Vaalin Claes Anderssonin muistoa

Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee,
   linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,
     ja ymmärrän miten kaunis maailma on
Hetken koen niin valtavan onnen etten tiedä
   uskallanko elää pidempään
Olen jo jättänyt kaiken ja odotan vain
   että seuraan itse perässä
Se kestää hetken ja minulla on kaikki maailman aika 

Yllä oleva runo on Claes Anderssonin runokirjasta Aamu meren rannalla. Sisäänhengitrys, uloshengitys vuodelta 2015. 
Tieto Anderssonin kuolemasta viikko sitten yllätti. Hän oli sairastellut pitkään, mutta oli niin osallistuva, toimelias ja uusiin projekteihin tarttuva, että kuvittelin hänen elävän vielä pitkään.

Andersson oli kulttuuriministerinä 1995 - 1998 ja viimeisin, joka on itsekin kirjailija ja kulttuurialan ihminen. Ennen häntä tällaisia kulttuuriministereitä oli Jouko Tyyri, Pentti Holappa ja Arvo Salo. 

Seuraavassa runossa, joka on myös kokoelmasta Aamu meren rannalla Andersson kuvaa väsymistään tietynlaiseen tympeään negatiiviseen politikointiin politiikassa. 

Olen väsynyt ironiaan ja aggressioon, vaikka maailma
    tarjoaa niihin runsaasti syitä
Kumpikin on perusteltua ja menee siksi huti
Ironiasta tulee itsetunnon haava, aggressiosta tappion
    merkki
Ironian vastakohta ei ole myötäily, aggressio ei välttämättä
    vaihdu tappiomielialaan
Minun poliitikoillani pitää olla vaaleansiniset silmät pitkä nenä
    ja halkaistut hiukset
Ironiset poliitikot menettävät kaikki äänensä
Niin kuin koivu menettää lehtensä syksyllä
Niin kuin kuusivuotias menettää hampaansa ja niin kuin me olemme hukanneet
      rakkautemme siskoja ja veljiä kohtaan.

Kuva: Ume

Tässä kuvassa Andersson musisoi yhdessä paikallisen nuoren miehen kanssa Kuhmon Vasemmiston rantaillassa. Kuva on niiltä vuosilta, jolloin hän toimi kulttuuriministerinä. 
Andersson vieraili joka kesä Kuhmon Kamarimusiikkifestivaaleilla, pyöräili konsertteihin, säesti pianolla runoilloissa ja oli tuttu ja pidetty henkilö kaikkialla. 
Anderssonissa oli miehekästä karismaa, josta hän oli itse viehättävästi tietämätön. 
Hänen persoonaansa muokkasi nöyräksi esiintymispelko. Se saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, miten hyvin hän ymmärsi säröisiä ihmisiä. Myöhemmin hänellä puhkesi peliaddiktio, jota hän on käsitellyt elämäkerrallisissa kirjoissaan. Hän oli sitä mieltä, että ihminen kyllä oppii tulemaan toimeen puutteittensa kanssa ilman että ne hallitsevat häntä. 

Andersson oli lääkäri, psykiatri, mielenterveyden hoidon kehittäjä, kansalaisliikeaktivisti, poliitikko, jazzpianisti, kirjailija, näytelmäkäsikirjoittaja ja jalkapalloilija. Hän oli ollut vielä viikkoa ennen kuolemaansa jalkapallokatsomossa. Hänen oli tarkoitus esiintyä Julia Korkmanin kanssa Turun musiikkijuhlilla elokuussa, ja syyskuussa on tulossa elämäkertasarjan kolmannen osan julkkarit. 
Andersson ei asettunut odottamaan kuolemaa, vaikka onkin kirjoituksistaan päätellen hyvin sujut sen kanssa.

Olen lukenut Anderssonilta tietokirjoja, romaaneja ja runoja. Eniten pidän hänen muistelmateoksistaan. Kirjasta Jokainen sydämeni lyönti (2009) olen kirjoittanut aiemmin blogikirjoituksessani näin: 'Näinkin voi elämäkerran kirjoittaa, tiiviisti, hetkiä kuvaten. Claesin viehätys on siinä, että hän ei pidä suuriakaan saavutuksiaan kovin kummoisina. Kaukaa tarkasteltuina kipeät asiat saavat koomisen silauksen. Jos joskus kirjoittaisin omasta elämästäni, niin tästä kirjasta haluaisin ottaa oppia!'

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Anderssonilta on hänen mielen sairastumista ja sen hoidon ongelmia tutkiva romaaninsa Kuvien takana (1973). Hän kysyy tässä kirjassa, mitä järkeä on parantaa ihmisiä olosuhteisiin, jotka ovat särkeneet heidät. Eikö olisi viisaampaa tehdä myös niille olosuhteille jotakin? Andersson toimi tuohon aikaan Veikkolan parantolan ylilääkärinä ja oli uuden  hoitoajattelun puolestapuhuja. Selailin äsken tätä kirjaa. Se on edelleen hyvin ajankohtainen. Se korostaa sitä, että me olemme olemassa vain suhteessa toisiimme ja järkkyneen ihmisen parantuminen lähtee siitä, että häntä autetaan löytämään kadottamansa yhteys toisiin.