Tomi Kontio, Miten puhua miehelle

Poleemista junalukemista

Kukaan ei ole puhunut minulle niin julmasti kuin nainen,
varsinkin se, joka ei sanonut sanaakaan.
      Nainen muistaa miehen jokaisen sanan, mies
muistaa vain tauot sanojen välillä.
      Nainen kuvittelee että puhe auttaa silloin kun
hiljaisuudestakaan ei ole apua.

Tomi Kontion kirja Miten puhua miehelle (2005) on päiväkirjamainen, esseemäinen kirja koti-isästä, kirjailijasta, joka pysähtyy pohtimaan, miksi ei onnistu parisuhteissaan, mutta onnistuu hyvin isänä ja tuntee isän roolin palkitsevana. 

Runoilija-isä elää arkea, jossa hoitaa hellästi kahdesta suhteesta syntyneitä lapsiaan ja tapaa välillä kavereita pubissa. Hänellä on aikaa vastata pienimmän kysymyksiin ja pysähtyä järjestämään tämän kanssa hautajaisia kuolleelle tilhelle. Muiden askareidensa ohessa hän selaa vanhaa mustakantista päiväkirjaa, muistelee heikkoa, mutta suuresti rakastamaansa isää ja tältä saamiaan oppeja, jotka eivät ole todellakaan auttaneet häntä naisten kohtaamisessa.  Ehkä ne olisi pitänyt ymmärtää varoituksiksi.  

Tämä ei ole kertomus taitavasta elämästä tai hyvästä elämästä. Tämä on kertomus erehdyksistä, epäonnistumisista, kommunikaation vaikeudesta, joskus sen mahdottomuudestakin. Tämä on kertomus sukupuolesta ja sen taakasta, kuinka se estää yhteyden mahdollisuuden olemalla kuvitelma yhteydestä, joskus jopa romanttinen farssi sulautumisesta, samastumisesta.

Jokainen 13 luvusta on nimetty kauniisti: Linnun kuolema, Lupaus onnesta ja kärsimyksestä, Monogaameja ja muita kuvitelmia, Damaskoksen tiellä, taas, Tarvitse minua, ymmärrä minua. Luvut alkavat proosarunoilla, josta esimerkki kirjoitukseni alussa. 
Tekstissä näkyy runoilijan ote. 
Sen sisältö on vakavaa ja vetoavaa puhetta naiselle, vaikka otsikkona onkin "Miten puhua miehelle". 

Kontio sanoo sarkastisesti, että mies on se, minkä nainen sanoo hänen olevan. 
Naisella on kaksi tapaa tyrmätä mies. 
Toinen on osoittaa, että hän on historiallinen hirviö, joka on vuosisatojen ajan alistanut naista. 
Toinen on osoittaa, että hän ei ole mies ollenkaan, "vanhan hyvän ajan mies", vaan pehmo surkimus.
Miehen kannalta asian tekee vaikeaksi se, että nainen voi syyttää häntä siitä, että hän on mies ja siitä, että hän ei ole mies. 

Kontio toteaa, että yksi suurimpia yhteiskunnallisia murroksia viime aikoina on ollut miehen halu tulla sankariksi isyydessä. Siksi on surullista, että nainen lyö häntä huoltajuuskiistoissa sanoilla, joilla uuden isyyden löytänyt mies voisi kritisoida omaa isäänsä. 

Rankkaa puhetta, siskot, mutta käsi sydämelle - onko Kontio täysin väärässä?

Ymmällään oleva runoilija miettii muita murroksia, joita ovat avioliiton höltyminen ja seksuaalinen murros. Hän näkee eksyksissä oloa. 

Yksi uusi piirre naisen ja miehen välisessä komunikaatiossa, minkä hän on huomannut, on naisten lisääntynyt karkea puhe ja seksikokemuksilla rehvastelu miesten seurassa, mikä tuntuu vaivaannuttavalta. Miesten kesken tällainen puhe on ollut perinteistä peniksenkalistelua. Sen sijaan keskustelu eri sukupuolten kesken on aina sisältänyt viettelyä, mikä on nyt naisten valintana muuttumassa sukupuolista riisutuksi kommunikaatioksi. 

Hei naiset, taas käsi sydämelle! Onko käynyt niin, että kun naisen vartalo on muutaman vuosikymmenen kuluessa muuttunut sirosta, pehmeästä ja kurvikkaasta miehekkäämmäksi, atleettisen pötkömallin suuntaan, niin hänen puheestaankin on tullut "miesten puhetta"? 
Pidämmekö nykyään viatonta flirttiä seksuaalisena häirintänä, mutta suorasukaisia rivouksia sopivina "näin meidän jätkien kesken"? 
Tätä siis kysyn nyt minä, Marjatta, Tomi Kontion yllyttämänä. 

En sano omaa mielipidettäni, vaan muotoilen sitä.

Näen ympärilläni monenlaista hämmentävää.

En ainakaan haluaisi, että naiset omaksuvat miehiltä heidän huonompia puoliaan, sellaisia, joista miehetkin ovat jo paljolti luopumassa, esim. työhön addiktoituminen ja työn nollaus humalahakuisella juopottelulla. 

Vielä yksi asia, johon Kontio puuttuu naisten käyttäytymisessä on kollektiivinen loukkaantuminen.
Kun yhtä naista loukataan, naisilla on tapana  loukkaantua kaikkien naisten nimissä, mikä on myös vanhaa perua ja millä ei enää yksilöjen yhteiskunnassa ole pohjaa. 

Kirjassa ei ole vastakkainasettelua ja ääripäitä. Siinä ei kilpailla siitä, kumpi sukupuoli kärsii eniten, vaan yritetään selvittää, mistä kärsimys johtuu ja miten tulla toimeen kärsimättä. Vastaus jää ilmaan.

Kirjoitukseni ei anna varmaan kirjalle oikeutta. Keräsin minua pysähdyttäneet kärjekkäät asiat. 
Kirjassa on myös paljon suvantoa pyörteiden välissä, rakastavaisten kirjeitä, kauniita lapsuuden muistoja ja sekä luonnon että kaupunkiympäristön tarkkailua.

Kontio puhuu niin kauniisti lapsista, että haluan lopettaa kirjoitukseni pariin sitaattiin.

Suhteessa omiin lapsiin ihminen tuntee todellista rakkautta. Siinä ei ole kyse oikean puoliskon löytämisestä, ei välähdyksenomaisista rakastumisen hetkistä. Eikä siinä ole kyse vain sopimuksenvaraisista sitoumuksista ja uskomuksista, vaan biologisesta sitoutumisesta. Biologisen sitoutumisen lisäksi isyydessä ja äitiydessä on myös voimakas symbolifunktio, paljon voimakkaampi kuin parisuhteessa. Siksi myös adoptiolapsiin kohdistuva rakkaus ja sitoutuminen voivat olla yhtä voimakkaita kuin biologisiin lapsiin.

Kun nuorin tyttäreni oli kaksivuotias, hän äityi välillä mietteliään filosofiseksi. Kerran hän tuijotteli puuronsa yli pohdiskelunsa näkymättömään ytimeen, lusikka roikkui kädessä, kaurapuuroköntti hänen ruokalapussaan oli kuin hidasliikkeinen etana. Sitten hän katsoi minua ja sanoi:
    - Maailmassa pitää olla hellyyttä.