tiistai 1. maaliskuuta 2016

Miksi syöminen on niin vaikeaa!



Tämän kirjan nimi voisi yhtä hyvin olla 'Syömisen tarkoitus on nälän karkoitus', koska kirja tarkastelee vääriä merkityksiä, joita ruokaan ja syömiseen yhdistetään. Syö mitä mielesi tekee tarkoittaa sitä, että monesti ihmiset seuraavat syömisessä kuten muussakin kuluttamisessa impulsiivisia mielihalujaan, vaikka normaalitilanteessa, terveenä ja rauhoittuneena, ihmisen mieli tietää intuitiivisesti, mitä oma keho oikeasti tarvitsee, kuinka paljon ja milloin. 

Ollikainen on erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hänen kirjansa ei ole dieettikirja. Loppuosassa esitellään muutamia toimivia ruokavalioita, mutta korostaen, että ne ovat turhia niille, jotka vaistomaisesti syövät oikein pysyen samanpainoisina. Mitään ruokavaliota ei myöskään kannata aloittaa jos tietää, ettei pysty pitämään sitä. Jonkin valmiin mallin orjallista seuraamista parempi syömisongelmaiselle on yksilöllisesti suunniteltu, ihmisen persoonan huomioonottava ruokavalio, joka ei ole mikään kuuri, vaan jota voi noudattaa pääpiirteissään koko loppuiän. 

Ihmiset syövät eri syistä liikaa. 

On persoonallisuuden piirteitä, jotka altistavat ylisyömiselle, kuten levottomuus, stressialttius, nautiskelunhalu ja auktoriteettivastaisuus, mikä johtaa helposti hälläväliä-asenteeseen. Ihminen alkaa yhdistää mässyttelyn kieltämisen hauskan elämän kieltämiseen, mikä on huono tie, koska ison ylipainon kantaminen ei ole hauskaa ja johtaa usein masennukseen.

Pitää kuitenkin muistaa, etteivät kaikki nautiskelijat ole masentuneita ja että on paljon laihoja masentuneita.   

Jos painon hallinta muuttuu ongelmaksi itsesyyttelyineen, ryhdistäytymisineen ja repsahtamisineen ei ole ihme, että masentuu. Masennus taas ruokkii ylipainoa. Masentuneelle syöminen saattaa olla itsehoitokeino, ainoa ilon ja lohdun hetki. Kun masennusta hoidetaan psykoterapaissa, laihtuminen on usein tyypillinen sivutuote. 

Joillekin painon tarkkailu voi olla keino välttyä isompien asioiden pohtimiselta. Löytyy asia, johon voi vaikuttaa ja piiloutua muulta. Näin käy anoreksiassa, bulimiassa ja ahmimissairaudessa. Ortoreksiassa syödään pakonomaisen oikeaoppisesti, mikä typistää elämää. 
Erilaisissa muotihössötyksissä keskitytään yksipuoliseen syömiseen kuin ei maailmassa muuta olisikaan, tilataan ihmeellisiä terveysmarjoja, vaikka omat metsämarjat ovat parempia. Niitä taas välitetään ulkomaalaisille ruokahifistelijöille.

Ollikaisen kirjassa on ansiokasta, selkeää ongelman tarkastelua. 
Luvussa Ylipainoiset ajattelevat eri tavalla, hän toteaa, että ylipainoinen sekoittaa nälän ja haluamisen tuntematta koskaan itseään kunnolla kylläiseksi. Hänen tavoitteenaan on jatkuva kylläisyyden tila, jolloin aterian viivästyminen saa aikaan katastrofin tunteen, kun taas normaalipainoinen nauttii nälän ja kylläisyyden vaihtelusta ja voi olla pitempään ilman ruokaa, jos jokin muu asia vie mukanaan. 

Ollikainen kärsi itse ylipainosta ja pettyi dieettikirjojen yksinkertaistettuun maailmaan. Siksi hän alkoi tutkia ilmiötä ja haastatella ylipainoisia. 

Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että ongelmani ei ollut oikean ruokavalion, ihmelääkkeen tai oikean liikuntamäärän löytäminen - ongelmani olin minä itse: lyhytjänteinen, helposti motivaationsa menettävä, elämästä nautiskeleva ja impulsiivinen ihminen.
... Painoindeksitaulukot, kalorisuositukset ja "helppoa ja hyvää kevyesti" -ruokaohjeet ovat kaikki sinänsä tärkeää tietoa mutta eivät auta ymmärtämään, miksi juuri minä olen lihonnut ja miksi minun on vaikea pitää ruokavaliosta kiinni.
Mitä enemmän käytämme ruokaa selviytymiskeinona, sitä köyhemmiksi muut selviytymiskeinomme rapistuvat. Suhde ruokaan ja tunteet liittyvät aina yhteen. Useat ovat oppineet haitallisen suhteen ruokaan jo lapsuudenkodissaan ja "lohturuokailu" pitää tätä yhteyttä yllä.

Kun tunnesyöjälle tulee epämääräisen levoton olo, joka voi olla pelkoa seuraavan päivän työstä, pitkästymistä tai läheisyyden kaipuuta, hän on jääkaapilla ennen kuin itsekään huomaa. Hän torjuu sen tunteen, joka oli nousemassa ja tuntee helpotusta jo syömisen ajatuksesta. Kun hän näin yhdistää syömisen mielenrauhaan, hän alkaa tehdä herkkutarjottimen valmiiksi jo ennen epämiellyttäviä aistimuksia. Ruuasta tulee itselääkintää, joka ei edes vaikuta kovin pitkään, tuopahan pienen tauon kurjuudesta.  

Huuto sisimmästä-kirjan kirjoittaja Arthur Janov on pannut merkille, että eräs hotkijoiden suosikeista, vaniljakermajäätelö, muistuttaa kaikista elintarvikkeista eniten äidinmaitoa. Kehityspsykologiassa varhainen rakkauden antaja on yhtä hyvin isä tuttipulloineen eli kyse ei ole rintamaidosta vaan yhteisyydestä. Ahmiminen tyydyttää levottomuutta, kuten vanhemman antama turva on tyydyttänyt.  

Ollikainen lupaa kirjassaan, että ihmisen ei tarvitse jäädä ongelmasyömisen loukkuun. Kirjassa on paljon keinoja itseymmärryksen lisäämiseksi ja ohjeita, miten välttää väärää ajattelua ja korvata itseen kohdistuva viha empatialla. 

Ehdottomuus, armeijakuri, projektit, ihmedieetit, liiallinen liikkuminen, kaikki tällainen on vain pahasta.  
Light-tuotteet saavat aivot hurjistumaan petoksen vuoksi, ja ne voivat aiheuttaa riehakasta ahmimista. 
Lääkkeiden käyttö ilman terapiaa voi olla jopa vahingollista. Lääke ei opeta mitään, kun taas psykoterapiassa opitaan uusia ajattelun, tuntemisen, toiminnan ja suhtautumisen tapoja.
Vaaka ei kerro kovin paljon.
Selitykset epäreilusta aineenvaihdunnan erilaisuudesta ja luulo, että joku toinen saa syödä mielinmäärin, kun taas itse ei siedä katsoa herkkuihin päinkään, ovat itsepetosta. 

Olen vuosien mittaan lukenut paljon kirjoja syömähäiriöistä sekä asiaa, fiktiota että elämäkerrallisia teoksia selättääkseni oman oireiluni ja selittääkseni sitä itselleni. 
Minusta on yleensäkin hurjan kiinnostavaa lukea kaikkea ihmisen psyykeen liittyvää.

Aloin kärsiä anoreksiasta pian 10 vuotta täytettyäni. Me lapset olimme aina saaneet kauppa-autolta Eskimo-jätskin. Minä en enää halunnut sitä, vaan paasasin, ettei meidän talouteen pitäisi ostaa myöskään kahvia ja keksejä eikä ranskanleipää. Ajattelin lapsenaivoissani, että me saisimme säästyneillä rahoilla kotiin mukavuuksia, joiden puuttumista häpesin. En huolinut  kouluun lähtiessä rahaa munkkeihin, joilla meidän porukallamme, linja-autoa odottavilla oppikoululaisilla, oli tapana herkutella baarissa yhteisen läksyjen tekemisen ohessa. Kohta minä en enää edes kulkenut bussilla, vaan halusin polkea kouluun 12 kilometrin matkan. Kotiväki naureskeli aluksi minun touhulleni, mutta pian se oli otettava vakavasti. Paraneminen tapahtui vähitellen, loivempia ja jyrkempiä vaiheita sisältäen. Muistan, miten tuijotin avoimen inhoten meillä päivällisellä olevan serkkuni leivän voitelua. Pidin sitä voimäärää tuhon tienä. 
Sama kuvio toistui myöhemmin parikymppisenä opiskelijana, kun  pidin entisessä koulussani kielten kesäkurssia. Opetin seitsemän täyttä tuntia yhteen putkeen ja söin vasta neljän jälkeen evääni, omenan, ennen kuin polkaisin lapsuudesta tutulle taipaleelle. Olin hurjan tyytyväinen, kun mahduin  15-vuotiaan pikkusiskoni vaatteisiin. 

Opiskeluaikana saatoin joskus järjestää hemmotteluja itselleni, useampi leivos kerralla, ja sitten tuli morkkis päälle. Nämä johtuivat luultavasti liian vähästä syömisestä ja rakkauden kaipuusta. Olin kova tyttö ohjeistamaan itseäni. Kaipasin varmaan siihen kurinalaisuuteeni pieniä lomia. Tiukkuus ja itsesyyttely johtivat ahdistukseen tietenkin, mutta ei siitä nyt sen enempää.
Aikuisiälläkin kiinnitin pitkään turhan huolestuneena huomiota normaalin alarajoilla olevaan painooni. 

Olen ollut ainakin parikymmentä vuotta täysin vapaa painon tarkkailusta. Se on tuonut onnea. Tiedän, milloin olen nälkäinen ja syön, mitä mieleni tekee. Mieleni toimii kuten pitääkin. 

Jokaisen syömäongelmien kanssa kamppailevan  on kuljettava  oma tiensä, Oppaiden lukemisesta on monesti hyötyä, varsinkin, jos ne ovat niin viisaita kuin tämä Ollikaisen kirja.


Elämäkertakirjojen puolelta haluan mainita yhden, joka kuvaa anoreksian ongelmaa paremmin kuin mikään muu lukemani, Portia de Rossi:Unbearable Lightness. Kirjoittaja on Ally McBeal -sarjasta tuttu suloinen nuori näyttelijä. Tuon sarjan kuvausten aikanahan (90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa) sarjan naisnäyttelijät kilpailivat laihuudesta, jos muistatte.


Ote Ollikaisen kirjasta, 33-vuotiaan Satun kertomaa:
Mulla oli ylipainoisena tapana haukkua itseäni päivittäin. En voinut ohittaa peiliä ilman, että sisäinen koulukiusaajani sanoi läskiksi. Siitä tuli ihan automaattista. Jossakin välissä tajusin. miten hirveää vahinkoa aiheutan koko ajan itselleni tällaisella. Tämä sisäinen puhe ahdisti ja masensi minua, ja sitten taas söin liikaa niiden tunteiden takia. Tajusin, etten voi edes kuvitella laihduttavani, ellen opi ensin hyväksymään itseäni. Opettelin ajattelemaan, että nämä kilot ovat kaikki mun omia, ne on mun ruumista. 

Kun teini-iässä pelkäsin syödä, kävin seuraavan keskustelun isoäitini kanssa.
- Mamma, oletteko Te ollu aina samanpainonen?
- No en mä o koskaan puntaris käyny, mutta kyllä mar mä nuarempana vähä painavampi olin, ko kaikki ruaka maistu niin hyvin.
Sillä lailla! Sääli, että elintason parantuessa näin mutkaton suhtautuminen ruokaan on monelta hämärtynyt.

16 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen teksti ja aihe. Surullista miten syöminen on niin hankala asia... Ihan pienetkin oppii mitä omituisempia asioita. Luultavasti kuuntelevat vanhempiensa tai sisarusten tai kavereiden puheita. Omituisin juttu oli, kun eräs lapsi kutsui ilmapalloa läskiksi. Sanoin, että se on ilmapallo ja sen kuuluu olla tuollainen. Lapsi toisti ihan tosissaan, että se on läski. En tiedä, miten muualla, mutta Helsingissä ainakin moni on hyvin ulkonäkökeskeinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa hyvä paljastava pikku tarina. Siis lapsi saattaa ympäristön arvojen vuoksi alkaa nähdä kaiken pyöreän huonompana kuin pitkulaisen. Entä pyöreämahaiset nallet sitten, muumit ja barbapapat!

      Pyöreyshän kuuluu joillekin ihmisille rakenteeseen ja on kaunista. Väärät ihanteet voivat saavat terveesti pyöreän pitämään itseään rumana. Niin moni paljon lihonut katselee nuoruudenkuviaan ihmetellen - noin hoikka ja luulin olevani lihava.

      Poista
    2. Lasten ollessa alle kouluikäisiä sitä ajatteli, että riittää, kunhan kotona on normaali suhtautuminen ruokaan ja painoon. Olen toistellut lapsille niin paljon termiä sopiva, että hekin ovat ilokseni alkaneet käyttää sanaa. Jokainen on juuri sopiva!

      Alakouluikäinen poikamme on kuitenkin koulussa törmännyt ruokakriittisiin lapsiin. Ruoka maistuu hyvin lapsellemme (on sattumoisin tismalleen normaalipainoinen, vaikkei koskaan ole tarkkailtu tai rajoitettu syömisiä) ja osa ruokailijoista toistelee, ettei lapsi saisi ottaa ruokaa lisää. Kotona sitten käymme läpi, että kunnon ruokaa todellakin saa syödä sen verran kuin maistuu (rakastaa myös kasviksia). Eri asia ovat herkut. Olisi niin tärkeää, että kaikki saisivat olla ruoka-asioiden suhteen rauhassa, eikä ulkoapäin luotaisi paineita. Normaali suhtautuminen ruokaan riittää. Syödään säännöllisesti silloin kun on nälkä ja herkutellaan aina silloin tällöin. :)

      Poista
    3. Ajattelen prikulleen samoin tästä asiasta. Rauhallisuus on tärkeää.
      Joskus lapsilla on kasvupyrähdyksiä, jolloin maistuu ja joskus ei maistu ollenkaan. Ei ihan joka päivä tarvitse syödä samalla tavalla.
      Erikseen on sitten vielä monen lapsen ruoka-arkuudet ja hitaasti kehittyvä maku, jolloin on turhaa pakottaa edes maistelemaan kaikkea, mikä lapsesta tuntuu vastenmieliseltä. Itselläni oli ja on tätä, samoin yhdellä omista pojista. Kuljin aina opettajan vaihtuessa selittämässä, ettei hän pahuuttaan tai siksi, ettei olisi tarjottu monipuolista ruokaa kotona, vaan hän ei vain voi syödä sitä, mitä ei voi. Ei tätä vetoamustani kyllä aina kuultu, vaan poikaa saatettiin istuttaa lautasensa vieressä rangaistuksenomaisesti.

      Poista
  2. Olen eri mieltä kohdassa, että masennus johtaisi aina lihomiseen. Masennus voi johtaa myös ruokahalun katoamiseen ja laihtumiseen.

    Yritän itse kuunnella kehoni viestejä syömisessä ja juomisessa (siis veden, ei alkoholin). En halua pakkomielteitä enkä ehdottomia kieltoja. Minulla oli teini-iässä anoreksian tyyppisiä oireita kuten pakonomaista syömisen tarkkailua ja pakonomaista liikunnan harrastamista. Sillä ei ollut mitään tekemistä kauneuden kanssa (yleinen luulo), vaan pelkästään hallinnan kanssa. Syöminen oli ainoa asia, jota pystyin hallitsemaan. Onneksi tulin nopeasti järkiini. Silmäni avautuivat kun terveydenhoitaja sanoi, että kasvavalla nuorella paino ei saisi laskea. Sen jälkeen meni toiseen äärimmäisyyteen ja mässyttämiseen ja olin lievästi pullukka.

    Nykyään ruokavalioni nimi on "syön mitä haluan, milloin haluan ja kuinka paljon haluan" sekä "syön jos on nälkä ja jos olen kylläinen, lopetan syömisen".

    Mielestäni monien ihmisten kannattaisi ottaa mallia metsän eläimistä. Ne osaavat vaistomaisesti syödä niille sopivaa ruokaa, sopivia määriä ja sopivina aikoina. Moni ihminen on kadottanut kykynsä kuunnella kehonsa viestejä. Osittain voi syyttää mediaa, joka syytää kaikenlaista viestejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, oli tuolla kyllä ohimennen sekin, että on myös paljon laihoja masentuneita, mutta kirja keskittyi enemmän ylipainoon.
      Itse asiassa nyt vasta muistan, että minun piti nostaa se puoli paremmin esiin. Itse oireilen ahdistuneena niin, että ruoka ei oikein maistu. Uudelle paikkakunnalle muutto ja uudessa työpaikassa aloitus mm. saivat viimeksi minulla aikaan ruokahaluttomuuutta ja painon laskua, vaikka samaan aikaan alkaneen kilpirauhashormonin vajauksen olisi pitänyt lihottaa. Kun totuin, alkoi ruoka taas maistua ja tuli hyvä nälkä. Tässä oli tietysti enemmän kyse stressistä kuin masennuksesta, mutta moni vetää stressiinkin suklaata rasiakaupalla.

      Niille, jotka purkavat ahdistusta lohtusyömiseen, tilanne vie helposti pahaan kierteeseen, koska lihominen on sosiaalisesti tuomittavampaa kuin laihtuminen, josta kumma kyllä kehutaan. Ei ole kaunista, jos solisluut pönköttävät. Katselin juuri jonkun tv-esiintyjän sileätä,täyteläistä kaulan aluetta. Eihän sellaista voi olla, jos on laiha, ellei sitten laiteta täytteitä. Kyllähän ne nykyään pienentävät ja suurentavat ihmistä eri paikoista kauneusihanteen mukaan. Huh!

      Juu, hallinta on varmaan tärkein asia anoreksian ja ortoreksian takana. Ensin voi ulkonäköseikatkin tuntua palkitsevilta, mutta sitten tärkeimmämäksi nousee se keskittyminen keveyden ylläpitämiseen.

      Olet oikeassa, media voi sekottaa varsinkin nuorten pään. Milloin on syötävä avokadoa, milloin jotain pakurikääpää. Joku koittaa syödä kivikautisesti. Jollain menee koko aika sen alkuperäistä alkuperäisemmän ravinnon haalimiseen ja hitaaseen laittamiseen.

      Poista
    2. Erotin vielä sen lauseen laihoista masentuneista omaksi kappaleekseen, niin ettei tämäkin kirjoitus taas olisi yksipuolinen ja moittiva ylipainoisia kohtaan.

      Poista
  3. Kiitos Marjatta, kun kerroit tarinasi. Ihana Mamma sinulla on ollut, jalat maassa :)
    Aloin kasvissyöjäksi vähän yli kymmmenvuotiaana, mutta sekään ei ollut hyvä minun vatsalle. Olin 17-vuotias kun sitten vatsani leikattiin ja vatsakivuille löytyi syy, mutta eihän se oireisiin auttanut. Oireisiin auttaa vain ruokavalion seuraaminen ja aika ison ruokamäärän jättäminen pois. Kasviksissa on iso määrä mitä en voi syödä, joten pikkuhiljaa leikkauksen jälkeen ruokavalio muuttui kasvisruoasta siihen mitä nyt voin syödä.
    Minusta säännölliset ruoka-ajat ja ruoanvalmistus ovat parhaimmat keinot syömisen hillitsemisessä tai houkuttelussa syömään. Inhoan noita tosi-tv-ohjelmia missä ylilihava ja aliravittu vaihtavat syömistottumuksia.
    Yksi hyvä keino välttää herkkujen ostoa kaupoista on mennä ruokaostoksille ruokailun jälkeen. Ei kyllä tee mieli mitään ylimääräistä.
    En ole juonut koskaan maitoa, enkä tykkää vaniljajäätelöstä, enkä tietääkseni ole saanut juuri äidinmaitoakaan, mutta tiedän, että syöminen ja psyyke kulkevat käsikädessä. Katsoin dokkarin, jossa aivotutkijat olivat löytäneet suolistosta hermosoluja, joka oli merkki siitä, että meidän toiset aivomme ovat vatsassa. Aika hyvä löydös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosiaan tilanteita, jolloin ei saakaan syödä sen mukaan, mitä tuntee tarvitsevansa, vaan joutuu syömään sairauden takia tiettyä ruokavaliota noudattaen. Mai, tämä sinun tilanteesi ei ole varmaan ollut helppo.

      Minustakin säännöllisyys on paras, sellainen hieman joustava.
      Itse en välitä raskaista myöhään syötävistä aterioista. Olen huomannut, että kevyt ruoka jättää mukavan olon ja niinpä lautaseni on monesti niin täynnä vihannesta ja hedelmää hyvän kastikkeen kera, ettei siihen meinaa muuta sopiakaan. En ole tehnyt mitään päätöstä lisätä näitä, vaan olen vain seurannut mielihaluani - ja kappas, kolesteroli oli laskenut viime mittauksessa, vaikka olin luullut, että kaikki arvot huononevat syövän jatkolääkityksen aikana.

      Joo, nuo ohjelmat ovat niin alentavia. Oli sellainenkin, jossa kumppani pantiin piiskuriksi pulskemmalle puolisolleen!

      Olen lukenut jutun tuosta dokkarista.
      Niin psyyken kuin biologian puolellakin on varmaan vielä paljon selittämätöntä.

      Poista
    2. Minusta on ihana, kun nykyisillä työpaikoilla ei tarvitse kuin ilmoittaa, että minulla on sellainen dieetti ja mitä ruoassa ei saa olla. Muutama vuosi sitten olin vielä kummajainen ja ilmoitettiin vaan, että ei käy. Joissakin paikoissa kuitenkin ruoka perittiin automaattisesti palkasta. Onneksi eletään vapaampaa ja kokeilevampaa ruokailuilmapiiriä tänä päivänä. Salaattibaarit ja kauppojen salaattialtaat ovat yleistyneet, joka on aivan ihana juttu :)

      Poista
  4. Tekstisi on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Olen periaatteessa juuri "syö mitä haluat"-ihminen ja olen poikieni kanssa myös noudattanut "kaikkea kohtuudella"-filosofiaa. Lapsena olin alipainoinen, vaikka himoitsin ja söinkin paljon makeaa enkä ole pitkälle isoäiti-ikään ajatellun syömisiäni lainkaan vaikka toisaalla pidän ruoanlaitosta ja hyvästä ruoasta, huonon jätän syömättä. Nykyään olen normaalipainoinen, mutta ongelmia oli runsas pari vuotta sitten kun aloin liikkumaan enemmän koiranulkoilutuksen myötä ja sitten oli stressiä appivanhempien saattohoidin ym kanssa. En syönyt enemmän, mutta painokaan ei laskenut ja sitten tuli tunne, että elimistö on säästöliekillä. Ei ollut mitään välineitä tarkkailla tai laskeskella tarvittavia kalorimääriä kun en eläissäni ole laskenut kaloreita enkä tiedä kuinka paljon missäkin ruoassa niitä on :). Tajusin miten rasittavaa kalorinlaskijoiden elämä on...
    Olen iloinen, että pystyt vaikeuksien jälkeen suhtautumaan ruokaan noin rennosti, monet "syömishäiriöhistorialliset" eivät pysty vaan kärsivät lopun ikäänsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanna, noin se juuri menee, kun on muuta kiinnostavaa elämässä eikä ole nyrjähtänyt käyttämään ruokaa muuhun kuin nälän taltuttamiseen.
      Lapsilla on varmaan yleensäkin mutkaton suhtautuminen ruokaan ellei heitä pakkosyyötetä. Joskus lapsi syö enemmän ja joskus elää vähemmällä. Vanhemmat kantavat monesti liikaa huolta lasten ravinnonsaannista.

      Muuttuneet olosuhteet saavat monen ruuansulatuksen oireilemaan. Jotkut myös oireilevat stressiin enemmän vatsallaan ja toiset päällään. Minun ei ole tarvinnut kiinnittää mitään huomiota mahaani, mutta kärsin sen sijaan yhteen aikaan migreeneistä.

      Ihmiset ovat niin yksilöitä, että yhteiset selitykset painonhallinnasskin ovat aina ontuvia. Ei ihme vaikka vielä löytyisi kaikenlaista uutta painonhallintaan liittyvää. On arveltu, että saattaisi löytyä lihavuusgeeni yms. mullistavaa.

      Minun paranemiseni alkoi siitä, että sain hyvän rakastavan aviomiehen ja perheen. Jossain vaiheessa tajusin, etten minä tarvitse vaakaa.

      Poista
    2. Tämä oli ja on yhä ihmetyksen aihe monille lääkäreille ja terveydenhoitajille kouluissa ja lääkäreissä: meilläkään ei ole kotona vaakaa :). Olen sanonut ettemme tarvitse, meistä kukaan ei tarkkaile painoaan.

      Poista
    3. Minun lapsuudessani ei tiedetty mitään anoreksiasta. Vanhemmat alkoivat verrata minun tikkusääriäni kuviin nälkäänäkevistä biafralaisista, kuuntelivat sykettäni ja veivät lääkäriin. Kunnanlääkäri sanoi, että kyseessä on kasvukivut, ja oli tietysti oikeassa. Hän antoi jotain vahvistavaa pullolääkettä(Ramavit ehkä), mutta toipuminen alkoi kyllä minun päässäni. Nyt on monelle häiriölle oma nimensä, mikä ei silti auta kovin paljon hoidossa.

      Main tuolla edellä mainitsema vatsan tutkimus, "vatsan aivot", antaa paljon toivoa.
      Bakteerikannan muuuttamisen ulosteensiirrolla terveeltä sairaalle, jota on käytetty vaikean antibioottiripulin hoidossa, on aavisteltu auttavan myös lihavuuden torjumisessa.

      Poista
    4. Hyvä kirjoitus, Marjatta! Kaikki asiat tässä on kyllä tuttuja, vaikka ei olla koskaan uskottu mihinkään poppaskonsteihin eikä laihdutusoppaisiin. Luotamme pelkästään itseemme syömisen suhteen. Olemme huomanneet että jo lievä ylipaino johtaa pahaan oloon. Tuntuu, että on raskas olo ja väsyttää ja lenkillä hengästyttää. Juuri nyt meillä on sellainen tilanne johtuen liiallisesta makeansyömisestä. Menet kylään. Emäntä on laittanut pötyä pöytään, kaikki makeaa ja epäterveellistä Hän vahtii, että vieraat varmasti maistavat joka ikistä lajia "herkkuja". Voitko sanoa hänelle, minä en jaksa, tai valehdella, olen sitä lajia jo maistanut. Hitsi kun se on vaikeaa. Tekisi mieli saada jotain suolapalaa edes, kun on niin öllö olo makeasta. Jos sanot: Annatko palan näkkileipää, jos sulla sitä on? Se koetaan rienaukseksi emännän taitoja kohtaan.

      Olet ihan oikeassa, että ihminen itse tietää parhaiten, miten paljon voi syödä ja kuinka usein. Nälkä on nykyään harvinaista herkkua. On julma sanoa näin, kun tietää, että oikeasti nälkäisiä ja suorastaan nälkäänäkeviä on suurin joukoin maailmassa. Mutta, mutta. Eikö se jo pane rajoja liikasyömiselle? Me on hypätty nyt ja eilen jonkun ruoka-ajan ohi. Mutta pääkeinona käytämme yleensä tarkkaa valintaa ja pienennettyjä annoksia. Tuntuu heti paremmalta.

      Minusta makea on pahaa. Johtuu tottumuksesta. Mies tykkää makeasta, mutta on luja tahto hänellä "sopia housuihinsa".

      Poista
    5. Ähky on ikävä tunne.
      Kyläilyissä on joskus tuo huono puoli. Onneksi minä käyn niin harvoin missään eikä ole tuputtajia ystävä- ja tuttavapiirissä.
      Minun lapsuuden ympäristössäni tuo oli toisin päin. Tarjottavaa piti olla paljon, mutta ei saanut mennä heti pöytään, kun "käskettiin" (Satakunnassa tällä on merkitys "kutsua", käskettiin kahville jne), vaan piti kursailla ja ottaa arkaillen ja vastustellen. Vanhemmat moittivat, jos oli ollut kylässä liian innokas, ottanut ymmärtämättömyyttään liian ison palan täytekakkua saati sitten santsannut. Olin niin iloinen, kun eräs naapuri keräsi aina pöydästä kotiin mukaan paperipussin täynnä pikkuleipiä ja kakunpaloja, joita sitten sai nautiskella ilman jännitystä. Hassua, tuo meininki on siellä osittain edelleen ja näkyy kuulemma yhä minussakin aika ajoin.

      Nälkä on niin ihana tunne, samoin jano, kun tietää saavansa niihin tydytyksen, vähän sama kuin ikävä niitä, joita odottaa tapaavansa pian. Kun vaan malttaa odottaa! Juomisen tärkeyttä on painotettu niin, että moni ei edes tiedä, mitä jano on, vaan litkii vettä koko ajan. Vesipullo kädessä kulkeminen Suomen lämpötiloissa on liioittelua.

      Sama juttu meillä, Liisu. Minusta olisi vaikeaa syödä aamupalalla makeaa, mutta miehelle se sopii. :)

      Poista