keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Lars Huldén, Ei tähtiä tänä yönä, sir (2014)






Toisinaan tulet ovelle
oikeaan aikaan, ja se on suljettu.
Kukaan ei ota lukuun
että sinä olet tulossa, kun kaikki
mukaanluetut ovat tulleet.
Ja ovi lukitaan.
Sellainen on vanhuksen osa,  

jos hän on elänyt liian kauan.






Kun kaikki ne ovat poissa joiden kanssa
sinä saatoit puhella,
kun sinun täytyy huutaa korvaan
jäljelläoleville, kun kukaan niistä jotka puhuvat
ei osoita puhettaan sinulle,
kun sinun täytyy myöntää ettet
koskaan oppinut tanssimaan hidasta foxia
niin että se näyttäisi kauniilta - 

Omituinen vanha mies risteilyllä. Hän ei ole kiinnostunut esityksistä eikä tanssisalista. Sen sijaan hänet on nähty kyselemässä neuvonnasta, olisiko mahdollista päästä yläkannelle katselemaan tähtiä. Ei tähtiä tänä yönä, sir. Mies viettää aikansa hytissä muistellen ja miettien maailmanmenoa. Ravintolassa hän sentään käy syömässä ja kirjoittamassa. Takataskun lompakko tippuu, ja purseri nostaa sen. Pitää auttaa missä voi. Joku on nähnyt ukkelin vilkuttamassa valkoisella nenäliinallaan pimeyteen, mutta perillä hänen ei nähdä nousevan maihin. Ei siksi että se meille kuuluisi.

Huldén on kirjoittanut runomuotoisen vanhan ihmisen tilannekatsauksen, jossa on paljon henkilökohtaista. Matka on yleinen elämän metafora, tässä se tuntuu tuoreelta. Huldén kertoi eräässä haastattelussa saaneensa idean kirjaan junaa odottaessa. Loppurunoissa kuljetaankin junassa, ja kirjoittaja näpäyttää itseään, ettei pitäisi sekoittaa merimatkaa ja junasta avautuvia näkymiä.

Iltahämärä laskeutuu pehmeästi
yli Isonkyrön pellon ja Limingan niityn,
hellävaroen kuin peitellään
sairasta lasta.

On huhtikuu
ja hämärä lupaa
että pian tulee kesä.
Ensin pitää vain vähän nukkua. 

Runot ovat selkein kuvin rakennettuja. Tyyli vaihtelee leikkisästä vakavaan, leppeän itseironisesta nöyrään. Matkalla tulee arvioiduksi niin oma rappeutuminen ja pian koittava kuolema kuin luonnonvarojen ehtyminen ja kirjallisuuden tila.

Rakkaus on melkein ainoa asia, jossa vanhus ei luovuta, vaikka joutuukin tyytymään vain päänsilitykseen rakastetultaan silloin tällöin. Hänen korkein päämääränsä on palvoa rakastaan lahjoittamalla tälle vielä kerran taljansa vuodematoksi. 

Hieraise sylkeä tukkaani, rakas,
se ei tahdo silitä,
se vähä mikä on jäljellä,
suolaheinätupsu Kalaharissa.
Sylkäise siihen.
Silitä sitten ruohikkoani
vasemmalla kädelläsi.
siellä ei ole käärmeitä enää. 

Runoilija antaa hyväksi kokemiaan ohjeita vanhuuteen. Nämä ohjeet kuulostavat koomisilta - vielä - ehkä ei  yhdeksänkymppisenä. Rullaportaissa pitää keskittyä, niissä kulkeminen on vanhalle haasteellinen tekniikkalaji, ja keskusteluissa pitää valita kysymyksensä huolella, ettei paljasta erehtymistään.

Kaikkein pahinta on erehtyä henkilöstä
ja kiittää mukavasta seurasta Kiinassa,
kun henkilö on itse asiassa
ollut naapurisi Porvoossa vähintään 20 vuotta
...
Valitse varoen kysymyksesi. 

Vanhus muuttuu ulkonäöltään. Hän pienenee ja lytistyy.

Korkea ikä?
Vanhuus ei ole koskaan korkea!
Se on matala kaikin tavoin.
Sinä kutistut, sinäkin
joka olit täysikokoinen.
Takki roikkuu löysästi harteillasi.
Kohta olet kuin sormustin
tai parsinneula.
Selkäranka lyhenee.
eikä vain siksi
että rustolevyt kuluvat
ja ohenevat;
koko lantio
antaa periksi
selkärangan painon alla.
se päättyy yleensä siihen
että häntäluu raapaisee lattiaa
kun vanhus tanssii. 

Tanssiminen toistuu elämisen metaforana, ja se käy vanhukseltamme vaappuen.

Tämä kirja sai minut muistelemaan kahta vanhaksi elänyttä miestä, isänisääni Juho Arvidia ja isääni Fransia, joilta myös voisin ottaa oppia vanhenemisessa. Muistan, miten vein Papan, jo silloin pienenneen, puolisokean ja puolikuuron, kokeilemaan kuulolaitetta. Minä (perheen tomera tyttö, lukiolainen) olin painanut päälle, että Papan korvat on tutkittava. Niinpä sitten matkasimme linja-autolla maalta Poriin. Laite ei sopinut Papalle. Istuimme lääkäriltä tultua kauppahallin kahviossa, minä pahoilla mielin Papan puolesta ja Pappa tyynenä kuten aina. Myöhemmin hän vietti monta vuotta halvaantuneena vanhainkodissa. Hän makasi tyytyväisenä sängyllä kuin vanha intiaani ilman muuta viihdettä kuin omat ajatuksensa. Hänen sänkynsä päälle oli ripustettu kopio Akseli Gallen-Kallelan teoksesta Poika ja varis. Hän ilahtui aina kun kävimme ja kyseli kiinnostuneena pelloista ja niituista, mitä millekin hänen raivaamalleen vainiolle on istutettu ja onko jo oraalla. Miten ihmeessä hän pysyi niin ajan tasalla? Ja miten hän oli niin hillitty?  


Isäni oli poikamainen ja ryhdikäs teräsvaari loppuun asti. Hän kävi yksin traktorilla hakemassa metsästä tuulen kaatamia puita vielä lähes yhdeksänkymppisenä. Hänkin oli hyvin tyytyväinen ja kiitollinen ja tuskin ehti pitää itseään vanhuksena. Hän yllättyikin lopussa matkan lyhyydestä, kuten Huldénin risteilymatkustaja.
 
Juuri kun olin oppinut käsittelemään
hytin radiota, näppäämään sen päälle ja pois,
matka oli lopussa. Me olimme satamassa.
Kaikki oli hiljaista.


20 kommenttia:

  1. Kiitos kiittämisestä! Nuo on kyllä valtavan liikuttavia runoja, yksinkertaisuudessaan kauniita.

    VastaaPoista
  2. Näyttävätpä kirjoituksesi herättäneen kiinnostusta, enkä yhtään ihmettele miksi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Seija! Minä kirjoitan vain sellaisista kirjoista, jotka vaikuttavat pitkään ja palautuvat mieleen aina uudestaan. Tämä on yksi sellainen.

      Poista
  3. Oi kuinka liikuttavasti taas kirjoitat! Vielä tämä Lars Hulden jonka kirjan - en muista minkä - ostin viimeiseksi kirjaksi isälleni ennen hänen poismenoaan. Näin tarjoiltuna minäkin kyllä tykkään runosta, vaikka aina sanon etten lue runoja. Hienoja säkeitä nuo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena!
      Minulla on sama juttu. En lue yleensä runoja enkä pidä kovin vaikeaselkoisista runoista. Tämä Huldenin teos oli kuin proosaa, pienoisromaani. Ja sitten taas se, että siitä löytyi kosketuspintaa omaan elämään teki siitä minulle merkittävän.

      Poista
  4. Voi miten kauniisti kirjoitat, liikutuin kun luin Papastasi ja isästäsi. Tämä runoteoskin kuulostaa sellaiselta, että tämähän täytyy lukea. Kiitos! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyään minulla tulee monista kirjoista oma tausta mieleen. Tämä on ihan uutta, johtuu varmaan siitä, että isäni kuoli vuosi sitten ja me tyhjensimme talon ja myimme tilan. Eräs aika jäi lopullisesti taakse, ja käsittelen sitä asiaa lukiessani. Mikäs sen parempi tapa ;).
      Tämä teos on kyllä hieno, tyylikäs, pieni, mutta iso sisällöltään.

      Poista
  5. Tämä on aivan valloitava runoteos! En tiedä, mistä kyyneleet lukiessa valuivat, ilosta vai...

    Lumoavasti olet yhdistänyt tämän pappaasi ja isääsi.

    Pori on minun koulukaupunkini eli siellä kävin lukion ja...myöhemmin työhuoneeni sijaitsi siinä kohden, missä oli ollut aikanaan Gallen-Kallelan syntymäkoti.

    Huldén on loistava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, sinun postauksesi sai minut kiinnostumaan tästä kirjasta. Huldén saa surumieliseksi ja itkemään ja nauramaan melkein yhtä aikaa. On niissä runoissa muutama niin koominenkin, kuten se sinun siteeraamasi, jossa vanhus ajattelee hänelle säteilevän nuoren naisen olevan gerontofiili, ehkä jopa nekrofiili.

      Olen huomannut postauksistasi, että sinullakin on satakuntalainen tausta. Minä asuin 18-vuotiaaksi asti Pomarkussa. En osannut arvostaa paikkaa yhtään, kun lähdin sieltä. Vasta aikuisena vietettyäni aikaa muualla tajusin, miten erikoisen kaunis kirkonkylä Pomarkku onkaan. Se on saanut oikein arkkitehtiliiton palkinnon Suomen kauneimpiin taajamiin kuuluvana.

      Poista
    2. Marjatta, en voinut pidättyä siteeraamasta mainittua runoa;) Toivon, että Huldénkin on nähnyt ja vähän nauranut. Takuulla monella on ollut hauskaa.

      Isäni on Säkylästä ja minulla on isän puolelta paljon sukua Turussa, äitini on pakkoluovutetusta Karjalasta tullut aikanaan Keuruulle, mutta muutimme Luvialle, kun olin 8 vee ja siellä äiti ja sisko asuvat vieläkin. Isä on kuoli 2000.

      Suomen kaunein kunta kilpailun voitti kauan sitten Keuruu ja arvasinkin, että siinä käy niin. Pomarkku liittyi eräällä tavalla työhöni, kuten moni muu sen alueen kunta. Parhaiten tunnen teitty Porin ja sitten Noormakun, Ulivlan ja Söörmakrun. Nyt on herännyt uuskiinnostus Yyteriin ja erään ravitnolavinkin kaukka Reposaareen! Jos haluat syödä kuin kuningatar ja mereneläviä meren äärellä, laita osoitteeksi Reposaari ja Merimesta. Sain vinkin Reposaaressa asuvalta bloggaajalta Tyrniä ja tyrskyhä.

      Minä ihan rakastin asua Luvialla, meren rannalla ja meidän vain piti käydä täällä kuin kääntymässä, mutta sitten tykästyimme kunnon talviin, joita rannikolla ei 25 vuoden aikana ollut minun muistissani ikinä. Moni asia sinne veiläkin vetää, joten 'sydän on yksi, sen kotipaikka kahtaalla'.

      Tuota en muuten Pomarkusta tiennytkään eli kai se on sieltä kautta joskus kiepattava.

      Poista
    3. Kiitos ravintolavinkistä, Leena!

      Minulla on sellainen käsitys, että Pomarkunjoen ja vanhan kivisillan ympäristössä oleva kylämiljöö on säilytettävä sellaisenaan. Siinä on mm. vanhoja kartanomaisia pankkirakennuksia ja vanha kirjakauppa. Pienimuotoista ja idyllistä, varsinkin kesällä tosi kaunista.

      Poista
  6. Kaunista, todella kaunista.
    Enpä tiennytkään, että Lars Hulden kirjoittaa nykyään suomeksi runoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä hän kirjoitti tämän ruotsiksi, "Inga stjärnor i natt, sir". Suomennos on Pentti Saaritsan.

      Poista
  7. Hieno kirjoitus Marjatta. Huldén on yksi suurista runoilijoistamme. Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus on tärkeä dokumentti suomenruotsalaisesta kulttuurista ja sielunmaisemasta. Kun sitä lukee, ymmärtää vähän enemmän, miksi rantaruotsalaiset voivat paremmin kuin me supisuomikot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kokoelmateos pitää minunkin lukea. En ole lukenut Huldénilta muuta kuin tämän. Hän on ollut tuottoisa kirjailija vielä vanhoilla päivilläänkin.

      Poista