lauantai 28. marraskuuta 2015

Virpi Pöyhönen, Doe



Hengitän syvään. Tämä saattaa olla elämäni tärkein hetki. Se, mikä saa kaiken palaamaan oikeaan suuntaan. Joskus elämän tärkein hetki on se, joka pysäyttää kaiken paikoilleen, jonka jälkeen voi ainoastaan pyristellä kohti liikettä tai lamaantua kokonaan. Pysähtyä. Mutta minun tärkein hetkeni on se, joka todistaa, että minä voin elää tässä maailmassa. Että minulle on paikka. Tai vähintään lupa, että paikka löytyy.

Yllä siteeraamani on minulle tämän kirjan tärkein kohta, mikä johtuu varmaan siitä, että jotain samaa on tapahtunut omassakin elämässä. Uskon myös, että tämä tunne tärkeästä hetkestä on yhteistä ja universaalia nuorten ihmisten hapuilussa aikuisuuteen ja ihmisten elämässä yleensäkin. 

Virpi Pöyhösen romaanin Doe tapahtumapaikka on pikkukaupunki USA:n syrjäseudulla. Kaupunkia reunustaa White Buffalo -reservaatti. Ihmiset ovat köyhiä ja niin osattomia, että monella heistä ei ole edes sukunimeä ja etunimeäkin vaihdetaan omaa tietä ja vapautta etsittäessä.

Ensimmäinen osa on Patty Jonesin tarinaa. Hän on seitsemän lapsen äiti, joka ei ole saanut kunnon otetta kuuteen ensimmäiseen, poikiinsa. Nämä ovat kuin pelottavia kulkukoiria, joita myös liikkuu kaupungissa laumoittain. Seitsemäs lapsi on tyttö, jonka Patty haluaa kasvattaa hyvin ja jota hän suojelee vimmaisesti kaikelta ympäristön pahalta, mutta ei ymmärrä tekevänsä juuri ylisuojelevuudellaan pahaa tytölle, jonka vapaudenkaipuu kasvaa vankeudessa ylivoimaiseksi vastustaa. Veljien joutuminen jonnekin kauas koulukotiin tai vastaavaan, on myös tytölle käsittämätön asia ja valtava menetys. 

Toinen osa on tyttären tarina. 

MINUN NIMENI ON MARY JONES ja minä olen elossa. Nimeni saattaa olla myös Anastasia Stormwind. En siis tiedä, mikä nimeni on, mutta tiedän olevani elossa. Se kuulostaa ensi alkuun oudolta, mutta ei loppujen lopuksi ole sitä. Nimen voi muuttaa sellaiseksi, mikä tuntuu omalta, mutta jokin nimi on valittava. Ihmisellä on oltava yksi nimi, enkä osaa päättää, mikä se minun kohdallani on. 


Lasten isä Mahkah asuu reservaatissa. Hänelle on tärkeää Liike ja marssit vääryyttä vastaan. Mahkahin isoisosisä White Buffalo on laittanut rastin paperiin, koska vaihtoehtoa ei ollut, ja suostunut siihen, että heimo sulloutuu reservaattiin. Hänen nimensä elää reservaatin nimessä, mutta tekoa ei pidetä kunniakkaana. Isoisoisä tunsi tekonsa painon ja karkoitti itse itsensä alkuperäisten amerikkalaisten yhteisöstä. Patty vierailee aika ajoin miehensä luona rauhoittumassa. Reservaatissa hän on Iibis, lintu joka laulaa äänettä. 

Rakenne on kirjassa hyvin onnistunut. Pattyn osuuden herättämät kysymykset saavat osittain selityksensä Maryn tarinassa. Jännite ja mystiikka kantavat loppuun asti. 
Kaikelle ei ole pätevää selitystä. Sellaista elämä on. Mitä on tapahtunut veljille? Miksi äiti ei vain pysty toteuttamaan tytön toivetta ja järjestämään yhteisiä syntymäpäiviä, joissa olisivat myös kaivatut velipojat Ash, Ben, Cee, Dan, Evy ja Foo? Ehkä on sellaista, mitä Mary ei tiedä. 
Jotkut asiat ovat erilaisia äidin ja tyttären muistoissa. Suhtautuminen intiaanitaustaan ja isään on hämmentävä asia kasvavalle tytölle. Puoliverisenä ei ole helppoa elää reservaatin ulkopuolella. Asioista vaikeneminen sekä äidissä leimahteleva viha häiritsevät ja jähmettävät.

Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. 

Doe toi aiheensa vuoksi mieleeni hiljattain lukemani Joyce Carol Oatesin kirjan The Sacrifice, jossa on nuori tyttö köyhissä oloissa USA:n afrikkalaisamerikkalaiseen vähemmistöön kuuluvassa yhteisössä. 
Muistelen myös kaikkien aikojen suosikkiani, intiaanikulttuurista lempeästi kertovaa Forrest Carterin romaania Pikku Puun kasvatus. 
Yksi asia, missä Pöyhösen Doe voittaa nämä molemmat minun lukukokemuksessani on vieläkin kiehtovammin tunnelmia luova kieli. 
Pidän myös toistoista: Koska jonkun on saatava aikaan muutos. Ei asioita voi jättää puolitiehen. Enkö kasvattanut sinusta paremman ihmisen?

Linkki Main postaukseen, jossa korostuu sukupolvelta toiseen siirtyvä juurettomuus.

P.S. Jos joku on ihmetellyt minun outoja kirjoitusaikojani, niin ilmoitan, että olen ollut tähän asti blogissani Tyynenmeren ajassa. Äsken siirryin Helsingin aikaan. Hyvä minä!

14 kommenttia:

  1. Minusta tämä oli parempi kuin Pöyhösen esikoiskirja Hän rakastaa minua. Doe on psykologinen teos köyhistä intiaaneista, joiden lapsilla ei juuri ollut mahdollisuuksia. Äiti halusi tyttärelleen paremman elämän, mutta samalla piti tytärtään kuin vankina. Hän halusi olla hyvä äiti edes tyttärelleen. Oman äidin hylkääminen voi vaikuttaa pitkälle elämään. Tätä kirjaa voisi analysoida aika pitkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Puoliverisen Pattyn taustahan on traaginen ja rikkonainen. Isällä ja äidillä ei tainnut olla edes yhteistä kieltä.Sinulla on omassa postauksessasi hyvin tuo sukupolvelta toiselle siirtyvä osattomuus. Linkitän.

      Poista
    2. Siis yhteistä äidinkieltä, kyllähän he molemmat puhuivat englantia kakkoskielenä.

      Poista
  2. Kuulostaa mielenkiintoiselta. Luin Pöyhösen edellisen kirjan ja pidin siitä, vaikkei se noussut suosikkeihini. Tässä aiheessa on jotain kiehtovaa ja otteet ovat hienoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen lukenut sen edellisen, mutta en ole kirjoittanut siitä. Tämä vaikutti minuun enemmän.

      Poista
  3. Luin kirjoitustasi mielenkiinnolla, sillä tämä teos on tarjonnut itseään mukaan muutamilla viime kirjastokerroillani. Virpi Pöyhönen on minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, mutta tekstisi herätti mielenkiintoni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin yllätyin tämän kirjan tasosta, koska se ei ole ollut esillä niin paljon kuin jotkut muut ehkä vähemmän mainostusta ansaitsevat. Hieno kirja!
      Virpi Pöyhönen on tutkija. Hän on väitellyt hiljattain aiheenaan koulukiusaaminen.
      Omppu, lue tämä jossain välissä. Kiinnostaa, löydätkö sinä kirjasta jotain muuta. Pattyn tausta on kiinnostava. Siellä on sellaista, mikä vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä.

      Poista
  4. Taas kiehtova kirja-arvostelu. Kutsuu lukemaan... Ps. Olen huomannut oudot kellonaikasi, ja jännityksellä seuraillut koska muutat ne Suomen aikaan:):)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh heh! Joku kerran ihmettelikin minun yökyöpeliyttäni, ja minä vaan, että nukun välillä päiväunia. Samalla kun huomasin tämän kellonajan, huomasin myös, että voi nähdä, millä hakusanoilla blogissa on käyty. Olen vain keskittynyt tärkeimpään eli kirjoittamiseen. :D
      Kirja on niin hyvä, että houkuttaa uudelleen lukuun. Aion lukea äidin osuuden nyt toiseen kertaan, kun tiedän, miten tytär koki asiat.

      Poista
  5. On ollut kiireitä kaikenlaisia, mutta nyt hetkeksi helpotti ja lähdin oikoinaan retkelle blogimaailmaan. Ja taas saan kirjoittaa uuden kirjan ja tekijän nimen vihkooni "Luettavia kirjoja", kiitos Sinun, Marjatta! : )

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että kiinnostuit Liisu! Pöyhönen on kirjoittanut myös lastenkirjan Minulle olet jätti. Aion lukea sen sekä uudestaan hänen aiemmin julkaisemansa romaanin Hän rakastaa minua. Oli ehkä jokin kiire tilanne, kirja piti palauttaa tms. silloin kun olen sen lukenut.

      Poista
  6. Erikoinen tapahtumapaikan valinta kirjailijalta! Tuntuiko reservaatin ja preerian(?) kuvaus uskottavalta? Vai tuntuiko kuitenkin, että oltiin jossain Hervannassa? En ole itse lukenut mitään Pöyhöseltä.

    Blogissani en ole vieläkään jaksanut siirtyä Helsingin aikaan. Poistin kellonaikamerkinnän postauksesta, mutta kommenteista sitä ei pystynyt poistamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, ajattele tänään lukiessani uudestaan kirjan alkupuolta vasta huomasin yhteyden Suomeen! Kyllä, siellä Pattyn vanhemmat maalaavat trailerikotinsa pihassa vanhan Cadillacin pintaan omaa historiaansa. Äiti maalaa tiipiiryhmän ja minkäs maan lipun isä maalaakaan! Olin varmaan lukenut muutaman sivun puolinukuksissa, kun en huomannut tätä. Ajattelin vain, että Pattyn isä oli eurooppalainen merimies. Jos innostut lukemaan tämän kirjan, niin kannattaa ehdottomasti loppuun päästyä lukea Pattyn osuus vielä uudestaan, koska tyttären kertoma panee tarkistamaan myös äidin kohtaloa.

      Kyllä, tapahtumapaikka tuntui uskottavalta. USA:n köyhäthän asuvat usein pyörien päällä kulkevissa asunnoissa trailerialueilla. Alue vaikuttaa ankealta ja vaaralliselta, ja porukka on paitsi intiaaneja ja puoliverisiä niin myös ns white trash -väkeä, alempaa sosiaaliluokkaa.

      Ai sinullakin on tuo välinpitämättömyys tiettyjen blogiasioiden suhteen. Hyvä, meitä on kaksi. Mutta sinä jaksat uusia sitä - mikäs se nyt onkaan - blogin yläkuviota aika ajoin ja kehitellä sitä eri tyyliseksi.

      Poista
    2. Blogini yläkuvion virallinen nimi on kai banneri.

      Tuija

      Poista