nuo ohjeet huolella, vasta kommenteista hoksasin mokani. Ehkä aivoni ovat kulumaan päin. Onneksi tämä kirja on myös suomennettu, Naisellisuuden harhat, suomentajat Ritva Turunen ja Jertta Roos, 1967.

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Q-teatterin Tavallisuuden aave ja mitä mietin sen jälkeen

Pidän kovasti Saara Turusen romaanista Rakkaudenhirviö, jolla hän sai viime vuoden Helsingin Sanomien parhaan esikoisromaanin palkinnon. Kun kuulin, että hän on myös kirjoittanut ja ohjannut Q-teatterille näytelmän Tavallisuuden aave, jossa on samoja ajatuksia kuin kirjassa, riensin heti varaamaan lippuja.
Nyt kun olen näytelmän nähnyt, elänyt ja eläytynyt mielessäni liikehtii paljon sen kohtauksiin liittyviä ajatuksia.  



Käsiohjelmassa Turunen kertoo, miten päätyi juuri tähän aiheeseen.
Hän huomasi vuosia ulkomailla vietettyään, ettei viihtynyt Suomessa. Asia suretti ja ajattelutti häntä, ja häntä kiehtoi käsitellä hämmennystään näytelmässä. Sitten hän sattui katsomaan Buñuelin elokuvan Vapauden aave (1974), joka koostuu vapauteen liittyvistä kohtauksista. Tämän muodon hän halusi teatteriesitykseen, mutta jäi miettimään, mikä aihe olisi yhtä painavaa kuin vapaus ja antaisi mahdollisuuden pohtia asioita, jotka saivat hänet tuntemaan ahdistusta Suomeen palattua.

Oivallus aiheesta tuli Berliinissä, jossa Turunen osallistui taiteilijoiden performanssi-työpajaan.
Yllättäen työpaja alkoi tanssitunnilla, jossa Turunen joutui häpeäkokemuksen valtaan. Hän tunnustaa olevansa kehollisesti lukkiutunut ihminen. Afrikkalaisen miehen heittelehtiessä rennosti hänen ympärillään hän tuli yhä tietoisemmaksi omasta kömpelyydestään, yritti matkia toisia, vaimeni ja pysähtyi lopulta keskelle lattiaa. Sieltä opettaja poimi hänet esimerkkinä kylmän pohjoisen järjen palvonnasta vastakohtanaan kuuma etelä ja intohimo. Silloin häpeän hiessä kylpevä kurssilainen muisti Buñuelin ja löysi aiheensa.
Ja silloin tajusin, että halusin tehdä jotain juuri tästä. Tavallisuudesta ja sen tavoittelusta. Erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta. Kyvyttömyydestä elää tai auttaa muita ihmisiä, koska päällimmäisenä on aina ajatus siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Niistä hetkistä, jolloin tavallisuus määritellään, siihen liittyvästä vallankäytöstä. Mutta ennen kaikea minusta ja meistä, niistä ihmisistä, jotka tuijottavat kauhua ja pelkoa silmissään, kun jotakin "vähän erikoista" tapahtuu.

Olen aina pitänyt käsiohjelmista. Nykyään ne ovat monesti korkeatasoisia ja lisäinformaatiota antavia. Tässäkin käsiohjelmassa on hienoja artikkeleita, paitsi tämän näytelmän syntyhistoriasta, myös artikkelit Bunuelin elokuvasta, normeista ja normalisaatiosta sekä von Wrightin veljesten lintumaalauksista, joita käytettiin heijastinkuvina näytelmän taustalla.
Myös näytelmän eri kohtauksissa harkitusti käytetyt musiikkikappaleet on listattu käsiohjelmaan.

Ferdinand von Wright,
 Harakoita kuolleen koppelon ympärillä, 1867. 

Ja nyt itse näytelmään. Jotain siitä.

Tavallisuuden aave koostuu unenomaisista viipyilevistä kohtauksista, joista katsoja voi tehdä omia päätelmiään. Tahti on hidas, koska näytelmän ihmiset ovat verkkaisia. Hitaus antaa myös tilaa katsojan ajatuksille.

Elina Knihtilä tavallisuutta toteuttavana, kaikkensa yrittävänä, mutta jotain muuta kaipaavana perheenäitinä on valtavan hyvä.
Eräässä kohtauksessa hän sytyttää apeana itsenäisyyspäivän kynttilöitä ja sanoo, että haluaisi jotain iloisempaa. Samalla hän huomaa värikkään flamencotanssiparin saapuvan huoneeseen. Kohta harmaanbeessi äitihahmo onkin vedetty mukaan riehakkaaseen menoon, iloon ja nauruun. Hetken aikaa on väriä, loistetta, on elämää, mutta se kuihtuu ja nauru muuttuu rumaksi nyyhkeeksi. Tämän kohtauksen rajuus ja melankolia saivat minut itkemään. Tunsin voimakasta surua kaikkien haaveensa menettäneiden puolesta. Miten joskus toiveet jäävät sivuun, miten ihminen kaipaa jotain enemmän, mutta ei osaa saada sitä. Flamencotanssija oli pyrkinyt sisään jo aiemminkin, mutta tullut karkotetuksi.

Normalisoiminen nousi esiin heti alun natsitervehdysseremoniassa. Perheen miehet osoittavat isänmaallista tunnetta käsi ojossa ja äiti moittii, mitä tuo nyt on. MITÄ TUO NYT ON? Vastaukseksi tulee "Se on ihan tavallista", ja asia kääntyykin niin päin, että kyseenalaistaja joutuu pyytämään anteeksi.


Arkisuuden koomisuus sai nauramaan. Neljä henkilöä kaljapulloineen seisoskelemassa toisistaan etäällä, totisina, välillä pullosta yhtä aikaa hörpäten, kunnes yksi selostaa kauan ääneti olleen ihmisen römäkällä äänellä:"Nyt juhlitaan."

Näytelmä koostuu lyhyistä absurdeista tilanteista - onhan alaotsikkokin Kuvia kotimaasta. Osa tuokioista on totisia, osa karnevalisoituja. On naamareita, joita laitetaan itselle ja pakotetaan toisille, on translapsi ja on susi, jonka vain eräs hauras, kuihtuva henkilö näkee. Vietetään joulua ja häitä, lopuksi hautajaisia. Hautajaisissa on valtavasti kukkia, kukkameri; häissä on häpeää ja kireitä suupieliä. 

Hailakoissa häätunnelmissa
                             
Eräs muistiinjäävä hahmo on Laura Birnin innokas ja odotusta täynnä oleva nuori vaimo, joka muuttuu yhä kalvakammaksi eikä tiedä seuratako isoa sutta vai tavallisenharmaata miestään.

Tuokiokuvien virta tässä näytelmässä on moninainen. Menkää katsomaan. Kevät on loppuun myyty, mutta Tavallisuuden aave on myös syksyn ohjelmistossa.

Mainitsen vielä yhden kohtauksen, joka sai minut käyttäytymään enemmistöstä poikkeavasti. Se oli tyynyillä toteutettu valtaisa joukkoraiskauskohtaus, joka alkoi unelmoivasta tanssista tyynynaisen kanssa - siinä vaiheessa vain yksi nainen, pikkutyttömäiseen kesämekkoon puettu - ja päättyi loputtomiin tyynyjen kanssa nytkyttelyihin ja ratsastamisiin, laukkaan ympäri näyttämöä tyyny jalkojen välissä, tyynyjen puukottamiseen ja höyhenten pöllyttelyyn. Minusta se oli niin hauskasti toteutettua reuhtomista, niin koomista meuhkaamista, että en voinut kuin hohottaa. Katsoin ympärilleni, muut olivat vakavia, miehenikin vain mietiskelevän näköinen. Musiikki oli onneksi tässä kohdassa niin kovaa, että en herättänyt pahennusta. (Hui, miten minä nyt noin!) Oi, miten tämä käyttäytymiseni sopiikaan teemaan! 
No, sitten tulikin taas äitihahmo kauhistelemaan "Mitä tämä nyt on?" -  "Ihan tavallista." Ja taas päädyttiin itkunsekaiseen anteeksipyyntöön, jonka kritisoija joutui esittämään tyynyjen repijälle.


Yksi kulkee matto mukana. Tarkoituksella.
Myöhemmin tarvitaan myös harjaa.

Lähtiessä vieressä istunut nainen sanoi, että eipä paljon naurattanut. Minä siihen, että olihan siinä hauskojakin  kohtauksia. Vieressä istunut selitti, että kun se kaikki oli niin kovin totta. 

Nauru ja itku olivat koko ajan lähellä tätä näytelmää katsoessa. Ja nyt on jälkijäristysten aika.

Minulla on tullut näytelmän jälkeen mieleen toinen suomalaista mielenmaisemaa käsittelevä kirjailija, Orvokki Autio. Hänen 80-luvulla ilmestyneessä romaanitrilogiassaan Pesärikko eräs tavallisuuden vartija Ilmi komentaa usein sisartaan " Hillitte ittes Laimi!", ja kyläyhteisön moraalin mittapuu löytyy lauseesta "Mitä ihmisekki sanoo".

Onhan meillä näitä kansallisia jäykistelyjä. Ei voi kieltää.

Viime aikoina ominaisuuspiirteitämme on kuvittanut  Karoliina Korhonen Suomalaisten painajaisia/Finnish Nightmares-sarjakuvissaan, joissa Matti poloinen joutuu noloihin tilanteisiin, kun häntä kehutaan, kun tuntematon alkaa tehdä tuttavuutta bussissa tai kun hänen pitäisi pitää puheenvuoro kokouksessa. 


Kotouttamisessakin käytettyä Matti-sarjakuvaa

Turunen pohtii näytelmän käsiohjelmassa, onko kansallisuudesta puhumisessa ylipäätään mitään järkeä.
Kansallisuudethan ovat oikeestaan aika valheellinen konstruktio. Ennen niitä ei ollut.

Onko Ferdinand von Wrightin maalauksessa Taistelevat metsot (1886) muka jotain erikoisen suomalaista vai onko sen karuus, jylhyys ja uhoaminen vain sovittu määrittely? Sitä löytää, mitä etsii. Sisu? Se taitaa ollakin jo unohdettu klisee. Nykyään ei etsitä uljasta suomalaisuutta vaan suomalaista ahdistuneisuutta. Kuinka paljon siinä on sovittua?

Tavallisuuden aaveen tapahtuma-aika on 80-luku. Värit ovat hailakat ja vaatteet liian isoja, kenkinä harmaat Pomarin loaferit. 
Jäykistely ja totisuus on vähentynyt noista päivistä, mutta kyllä vakavan ilmapiirin huomaa, kun palaa Suomeen etelämpää Euroopasta tai USA:sta. Presidenttiparimmekin oli niin ihastuksissaan amerikkalaisten mutkattomuudesta äskeisellä valtiovierailullaan.

Pieni pyyntö Saara Turuselle: teepä vielä toinen 'aave', joka kertoo nykyajan ilmiöistä. Mikä otsikko sillä voisi olla - Yksilöllisyyden aave? Kaikki haluavat olla nykyään yksilöllisiä ja erityisiä. Siinä näytelmässä ei kuljettaisi hailakoissa löyhissä vaatteissa vaan tiukoissa mustissa pitkissä kalsareissa, niin naiset kuin miehetkin. Legginsit, jegginsit ja megginsit. Lattemuki kädessä. Yksilöllisinä. Jos tavallisuudessa hävetään, niin yksilöllisyydessä loukkaannutaan. Ja edelleen perusilme on aika äreä.

Ferdinand von Wright, Metsoja soitimella, 1862.

P.S. Tästä on kirjoittanut muutama muukin bloggari, viimeksi luin Jassun kirjoituksen blogissa Hurja Hassu Lukija.
Jotkut jaksavat laittaa paljon näitä linkkejä, mikä on kiva, yhteisöllinen tapa. Minä en valitettavasti usein viitsi. Edellisen kirjoitukseni historiallisesta romaanista Frau löytyy mm. paljon eri bloggareiden tasokkaita kirjoituksia.

torstai 19. toukokuuta 2016

Moraalikysymyksiä - Maritta Lintusen Takapiru ja Terhi Rannelan Frau


Maritta Lintusen  kirja Takapiru (2016) on kiinnostava moraaliongelmien ympärille koottu kymmenen novellin kokoelma. 

Oikea ja väärä ei ole helppo asia. 
Mitä tehdä plagioijalle? Entä kun luontoarvot asettuvat puntariin rahanahneuden kanssa? Onko rakkautta ilman rehellisyyttä? Onko poikakodin kokeneen isoisän karskit neuvot kiusatulle pojanpojalle parempia kuin isän humaanit? - Ukki. Onko väärin ajatella eri tavalla kuin isä?
Joskus vilunkikeinot ovatkin niitä moraalisimpia keinoja ja joskus kosto on paitsi makea myös oikeutettu.

Oma suosikkini on koulumaailmaan sijoittuva novelli Hymypatsas. Uusi fiksu oppilas saa opettajan ansaan, näkemään oman heikon itsensä, puutteensa ja elämänsä tyhjyyden.

Minä vieritin kiveä edelläni ja kivi imi itseensä roskaa ja valhetta, ja siitä tuli yhä painavampi, yhä suurempi piina minulle. Ja kun raskain hetki koitti, ja voimani ehtyivät, keksin pelastuksen ahdinkooni. Rupesin kauppiaaksi. Vaihdoin valheista raskaan lohkareen yhteen kevyeen kipsipäähän.

Pidän Lintusen tyylistä. Kieli on rikasta ja novellien rakenne onnistunut. Jännite pitää loppuun asti ja jokaisesta novellista jää pohdiskeltavaa.



Terhi Rannelan historiallinen romaani Frau (2016) on natsiajan puintia monesta eri näkökulmasta. 

Keskiössä ovat tapaamiset, joissa nuori toimittaja Erich Richter haastattelee kuolemansairasta naista, pelätyn SS-kenraalin Reinhard Heydrichin leskeä Lina Mannista. Richter yrittää ajaa rouvan nurkkaan katsomaan rehellisesti omia ja miehensä hirmutekoja ja tunnustamaan niiden seuraukset. 
Rouvan panssari on kova, edes Richterin keräämät aikalaisten todistukset eivät tahdo päästä sen läpi. Ne Linan pitää polttaa olemattomaksi. Toki hän lukee ne. Hän ei tunnista niissä kuvattua julmaa naista. Hän kokee tehneensä vain kuten piti; hän oli velvollisuudentuntoinen nainen, käskynhaltijan vaimo, jolle uuden maailman rakentaminen oli välttämättömyys. Hän sai paljon ja menetti paljon, mielestään ihmisten pahuuden takia. Hän kokee olleensa myös hyväntekijä. 

   - Sodan jälkeen monet vaimot vannoivat olleensa passiivisia, mutta minä olen aina ollut rehellinen. En ole koskaan suostunut teeskentelemään typerystä. Minä ohjasin mieheni liikkeen pariin, vaikka olin häntä nuorempi. 

   - Aloittakaa teoksenne yksinkertaisella sitaatilla. "Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään."

Kaikissa kirjailijoissa, dokumentaristeissa ja toimittajissa oli sama vika. He odottivat Linalta jotain sellaista, jota hän ei voisi heille antaa.
Kuinka hän voisi kertoa heille, että muisti oli kuin meri?
Että se, mikä oli kaikkein painavinta, upposi pohjaan. Merenpohja oli muistojen kalmisto.
Niljan seasta erottui käsiä, jalkoja, kalan näykkimiä luita.

Vaikka tunnustus jää vajaaksi ja osa jää pohjaliejuun, Richter saa sen mitä halusi, myös henkilökohtaisella tasolla, mikä tulee sopivasti yllätyksenä, samoin kuin lopun valokuva, jossa Lina on itse asiassa kylmemmän näköinen kuin hymyä tavoitteleva miehensä, Prahan teurastaja Reinhard Heydrich.

Linan suomalainen nimi Manninen tulee hänen toiselta aviomieheltään Intimi-teatterin johtajalta Mauno Manniselta, joka oli Anni Swanin  ja Otto Mannisen kuopus. Avioliitto kesti muutaman vuoden. 

Rannelan tyylissä näkyy hänen toisen ammattinsa, toimittajan työn jäntevyys ja niukkuus. Pidän tästä tyylistä enemmän kuin liiasta rönsyilystä, jota monissa nykyromaaneissa suositaan.

Rannela herätti kiinnostukseni lukea lisää kirjansa todellisista henkilöistä. 
Kirjan lopussa on lähdeluettelo, jossa on mainittu mm. Lina Heydrichin elämäkerrallinen kirja Mein Leben mit Reinhard (2012), joka on uusi painos aiemmasta Leben mit einem Kriegsverbrecher (1976). Kirjassa Lina Heydrich puolustaa miestään, kuten oli puolustanut myös lukuisissa korjauskirjeissään sanomalehtien toimittajille. Uudessa painoksessa on Heydrichien pojan Heiderin esipuhe.

Olen lukenut amerikkalaisen tutkijan Wendy Lowerin teoksen Hitlerin raivottaret (2014), jota sen ilmestymisen aikoihin kauhisteltiin ja haluttiin uskoa liioitelluksi. Rannelan tutkimuksiin perustuva fiktio vahvistaa sen, että naiset pystyvät samoihin julmuuksiin kuin miehensä. Valitettavasti.

Miten vaikeaa ihmisen onkaan hyväksyä totuus!

maanantai 16. toukokuuta 2016

Bloggari tutustuu korikseen ja räppiin

                                     

Jokin aika sitten kerroin blogikirjoituksessani käyneeni korisottelussa ja että kirjoitan, mitä näin ja koin, kunhan käyn toisen kerran. No, jäi käymättä. Kouvoillahan oli voittoisa loppuottelu Tampereen Pyrintöä vastaan täällä kotikentällä ja voittivat. Olisi pitänyt mennä! 

Siinä ottelussa nokialaisia vastaan, jonka näin aiemmin, oli hieno tunnelma.
Ajattelin ottelua näytelmänä. Käsikirjoitus ja ohjaus menivät nappiin: mahtava jännitys ja  juuri oikea rytmi. Roolitus onnistunut.

Olin ajatellut olla aivan cool. Sanoinkin seuralaisilleni etukäteen, että en välitä katsella mitään tuloksia taululta, keskityn vain katselemaan pelaajia ja kannustan molempia puolia. Mutta niin vain kohta hakkasin käsiäni yhteen Kouvojen puolesta unohtaen kipsin ja kaikki. 

Kouvojen puolella pidin erityisesti pelaajasta nimeltä Thomas Gipson III. Hän liikkui ihanan sulavasti. Vastustajien BC Nokian puolella pidin itäeurooppalaisesta jättiläisestä, Dragan Labovicista päinvastaisesta syytä. Hän oli suloisen kömpelö, kuin karhu pitkine selkineen ja lyhyine säärineen. Hän jyräsi vikkelämpien välistä 207-senttisen itsensä korin alle ja nosti pallon koriin. 

Asiantuntemuksen puutteeni osoitin heti alussa, kun kysyin mieheltäni, keitä nuo mafiamiehen näköiset pukumiehet ovat. Valmentajia siis. En ollut nähnyt muuta koripalloa kuin omien poikien pelejä koulujen saleissa. Niissä valmentajat olivat verkkareissa.

Jos haluat nauraa edelliselle urheilutapahtumassa käynnilleni, klikkaa tästä.
                                  
Kouvolan Sanomien kuva
Eilen olin Kouvolan torilla katsomassa artisteja nimeltä Karri Koira, Asfalttisoturi ja Musta Barbaari. Lavalla oli myös prinssi Jusuf hoitamassa laitteita, ja hänkin veti yhden biisin.
Räppäreitä, juu! Minä katsomassa! Ja nautin. 

Esiintyjät tulivat Kouvolan Lakritsin toimitusjohtajan Timo Nisulan kutsumina. Nisulan mielestä nämä kaverit ovat hauskoja tyyppejä ja Musta Barbaari erityisesti sopii Lakritsipäivään, koska hän laulaa hittibiisissään Salil Eka Salil Vika olevansa "stadin revityin laku".

Esitys oli huumoripitoinen, kodikas, rasismistereotypioita karnevalisoiva ja rento. Nuoret miehet ottivat erityisesti lavan edessä jammailevat pikkulapset huomioon. Ja kyllä ne pienet eläytyivätkin. Joku kaksivuotias pyöri välillä silmät kiinni ja kauhoi ilmaa kuin ammattilainen. Minä liikehdin vaisummin, kuten Jenni Haukio ja Michelle Obama katsoessaan nuorten esityksiä käynnissä olevan Washingtonin huippukokouksen aikana.

Kouvolan Lakritsi on jo 110 vuotta vanha firma. Se on saanut alkunsa Viipurissa 1906 perustetusta Papulan Vesitehdas Oy:stä ja sisaryhtiöstä Makeis- ja Mehu Oy. 

Kouvolan Tornionmäessä Papulan tehtaan lähellä teini-ikäisenä asuneen mieheni isä oli eläkepäivillään töissä tässä firmassa. Silloin siellä oli lakujen ja limsojen lisäksi vielä leipomotoimintaakin. Mieheni muistelee lämmöllä, miten hänkin oli yhteen aikaan pulska poika, kun iskä kantoi hänelle töistä epämuotoisia lakuklönttejä, viinereitä ja limsaa.

Nisula aikoo tehdä lakustaan "maailman revityimmän".   
Jokin aika sitten hän sai puhuttua suunnittelija Eero Aarnion ottamaan materiaaliksen lakritsimassan ja muovaamaan firmalle edustustuotteen. Tuotetta kehiteltiin vuoden päivät ja niin syntyi Kummitus, Aarnion ensimmäinen elävästä materiaalista tekemä veistos. 

Kummitus on luultavasti nähtävillä tehtaalla, mutta ei ole tullut käydyksi, joten kuvana on nyt vain googlekuva. 
Kummitus on esillä myös Helsingissä Designmuseon Aarnio-näyttelyssä Helsingissä, ja sitä tullaan myymään sisustusliikkeissä hienossa pakkauksessa.  



P.S. Eilen tämä kirjoitus oli vielä edellisen häntänä. Katsoin paremmaksi erottaa, koska nämä on jo nähty ja dekkaritapahtuma on tulossa. Sitäpaitsi lyhyempi on luettavampi, eikö vain?

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Murhan hieno dekkaritapahtuma


Huomio, kaikki dekkariharrastajat ja yhteiskunnallisista teemoista kiinnostuneet: olettehan tulossa Kouvolan Dekkaripäiville!
Pistäkää muistiin, pe - la, 10. - 11.6. Kouvola-talolla. 
Netistä löytyy yksityiskohtaista tietoa, joka kannattaa katsoa myös juuri ennen tapahtumaa, koska se tarkentuu vielä.

Selitys otsikolleni, uskomatonta, mutta totta: pienellä murrealueella Kuusankoskella käytetään vahvistavaa sanaa "murhan", murhan hieno tarkoittaa siis todella hieno, ja tapahtumaan toivotaan tulevan murhasti väkee.

Kouvolan Dekkaripäivät on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut rikoskirjallisuustapahtuma. Tänä vuonna tulee 20 vuotta täyteen.
Tapahtuma sai alkunsa, kun pitkäaikainen kansalaisopiston opettaja ja kulttuurivaikuttaja Ritva Sorvali veti Kouvola-aiheista kirjallisuusryhmää ja siellä kävi ilmi, että juuri dekkarit olivat tärkeitä Kouvolan kirjallisuudessa. Sorvali kokosi tuolloin työryhmän ideoimaan, ja ideat ovat kantaneet tänne asti.

Luennot ja yhteiskunnallinen keskustelu ovat olleet aina mukana. Joskus keksitty "kansantuomioistuin" ja kirjoituskilpailut ovat pysyneet kauan ohjelmistossa. "Huippuvaarallinen ateria" eli yhteinen illanvietto teemaruokineen on jäänyt, koska ihmiset ovat halunneet sosiaalisen päivän jälkeen mieluiten vetäytyä lepäilemään.

Olen ollut kuudestatoista Kouvolan vuodestani vasta kahtena vuonna tässä tapahtumassa. Monena vuonna on sattunut, että olemme olleet muualla, mutta eipä satu enää. Pidän kovasti tästä kulttuuritapahtumasta.

Olen ostanut muutamia eri vuosien kirjoituskilpailujen parhaimmista koottuja antologioita. Luin juuri vuoden 2010 novellikilpailun parhaita. Murhattu mieli sisältää 22 tasokasta novellia, joiden valinnassa päätuomarina on ollut Hannu Lauerma.



Tänä vuonna päivien teema on Dekkari yhteiskunnan peilinä. Myös presidentti Tarja Halonen tulee tapahtumaan. Joka vuosi mukana on ollut nimekkäitä dekkariharrastajia.

Kirjailijavieraita on useita, mm. Elina Hirvonen, Pauliina Susi, Jari Järvelä, Outi Pakkanen, Annamari Marttinen ja Antti Tuomainen
Matti Rönkä julistaa kaksi vuotta sitten alulle pannun pienoisromaanikilpailun voittajat. Aiemmin on kirjoitettu novelleja, runoja ja näytelmiä. Viime vuonna oli nuorille oma novellikilpailunsa, josta julkaistiin antologia Kummaa ääntä pimeydestä.
Itse en ole osallistunut kilpailuihin. Toistaiseksi. Vastahan minä olen aloittanut koko kirjoittamisharrastuksen - vielä ehtii. 

................
Lisäys 16.5.
Jos joku ihmettelee, että tämä kirjoitus sisälsi eilen muutakin, niin minä teinkin niistä muista jo koetuista tapahtumista oman kirjoituksensa, joka on nyt tuoreimpana. Alkoi ärsyttää yhä pitenevät kirjoitukseni. Kuka niitä jaksaa lukea.
Kummastelin muuten hurjaa piikkiä kävijämäärässä, kun olin julkaissut edellisen kirjoitukseni muistelemisesta, yli 1400 käyntiä yhden päivän aikana. Yleensä minulla on parisensataa visiittiä päivittäin. Oliko se Pekka Saurin kirjan nimi, joka veti, Parempaa kuin seksi? Se onkin arvoituksellinen nimi.                                 

torstai 12. toukokuuta 2016

Muistamisesta ja muistelemisesta kirjailijoita lainaten


Mallorcalla kesällä 2014
Muisti oli kuin meri.

Tämä on yhden luvun otsikko Terhi Rannelan romaanissa Frau. Minusta vertaus on osuva. Muistojen meri on valtava. Siinä voi purjehtia tyynessä tai joutua myrskyn silmään. Muistoista voi  poimia iloisia pikku kuohupäitä tai sukeltaa alas syvyyksiin ja kokea sanoinkuvaamatonta. 
Muistissa on enemmän kuin mitä löydän. Parhaat aarteet saattavat olla piilossa pohjassa, jossa niitä vartioivat äkäiset murenat ja terävät korallit.


Mallorcan merimuseo, 2014

Työpöydälläni on kirja, josta haluan lainata muisteluun liittyvän kohdan. Tämä on lähes 500-sivuinen avainromaaniksikin tulkittu Pekka Saurin lähihistoriaa kuvittava Parempaa kuin seksi (2014). Koen myös Saurin elokuvavertauksen todeksi.

Ja jälkeenpäin elämä on dokumenttia ja fiktiota mielivaltaisesti toisiinsa sekoittava elokuva, jota katsoo välillä häpeästä vääntelehtien ja välillä kelloa vilkuillen. Mikä etukäteen näyttäytyi rajattomana mahdollisuuksien viuhkana kuin riikinkukon pyrstö on yhä suuremmalta osalta kynitty, ja jäljellä olevat vaihtoehdot on nekin jo sidottu joihinkin tarkoituksiin ja tavoitteisiin. Aikalaisten tunnustus voi hetken hivellä, mutta eivät he voi loppujen lopuksi tietää eivätkä ymmärtää, mihin olemme pyrkineet ja mitä tarkoittaneet. Joku helppoheikki jää historiaan yhden lauseen nokkelasta letkautuksesta siinä missä toisen uupumatonta ja pyyteetöntä elämäntyötä ei kukaan pane merkille saati palkitse. Jumala voisi epäilemätttä tuomita ja palkita puolueettomasti, mutta meillä joille häntä ei ole olemassa on tarjolla vain oma armoton mittakeppimme. Eikä ihminen voi koskaan itselleen lopullisesti antaa anteeksi.


Kolmas lainaukseni on Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomissa 29.3. Olen säilyttänyt tämän kolumnin nimeltään Mielikuvituksen tuote, koska se kiehtoo minua ja saa myös pohtimaan muistelua, vaikka ei varsinaisesti sitä käsittelekään.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa".
Lauselmaan sisältyy olennainen sekä taiteesta että mielikuvituksesta, jotka molemmat edellyttävät myötäelämistä (tai -olemista) olevaisen kaikilla tasoilla ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Samaa avaraa eetosta pönkittää myös Calvinon lihallis-abstrakti havainto Danten Jumalaisesta näytelmästä:"mielikuvitus on paikka jonne sataa sisään".

Malborkin dinopuistossa, 7.5.2016

Palasin lyhyeltä Gdanskin matkalta. Kolmessa päivässä ehdin havainnoida yhtä sun toista. 
Varsovassa oli ollut lauantaina iso mielenosoitus demokratian puolesta. 
Me olimme juuri silloin pienten poikien kanssa tutustumassa 1200-luvulla rakennettuun Malborkin linnaan ja 2011 rakennettuun dinopuistoon. 
Saimme siis kokea jotain sekä keskiaikaisesta elämästä että maailmasta ennen ihmistä. 
Illalla luin hotellihuoneessa Rannelan kirjasta natsipyövelin vaimon ajatuksia. Hän myönsi vaikeasti, että holokausti saattoi olla totta, mutta hän sekä hänen miehensä eivät olleet syyllisiä mihinkään.

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Äitienpäivän alla, muisto äidistäni


Äiti ja minä 1950.


   - Äiti kaatu eikä nouse enää.

Pikkusisko oli leikkinyt pihassa lumileikkejä. Olin katsellut häntä ikkunasta natustellessani kuivaa ruisleipää voin kanssa. Nyt hän tulee omituisen hitaasti tupaan ja kertoo, mitä oli huomannut. Isä ja minä ampaisemme ulos. Äiti makaa liiterin edessä. Puusylys on levinnyt hänen viereensä. Äitillä on silmät kiinni. Mamma tulee perässä siihen seisomaan eikä tiedä, mitä tehdä. 

   - Äiti on vietävä lääkäriin. Pitää soittaa ampulanssi. Äkkiä! ÄKKIÄ!

Minä hätäilen ja isä on jotenkin neuvoton. Hän katsoo äitiä ja kokeilee pulssia. Minä tiedän, ettei hänen lääkintämiehen taidoistaan ole nyt mitään apua.

    - No, mes soittaan Vesilahresta auto. Mes ny äkkiä. 

Juoksen henki kurkussa Kollikorven niitun ohi ja Ison Ahteen ylös asti. En huomannut ottaa pyörää. Palipalit lipsuvat lumessa. On marraskuu, muutama aste pakkasta. Pimeä päivä. 

Kun palaan kotiin, äiti on viety sisälle. Hän oksentaa jotain vihreää. Kohta hänet jo kannetaan taksiin huovalla peiteltynä. Isä lähtee mukaan. 

Päivä kuluu hitaasti. Teen läksyjä. Palmikoin Tuulan tukkaa. Luen Pappalle Satakunnan Kansaa. Tarja tulee kotiin. Hän on ollut Järvisillä Seijan kanssa. On vaikea kertoa hänelle, missä äiti on. Äiti on ollut aina kotona. Isoveli tulee kenkätehtaalta. Hän ei halua uskoa, että mitään on tapahtunut. Hänellä on valkoinen Piitles-paita ja tyttöystävä. Hänellä on omaa elämää. 

Mamma on meistä ainoa, joka puhuu. Hän kertaa päivän kulkua ja toistaa, ettei huomannut mitään erikoista. Hän keittää perunoita ja kastiketta, mutta ei meille oikein maistui. Me odotetaan. 

   - Pestiin Hiljan kans pyykkiä koko päivä. Sitä oliki paljo. Kai sillä sitä
     päänsärkyä taas oli, mutta ei se valittanu. Ihan se oli niinko ennenki. 
     Se sano mulle, että menkääs Te jo sisälle. Hän viruttelee täs loput ja 
     keitetään sitte hyvät kaffeet. Niitä hellapuita se lähtiki hakeen. 

Myöhään ehtoolla kuulemme taksin ajavan pihaan. Isä astuu sisälle. Hänellä on kädessä jokin muovipussi. Minua pelottaa se pussi. Isä laskee sen ovensuupenkille.

    - Hiljaa ei ole enää.



Tämä on minun viimeinen muistoni omasta äidistäni. Äiti oli kuollessaan 36 vuotta, ja minä olin silloin 13. Aloitin tällä kertomuksella lapsuuden muistelemiseni kirjoituskurssilla viime syksynä. Kirjoitin äidistäni sen jälkeen myös muita kirjoituksia.   

Yksi kirjoitus syntyi, kun katselin ryhmäkuvaa kylän äitien ja tytärten yhteisestä äitienpäiväjuhlasta. Siinä on takana kolmisenkymmentä äitiä ja edessä saman verran tyttäriä. Kaikkien muiden päät ovat suorassa kameraa kohti, vain minun äitini pää on kallellaan ja mihinkäs muuhun kuin minun suuntaani. Hän tarkistaa, onko rusettini terhakasti ja olenko nätissä asennossa. Samalla tavalla on kamera tavoittanut minut katsomasta omia poikiani. Kirjoitin, miten äitini välitti ja kannusti, miten hän uskoi minuun.

Yhden tarinan kirjoitin siitä, kun lähdin haastattelemaan siskojani heidän äitimuistoistaan. Sille jutulle annoin nimeksi Hei likat, mitä te muistatte meirän äitistä? Siitä tuli hauska.

Äitienpäiväkirjoitukseni on näin aikainen, koska olen lähdössä pienelle matkalle. Kolme sukupolvea, puuhakasta tulee olemaan.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua kaikille! Muistakaa äitejä!

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Toni Morrison, The Bluest Eye ja Nina Simonen tulkitsema Strange Fruit



Makailin tänään parvekkeella miettimässä, mitä kirjoittaisin Toni Morrisonin esikoiskirjasta. Kaikenlaisia linkkejä tuli mieleeni, mm. elokuva Precious ja paljon kuuntelemani Nina Simonen musiikki. Kuuntelen sitä parhaillaankin inspiraationa tässä taustalla. 

Olen lukenut tämän kirjan jo opiskelijana ensimmäisen kerran. Se on minulle Morrisonin kirjoista rakkain. 

Morrison kirjoitti romaanin The Bluest Eye (1970) noin nelikymppisenä. Hänellä oli jo elettyä elämää takanaan, ura kirjallisuuden opettajana ja perhe. Kirjassa ei ole mitään aloittelijan kömpelyyksiä. Se on täydellinen.

Koko Morrisonin tuotannossa on sama aihe, USA:n mustien asema. Hän nostaa esiin asenteita ja rakenteita, jotka pitävät yllä epätasa-arvoa yhteiskunnassa. Hän ei paasaa, vaan kertoo arkisen tarinan ja jättää sen lukijan tulkittavaksi. 

Pienet tytöt Claudia ja Pecola asuvat Lorainin kaupungissa Ohiossa. Eletään 40-lukua. Pecola on sijoitettu asumaan Claudian kotiin, koska kotona on rankkaa. Isä, jolle Pecola on raskaana, on riehunut ja polttanut oman kotinsa ja perhe on joutunut tuuliajolle. Tilanne ei ole mustien yhteisössä tuikiharvinainen. Väkivalta kuuluu elämään. Miehet hakkaavat vaimojaan ja äidit lapsiaan. Kaikkein pohjimmaisena ovat pienet mustat tytöt. He joutuvat helposti pedofilian kohteiksi. Äidit hoitavat työkseen valkoisten nukkemaisia lapsia omien kulkiessa kadulla. Vierasta lasta lohdutetaan ja omaa piestään.

Claudia vihaa Baby Doll -nukkeja, joita saa lahjaksi. Noilla nukeilla on kullankeltaiset kutrit, siniset silmät ja pieni nykerönenä kuten Shirley Templellä. Pecola taas haluaa itselleen ne siniset silmät. 
Mietin pitkään, miksi alkuperäisessä kirjan nimessä on yksikkö, the bluest eye. Kaksi sinistä silmää hän kai halusi. The bluest I? Olisiko se tämä - eye ja I ääntyvät samoin! Blue on myös alakuloinen. 'Sinisin silmä' tai 'hyvin alakuloinen minä'. No joo, ehkä tämä on kaukaa haettua.
Claudia repii nukkensa ja vihaa niitä, niin olisi ehkä parempi Pecolankin tehdä. Pecola järkeilee lapsen ymmärryksellään, että jos hän vain muuttuisi taianomaisesti valkoisen tytön tavalla suloiseksi sinisilmäksi, hän saisi vanhempansa rakastamaan toisiaan ja kaikki pitämään myös hänestä Pecolasta. 
Kyllähän hän ne silmät saa, mutta hinta on kova. 

Claudia ja hänen siskonsa Frieda katsovat Pecolan raskautta lapsen silmin, isommin ihmettelemättä. Heille joka päivä tuo niin paljon ihmeteltävää, että leikkikaverin tilanne ei heitä kauhistuta, vaan tekee surulliseksi. He eivät pidä aikuisten kylmästä asenteesta.

And I believe our sorrow was the more intense because nobody else seemed to share it. They were disgusted, amused, shocked, outraged, or even excited by the story. But we listened for the one who would say, "Poor little girl," or, "Poor baby," but there was only head-wagging where those words should have been. We looked for eyes creased with concern, but saw only veils.

We did not think of the fact that Pecola was not married; lots of girls had babies who were not married. And we did not dwell on the fact that the baby's father was Pecola's father too; the process of having a baby by any male was incomprehensible to us - at least she knew her father. We thought only of this overwhelming hatred for the unborn baby. 

Miksi naapurusto vihaa syntymätäntä vauvaa? Miksi Pecolaa paheksutaan? Tytöt päättävät, että se on heistä kiinni, syntyykö vauva elävänä. Heidän on rukoiltava ja uhrattava jotakin itselle tärkeää. Ennen kaikkea heidän on saatava kehäkukkansa kasvamaan.

Sinisimmät silmät (suomeksi vasta 1994 !) on jaettu neljään osaan, jotka on nimetty vuodenaikojen mukaan. Minun painoksessani on lukujen alussa viehättävä vuodenaikakuva, syksyn lehti, talven lumihiutale, kevään kehäkukka (vielä toivoa) ja kesän aurinko. Eivät ne kukat kasva, ei Pecolan vauvakaan.

Morrison ei säästele mustien yhteisöä. Miehet vetelehtivät. Raakuus on yleistä ja nokkimisjärjestys on käytössä. Ero värillisten ja nekrujen välillä on selvä. Värilliset ovat siistejä ja hiljaisia, nekrut likaisia ja meluisia. Jotkut vahtivat tätä rajaa erityisen tarkkaan. Pecola kuuluu tietenkin nekruihin. 

Aikuinen Claudia ymmärtää, että Pecolaa rakastivat hänen ja Friedan lisäksi vain huora Miss Marie, toiselta nimeltään The Maginot Line, ja Pecolan raiskannut isä Cholly, joka edes kosketti tätä toisin kuin valkoinen karkkikaupan myyjä, joka pudotteli kolikot korkealta Pecolan käteen.
Lamaantuneen, hulluuteen paenneen aikuisen Pecolan tonkiessa roskien seassa - mitä etsien, sitä ei kukaan tiedä - Claudia tuntee surua lapsuutensa yhteisön vuoksi ja ymmärtää, ettei kehäkukilla ollut mitään mahdollisuutta itää ja kukkia siinä maaperässä sinä aikana.  

Tämän romaanin rakenteessa on vielä eräs hienous. Kirjan alussa on suloinen tarina aurinkoisesta perheestä lapsen kielellä, kuin alakoululaisen kouluaine. Tässä tarinassa asuu oikea Shirley Temple -perhe. Tarinasta on irrotettu lauseita kappaleiden otsikoiksi, ironisiksi vertailukohdiksi sisällölle.
 

Here is the house. It is green and white. It has a red door. It is very pretty. Here is the family. Mother, Father, Dick, and Jane live in the green-and-white house. They are very happy. See Jane. She has a red dress. She wants to play. Who will play with Jane? See the cat. It goes meow-meow. Come and play. Come play with Jane. The kitten will not play. See Mother. Mother is very nice. Mother, will you play with Jane? Mother laughs. Laugh, Mother, laugh. ....


En pysty päättämään, kumpi parvekkeella nappaamistani kuvista on kauniimpi, joten saatte nauttia molemmista. Tässä vielä linkki, josta voitte kuunnella Nina Simonen kappaleen Strange Fruit. Tämä tuli mieleeni ironisesti kirjan kohdasta, jossa Claudia/Morrison päättelee: This soil is bad for certain kinds of flowers. Certain seeds it will not nurture, certain fruit it will not bear, and when the land kills of its own volition, we acquiesce and say the victim had no right to live.
Srange Fruit puolestaan kertoo oudoista hedelmistä, joita riippuu poppeleista, Ku Klux Klanin jäsenten puihin hirttämiä etelävaltioiden mustia miehiä. Tätä satoa maa tuotti kyllä. Viha itää kaikkina aikoina huonossakin maassa, parhaiten juuri siinä.