Daniela Krien, Muldental

 

Otto muistaa täsmälleen päivän, jolloin hänen alamäkensä alkoi. Se oli 9. marraskuuta 1989.
    "Ei pelkästään muuri kaatunut", hän sanoo usein, "minäkin kaaduin, ja aivan rähmälleni."
    Hänen vaimonsa Maggie kuittaa moiset kommentit naurulla. Ylipäätään vaimo nauraa paljon ja kovaan ääneen ja useimmiten tilanteissa, joissa muita ei naurata lainkaan. 

Daniela Krienin novellikokokoelma Muldental (2014) sisältää yksitoista novellia itäsaksalaisesta todellisuudesta muurin murtamisen jälkeen. 
Yleinen termi 'Saksojen yhdistyminen' on siloitteleva. Jo esikoisteoksessaan Vielä joskus kerromme kaiken (2011) Krien nosti esiin itäsaksalaisten hämmennyksen ja ahdistuksen muurin murtumisen jälkeen. Muldental kuvaa heidän kokemaansa rasismia.

Hammaslääkärin avustaja tulee kotiin etuajassa siksi että asiakas pelkää saavansa häneltä tartunnan ja lääkäri kehottaa viettämään mukavan vapaapäivän ja ajattelemaan, ettei tapahtunutta pidä ottaa henkilökohtaisesti.

Työntekijä kuulee lounastauolla naapuripöydässä puhuttavan, miten Hitler olisi ratkaissut hänen kaltaisiinsa liittyvän ongelman.

Auton tuulilasiin työpaikan parkkipaikalla on tungettu vihakirje, jossa sanotaan, että kukaan ei pidä kirjeen saajasta, jonka on kehityttävä ali-ihmistasoltaan ja jos näin ei tapahdu, niin muuri on rakennettava uudelleen entistä korkeampana. 

Ja tämä vielä: missä viipyy kiitolisuus? Te tulette kehitysmaasta (!), eli teidän täytyy vielä kehittyä. Ja me autamme teitä, jotta ette olisi niin tyhmiä ja laiskoja. mutta missä on kiitolisuutenne? Tilanteen on muututtava ja teidän on tajuttava, että olette meistä alenpana ja teidän on ensin kiivettävä ylöspäin ja sen eteen on nähtävä vaivaa, kyllä se niin on. Sittempä näette. 

Sittempä näette. Niimpä! Tätä on syrjintä toisessa poliittisessa järjestelmässä elänyttä kohtaan, joka on paljolti samanlainen kuin syrjijä itse, samannäköinen ja samaa kieltä puhuva. Vihollisia rakennetaan monella tavalla.  

Mietin voiko sanaa rasismi käyttää, kun on kyse samanlaisista ihmisistä, muurilla tai aidalla jaetuista. Race = rotu. Siksi käytän sanaa syrjintä. 
Rasismi-sanaa on alettu käyttää väljästi, puhutaan mm. ikärasismista ja sukupuolirasismista, kun pitäisi puhua syrjinnästä.  

Tässä aiempi kirjoitukseni Krienistä (klikkaa kirjan nimeä):

Vielä joskus kerromme kaiken 

Kun kirjailija haluaa kirjoittaa

Ernest Hemingwayn Käärme paratiisissa on erikoinen, vahvasti oman elämän aineksista ammentava romaani. Hemingway kirjoitti kirjaa vuodesta 1946 aina kuolinvuoteensa 1961 asti. Hän kirjoitti aluksi 400-sivuisen version ja paisutti teostaan, niin että sen viimeisin versio oli 1500 sivua. Kustantaja tiivisti kirjaa paljon, ja kun se viimein julkaistiin nimellä The Garden of Eden vuonna 1986 se oli normaali alle 300-sivuinen, kompakti teos. Romaanin julkaisemista viivytti sen arka aihe ja Hemingwayn lesken, journalisti Mary Welsh Hemingwayn, vastustus. Leski, Hemingwayn neljäs vaimo, katsoi ilmeisesti, että kirja pilaisi Hemingwayn imagon.
Kirja suomennettiin pari vuotta myöhemmin, 1988, suomentaja on Liisa Ryömä.

Nuori kirjailija David Bourne on häämatkalla Ranskan ja Espanjan rannikolla vaimonsa Catherinen kanssa. Mies kirjoittaa kurinalaisesti varhaisen aamun tunneista iltapäivään ja viettää muun ajan nuoren, kauniin vaimonsa kanssa rannalla ja ravintoloissa. Vaimo on yksinäinen miehen kirjoittaessa ja lähtee etsimään seuraa. Hän löytää vapaamielisen, rikkaan perijättären Maritan, johon sekä hän että miehensä ihastuvat.
Yllättäen naisellinen pitkähiuksinen Catherine leikkauttaa hiuksensa pojan tukaksi, haluaa kulkea julkisesti miesten vaatteissa ja olla eroottisissa leikeissä Pete samalla kun David on Catherine. Marita harrastaa seksiä molempien kanssa. Ystävyydestä alkanut suloinen, eroottinen paratiisi ei kestä sen alkuunpanijan, salaisuutensa paljastaneen Catherinen mielen myrskyjä.
Kaikkein turmiollisimmaksi osoittautuu hänen mustasukkaisuutensa Davidin kirjoittamista ja kirjallista menestystä kohtaan. 
Suhtautuminen seksuaalisuuden kirjoon on 1920-luvulla tuomitsevaa. Kaikkea heteroseksuaalisuudesta poikkeavaa pidetään sairaana, mikä ei voi olla herättämättä syyllisyyttä kolmikon jäsenissä. Pikkukylien ihmiset pitävät ulkomaalaisia outoina ylipäänsä, joten pojanpäinen Catherine ei ympäristössä herätä sen kummempaa ihmetystä. Katolinen pappi ohittaa kolmikon jos he ovat pukeutuneina shortseihin, mutta tervehtii, jos lahkeet ovat pitkät.  
  
Näen tämän kirjan suurimmaksi ansioksi Davidin seikkaperäiset kuvaukset siitä, miten hän kirjoittaa ja miten löytää vähitellen omaa tyyliään. Hän on jo saanut kiittäviä arvosteluja ja on hyvässä vauhdissa.
Hemingway selittämässä, miten kokee kirjoittamisen!  

Ole varovainen, hän sanoi itsekseen, sinun on paras kirjoittaa yksinkertaisesti, mitä yksinkertaisemmin sen parempi. Mutta älä rupea ajattelemaan yksinkertaisesti. Muista ja huomaa miten monimutkaista kaikki on ja sano se sitten yksinkertaisesti. 

David kokee, että teksti ei aivan helposti välitä kokemusta täydellisesti. Hän tietää kuitenkin, että se kehkeytyy ja luottaa siihen, että huomenna löytyy oikeat sanat.

Hän tiesi, ettei se ollut vielä aivan valmis. Hän ei ollut tavoittanut kallon valtavuutta kun he saapuivat sen luo viidakossa, ei kovakuoriaisten kaivamia tunneleita maassa kallon alla, jotka olivat paljastuneet kuin hylätyt galleriat tai katakombit kun elefantti oli siirtänyt kalloa. (- - -) Hän ei ollut tavoittanut elefanttipolun valtaisaa leveyttä, se oli täydellinen valtatie metsän halki, ei kuluneita pehmeitä hipovia puita eikä sitä miten  muut polut leikkasivat sitä kuin Pariisin metron kartassa. Hän ei ollut tavoittanut metsän valoa, kun puiden latvat yhtyivät, hän ei ollut selvittänyt tiettyjä asioita jotka hänen oli luotava sellaisina kuin ne olivat silloin, ei sellaisina kuin hän muisti ne nyt. 

Toinen kirjailija, jolle kirjoittaminen on ollut kaikki kaikessa, on Tove Ditlevsen. 
Aikuisuus (suomennos Katriina Huttunen 2022) on Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian päätösosa. Se kattaa pääasiassa vain kirjailijan ikävuodet paristakymmenstä vähän päälle kolmikymppiseksi, mutta tänä aikana, noin kymmenessä vuodessa, Ditlevsen ehti olla naimisissa kolmesti, käydä aivan pohjalla narkomaanina, tehdä useamman abortin ja synnyttää kaksi lasta, jotka jäivät usein toiseksi kirjoittamisen viedessä Tove-äidin huomion.
 
Ensimmäisen avioliittonsa Tove (päähenkilö, joka on lähellä kirjailijaa) solmii 30 vuotta vanhemman toimittajan Viggo F:n kanssa saadakseen mahdollisuuden kirjoittaa. Hän pohtii rehellisesti, olisiko hänen ollut välttämätöntä solmia tällainen järkiavioliitto, jossa mies ei ole edes "ottanut häntä syleilynsä". Jospa hän olisi päässyt kirjailijaksi muutenkin. 

Tärkeintä on että olen kirjoittaessani onnellinen, niin kuin aina olen. Olen onnellinen ja unohdan kaiken ympäriltäni, kunnes minun on otettava ruskea olkalaukkuni ja lähdettävä asioille. Silloin muistan taas aamun apean tunnelman, ja tuntuu että en näe kaduilla muita kuin rakastavaisia jotka kulkevat käsikkäin ja katsovat toisiaan syvälle silmiin.

Toisessa avioliitossaan rauhallisen Ebben, valtiotieteilijän, kanssa Tovella olisi kaikki mahdollisuudet olla onnellinen sekä kirjoittaessaan että puuhatessaan perheen kanssa, mutta levottomuus ajaa hänet liikkeelle ja ongelmiin. Uusi lapsi olisi häiriöksi sekä avioelämälle että kirjoittamiselle, ja kun vielä kerran käy niinkin, ettei isästä ole varmuutta, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin hakea aborttia. Onni onnettomuudessa on se, että mahdollinen isä Carl on lääkäri eikä Toven tarvitse aloittaa nöyryyttävää "lääkäriodysseiaa". Carl antaa abortissa Tovelle kipulääkkeeksi huumaavaa ainetta, joka koukuttaa hänet välittömästi.

Kotimatkalla raitiovaunussa ruiskeen vaikutus haihtuu, ja minusta tuntuu että kaikkea mitä katson peittää harmaa, limainen harso. Petidiini, ajattelen, sen nimikin on kuin linnunlaulu. Päätän, että en koskaan päästä irti miehestä joka voi hankkia minulle niin sanoin kuvaamatonta, autuasta nautintoa. 

Niin Tove sitten menee kolmannen kerran naimisiin, nyt rakkaudesta huumeisiin. Hän käy niin pohjalla vastuuttoman, monin tavoin epämiellyttävän aviomiehensä avustamana, että on lähellä kuolemaa. 
Pahinta on se, että kirjoittaminenkaan, se rakkain, ei enää onnistu. 
Toipumisaikana hän rakastuu ensi simäyksellä Victoriin, joka on valtiotieteilijä kuten Ebbekin. Victor on rakastanut Toven runoja ja halunnut jo kauan tavata  hänet. Victorista tulee Toven neljäs aviomies, hänen tukijansa ja apunsa addiktion kanssa elämisessä. 
Ditlevsen kuittaa elämänsä Victorin kanssa muutamalla lauseella joissa osoittaa kiitollisuutta aviomiehelleen ja kertoo hiljaisesta onnesta, jossa hoidetaan lapsia ja rakastetaan ja jossa se tärkeistä tärkein, kirjoittaminenkin, taas onnistuu.
Todellisuudessa hän oli vetäytynyt kirjoittamaan mökille, koska kotona kirjoittaminen ei onnistunut Victorin rakastajattarien muutettua sinne. Avioliitto oli päätymässä haaksirikkoon.
Ei ihme, että hän antoi trilogiansa loppuosalle nimen Gift. 
'Gift' on monimerkityksinen sana. Se tarkoittaa avioliittoa ja myrkkyä, ja voihan kirjoittamisenkin kanssa olla naimisissa. Suomalainen neutraali nimi Aikuisuus ei välitä alkuperäisen tanskalaisen nimen merkityksiä. 

Gift ilmestyi vuonna 1971.
Parin vuoden kuluttua kirjan julkaisun jälkeen Toven ja Victor Andreasenin 22 vuotta kestänyt (aiemmat liitot vain 2 - 5 vuotta) avioliitto päättyi. Siitä kolmen vuoden päästä Tove Ditlevsen kuoli lääkkeiden yliannostukseen yritettyään itsemurhaa useita kertoja aiemmin. 

Kaiken keskellä Tove Ditlevsen kirjoitti. Paljon. Hän heräsi varhain aamulla, jopa aamuyöstä, kirjoittamaan samoin kuin Hemingway ja milloin ei kirjoittanut hän suunnitteli kirjoituksiaan, tarkkaili ihmisiä tallentavin silmin ja luki oppiakseen. Kirjoittamisen takia hän oli hajamielinen ja etäinen miehelleen ja lapsilleen. Toivo kirjoittamaan pääsemisestä sai hänet soittamaan lääkärille ja hakeutumaan vieroitushoitoon. 

Ditlevsenin elämä tekee surulliseksi. Olen nyt lukenut hänen koko trilogiansa ja lisäksi kirjan Lapselle on tehty pahaa. Pidän eniten trilogian ensimmäisestä osasta Lapsuus, koska sen kieli ja kielikuvat ovat niin kauniita. En olisi ikinä voinut kuvitella, että sillä lapsella on näin vaikea aikuisuus.

Miten paljon trilogia sitten kertoo Ditlevsenin omasta elämästä? Monet seikat ovat todistettavasti oikein, mutta tietenkin myös muistelmat ja avainromaanit ovat kirjoittajansa kirjoittamishetken tulkintaa. 
Kukaan ei ole päässyt kirjoittamaan elämäkertasarjan loppuosaa kuoltuaan. Se näkökulma puuttuu. 
 
Ditlevsen katselee trilogiassaan elämäänsä ja maailmaa hyvin tarkkanäköisesti ja armottoman rehellisesti. Hän kärsii syyllisyydestä ja pitää itseään itsekkäänä ihmisenä, koska halusi kirjoittaa, mutta halusi muutakin. Sekö sai hänet tekemään itsemurhan, syyllisyys? Aikuisuus-osan minäkertoja Tove tunnustaa:"Kun kirjoitan, en ota huomioon ketään."
Ditlevsen sanoo naisystävälleen kirjoittamassaan kirjeessä: "Todellisuudessa naiskirjailijoiden ei pitäisi lisääntyä, elleivät he ole naimisissa miljonäärin kanssa, tai sitten heidän pitäisi saada lapsia vasta 50 vuoden iässä." Tämä sitaatti on kirjan lopussa tanskalaisen kirjailijan Dy Plambeckin kirjoittamissa jälkisanoissa. Ditlevsenillä oli kolme lasta kolmen eri aviomiehen kanssa. 
Ditlevsen ei ollut mukana naisasialiikkeessä, joka alkoi voimistua 70-luvulla. Hän näki asioiden monimutkaisuuden ja vastaili ironisen tylysti viikkolehti Familie-Journalin kysymyspalstalla naisille, jotka halusivat seurata tunteitaan ja saada elämältä kaiken. Hän sanoo, että pitää kysyä itseltään, miten korkean hinnan haluaa maksaa mistäkin. Oliko raskas elämä tehnyt kirjailijasta paitsi rehellisen ja realistisen myös hieman kyynisen? 

Tähän sopii lopuksi vielä hyvin Eeva Kilven miete:  
"Mikään ei ole mitään yksinään.
   Mikään ei ole mitään pelkästään. Pelkkää ei ole. On sotkua, sekavuutta, monimutkaisuutta, säteittäisyyttä, kerroksellisuutta - joka särkyy, muuttuu ja vaihtelee, vaihettelee. Moninaisuutta."

Tämä miete on Kilven päiväkirjamerkinnöistä kootussa teoksessa Elämää kaikki päivät, samoin kuin seuraava:
"Kirjoittaessani minä tunnen olevani elossa." 

Nura Farah, Lumimaa

Millaista on olla somalityttönä ja -naisena Suomessa? Siihen antaa vastauksen Suomen ensimmäinen somalitaustainen kirjailija Nura Farah tänä vuonna julkaistussa novellikirjassaan Lumimaa. 

Farah on aiemmin kirjoittanut kaksi paimentolaisnaisten asemasta kertovaa romaania. Aavikon tyttäret (2014) sijoittuu 40- 60 -lukujen Somaliaan ja Aurinkotyttö (2019) 70-luvulle. 
Lumimaa kertoo nykypäivästä ja vaikeista tilanteista Somaliasta tulleiden maahanmuuttajien, varsinkin naisten, suomalaisessa arjessa. 

Jo novellien nimet kertovat, mistä somalityttö kärsii: Kun missään ei ole rauhassa, Muukalainen omassa kodissa, Teikäläiset...
Nämä asiat eivät ole uusia. Me tiedämme, että koti vaatii maahanmuuttajalta eri asioita kuin ympäröivä maailma. Nuoria revitään kahteen suuntaan. 
Kun tyttö pääsee kassatyöntekijäksi markettiin, esimies neuvoo häntä ottamaan huivin pois, mutta kun joku omasta yhteisöstä näkee hänet hiukset paljaina ja myymässä olutta, hän tietää, että työpaikka saa jäädä. 
Kun kotona poltetaan suitsukkeita, naapurit tiputtavat postiluukusta valituksia sietämätttömästä hajusta ja perheen nuoret tuulettavat kouluvaatteitaan parvekkeella, etteivät joutuisi hajun vuoksi kiusatuiksi.

"Meidän profeettamme käytti suitsuketta", hooyo puuskahti. "Sinä taidat luulla itsesi suomalaiseksi, yrität unohtaa alkuperäsi ja meidän tapamme", hooyo lisäsi.  

Äiti oli hyvä ihminen, hän yritti parhaansa mukaan kasvattaa lapsilaumaansa käytännössä yksin. Sillä aabbe, isä, harrasti kahviloissa istumista. Kun hän saapui iltaisin kotiin, hän vaati, että kaikki olisivat hiljaa. Häntä ei saanut häiritä. Läksyissä hän ei osannut auttaa, mutta vaati, että koulussa piti menestyä. Kun Sharmake oli saanut huonoja numeroita, aabbe oli piiskannut häntä vyöllä. 

Ehkä eniten pihalla ja neuvonnan tarpeessa maahanmuuttajaperheissä ovat isät. Heidän asemansa ja arvovaltansa on mennyttä. Heillä ei pakolaisina ole enää mitään tekemistä toisin kuin naisilla, joilla perheestä huolehtiminen jatkuu kuten ennenkin, nyt vain uusissa olosuhteissa. 

    "Eräällä on uudet kengät", Pia huomasi.
    Fardousa suoristi jalat eteensä, vilkaisi Pian suuntaan. Hannakin kiinnitti katseensa hänen kenkiinsä. 
    Fardousa oli hiljaa. Aina kun hän avasi suunsa, joku pilkkasi häntä ja sanoi opettele suomea. Kengät oli hankittu alennusmyynnistä. 
    "Mun faija haluaisi muuttua somaliksi, koska ne saa kaikkea", sanoi Pia huvittuneena. "Asunnot, autot ja uudet vaatteet suoraan valtiolta!"

Pärjätäkseen kodin ulkopuolella somalinuoren, erityisesti tytön, on opeteltava valehtelemaan. Sama koskee kaikkia ahtaista ympyröistä, esim. uskonnollisista lahkoista, ponnistavia. On oltava nokkela ja pidettävä yllä kahta persoonallisuutta, yhtä kotona ja toista ulkomaailmassa. Psyykkisiltä voimavaroiltaan vahvalta, itsenäiseltä nuorelta tämäkin onnistuu, mutta kaikki eivät missään ihmisyhteisössä ole sellaisia. 

Osa tämän kirja kertomuksista ei ole kaunokirjallisesti kovin viimeisteltyjä, joissain juonirunko olisi kaivannut ympärilleen lisää tekstiä.
Näen Nura Farahin kirjan annin sen sisällössä. Nämä tarinat lisäävät ymmärtämystä.
Kirja herättää myös kysymyksen, voitaisiinko kotouttamisessa tehdä jotain enemmän ja paremmin ja voitaisiinko sitä jatkaa pitempään.  

Nura Farah tunnetaan myös feministinä. Ennen olisin sanonut, että se on yksinomaan hyvä asia, mutta nykyään en enää tiedä, mitä asioita suomalainen feminismi ajaa. Kannattaako siinä olla mukana?
Minusta on alkanut näyttää siltä, että näkyvin feminismi meillä yrittää hörhöilevässä pinnallisuudessaan peittää asioihin keskittyvän feminismin.
Feminismin nimissä tapahtuu kaikenlaista tyhmää, mm omien alastonkuvien myymistä OnlyFansissa ja epäterveellisten vatsamakkaroiden suosittelemista normaalina ilmiönä.  
Pyydän, lopettakaa kaiken naisten tekemän, typeryyksienkin, nimeäminen feministiseksi ja rohkeaksi. Pyydän, keskittykää olennaiseen. (En tiedä, keneltä pyydän - niiltä äänekkäiltä feminismi-sanan väärinkäyttäjiltä ilmeisesti.)
Maahanmuuttajanaisten asioiden ajaminen on yksi olennaisimmista tehtävistä. 

Joskus epäkohtiin puuttumattomuutta selitellään kulttuuripiirteiden kunnioittamisella. Se ei ole kulttuuripiirre, että aabbe piiskaa Sharmakea, kun ei hämmennykseltään osaa tyttärensä kanssa sen paremmin olla, eikä mikään sellainen kulttuuripiirrekään ole säilyttämisen arvoinen, jossa vahingoitetaan toista ihmistä. 
  

PS Katsokaa Miki Liukkosen sarjan Miki Liukkonen, sivullinen kakkoskauden jakso 5 Katseen kohde (löytyy YleAreenasta). Siinä vihreä feministi Iris Flinkkilä ja mediapersoona Iida Ketola kertovat miksi myyvät kuviaan kehonsa eri osista yksityisasiakkaille. Iris Flinkkilä sanoo, että hänelle tämä työ on aktivismin muoto.
Siis...!? Tämä esimerkkinä ja selvennyksenä siitä, miten feminismin nimissä voidaan nykyään tehdä mitä tahansa.  

Vivian Gornick pohtii ystävyyttä

 

Ihminen parhaimmillaan. Vuosisatojen ajan tämä oli avainkäsite kaikkien vakavasti otettavien ystävyyden määritelmien takana: ystävä on hyveellinen olento, joka puhuttelee minussa olevaa hyveellisyyttä. Miten vieras käsite terapeuttisen kulttuurin lapsille! Nykyään emme pyri näkemään toisissamme parhaita puoliamme, puhumattakaan siitä, että pyrkismme vahvistamaan niitä. Päinvastoin, nykyään ystävyyden siteitä vahvistaa nimenomaaan avoimuus, jolla tunnustamme emotionaaliset vajavaisuutemme - pelon, suuttumuksen, nöyryytyksen. Mikään ei vedä meitä lähemmäs toisiamme kuin se, kuinka avoimesti pystymme kertomaan syvimmistä häpeänaiheistamme toisillemme. Coleridge ja Wordsworth kammoksuivat moista itsensä paljastamista, mutta me ihailemme sitä. Me haluamme ennen kaikkea tuntea, että meidät tunnetaan kaikkine puutteinemmekin, ja mitä enemmän puutteita, sitä parempi. Kulttuurimme suuri illuusio on, että me olemme yhtä kuin se, mitä tunnustamme.  

Vivian Gornick pohdiskelee muistelmakirjassaan Erikoisen naisen kaupunki (suomennos 2022, alkuperäinen teos The Odd Woman and the City 2015) ystävyyttä, läheisriippuvuutta, yhteiskuntaluokkia ja New Yorkia. Gornick kirjoitti teoksen kahdeksankymppisenä. 

Vivian talsii pitkin Manhattanin katuja uskollisen ystävänsä Leonardin kanssa, on tehnyt niin jo parikymmentä vuotta kerran viikossa, koska he eivät siedä enempää toistensa ironista marmattamista. Molemmat ovat pisteliäitä ja rehellisiä eivätkä kaihda neuvomasta toisiaan. 
Vivian ei välitä tavarasta, krääsä ahdistaa häntä, ja koristeellisuudesta pitävä Leonard taas on täyttänyt kotinsa monikulttuurisella taiteella ja antiikkisilla  huonekaluilla. Kumpikaan ei persoonallisista tyyleistään huolimatta viihdy kotonaan, vaan kaipaa kaupungin sykkeeseen, joka heille on kodin jatke. Pitkät kävelyt vievät lapsuuden ajan kaltaiseen ajattomuuteen. Tunnit menettävät merkityksensä, katuja piisaa ja joka kadunkulmasta aukeaa uusia elämyksiä, uusia kohtaamisia ja näytelmiä joita seurata.   
Gornick sanoo, että New Yorkin syke sopii yksinäisille. Se tekee yksinäisyydestä siedettävää. On turvallista, kun tietää, että kirjakaupat, kahvilat ja metroasemat ovat lähellä eikä äänimaailma ole tylsä.
 
Useimmat ihmiset ovat New Yorkissa, koska he tarvitsevat todisteita - suuret määrät todisteita - ihmisen ilamaisuvoimasta, eivätkä he tarvitse sitä silloin tällöin vaan joka päivä. He tarvitsevat sitä. Ne jotka menevät helppoihin kaupunkeihin tulevat toimeen ilmankin, ne jotka tulevat New Yorkiin eivät. 

Ennen tuota siteeraamaani kohtaa Gornick on kertonut Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin ystävyydestä 1700-luvun lopulla. Ystävyyttä kesti vajaat kaksi vuotta ja se hiipui siihen, että kumpikaan ei enää tuntenut olevansa parhaimmillaan toisen seurassa. 
Gornick sanoo, että usein ystävyydessäkin on romanttisia tunteita. Ero rakkauden ja ystävyyden välillä ei ole niin jyrkkä kuin usein ajatellaan.  
Ystävien ei tarvitse olla samanlaisia. He voivat erilaisina olla toistensa peilejä, kuten hän ja Leonard, "erikoinen nainen" ja homomies.  
Ihmissuhteen pysyvyydessä tärkeää on se, että pystyy keskustelemaan toisen kanssa ilman uhkaa.

Hyvä keskustelu ei tarkoita samoja kiinnostuksia tai luokkaa tai ihanteita, vaan se on temperamenttikysymys: jokin saa ihmisen vaistomaisesti vastaamaan arvostavasti "noinhan se menee"  eikä väittelynhaluisesti "Miten niin muka?" Kun temperamentti on samankaltainen, keskustelu ei juuri koskaan tyssää vaan virtaa vapaana ja pidäkkeettömänä, ja silloin kun temperamentti ei ole samanlainen, saa olla yhtenään varpaillaan. 

Tässäkin muistelmakirjassaan, kuten myös 80-luvun lopulla kirjoittamassaan Fierce Attachments (suomennos Toisissamme kiinni 2021) Gornick kuvaa hauskasti äitinsä vähäistä luottamusta tyttärensä taitoihin ja pärjäämiseen. 
Suorapuheinen äiti ei voi millään uskoa, että yliopistosta valmistunut ja jo menestystä kirjailijana saavuttanut tytär on pyydetty pitämään puhe, jonka hän on itse kirjoittanut ja jota kukaan ei lue etukäteen.  
"Nu", hän sanoi lopulta, "jos siellä ei pidetä puheestasi, sinun käsketään vain häipyä."

Jos on äiti ollut epäileväinen tyttärensä kykyjen ja elämänvalintojen suhteen, niin on tytärkin itseironinen paitsi tarkkaillessaan itseään ja Leonardia niin myös katsellessaan nuorta itseään. 
 "Kerran 1970-luvulla, siihen aikaan kun tärkeilin radikaalifeminismin barrikadeilla... "

'Jewish mama' on käsite, jolla on vankka todellisuuspohja. Vähemmistöön kuuluvien siirtolaisten on yleensäkin vaikea uskoa, että heidän lapsistaan voi tulla jotakin heitä itseään enemmän. Gornickin lapsuudenmiljöö Bronx on ollut työläisten ja siirtolaisten kaupunginosa, jota se ei ole enää.  
Gornickin äidin kaltaisia itsevarmoja juutalaismammoja on myös Woody Allenilla elokuvissaan. He marssivat käsilaukku heiluen poikansa työpaikalle kesken palaverin muistuttamaan lämpimästä pukeutumisesta. 

Gornick tuo rakkaudessaan New Yorkiin mieleeni Woody Allenin monet New York -leffat ja Fran Lebowitzin jutut Netflix-sarjassa Kuvittele olevasi kaupungissa. Lebowitz kulkee äreänä New Yorkin katuja ja keskustelee välillä kaupungista ja sen muutoksista Martin Scorsesen kanssa. 

Pidän Arto Schroderuksen suomennoksista yleensäkin ja kahden Gornickin kirjan osalta nyt viimeksi. Tästä eteenpäin luenkin sitten Gornickia englanniksi. Muutamia eseekirjoja on tilattuna.
Tunnen ystävyyden kaltaisia tunteita kirjallista Gornickia kohtaan. Mielelläni flaneeraisin hänen kanssaan Nykissä.

Ystävyys?
En ymmärä, miten kukaan voi irtisanoa ystävyyden ja tehdä siitä erosta oikein numeron. Sen ymmärrän, että ystävyydet hiipuvat ja ovat välillä hiljaisemmassa vaiheessa olosuhteista ja elämäntilanteista johtuen. Vanha ystävä on kuin henkivakuutus. Se on olemassa, vaikka ei sitä aina niin muistaisikaan. 

On kaksi ystävyyden kategoriaa: toisessa ihmiset virkistävät toisiaan, ja toisessa ihmisten on oltava virkistyneitä voidakseen olla toistensa kanssa. Ensimmäisessä kategoriassa yhdessäololle raivataan tilaa, toisessa katsotaan, onko kalenterissa tyhjää. 
No, nyt en ymmärrä. Ei kai tuossa toisessa kategoriassa ole edes kyse mistään ystävyydestä, vaan väärinkäsityksestä!
Gornick palaa tähän kysymykseen ja pohtii, että ehkä tässäkin on lopulta kyse temperamentista. Ulospäin suuntautuneet ihmiset virkistyvät helpommin kuin melankoliset, ja New York on täynnä ihmisiä, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua sitoutumisen ja liittymisen välillä. Joskus kaupunki tuntuu  horjahtelevan näiden kahden kaipuun vaikutuksesta. 
 
Suurkaupungit?
Niitä rakastan. Istanbul, Barcelona... juuri se, että voi kävellä ja aina aukeaa silmien eteen uutta, jokainen kaupunginosa on tunnelmaltaan erilainen ja ihmiset monenlaisia. Hiljaisesta maasta tulevalle tällaiset kaupungit ovat valtavan inspiroivia.
Tänään ja tässä, tämän kirjan kysymyksiä pohtiessani, asetankin itselleni tavoitteeksi New Yorkin matkan, ei haaveeksi vaan tavoitteeksi. Vuoden sisällä.
Voitte odotella matkakertomusta.  

Kielten muhinointia

Ehdin jo edellisen kirjoitukseni lopussa kehua Tarja Roinilan teosta Samat sanat. Kirjoituksia kääntäjän elämästä. Nyt lisää.

Roinila oli pitkään ajatellut kirjoittaa kirjan kääntämiseen liittyvistä ajatuksista, joita hänelle oli omassa työssään suomentajana vuosien mittaan kertynyt. Tämä ei ole se kirja, koska kuolema tuli väliin. Samat sanat on Mika Kukkosen toimittama kirja, joka sisältää Roinilan eri julkaisuihin kirjoittamia esseitä ja teon alla olevia esseitä ja esseen alkuja, joita Roinila oli suunnittelemaansa kirjaa varten laatinut.
Kirjaan valikoituja muualla julkaistuja kirjoituksia on ollut mm. Helsingin Sanomissa, Parnassossa, Kirjailija-lehdessä, Nuoren voiman Liiton julkaisuissa ja pienlehdissä kuten Tuli & Savu ja Jano. Osa on käännöskirjojen esipuheita ja jälkisanoja, kuten esim. kiinnostavat työpäiväkirjan otteet, jotka ovat jälkisanoina Thomas Bernhardin Frost-teoksen suomennoksessa Pakkanen.
Kukkonen on valinnut Roinilan laajasta arkistosta erittäin kiinnostavan ja monipuolisen esseekokoelman, jonka kirjoituksia yhdistävänä tekijänä on kääntämisen antama nautinto tekijälleen.

Roinila kuvaa käännöstapahtumaa niin että siinä kielet "muhinoivat" keskenään kääntäjän toteuttaessa alkukielisen teoksen ajatuksen toiselle kielelle, jonka välineet ovat joskus hyvinkin erilaiset kuin alkuteoksen kielessä.  
Eikö olekin selkeästi sanottu? Selkeys ja vaikeankin asian selittäminen helposti ymmärrettäväksi onkin Roinilan teksteille tyypillinen piirre kielistä iloitsemisen ohella.
Jo esseiden nimet ovat herkullisia: Kielen oppimisen ihme, Runous soi ja kolisee - samuus ja radikaali ero, Thomas Bernhardin kuolemanjälkeinen elämä, Oksisto...

Kun kuuntelen alkutekstiä toisen kielen, oman äidinkieleni korvalla, olen samanaikaisesti kahdessa kielessä, samalla sekä lukija että kirjoittaja. En käännä sanaa enkä lausetta vaan teosta, joka puhuu ja panee minut puhumaan. Kääntämisen perusyksikkö on teos.

Uuden käännöksen edessä olen aina aloittelija. Tehtävä alkaa alusta, enkä voi tietää, mitä matkan varrella tapahtuu. 

Käännösprosessissa kaikki myllätään. Sitä ei aina huomaa, kun lukee rinnakkain alkutekstiä ja käännöstä, esim. Valenten runo espanjaksi ja suomeksi. Kääntämiseen sisältyvä vaatimus "samuudesta" voi johtaa ajattelemaan, että käännös olisi alkutekstin suora johdannainen tai että käännöksen pintaa katsomalla näkisi, kuinka uskollinen se on. Mutta alkuteksti ei näytä suoraa tietä käännökseen. Se antaa kaiken mitä käännöksen tekemiseen tarvitaan, mutta ei anna yhtään suoraa vastausta siihen, miten se tehdään.                 

Roinila kertoo seikkaperäisesti miten myllääminen tapahtuu, miten työpajoissa keksitään uudissanoja, miten alkuteoksen kirjoittaneelta kirjailijalta vaaditaan selitystä valinnoilleen ja miten kirjailijan omassa päässä jokin termi vaivaa viikkokaupalla kunnes yhtäkkiä jonain hetkenä löytyy täydellinen sana. Miten saksantaa 'räiskytys'? Miten saada suomennetuksi Coral Brachon runo Agua de borde lúbricos niin että suomalaisessa runossa on sama veden liukkaus ja soljuminen kuin alkuperäisessä espanjankielisessä?

Kielet ovat eri tavalla rikkaita. Useampiin kieliin kielituntuman omaava ihminen tietää tämän ja haluaisi joskus puhua sekaisin kahta kieltä, koska vain toisessa löytyy täydellinen sana kuvaamaan jotakin asiaa. 
Eri kielissä on erilaisia aikamuotoja ja niitä tuttujakin käytetään eri tavalla. On myös tapaluokkia, kuten saksan konjunktiivi, jossa verbi ilmaisee, että tieto on peräisin muualta. Suomessa voidaan saada sama merkitys esim. käyttämällä sanaa kuulemma tai ripottelemalla johtolauseita tekstin sekaan (oli kuulemma sairas, oli sairas sanottiin, semmoista puhuttiin että oli sairas jne). Se, miten käännös tehdään riippuu suomennettavasta eoksesta. On mietittävä, millä keinoin syntyy sama tunnelma kuin alkuperäisessä. 
Joskus se kieli, johon käännetään on rikkaampaa valitussa tyylissä, kuten esim suomi alkusoinnuttelussa. Silloin käännösteos on jopa alkuperäistä parempi.

Käännöksen on oltava uskollinen alkutekstille, mutta on kuitenkin muistettava, että kääntäjä(kin) on kirjoittaja ja hänen kääntämänsä kirja on aina uusi teos.
Eri ja sama, yhtä aikaa. 
Kääntämisen ihme onkin se, että kaksi ihmistä voi keskustella kirjasta, vaikka olisivat lukeneet sen eri kielillä, eli eri kirjat.
Yleensä ajatellaan, että sisällön on oltava sama, vaikka muoto muuttuu, mutta ei kaunokirjallisuuden kääntäminen ole pelkkää merkityksen siirtoa. On saatava aikaan myös veden liukkaus ja räiskytyksen rytinä.

Roinila kertoo teksteissään mielenkiintoisesti muutamien vaikeiden suomennosten valmistumisesta vaiheittain ja myös siitä, mitä haluaisi muuttaa jossain aiemmin suomentamassaan. Käännöstyö on aina prosessi, jossa liika kiire ei ole hyväksi.

Se lähdemateriaalin määrä, mitä kääntäjä tarvitsee paneutuessaan uuden kirjailijan teosten suomentamiseen on valtava. On tutustuttava kirjailijan koko tuotantoon, käännettävän teoksen muunkielisiin käännöksiin, väitöskirjoihin ja artikkeleihin, erilaisiin sanakirjoihin jne. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että kääntäjällä on vankka kielitaito ja sen kulttuurin tuntemus, jossa alkuteos on kirjoitettu. 

Roinila kokee kielen opiskelussa tärkeimmäksi sen, että elää tarpeeksi pitkään vieraan kielen ympäristössä, kunnes tapahtuu oivallus ja tulee hetki, jolloin  "leikkielämä" loppuu ja kokee olevansa aidosti menossa mukana. Roinila vertaa tätä riemullista kokemusta pyörällä ajamisen oppimiseen. Sivusta seuraillut pääsee "puhujaksi puhujien joukkoon", kuten pikkulapsi, jolle ympärillä soriseva meteli muuttuu merkitykselliseksi kieleksi. 

Yksi asia ajattelussani suomentamistyöstä muuttui Roinilan kirjaa lukiessani.
Olin ajatellut, että on parempi jos suomentaja keskittyy ja kääntää vain yhdestä kielestä ja mieluiten vain muutamaan kirjailijaan keskittyen. Roinila on kääntänyt saksasta, joka on hänen toinen lapsuuden kielensä, espanjasta ja ranskasta. Hän on kääntänyt proosaa, runoa ja filosofisia tekstejä. Tottakai kaikki kielet ruokkivat toisiaan! Vastaan tulevat vain ihmisen rajat, mutta jotkut meistä ovat toimeliaampia kuin toiset.  
Itselleni vieraista kielistä vain englanti on kieli, johon minulla on syvempi kielituntuma ja johon lukemisen kielenä minulla ei liity vierauden tuntua, puhumisessa kylläkin. Nautin englanniksi lukemisesta - ajatella jos olisi sama suhde useampiin kieliin - mikä rikkaus se olisi!

Roinila kuvaa kääntämistehtävään tarttumista helpompana kuin oman esseen kirjoittamista. Jotain on jo valmiina, sen kun ryhtyy töihin, lukemaan ja kirjoittamaan rinnakkain.
Hän vertaa myös kirjan kääntämistä ja lukemista. Lukeminen on tärkeää ja suuri nautinto, mutta kääntäessä kirjaan paneutuu. (Tästä tulee mieleeni ujo ajatus, että myös kirjasta kirjoittamisessa on enemmän kuin pelkässä lukemisessa. Siinä on kirjabloggaamisen nautinto.) 

Sanoja tunnustellessaan tuntee "kynän" kautta omassa ruumiissaan kirjan sykkeen, sen lyönnit, rytmin, poljennon.

Kytkös sen välillä joka on jo valmis ja sen joka vasta rakentuu. Sikiö äidin ruumiin sisällä. Kynä on napanuora.     

Nykyajan kiinnostusta kirjailijoiden persoonasta Roinila ei ymmärrä. Hän sanoo, että meidän aikamme ei näytä kestävän salaisuuksia. 

Me luulemme, että se on kirjailija, todellisen maailman ihminen. Mutta kyse on hänen rakentamastaan äänestä, läsnäolosta. Sitä me kirjoista haemme ja saamme. Toisen ihmisen läsnäoloa, jossa silloin tällöin  kuuluu hengitys. 

Kiitän lopuksi Tarja Roinilaa ja Mika Kukkosta tästä kirjasta kotini lähipuiston kukalla. 
Mieleeni juolahtaa sana 'käännöskukkanen'... miettikää nyt sitäkin, mikä hauska ilmaisu, samoin 'kielikukkanen'! Jossain toisessa kielessä nämä selitetään useammalla sanalla, huvittava kielivirhe, hassun merkityksen synnyttävä sanasta sanaan kääntäminen, käännöskömmähdys tms., mutta siinä kielessä taas on omia, ainutlaatuisia rikkauksiaan, joista meillä ei ole mitään tietoa. Joskus ennen kääntäjät selittivät kielten ja kulttuurin erikoisuuksia alaviittein, nykyään ei.  Katsotaan että on parempi häivyttää kääntämisen maku ja tarjoilla meille viimeistelty, itsenäinen teos.