Neil Hardwick muistelee - vaurioita minimoiden

Neil Hardwick Poistetut kohtaukset, takakansi

"Minun täytyy lähteä. Minun täytyy päästä pois." Siinä on elämäni tarina. 

Ensimmäisen kerran Neil Hardwick tunsi näin 14-vuotiaana katsoessaan isänsä kanssa television viihdeohjelmaa, joka sai katsojan ensin nauramaan ja sitten itkemään. Hän oli 14-vuotias ja joululomalla sisäoppilaitoksesta. Hän pakeni huoneeseensa, ettei isä olisi nähnyt hänen itkevän. Siellä hän tajusi, että tätä hänkin haluaisi tehdä, tv-ohjelmia joita lapset voisivat katsoa yhdessä isänsä kanssa, liikuttuen.  
Köyhän kaivoskylän pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta rikkaitten opinahjoon, ellei hän olisi menestynyt poikkeuksellisen hyvin kansallisissa kokeissa, joita Englannissa järjestettiin 11-vuotiaille. Hardwick toteaa hänelle tyypilliseen itseironiseen, itseään vähättelevään tyyliin, että hänet haluttiin pois hiilenpölystä, koska hänessä olisi voinut olla rettelöitsijän ainesta.
Ydinenergialaitos palkkasi lahjakkaan pojan heti koulusta palkkalistoilleen ja kustansi hänen opiskelunsa Cambridgessä niin kauan kuin hän pitäytyi tieteissä. 
Hardwickin vaihdettua matematiikan filosofian opintoihin hän oli omillaan.
Hän oli myös harrastanut teatteria lapsesta asti ja alkoi filosofian ohella kiinnostua siitä yhä enemmän. Suomeen Hardwick tuli saatuaan stipendin suomalaiseen teatteritaiteeseen tutustumista varten. Toinen yhtä tärkeä motiivi oli suomalainen nainen, josta tulikin pian hänen vaimonsa.

Myöhemmin Hardwickin piti päästä pois Englannista.  
Suomessa hän sai välimatkaa lapsuuden traumoihin ja saattoi aloittaa alusta pysyen aina hieman sivullisena, mikä oli hänelle tuttua jo public school -ajoilta, jolloin hän oli oppinut elämään yläluokan poikien seurassa olematta koskaan täysin oma itsensä. Hän oppi puhumaan heidän kieltään matkimalla heitä ja pääsi viikonloppulomille heidän koteihinsa, mutta ei voinut kutsua ketään omaan kotiinsa. 
Hardwickin kuvaukset elämästä brittien omituisessa public school -yhteisössä saavat ihmettelemään, miksi niin lapsivihamielistä koulumuotoa on pidetty yllä niinkin pitkään. Näitä brittipoikia kurinalaisuuteen kasvattavia laitoksiahan on vieläkin ja niitä arvostetaan, mutta ehkä joistakin väkivaltaisista tavoista on pitänyt luopua.  

Oli myös aikoja, jolloin Hardwick olisi halunnut päästä pois maailmasta, niin raskaana häntä painoi lapsuudenkodin asetelma, hyväntahtoinen alistuva isä ja koko perhettään kylmästi kohteleva, sosiopaattinen äiti. Siskoista toinen sairastui mielisairauteen ja toinen alkoholismiin. 
Painoiko menestyjää myös selviytyjän syyllisyys?

Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään.  
  

Hardwick kirjoitti kuitenkin epäröityään muistelmansa Poistetut kohtaukset.
Hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä. Hän toteaa myös, ettei muista paljon mitään. Hän oli aluksi arkistoinut pahvilaatikoihin lehtileikkeitä, päiväkirjoja, arvosteluja ym., mutta hävittänyt lohduttomuuden tilassa kaiken, koska koki pystyvänsä elämään vain aloittamalla nollapisteestä. Myöhemmin digiaikana sama tapahtui levykkeille, kun lohduttomuus valtasi hänet uudelleen. 
Hardwick kutsuu muistelemistaan vaurioiden minimoimiseksi, kielletyille alueille ei mennä, mutta niitä kohti voi osoitella.

Kehyskertomuksena kirjassa on hetket ennen hypotermiaa ja kuolemaa. Mies on jäänyt taksista palvelutalon takapihalle, jossa on luiskahtanut rollaattorista maahan eikä pääse ylös. Jalat eivät toimi hoitovirheen aiheuttaman hermovaurion vuoksi, on iltamyöhä eikä ketään liikkeellä. 
Tuloksena näistä mietteistä on kubistinen kuva elämästä, välähdyksiä ja hetkiä, joihin palataan.
Luen Hardwickin kirjaa erittäin kiinnostuneena ja myötäeläen. Tunnen monta kertaa samastumisen tunteita, joita en nyt tässä lähde erittelemään. 

Hardwick miettii, että lukijat kaipaavat varmaan nimiä, joten niitäkin on, monen perässä selitys (valitettavasti ei enää keskuudessamme) ja yhden perässä ilkikurisesti (onneksi ei enää keskuudessamme). 

Hardwick uudisti suomalaista tv-viihdettä. Hän tiesi, mikä farssissa on tärkeää - se on oikea ajoitus. Jos rytmi ei toimi, niin esitys on menetetty. 
Hardwick kertoo kirjassa esikuvistaan ja omista töistään sekä näyttelijöistä, joiden kanssa työ oli parasta. 
(Löydän työkavereitten joukosta Tim Steffan, oman yliopisto-opettajani. Meitä oli hänen amerikanenglannin ääntämisen kurssillaan kaksi opiskelijatyttöä - kaksi! Järjestettäisiinkö nykyisenä vauraampana aikana kahden hengen kurssia!)

Kirjan lopun teosluettelo on monen sivun pituinen: lukuisia televisiotöitä, lukuisia teatteriohjauksia, elokuvaohjaus Jos rakastat ja viisi kirjaa.
Kirjat Hardwick on kirjoittanut englanniksi, vaikka onkin suomen kielessä melkoinen taitaja. Muistelmat on suomentanut Hardwickin käsikirjoituksesta Tero Valkonen. 
- Parempi myöhään 1979 (yhdessä Seppo Ahdin kanssa, perustuu samannimiseen sarjaan)
- Hardwicks Sauce eli Neilin tähteet 1988 (pakinakokokoelma, jossa pakinat englanniksi ja suomeksi, suomennos yhdessä Katriina Lehtipuron kanssa)
- Paluu Timbuktuun - mitä todella tapahtui 1996, suomentaja Juhani Lindholm (matkakirja samannimisen TV-sarjan ohella)

- Hullun lailla 1999, suomentaja Juhani Lindholm (omakohtainen kertomus masennuksesta). 

Onneksi kehyskertomus on kuviteltua, mutta kaiken muun Hardwick vakuuttaa olevan totta. Uskon sen.
Hän leikittelee kutsumalla muistelmiaan nimellä "oughtabiography" - siis eräänlainen "yritys muistelmiksi", muistelmantapainen. 

Hardwick ei ole koskaan halunnut johtajaksi mihinkään kulttuurilaitokseen.
Hän on pitänyt itse työstä, näyttelemisestä, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että myös nuorena koettu luokkaero on vaikuttanut pomon paikoista kieltäytymiseen.
   
Vaikka Hardwick välttää ajattelemasta tiettyjä asioita pohjia myöten, niin hän ei voi myöskään olla niihin palailematta. Eräs näistä asioista on hänen suomalaisen vaimonsa käyttäytyminen.  
Alle kuukausi häistä vaimo petti ensimmäisen kerran, mutta ei ollut siitä edes pahoillaan. Hän oli sitä mieltä, että miesten iskeminen oli feminististä, koska miehet olivat ennen pettäneet ja nyt oli naisten vuoro. Hän ylpeili seksisuhteillaan ja kertoi, että hänen ystävänsä pitivät niitä huvittavina saavutuksina. 
Muistan kyllä, että 60 - 70 -luku oli nuorten ihmisten elämässä seksuaalisesti vapaata aikaa, mutta tasa-arvoisesti ja iloisesti. "Naisten vuoro" -ajattelu tuntuu pikemminkin nykyajan feminismiltä, tärkeältä osalta sitä. Hardwickin nuoruudessa sen on täytynyt olla poikkeavaa ja omituista, siksi hän salasikin ongelman ja koitti selittää sitä itselleen näkemällä vaimonsa Helinä-keijuna, joka on olemassa vain, jos hänestä pidetään ja hän saa huomiota koko ajan. Vaimon kanssa käydyistä keskusteluista hän sai materiaalia sarjoihinsa, joissa niistä jalostui komediaa. Kirjassa on monta esimerkkiä tästä. 
Hardwick jaksoi avioliittoaan elämällä sitä tunnetasolla eronneena, kunnes ei enää kestänyt, ja lopulta virallinen erokin onnistui.

Avioliitosta, niin ahdistava kuin se olikin, Hardwick sai kuitenkin elämänsä suurimmat rakkaudet, kaksi lasta, joiden vuoksi fiktiivinen mies hankeen tuupertuneena haluaisi vielä tulla löydetyksi elävänä.

Loppukohtaus kirjassa on kuin huumorisarjoissa, vakavasta ja juhlavasta arjen komiikkaan taittuva, naurua kyynelten läpi. Loppuluvun nimikin jo kertoo jotain: So What. 

Pidän näistä muisteluista paljon. Kiitos, Neil Hardwick!

Laidoilla olevat kirjat ovat omiani. Keskimmäisen hain kirjastosta. 

 

Aivan ensimmäisiä blogijuttujani kaksitoista vuotta sitten oli kirjoitus muutamasta mielenterveyden murtumista käsittelevästä kirjasta. Yksi niistä oli Hullun lailla. 
(klikkaa nimestä). 

Akkuruohoa, metsäkurjen polvia ja skilssejä

 

Mitä - "kympin tyttö" on erehtynyt, mutta jos metsäkurjenpolvi
jaettaisiin tavuviivalla, niin noin se olisi, koska kurjenpolvia
on muitakin. Ehkä se jopa kirjoitettiin noin vanhoissa
kasvikirjoissa.  

Minulla on herkän kielitajun omaava ystävä, joka on jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomionsa puheviestinnän ammattilaisten omituisiin suomen kielen painotuksiin pitkissä yhdyssanoissa. 
Hän kysyi minulta hiljattain, olenko kuullut kukasta nimeltä 'metsäkurjen polvi'.  Tänään hän kertoi, että mainoksessa oli kehuttu 'akkuruohon leikkuria'.
 
Itse olen huomannut, miten radiojuontajat ovat alkaneet viipyillä virkkeen lopun sanoissa, jopa tavuissa, vaikka niissä ei olisi mitään painotettavaa. 

Entäpä Jari Sarasvuon Finglish tämän päivän Helsingin Sanomien syntymäpäivähaastattelussa?
"Sulla voi olla vaikka minkälaisia skilssejä, mutta jos sulla ei ole vahvaa tunnetilaa ja attackia, niin ei susta tule voittajaa."
"Totta kai tarvitaan tietotaitoa ja tahtoakin, mutta jopa 50 prosenttia anomaalisesta menestyksestä on uskaliaisuutta, daringia, tietynlaista röyhkeyttä ja pokkaa."
Minusta anomalian käyttäminen poikkeuksellisesta menestyksestä on outo sanavalinta, miksi ei suomen kielellä poikkeuksellinen ja miksi uskaliaisuuden perässä sama sana englanniksi?
Synttärisankari 60v korostaa ärhäkkyyttä ja pokkaa menestyksen avaimina, mutta kyllä minä neuvoisin häntä suomen kielen kursseille.
Näissä Hesarin syntymäpäivähaastatteluissa kysytään aina viimeisenä kysymyksenä: Mitä sanoisit 20-vuotiaalle itsellesi? Sarasvuo vastaa: "Älä yritä niin paljon. Rakkautta ei tarvitse ansaita."
Tämä on hyvä vastaus, ilmeisen rehellinen ja selvällä suomen kielellä. Olisihan hän voinut vastata myös: Relax, man. Sun ei tarvitse ansaita lovee.

PS Ystävälleni Leenalle kiitos kielihavainnoista!

Oikea kurjenpolvi, aloituskuvani kuivattua kauniimpi.
Kuva Ume, tänään 13.6. Mustilan arboretumissa, jossa
alppiruusut ja atsaleat loistossaan. Sain niin kauniita
otoksia, että käytän niitä jossain tulevissa
kirjoituksissa.  

Elämästä, kesästä, juhlista, ryijyistä, kirjoista...

Jonna Karanka, Every Season's Ry or Ru, 2016

Hups, pari viikkoa vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani. Nyt olisi paljon koettua ja elettyä, luettua ja keskusteltua keskusteltavaksi teidän kanssanne rakkaat blogiystävät. Koitan päästä vauhtiin. 
Mietin, että joku saattaa näin pitkän tauon vuoksi jopa olla huolissaan minusta. Kaikki hyvin, on vain ollut niin paljon muuta: kesävieraita (omia tuttuja, rakkaita - niin hankala sana tuo vieras), kesäsiivousta, töitä mökillä talven jälkeen ja viimeksi kivat Jane Austin -teemaiset synttärijuhlat. Niitä varten tilasin ja palautin useamman juhlamekon verkkokaupoista, kunnes lopulta löytyi ruusukuvioinen sifonkimekko, joka käy hyvin tuleviinkin kesäjuhliin. 
Luonto on kaunis, kedon kukat parhaassa kukassaan. 

Kouvolan taidemuseo Poikilossa on näyttely Näin kaunista, jossa on esillä ryijyjä ja keramiikkaa 1950-luvulta nykypäivään emeritusprofessori Tuomas Sopasen kokoelmasta. Juttuni alkukuva on tästä näyttelystä.
Sopasen kokoelmaan kuuluu kaiken kaikkiaan 715  ryijyä, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta. 
Sopanen keräili ensin lasi- ja keramiikkaesineitä. Niitä huutokaupoista hankkiessaan hän kiinnitti huomionsa upeisiin tekstiileihin, ryijyihin ja tabletteihin (kateliinoihin).
Näyttelyn videolla hän kertoo innostuneesti ja iloisesti siitä, miten paljon näkee vaivaa yhden pienen, hylätyn, ruttuisen tabletin kunnostamisessa. Arvostan. On hienoa, että ihmiset innostuvat jostakin, minkä kokevat omakseen.
Sopasen kokoelma on suurin yksityinen ryijykokoelma Suomessa.
Hän on kokenut design-esineiden hankkimisensa ensisijaisesti oman elinpiirin rikastamisena ja kaunistamisena. Siinä ohessa hän säilöö myös historiaa.

Minulla on häkkivarastossa rullalla lapsuudenkodistani iso kasviväreillä värjätty ryijy, johon on kudottu päivämäärä 1800-luvun alusta ja nimikirjaimet. Kutojan vaiko omistajan, ja onko se sama henkilö? En saa tietää, en hoksannut kysyä ajoissa. Nyt ne jotka olisivat tienneet ovat poissa. Olisi pitänyt kysyä paljon muutakin, ainakin se mistä minun perimääni on tullut sitä keskiaasialaisuutta ja Amazonin sademetsää. Isoäitini vihjaili joskus jostain salaisuudesta, vihjaili ja jätti sikseen, kun ei saanut herätetyksi minun uteliaisuuttani. Minähän olin kiinnostunut vain tulevasta, kuten nuoret usein ovat.

Miten monta kertaa olenkaan kuullut lapsen huokaavan, että kyllä hän sitten aikuisena syö karkkia joka päivä. Miksi ihmeessä aikuiset eivät herkuttele ja valvo, miksi he ovat niin tylsiä? Miksi he eivät ilmoittaudu tosi-tv-ohjelmiin?
Myös myöhemmin elämässä näkyy sama "kyllä minä sitten..." -ajattelu. Kielletty tai vielä tavoittamaton välkkyy houkuttelevana, mutta saavutettuna sen hohto sammuu. Sitten kun olen iso...
En tiedä, mistä nämä ajatukset tähän tulivat. Mietin näitä ja muuta viime yönä puoliunessa.

Anne Tyler on arkipäivän, dialogin ja ihmisten kuvaamisen mestari. Three Days in June -romaanin luettuaan tuntee Gailin ja Maxin kuin läheisensä, joista arvelee tietävänsä sellaistakin, mitä he eivät vielä itse ymmärrä.

Robin Black kirjoittaa esseeteoksessaan Crash Course siitä, miten kirjan kirjoittaminen ja elämä kohtaavat eri kirjoittamisen vaiheissa.
Hän käyttää käsitettä 'collaborative reader' eli yhteistyötä tekevä lukija. Kun kirja julkaistaan se on vasta yhdenlainen, mutta joka lukukerralla syntyy uusi versio, jopa saman lukijan lukiessa kirjan uudelleen, koska hän lukee sen nyt eri tavalla.
"My story becomes our story, because writing is a collaborative act."
(Ja hohhoijaa - sitten on niitä kirjailijoita, jotka loukkaantuvat siitä, että heidän kirjojaan "luetaan väärin"!)
Anne Tyler onnistuu kirjoissaan yhteistyön tarjoamisessa loistavasti. Hän antaa sopivasti täkyjä ja eväitä ja johdattaa lukijan mielikuvitusmaailmaan, josta tämä ei halua pois, vaan syvemmälle. Minusta juuri tämä prosessi, lukijan lumoaminen yhteistyöhön, on ihme, joka selittää fiktion lukemisen - ja myös kirjoittamisen - nautinnon.

Luin jostain, että Anna-Liisa Ahokumpu on kirjoittanut romaanissaan Kolme rukousta äidille synnyttämistapahtumasta ja synnyttämisen vaikutuksesta naisen psyykeen paremmin kuin kukaan muu tähän mennessä. Näin saattaa olla.

Luin Eveliinan kokemusta kuin jännityskertomusta.
Eveliina oli kysynyt äidiltään, millainen synnytys hänellä oli ollut ja saanut vastaukseksi: "Se on sellainen ryykeli, ettei sitä usko, ennen kuin sen on käynyt läpi." Onerva-äiti ei halunnut muistella synnytystä eikä raskausaikaansa, koska ne olivat menettäneet merkityksensä sen jälkeen kun tytär oli alkanut kasvaa hänen ulkopuolellaan.
Näinhän se yleensä käy, ymmärrän Onervaa, mutta miten Eveliina voi muistaa!

Kirjassa kulkee synnyttämistarinan ohessa toinenkin, aivan erilainen tarina huolehtivasta äitiydestä toisena aikana toisaalla. Hyvin kiinnostava sekin.