keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Espanjan matkalla koettua, osa 1: Kun liikutuin Mijasissa



Tänään vietimme päivän Mijasin kaupungissa, joka sijaitsee viehättävästi vuoren rinteellä. 
Hieno surumielinen musiikki sai meidät astumaan valokuvagalleriaan. Näyttelyn kuvat olivat valokuvataiteilija Jesus Jaime Motan Afrikka-sarjasta.
Ensimmäisenä silmäni osuivat isoon kuvaan koululuokasta, jossa istui penkeillä 3 - 4 oppilasta rinnakkain, kaikki tikkusuorana, kasvot ojentuneina opettajaa kohti. Laihoja, köyhiä lapsia, olikohan kaikilla housujakaan. Vieressä oli kuva, jossa kolme oppilasta lukee yhteistä kirjaa päät yhdessä ja jalat pulpetin alla vierekkäin. Siirryin lukemaan tietoja valokuvaajasta: hän on Mijasin poikia ja arvostettu kehitysmaiden kuvaaja. Tässä linkki. Osassa kuvia oli huumoria, osassa iloa, ei kaikki suinkaan pelkkää osattomuutta. 
Monet kuvat kertoivat alun tarinalle, joka jää muotoutumaan katsojan mieleen. Minulla tuli mieleen Meeri Koutaniemen kuvat. Sama kutsumus näillä kahdella kuvaajalla.

Eilen ostin Pablo Picasson maalauksista tehtyjä kortteja Malagassa, jossa vierailimme hänen lapsuudenkodissaan, nykyään pieni museo. Picasso on jo lapsena maalannut hienoja muotokuvia ja omakuvia. Hänen rauhanaiheiset teoksensa, kyyhkyt ja muut, ja Motan kuvaama ihmisten kärsimys ovat tähän mennessä koskettavinta tällä matkalla.







Ihmeellisintä, mitä olen täällä nähnyt, on miniatyyritaide, jota myös ihailimme Mijasissa. Näyttelyssä sai katsella suurennuslasien läpi riisinjyvään taiteiltua kopiota Leonardo da Vincin maalauksesta Viimeinen ehtoollinen ja hammastikkuun allekkain kuvattuja maailman seitsemää ihmettä. Näyttelyssä oli myös Lincolnin pään kuva nuppineulan päässä. Materiaalit ja tekniikat vaihtelivat. Maisemia oli ikuistettu nappeihin ja kolikoihin. Enpä ole nähnyt missään taidokkaampia nukkekodin esineitä kuin tässä näyttelyssä. Kutistettu intiaanin pää, jolla oli jostain syystä valkoisen miehen hiuskuontalo (FBI tutkinut, että niin on!) kuuluu jo sarjaan, mikä kauhistutti minua.

Miniatyyrimuseoon oli seniorialennus, ja koska mies täytti juuri tänään 65 vuotta, saimme molemmat alennuksen. Ja arvatkaapa mitä: mies sai lipunmyyjätytöltä onnittelusuukon molemmille poskilleen. Se on kuulemma maan tapa. Suloista! En ehtinyt ottaa kameraa esiin.

Ja mikä kauhistutti - sekä raivostutti - oli aasitaksit pitkässä rivissä, kahdessa kerroksessa, noin 60 aasia rattaineen. Eläinparat oli kiinnitetty tiukasti paaluihin, niin etteivät ne päässeet edes kääntelemään päätään. Joidenkin pää oli aivan epänormaalissa asennossa. Turpa oli myös sidottu. Keskellä otsaa oli kummallinen riippuva koriste, joka lopsotti silmän päällä. Seinällä oli puolusteleva kirjoitus ja selitys, miten nämä äksyilevät ja näykkivät toisiaan, siksi varotoimenpiteet. Voi, voi mitä sitä muuta voi vankeudessa tehdä. En nähnyt kenenkään käyttävän näitä 'takseja'. Jospa tällainen kidutus loppuu, kun ihmisten ymmärrys toisia lajeja kohtaan laajenee. Härkätaisteluthan ovat jo onneksi jäämässä historiaan.

Mijasin härkätaisteluareena, käytössä tänäkin päivänä 


Olen lukenut muutamia kirjoja, joista vaikuttavin on Jenny Nordberg, Kabulin tyttöjen salaisuus, vaietun vastarinnan jäljillä Afganistanissa. Monet tytöt elävät poikina jonkin aikaa lapsuudestaan! Kun toimittaja kysyy, mitä tapahtuu murrosiässä, erään tällaisen tytön äiti, parlamentin jäsen, tarkentaa piirrellen ilmaan naisen muotoja, että ai sitten kun he kasvavat isoiksi, no me muutamme heidät takaisin tytöiksi. Tämä käytäntö ei ole voimissaan vain Afganistanissa, vaan laajalti myös muissa vanhoillisissa patriarkaalisissa yhteisöissä. Syitä ja selityksiä on erilaisia. Eräs vastaus: "Halusin näyttää nuorimmaiselleni, millaista elämä on toisella puolella." 
Tämän kirjan sisältö vaivaa minua. Ihan kuin tolppaan sidottu aasitaksi päästettäisiin joksikin aikaa niitylle.
Ja onko ajatus ihan outo meillekään? Ensimmäisillä naisylioppilailla Suomessa 1870-luvulla piti olla keisarin myöntämä erivapaus sukupuolensa aiheuttamasta esteestä.
Selvittelen ajatuksiani kirjoittamalla tästä kirjasta oman postauksensa jossain vaiheessa. 


13 kommenttia:

  1. Kylläpä jouduitte näkemään ahdistavia ja häiritseviä juttuja matkallanne. Ei mikään etelän löhöloma. Maailmassa on monenlaista vankeutta ja pakkoa. Nostan hattua aktivisteille ja kaikille jotka pyrkivät tekemään maapallosta inhimillisemmän ja eläinystävällisemmän paikan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niin, sitä tietysti löytää, mitä etsii. Minua vetävät aina puoleensa ihmisoikeudet ja eläinten oikeudet. Olemme kokeneet myös paljon hauskaa, mutta vasta tuo valokuvanäyttely innoitti kirjoittamaan.

      Säät eivät ole vielä ihan löhölomaan sopivat. Minä kyllä rakastan myös rantalomailua, mutta se on sitten jokin toinen matka.

      Poista
  2. Minä olen kokenut elämäni ensimmäisen ellei sitten viimeisenkin härkätaistelun juuri Mijaksessa. Sehän on neliskulmainen areena, taitaa olla aika harvinaisuus. Tuolloin, eräänä elokuun iltana esitykseen osallistui aloittelevia matadoreja eikä päätähti saanut härkää kuolemaan, jolloin korisevan härän tappoi tikarilla joku kokeneempi avustaja, huh. Muuten olen yrittänyt suhtautua tuohon asiaan Hemingwayn tavoin, paikalliseen kulttuuriin kuuluvana jos kohta julmana taiteena.

    Mijaksessa kuuntelimme kerran, siinä avoauditoriumissa hämmästyttävän Carmen-esityksen; ilta tai yö oli tumma ja muutama valo vilkkui vuoren seinällä. Ja Mijaksessa olen syönyt ekan pil-pilin, eli paikallisen alkuruokaherkun, chili-katkarapukeitoksen. Kerran siellä Mijaksen aukiolla vietettiin eteläamerikkalaisen kulttuurin juhlaa: oli bandejä ja herkkuja eri puolilta Etelä-Amerikkaa ja tietysti myös juomia. Viime kesänä samanlainen juhla oli Fuengirolan feria-alueella.

    Siispä, matkailu jopa avartaa, ainakin kun on rannalla ja katsoo horisonttiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä rinnastan härkätaistelun järjestettyihin koira- ja kukkotappeluihin sekä varhaisempiin gladiaattoritaisteluihin. On se hyvä, että tällaiset jäävät historiaan. Kataloniassahan ne onkin jo kielletty.
      Me olemme menossa varmaan vielä kerran Mijasin (vai Mijaksen, kuten sinä taivutat) keskustaan syömään ja katsomaan flamencoa.
      Nyt on Fuengirolassa 29.4.- 3.5 Feria de los Pueblos -juhla, jossa suomalaisillakin on osasto saunoineen, loimulohineen ja joulupukkeineen. Siellä tulee varmaan käydyksi.
      Asumme Mijaksen ja Fuengirolan rajalla. Tänä iltana lähdemme Fuengirolaan katsomaan valokuvanäyttelyn Fuengirola Uno, joka kertoo kaupungin eri kansallisuuksista arjessa ja juhlassa.
      Kyllä tämä avartaa.

      Poista
  3. Hyh-huh, tässäpä yksi syy, miksi minä en ylitä ikinä Espanjan rajaa: Espanajlaisilla on kautta historian niin huono maine suhtautumisessa eläimiin, että ei tottakaan. Katalonia kielsi härkätaistelut ja saarilla niitä ei ehkä myöskään ole.

    Käy niin sääliksi nuo aasit. Ystäväni kertoi järkyttyneenä, miten Egyptissä on niitä kurjissa oloissa olevia luurangonlaihoja hevostakseja liikenteessä ja pakokaasussa. Hän myös kertoi, että valveutuneet matkanjärjestäjät kehoittavat, että niitä hevosia ei käytetä, niin tuo rääkkäys loppuu.

    Oletko kuullut espanjalaisesta 'urheilulajista' nimeltä pianonsoittajakoirat...Hyvä, jos et ole, sillä se vie järjen. Äläkä googlaa! Tulee vain ihan toivoton olo.

    En voi tässä kommentoida nyt muuhun, sillä minulle eläinsuojelu ohittaa taide-elämykset. Mikään ei saa minua Espanjaan! Onneksi viihdynkin parhaiten Europan koiraystävällisimmässä maassa eli Itävallassa.

    Marjatta, luithan Bengt Jangfeldtin kirjan Tie Caprin huvilalle, joka on Axel Munthen elämäkerta, siinä on paljon siitä, miten italialaiset kohtelevat eläimiään huonosti ja miten Munthe siitä kärsi, mutta myös teki asialle jotakin eli osti koko Caprin, että linnustajat eivät voisi vetää sinne verkkoja. Aasit tulevat käsitellyksi kuten koiratkin Jangfeldtin lositavassa kirjassa, mutta on siinä muutakin ja yllätys, joka liittyy Ruotsin hoviin.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on toisaalta paljon lemmikkikoiria, ja näyttävät olevan hellittyjä.

      Kävimme tänään uudelleen Mijasissa, kun huomasimme, että pari kiinnostavaa museota jäi tutkimatta. Nyt oli muutama seurue aasinrattailla ja yksi painavan näköinen mies aasin selässä. Minusta siinä rikottiin sääntöjä. "Taksipisteessä" oli nimittäin taulu, jossa luki mm. että aasin selkä kestää noin 70 kilon painon ja että se voi vetää kaksi kertaa oman painonsa. Tuo aasin kiusaaja oli ehkä 90-kiloinen - aikuinen mies, olisi nyt jättänyt tällaisen kyydin lapsille.
      Aasit ovat tehneet raskasta työtä, mm. pyörittänet myllynkiviä ja vesipumppuja, mutta silloin ihmisetkin ovat raataneet itsensä uuvuksiin ja jopa sairaiksi. Nyt ihmisellä on helppoa, mutta hän jatkaa toisten lajien alistamista, huvikseen.

      Olen nähnyt Soussessa Tunisiassa huonosti pidettyjä hevosia takseina. Kadut haisivat pistävältä virtsalta, kun eihän se imeydy asfaltilla mihinkään. Hevosen paikka ei ole asfaltilla.
      Bulgariassa oli vielä 90-luvulla paljon pahempaa. Rantahiekalla kuljetettiin ketjussa karhuja, joilta oli poistettu hampaat ja kuka ties mitä muuta. Joistakin oli hauskaa kuvauttaa itsensä tällaisen lauhkeaksi kuohitun eläinorjan kanssa.

      Axel Munthen elämäkerta kuulostaa kiinnostavalta. En ole lukenut. KIitos vinkistä!

      Huomenna menemme päiväksi Gibraltarille. Mitähän koskettavaa sielläkin tulee vastaan. Minusta on tullut uskomaton herkistelijä, itkupilli. Pianonsoittajakoirat? Varmaan on pakko käydä googlaamassa.

      Poista
    2. Aaseilla tuo painoraja on varmaankin juuri tuo 70 kiloa, issikoilla se on 80 kiloa. Issikoita arvostetaan ja tuota painorajaa vahditaan, mutta voi noita aasiparkoja...Ihminen on pedoista pahin!

      Hevoset pois kaupungeista! Niiden paikka ei ole asfaltilla ja pakokaasuissa.

      Venäläisethän ovat ikuisesti harrastanet tuota karhujen kiusaamista.

      Lue ihmeessä! Olen saanut siitä paljon kiittävää palautetta myös privaattipostilleni. Ihasutt kirjaan ja koet myös historiallista yllätystä. Italiassa asuva suomalainen taideystävni haluaisi sen, mutta en löydä enää kuin kirjastosta ja omastani en voi luopua. Kysyin jo kustantajaltakin. Mikseivät ne ota isompia painoksia tai ota uusia.

      Minä olen myös hekristelijä ja etenkin mitä tulee eläimiin. Mutta kyynelehdin myös kaunista musiikkia kuunnellessani.

      Et googlaa!!!

      Poista
    3. Googlasin, mutta kestin sen. Olen nähnyt niin kauheita kohtauksia elokuvissa, mm. erään, jossa turhautunut etelävaltiolainen rouva vietteli komean mustan orjan, ja isäntä pani tämän sitten sytyttelemään tulen oman tappopatansa alle rouvan tuijotellessa kyllästyneenä ikkunasta. Entä Vietnam-leffat, esim. se, jossa vankeja pidettiin eräänlaisessa sumpussa. Minä vilkaisen nopeasti näitä kauheimpia kohtauksia ja käännän pääni pois. Tein samoin noiden Googlen koirakuvien kanssa.
      Pahuus on käsittämätöntä.

      Kaunis musiikki, kauniit kuvat, kauneus yhdistyneenä suruun; lapset ja vanhukset, hyvin kauniit ihmiset.

      Koetan etsiä käsiini tuon kirjan.

      Poista
    4. Marjatta, anteeksi, että käytän nyt tätä juttua hyväkseni, kun teen kirjaa Eläimet yhteiskunanssa, Jos olet eläinten puolesta, sehän ei haittaa, eihän? Jos, niin ilmoita minulle pian leenalumi@gmail.com

      Poista
    5. Leena, minähän olen vain mielissäni, jos löydät tästä jotakin siihen.

      Poista
  4. Kiitos Mijaksen terveisistä! Mekin kävimme siellä muutama viikko sitten. Kiinnitin huomiota samoihin aasiparkoihin ja niiden olemattomaan liekaan. Eläinten kärsimyksen seuraaminen on jotenkin niin ylivoimaista. Täydellisesti ihmisille alistettuja avuttomia olentoja.
    Komppaan Leena Lumia: Tie Caprin huvilalle, Axel Munthen elämäkerta on hieno kuvaus poikkeuksellisen, aikaansa edellä olleen ihmisen elämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tänään vietimme päivän Gibraltarilla ja osallistuimme opastettuun retkeen. Siellä tuli vähän toisenlaisia tunnelmia, kun saimme kuulla, miten arvostavasti rakkaihin serkkuihmme, apinoihin, suhtaudutaan siellä.
      Oli kyllä niin kiva päivä, ehkä kirjoitan siitä.
      Arvostan sinun ja Leenan suositusta ja yritän saada tuon kirjan.

      Poista