maanantai 27. tammikuuta 2014

Ira Levin, The Stepford Wives (1972), Alistaminen I



Ira Levinin pienoisromaani The Stepford Wives ilmestyi vuonna 1972 Women's Lib -liikkeen nousun aikaan USA:ssa. Kirja on jännittävä scifitarina. 


Idyllisen Stepfordin pikkukaupungin naiset ovat alkaneet voimaantua. He ovat perustaneet jopa naistietoisuutta kohottavan yhdistyksen. Tämä on nostanut miehissä kauhua ja vastarintaa. He ovat vaarassa menettää hyväntahtoiset ja tottelevaiset, naiselliset pikku vaimonsa. Ratkaisuksi he ovat aikaansaaneet keksinnön, jolla muuttavat vaimonsa kotirouvaroboteiksi. Nuoripari Joanna ja Walter muuttavat lapsineen kaupunkiin vaiheessa, jossa suurin osa rouvista on jo muutoksen läpikäyneitä. Joanna alkaa ihmetellä naisten upeaa ulkonäköä ja antautumista kotityölle. Näillä täydellisillä olennoilla ei ole koskaan aikaa kahvikupposelle, koska heidän pitää koko päivän kiillottaa ja puunata kotiaan meikattuina ja seksikkäästi pukeutuneina. Selitykseksi Joanna saa aina saman kauniisti artikuloidun "you know how it is". Miehillä on oma palatsinsa, valtava klubitalo kaupungin keskustassa. Walterkin kutsutaan klubin jäseneksi, ja hän alkaa viihtyä yllättävän hyvin näiden konservatiivisten miesten joukossa. Joanna on ymmällään. Hän löytää vanhoja lehtiä, joissa on uutisia naisten aktiivisesta toiminnasta ja Betty Friedanin, kuuluisan feministin, luennosta naisten illassa. Hänessä herää epäily, etteivät miesten tapaamiset olekaan niin viattomia. Ainoat virkeät naiset, joihin hän on ehtinyt tutustua muuttuvat hekin oudosti. Painajaismainen tunnelma tiivistyy. Lukija jännittää ehtiikö Joanna pelastaa itsensä. Tunnelma tuo mieleen toisen Levinin kirjan, Rosemaryn painajainen, joka tunnetaan paremmin elokuvana. 

The Stepford Wives muuntui myös elokuvaksi 1974, pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Elokuvan brittiohjaaja Bryan Forbes on kirjoittanut vuoden 1998 taskukirjapainokseen johdannon, jossa kertoo elokuvan hämmästyttävistä tekovaikeuksista ja oudosta vastaanotosta. Pääosaan valittu Diane Keaton oli luopunut kesken kaiken, koska hänen terapeuttinsa sai elokuvaprojektista pahoja viboja. Käsikirjoittaja kiukutteli myös - mitä nyt omien terapiakäyntiensä välissä ehti. Tässä eurooppalainen nauraa amerikkalaisten silloiselle manialle käydä kallonkutistajallaan valittamassa joka ikistä arkipäivän asiaa. Nykyään terapeutin näyttää korvanneen personal trainer, koska ruumis on se, mitä piiskataan. No, filmi valmistui, ja Levin hyväksyi sen täysin. Yllätyksenä tuli, miten vaarallisena elokuvaa pidettiin. Sen näyttäminen kiellettiin Lontoon filmijuhlilla 1976 ja, ironista kyllä, amerikkalaisfeministit tuomitsivat sen ja hakkasivat ohjaajan. Miksi ihmeessä? Miehiinhän tämän elokuvan kritiikki kohdistui. Kuka itsevarma mies nyt tahtoisi muuttaa naiset roboteiksi! Toinen taho, johon elokuvan kritiikki iskee on media ja sen luoma naiskuva ja koko ulkonäkökeskeinen yhteiskunta.
Gay-yhteisö ymmärsi sanoman, piti elokuvasta ja nosti sen kulttiasemaan.
Vuonna 2004 Frank Oz ohjasi kirjasta uuden elokuvan, leppoisan komedian. Se ei vedä vertoja Forbesin scifielokuvalle, jossa on kirjalle uskollisesti vakava loppu.

The Stepford Wives on kestänyt hyvin aikaa. Sitä luetaan ja sen pohjalta tehtyä elokuvaa, tätä uudempaa, katsotaan edelleen paljon. Englannin kieleen on jopa jäänyt sanonta "oikea Stepford kotirouva". Ei tarvitse ihmetellä, miksi. Kirjan nostama asiahan on yhä ajankohtaisempi. Jos Stepfordin miehet lisäsivät povea ja kiristivät vyötäröä naisilleen robottimuunnoksessa, niin nyt naiset kävelevät ihan itse klinikalle muuttamaan rintansa painaviksi palloiksi ja lisäämään huuliinsa myrkkyjä, niin että näyttävät törröhuulineen turpaansa saaneilta. Jotkut pelkäävät vanhenemista niin paljon, että antavat kiristää muutaman rypyn takia kasvonsa tunnistamattomiksi, kissapedon naamioiksi. Länsimaisen naisen burkha? Väärinymmärretty vanheneminen? Tätä tapahtuu meillä Suomessakin, vaikka olemme tasarvoisimpia maita maailmassa. Miksi? Ja mitä tapahtuu naisten psyykelle näiden leikkelyjen myötä? Tuleeko heistä nöyriä "stepfordin rouvia" tai toisella tavalla persoonattomia, kovia kuin naamionsa?

Kumpi on pahempi, ulkoapäin tuleva alistaminen vai pään sisään majoittunut itsensä alistaminen? 

Nimeän tämän postauksen Alistaminen I, koska olen laatimassa toista kirjoitusta, Alistaminen II, Lauren Oliverin nuorisodystopiasta Delirium – rakkaus on harhaa (2011).  

P.S. Tänä iltana tulee taas Kirjaohjelma, YleTeema 20.30. Siinä on tällä kertaa kolme suomalaista naiskirjailijaa, Märta Tikkanen, Monika Fagerholm ja Sofi Oksanen. Katsokaa Märtan kauneutta tuhansine ryppyineen ja googlatkaa sitten samanikäinen Armi Kuusela, Miss universum 1952! Hänen kasvonsa ovat samalla tavalla kireät ja sileät kuin muillakin amerikkalaisilla edustusrouvilla. Onko niissä piireissä epäkohteliasta olla ryppyinen? Häiritseekö lähestyvän kuoleman ajatus niin paljon, että naisten on oltava ikuisia pikkutyttöjä nappisilmineen, jotka eivät kaikilla – ikävä kyllä – sulkeudu kunnolla edes nukkuessa?

13 kommenttia:

  1. Kiitos Marjatta paneutuneesta tekstistä -- luulen, että paljon amerikkalaiset käyvät vieläkin terapeutilla personal trainerin ohessa. Diane Keatonin muistelmat Nyt ja aina (Then Again) kuvaa monia hänen ongelmiaan (bulimiaa ym), kyllä siinä terapeutti varmasti oli paikallaan. Ja niin jumalainen kuin hän on Annie Hallissa ja Manhattanissa, ikinä ei uskoisi, että mikään olisi voinut olla vialla :).
    Kyllä, Märta Tikkanen näyttää upealta, samoin Merete Mazzarella. Elämä ja kokemus loistaa kasvoilta. Varmasti totta, että amerikkalaiseen unelmaan ei kuulu ryppyisyys eikä tyylikkäästi vanheneminen. Kaikkein karmaisevimman näköinen on kuitenkin Silvio Berlusconi, minun mielestäni siis...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Then Again, aivan upea kirja! Äidin addiktiivinen päiväkirjojen ja leikekirjojen pitäminen kosketti samoin kuin Dianen syömähäiriö ja muut ongelmat. Oli hienoa lukea, miten hän oli oikein puhjennnut kukkaan samassa iässä, jossa äitinsä dementoitui. Kirjan tyyli on valtavan positiivinen ja reipas. Mikä se olikaan se hänen toistuva sanontansa, se amerikkalaisen pirtsakka - voihan veljet -tyyppinen? Sitä asennetta enemmän!
      Olet oikeassa, hän on rooleissaan niin rentoutunut ja hyväntuulinen, ei ongelmista tietoakaan. Ehkä tämä Stepford-rooli olisi ollut liian rankka.

      Silvio, apua! Kukaan nainen ei yllä siihen karmaisevuuteen ulkonäössä sekä käyttäytymisessä!

      Poista
    2. Nuo Dianen äidin leikekirjat olivat jotenkin uskomattoman kiehtovia!

      Poista
  2. Olen kuullut tuosta elokuvasta, mutta en edes tiennyt, että se perustuu Ira Levinin kirjaan. Olen lukenut Rosemaryn painajaisen ja Rosemaryn pojan, jonka loppuratkaisuun tosin petyin. Bloggauksesi sai innostumaan tästäkin kirjasta, vaikka luen aika harvoin pienoisromaaneja. Tässä on kuitenkin niin kiinnostava aihe, että täytyy tämä jossakin vaiheessa lukaista. Jään odottamaan, mitä kirjoitat Deliriumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ira Levin oli mestari kirjoittamaan kirjoja, joista sai tehdyksi hyviä elokuvia. Itse en ole lukenut Rosemaryn painajaista, vain nähnyt elokuvana, josta pidin kovasti. Mengelen pojat -romaanista on myös tehty elokuva Brasilian pojat. Lienee vielä muitakin.

      Rosemaryn poikaa en ole lukenut, mutta olisi melkein voinut odottaa, että pieleen menee, koska Rosemaryn painajainen oli niin vahva ja lopullinen. Niin kävi myös Doris Lessingillä, joka kirjoitti romaanin The Fifth Child, jossa juuri mystisyys oli se hienous ja meni sitten kuitenkin kirjoittamaan jatkon Ben in the World, jossa selittäminen vie lumouksen. Jatko-osat kannattaisi usein jättää tekemättä, vaikka lukijat niitä saattavat ruinata.

      Poista
    2. Rosemaryn painajaisen ja Rosemaryn pojan ilmestymisen välillä ehti vieläpä kulua kolmekymmentä vuotta, joten minusta vaikutti siltä, ettei Levin aikonut alunperin kirjoittaa jatko-osaa, mutta on sitten taipunut fanien toivomuksiin tms.. Toinen osa ei vain ollut niin hyvä ja loppu oli minulle varsinainen pettymys. Tämä jopa aiheutti sen, että en ole lukenut mitään muuta Leviniltä, koska muistissani on ollut vahvasti lähinnä se, miten pettynyt olin. Nyt olen parin päivän aikana kiinnostunut kahdestakin Levinin kirjasta (toinen on This Perfect Day) ja olen nyt vakuuttunut, että minun täytyy vihdoinkin antaa Levinille uusi mahdollisuus.

      Poista
    3. Teepä niin! Minullakin on tuo kirja lukematta. Alkoi tosissaan houkuttaa lukea se(kin)!

      Poista
  3. Jännä juttu, hyvä analyysi. Luulenpa että olen nähnyt tuosta komediaversiosta osan. Feministit ovat välillä niin tosikkoja että eivät näe metsää puilta. Vaikka olen siis tietenkin feministi... Tänään tulee muuten kiire ilta. Teemalta siis kirjaohjelman jälkeen Salvador Dali -dokkari ja sitten vielä ykköselta Olga,dokumentti saamelaisnaisen elämästä. Kaikki kiinnostavan kuuloisia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, tottakai ollaan feministejä! Ne kiihkeät vuodet 60- ja 70 -luvulla, jolloin syntyi monenlaisia vapausliikkeitä, olivat ihania energisyydessään. Ei ihme, jos välillä loiskahti yli, kun oli niin paljon korjattavaa!

      Olet oikeassa, nyt on paljon kunnon ohjelmaa. Pitää ehkä tallentaa osa pahan päivän varalle.

      Poista
  4. Kiinnostava kirjoitus! Olen katsonut tuosta uudemmasta leffaversiosta pätkän; vaikka se oli "komediallinen", se oli silti tunnelmaltaan todella hyytävä.

    Kävin nyt sitten googlaamassa miltä Armi Kuusela nykyään näyttää, ja oli kyllä surullinen näky. Jotenkin ironista, että aikanaan "universumin kauneimpana naisena" hän sai olla (nykymittapuun mukaan) varsin luonnollinen ja pyöreäposkinen, mutta nyt iäkkäänä ja varakkaana, kun ei enää (käsittääkseni?) tarvitsisi kilpailla mistään, nuo kasvot ovat kireälle vedetyt.

    Samaa mieltä, Märta Tikkanen (&Merete Mazzarella, kuten Sanna sanoi) on upea. Löysin hiljattain antikvariaatista jo jonkin aikaa etsiskelemäni teoksen Kaksi - kohtauksia eräästä avioliitosta, se on kliseisesti sanottuna "sielukirjani".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, on siinäkin hyytävyyttä heikompihermoiselle ihan tarpeeksi!

      Minua harmittaa, etten saa nähdä kuvia Armista sellaisena kuin hän oikeasti olisi ilman käsittelyjä. Voi olla, ettei hän olisi sittenkään Märtan tai Mereten veroinen, koska näillä säihkyy silmissä innostus. En tiedä, mitä Armi on tehnyt, ehkä hyväntekeväisyyttä, ehkä keskittynyt perheeseen, mutta hänellä ei ole kuitenkaan omaa uraa.

      Monika Fagerholm nosti myös esiin kiinnostavia asioita tuossa kirjaohjelmassa, esim. sen, miten naisten on ennen aina pitänyt katsoa sen asian yli,että romaanin päähenkilö on mies tai poika.

      Poista
  5. Täällä kotiäiti oli saada hepulin, kun luin tämän arvion. Seksikkäänä pitäisi puunata kotia päivät pitkät. Kirjan idea on todellakin hyytävä! Yritän etsiä tämän jostain käsiini. Mielenkiintoinen tuo elokuvantekohistoria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ajattele marilynmonroemaisena pyyhkimässä keittiön tasoja iltamyöhällä, jolloin ihmisen kuuluu lukea löhöasussa.

      Poista