lauantai 6. helmikuuta 2016

Toni Morrison, Armolahja

Toni Morrison kirjoitti Armolahjan (A Mercy) vuonna 2008 ja Minun kansani, minun rakkaani (Beloved) 21 vuotta aiemmin vuonna 1987. Huolimatta järjestyksestä Armolahjan voi tulkita aiemman teoksen esipuheeksi. Se tapahtuu 200 vuotta ennen Beloved -romaanin tapahtumia, aikana, jolloin orjuus oli lempeämpää ja orjilla ei muun muassa vielä käytetty kuolaimia, ei ainakaan Morrisonin kuvauksissa. Molemmissa kirjoissa kysytään, mitä on olla vapaa ihminen. 

Kuulen jotakin takaani ja kun käännyn, näen uroshirven nousevan ylös kallionkylkeä. Se on valtava. Ja ylväs. Kun seison siellä kutsuvan tuoksumuurin ja hirven välissä minä mietin, mitähän muuta maailma minulle vielä näyttääkään. On kuin voisin kaikesta irrallaan päättää mitä teen, hirven, kukkamuurin. Minua vähän pelottaa tämä irrallisuus. Tältäkö tuntuu olla vapaa? Minä en pidä siitä. Minä en halua olla vapaa sinusta, koska olen elossa vain sinun kanssasi. Kun päätän toivottaa hyvää huomenta, hirvi loikkii pois. 


Armolahjan  tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun lopun sekavaan Amerikkaan. Maanomistukset ovat häilyviä. Mikä tahansa alue saattaa päätyä jonkin kirkkokunnan haltuun tai yksityisomistukseen jonkun kuninkaallisen lahjana suosikilleen. Paikkojen nimet vaihtuvat, kun kukin omistaja nimeää tienoon uudelleen. Vanhat alkuasukasnimet ovat muistissa ja käytössäkin, ja kätevimpiä reittejä ovat intiaanien polut. Euroopasta lähteneet lahkolaiset kilpailevat uskontojensa herruudesta. Orjuus ja taikausko ovat vallitsevia. Erotuksena myöhempään orjuuteen orjana voi olla kuka tahansa, afrikkalainen, valkoinen eurooppalainen, puoliverinen tai intiaani. Musta mies voi olla vapaa, varakas yksityisyrittäjä, ja valkoinen tilanomistaja voi olla rutiköyhä.

Tarinassa seurataan Vaarkin tilan väkeä ja erityisesti 16-vuotiasta Florensia, joka on erotettu äidistään 7-vuotiaana. Afrikasta tuoduilla orjilla ei katsota olevan ihmeempiä perhetunteita. Heitä siitetään ja myydään tarpeen mukaan. Florensin äiti on huomannut eläimellisen isäntänsä himon lastaan kohtaan ja haluaa pelastaa tämän. Tilaisuus tulee, kun vieras, hyvältä ihmiseltä vaikuttava isäntä, Jacob Vaark, on tullut perimään velkojaan ja Senhorilla ei ole antaa muuta kuin orjia. Kun Florensin äiti polvistuu ja tarjoaa maksuksi pientä rääpälettä, ihme tapahtuu. Vaark heltyy. Hän, jonka omat lapset ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet tauteihin, näkee Florensissa ihmislapsen eikä pesoja tai seksilelua. Florens ei koskaan saa tietää äitinsä tarkoitusperiä. Vaarkin talossa köyhä isäntäväki on lähes tasavertaista orjien ja apumiesten kanssa. Emäntä on itsekin vapaaksi ostettu siirtolainen ja hollantilaistaustainen isäntä on ollut orpolapsena. 

Pelätty rokko, ilmeisesti isorokko tai paiserutto, raivoaa ja tappaa talon väkeä. Isännän kuoltua naisväki jää keskenään, mikä siihen aikaan tarkoittaa heitteille jäämistä. Emäntä Rebekka, velan maksuna saatu Florens, heimonsa ainoana rokkotaudista selvinnyt Lina ja mystinen, meren tuoma löytölapsi Suru yrittävät selvitä sopimustyöläisten - eräänlaisia orjia hekin - Scullyn ja Willardin avulla. 
Paitsi orjuutta, Morrison tarkastelee Armolahjassa äitiyttä ja naisten välistä ystävyyttä. 
Kirja on myös kehityskertomus. Florensin matka metsien läpi on henkinen matka ja kypsyminen. Mãe, nyt voit iloita, koska jalkapohjani ovat kovat kuin sypressi. 

Kirjan rakenne on selkeä - jälkeenpäin tarkasteltuna.  Joka toisessa luvussa Florens puhuu minä-muodossa, joka toisesssa kerrotaan asioista hän-muodossa toisten silmin. Florensin tarina keriytyy esiin hänen vaelluksellaan yksinään etsimään seppää, johon hän on rakastunut. Viimeisen luvun kertojana on ensimmäisen ja ainoan kerran Florensin äiti. 

Morrisonilla on kiehtova tyyli avata tarinaa vähän kerrallaan. Hän menee suoraan keskelle tarinaa esittelemättä henkilöitä. Lukijalla on koko ajan pähkinää purtavaksi: kuka puhuu ja missä vaiheessa elämäänsä. Kokonaisuus rakentuu kerros kerrokselta, ja kun päästään loppulauseeseen, olen syvällä kirjan kaikkien henkilöiden kohtalossa ja haluan ehdottomasti lukea kirjan uudestaan, mikä ei ole vaikeaa, koska Morrisonin kirjat ovat lyhyitä. Armolahja, tässä muodossa missä minä sen nyt luin, on 189 sivua. Loppuun päästyäni tiedän, mihin tapahtumaan Florens viittaa kirjan ensimmäisessä lauseessa, se selviää lopussa vasta. 

Näytteeksi Morrisonin tyylistä seuraavaksi kohta, joka muistuttaa yllättäen minua Heidi Köngäksen tavasta kuvata rakastumista. Florens ihastuu suinpäin taloon sepän hommissa saapuvaan vapaaseen mustaan mieheen, yhtä vahvasti kuin Luvatun Maija ihastuu Joeliin. Sepän nimeä ei mainita, Joelin nimi paljastuu vasta aivan lopussa. 
Sinulla ei ole varmaan aavistustakaan, miltä selkäsi näyttää kaikissa taivaan antimissa: auringonpaisteessa, kuutamolla. Minä lepään siinä. Käteni, silmäni, suuni. Kun näen sen ensi kertaa, sinä kohennat tulta palkeilla. Veden välke valuu selkäpiitäsi pitkin ja kauhistelen itseäni, kun haluan nuolaista sieltä. Minä karkaan navettaan pysäyttämään tämän jonkin joka tapahtuu sisässäni. Sitä ei pysäytä mikään. On vain sinä. Ei mitään muuta kuin sinä. Nälkä ei ole enää mahassani vaan silmissäni. Minä en ikinä kyllästy katselemaan sinun liikkumistasi. Kätesi kohoaa kalauttamaan rautaa. Laskeudut toiselle polvelle. Kumarrut. Pysähdyt kaatamaan vettä ensin raudalle sitten kurkkuusi. Ennen kuin edes tiedät että minä olen maailmassa, sinä jo huumaat minut. Suuni on auki, polviani heikottaa ja sydämeni takoo haljetakseen.

Kun Emäntä on henkihieverissä ja tarvitsee monilahjakkaan Sepän parantajan taitoja, hän tietää, kenet kannattaa lähettää hakemaan apua. Florens tietää, että hänen rakkautensa ei voi toteutua virallisesti. Hän haluaa vain olla Sepän oma. Hän ei voi muuta.
Sitä minä en mieti. En silloin enkä ikinä. Tiedän kyllä, ettet sinä voi varastaa minua etkä viedä vihille. Kumpikaan ei ole laillista. Mutta tiedän myös, että minä kuihdun kun sinä menet pois ja kohennun kun Emäntä lähettää minut luoksesi. Asioilla käyminen ei ole karkaamista.

Mitä Florens ei osaa ottaa lukuun on se, ettei hän olisikaan toiselle mitään. Hänet on kerran hylätty. Kuinka paljon ihminen kestää? Tämä on ehkä koko Morrisonin tuotannon avainkysymys. 

Raadollisia asioita, hyväksikäyttöä, vahingoittamista ja hylkäämistä. Silti olen aivan lumoutunut kirjan kauneudesta. 

Pidän myös tietynlaisesta vaikeudesta, siitä, että saan päätellä ja yhdistellä, että kirjailija luottaa minun hoksottimiini. Olen monesti kertonut pitäväni yksinkertaisesta, selkeästä tyylistä. Toisaalta pidän myös juuri päinvastaisesta, monimutkaisesta ja kerroksellisesta. Arvoituksellisuus on siitä hienoa, että kirja jättää pohtimaan. 

Kääntäjä Seppo Loposelle kiitos! Hän on kääntänyt lähes kaikki Morrisonin kirjat. Armolahja soi kuin Rakkauden korkea veisu kristittyjen sekä juutalaisten pyhissä kirjoissa. 
Äiti ajattelee Florensia: Voi Florens. Rakkaani. Kuule a tua mãeta.

8 kommenttia:

  1. Kuulostaa hyvältä! Tämäkin Morrison odottaa hyllyssäni. Mikä tarina!

    Sekä selkeydellä että arvoituksellisuudella on paikkansa ja taitajansa kirjallisuudessa! Hienosti kuvasit lukemisen nautintoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina! Minusta tuntuu, että nyt kun olen aloittanut lukea Morrisonia uusin silmin - paljon välissä muuta lukeneena - ymmärrän hänen tekstinsä paremmin. Morrisonilla on niin oma tyylinsä ja maailmansa.

      Poista
  2. Tämä on se Morrisonin teos, johon en ole päässyt sisään. Luin ensin englanniksi ja laitoin vaikeuden kielen piikkiin. Tilanne ei kuitenkaan muuttunut, vaikka luin suomeksi. Olen varmasti ollut liian kärsimätön. Palaan tähän teokseen vielä joskus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, Morrison vaatii keskittymistä. Pitää palata lukemaan välillä jokin luku uudestaan, kun selviää, mitä oli tapahtunut. Toisten henkilöiden näkökulmat tuovat lisää tietoa jonkun henkilön taustasta ja selittävät hänen käyttäytymistään. Mosaiikin osat loksahtelevat paikalleen, ja alku saa joskus selityksensä lopussa.
      Minusta tuntuu, että useat Morrisonin kirjoista kannattaa lukea aika nopeaan tahtiin ja heti kahteen kertaan peräkkäin. Toisella kerralla tietää, mutta on silti tarinan pauloissa.

      Omppu, kannattaa palata.

      Poista
  3. Morrisonilta olen jokusen kirjan lukenut, mutta en tätä, ja hyllyssä on lukematta Paratiisi. MOrrison on kyllä taitava luomaan tätä unohdettua historiaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, myös juuri siinä hän on taitava. Tuntuu kuin olisi aikamatkalla. Florensin äidin käyttämä portugalin kieli ja hänen historiansa kertovat oman tarinansa ihmiskaupasta.

      Poista
  4. Marjatta, Morrisonilta en ole lukenut yhtään mitään. Vahinko, sillä hän näyttää olevan kirjataituri. Onhan minulla vihko johon lisätä hänen nimensä siinä toivossa, että kun huomenna menemme kaupunkiin (saunavuoro+uinti) käyn myös kirjastossa. Katsastan olisiko yhtään Morrisonia saatavilla.
    Minulta muuten sujahti koko sunnuntaipäivä siihen kun vastasin siihen haasteeseesi. Tein sen omalla tavallani, ja se jäi sikäli kesken, että nämä varsinaiset kirjallisuuden helmet jäivät kokonaan sivuun. Keskityin enemmän lapsuuteen. Saa nähdä mitä niiden aikuisena lukemieni kirjojen kanssa teen. Niitä on valtava lauma. Asia on raollaan. 📓

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Liisu mikä teksti sinulla!!! Kukaan ei ole varmaan koskaan vastannut näihin kysymyksin näin hienosti. Osasinkin odottaa sinulta jotain omintakeista. Kirjoitit niin todentuntuisesti ja huumorilla lapsuudesta.

      Maailmassa on niin hurjasti kirjoja, ettei ihme, vaikka yksi Morrison on mennyt sinulta ohi.

      Minä lainasin tänään irakilaisen Suomesta turvapaikan 1994 saaneen kirjailijan ja journalistin Yousif Abu al Fawzin novellikirjan Taikalintu. Novelleja on välillä kiva lukea, kun ei tarvitse keskittyä niin pitkään samoihin henkilöihin.

      Poista