Vaalin Claes Anderssonin muistoa

Yhtenä aamuna meren rannassa aurinko paistaa, tuulee,
   linnut ääntelevät ja niiden siivet iskevät ilmaa,
     ja ymmärrän miten kaunis maailma on
Hetken koen niin valtavan onnen etten tiedä
   uskallanko elää pidempään
Olen jo jättänyt kaiken ja odotan vain
   että seuraan itse perässä
Se kestää hetken ja minulla on kaikki maailman aika 

Yllä oleva runo on Claes Anderssonin runokirjasta Aamu meren rannalla. Sisäänhengitrys, uloshengitys vuodelta 2015. 
Tieto Anderssonin kuolemasta viikko sitten yllätti. Hän oli sairastellut pitkään, mutta oli niin osallistuva, toimelias ja uusiin projekteihin tarttuva, että kuvittelin hänen elävän vielä pitkään.

Andersson oli kulttuuriministerinä 1995 - 1998 ja viimeisin, joka on itsekin kirjailija ja kulttuurialan ihminen. Ennen häntä tällaisia kulttuuriministereitä oli Jouko Tyyri, Pentti Holappa ja Arvo Salo. 

Seuraavassa runossa, joka on myös kokoelmasta Aamu meren rannalla Andersson kuvaa väsymistään tietynlaiseen tympeään negatiiviseen politikointiin politiikassa. 

Olen väsynyt ironiaan ja aggressioon, vaikka maailma
    tarjoaa niihin runsaasti syitä
Kumpikin on perusteltua ja menee siksi huti
Ironiasta tulee itsetunnon haava, aggressiosta tappion
    merkki
Ironian vastakohta ei ole myötäily, aggressio ei välttämättä
    vaihdu tappiomielialaan
Minun poliitikoillani pitää olla vaaleansiniset silmät pitkä nenä
    ja halkaistut hiukset
Ironiset poliitikot menettävät kaikki äänensä
Niin kuin koivu menettää lehtensä syksyllä
Niin kuin kuusivuotias menettää hampaansa ja niin kuin me olemme hukanneet
      rakkautemme siskoja ja veljiä kohtaan.

Kuva: Ume

Tässä kuvassa Andersson musisoi yhdessä paikallisen nuoren miehen kanssa Kuhmon Vasemmiston rantaillassa. Kuva on niiltä vuosilta, jolloin hän toimi kulttuuriministerinä. 
Andersson vieraili joka kesä Kuhmon Kamarimusiikkifestivaaleilla, pyöräili konsertteihin, säesti pianolla runoilloissa ja oli tuttu ja pidetty henkilö kaikkialla. 
Anderssonissa oli miehekästä karismaa, josta hän oli itse viehättävästi tietämätön. 
Hänen persoonaansa muokkasi nöyräksi esiintymispelko. Se saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, miten hyvin hän ymmärsi säröisiä ihmisiä. Myöhemmin hänellä puhkesi peliaddiktio, jota hän on käsitellyt elämäkerrallisissa kirjoissaan. Hän oli sitä mieltä, että ihminen kyllä oppii tulemaan toimeen puutteittensa kanssa ilman että ne hallitsevat häntä. 

Andersson oli lääkäri, psykiatri, mielenterveyden hoidon kehittäjä, kansalaisliikeaktivisti, poliitikko, jazzpianisti, kirjailija, näytelmäkäsikirjoittaja ja jalkapalloilija. Hän oli ollut vielä viikkoa ennen kuolemaansa jalkapallokatsomossa. Hänen oli tarkoitus esiintyä Julia Korkmanin kanssa Turun musiikkijuhlilla elokuussa, ja syyskuussa on tulossa elämäkertasarjan kolmannen osan julkkarit. 
Andersson ei asettunut odottamaan kuolemaa, vaikka onkin kirjoituksistaan päätellen hyvin sujut sen kanssa.

Olen lukenut Anderssonilta tietokirjoja, romaaneja ja runoja. Eniten pidän hänen muistelmateoksistaan. Kirjasta Jokainen sydämeni lyönti (2009) olen kirjoittanut aiemmin blogikirjoituksessani näin: 'Näinkin voi elämäkerran kirjoittaa, tiiviisti, hetkiä kuvaten. Claesin viehätys on siinä, että hän ei pidä suuriakaan saavutuksiaan kovin kummoisina. Kaukaa tarkasteltuina kipeät asiat saavat koomisen silauksen. Jos joskus kirjoittaisin omasta elämästäni, niin tästä kirjasta haluaisin ottaa oppia!'

Ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Anderssonilta on hänen mielen sairastumista ja sen hoidon ongelmia tutkiva romaaninsa Kuvien takana (1973). Hän kysyy tässä kirjassa, mitä järkeä on parantaa ihmisiä olosuhteisiin, jotka ovat särkeneet heidät. Eikö olisi viisaampaa tehdä myös niille olosuhteille jotakin? Andersson toimi tuohon aikaan Veikkolan parantolan ylilääkärinä ja oli uuden  hoitoajattelun puolestapuhuja. Selailin äsken tätä kirjaa. Se on edelleen hyvin ajankohtainen. Se korostaa sitä, että me olemme olemassa vain suhteessa toisiimme ja järkkyneen ihmisen parantuminen lähtee siitä, että häntä autetaan löytämään kadottamansa yhteys toisiin.

Kesäkuulumisia: kulttuuria ja muuta

Mansikkakakkujen jälkeen alkaa maistua rukiinen leipä. Sosiaalisen elämän ja muutaman trooppisen päivän jälkeen odotan kiihkeästi paluuta tuttuun arkielämään, kirjoittamaan oman koneeni ääreen. Kontrastit ovat elämässä tärkeitä.

Klaanin jäseniä on tavattu ja vietetty aikaa yhdessä.

Mökkirannan isokoskeloperhe, kuva: Ume

Opin taas kerran, että asiat tuskin koskaan menevät kuten on suunniteltu. Meillä oli kaksi alakouluikäistä viikon. Toisella oli käsi paketissa ja toisella oli flunssa, minkä myös käsipotilas sai viikon lopussa. Tallinnan reissu peruttiin ja siirrettiin syyslomaan. Monet muutkin aiotut tekemiset menivät uusiksi, mutta silti kaikki sujui hyvin ja oli kivaa.


Meidän nelipäiväisen Kymi Libri -tapahtuman avasi kirjailija Jyrki Vainonen. Hän puhui kirjan kirjoittamisesta ja lukemisesta reittinä, jonka kirjailija ensin valmistaa jättäen sinne maamerkkeinään vihjauksia ja viettelyksiä, ja perässä tulee lukija, joka kulkee saman polun omalla tavallaan ymmärtäen. Kirjoittaminen ja lukeminen luovat intiimin tilan, jossa voidaan muuttaa ihmistä.

Kymi Libri on seuraavan kerran kahden vuoden kuluttua. Jokavuotinen olisi liian raskas pienelle järjestäjäryhmälle ja talkooväelle.

Tapahtumassa oli muun ohessa myös esitys Mooses ja Masinaattorit jossa kirjailija Mooses Mentula kirjoitti yleisön vihjeiden mukaan novellin progerockbändi Masinaattorien soittaessa ja kirjoittaessa soitollaan tarinaa. Oli jännittävää seurata, miten novelli syntyi ja mihin suuntaan se kääntyi. Yleisö ehdotti vihjeiksi sanoja virkaheitto pappi ja sukupuolitauti. Kun tarinassa pappi lähtee tapaamaan kanttoria, jonka kanssa tuli risteilyllä hairahduttua ja kertoo vievänsä tälle lahjan, niin me ideoimme ja kuiskuttelimme nuoren vieruskaverini kanssa jännittyneinä 'kukkakimppu tietysti... ei kun raskaustesti... kondomeja' - hä hää, valkokankaalle ilmestyivät sanat  'kahvia ja pullapitko'!
Kirjailijan tarkoitus oli poistaa livekirjoittamisellaan kirjoittamiseen välillä liitettyä mystiikkaa. Näin se syntyy, muuntelemalla, palaamalla taaksepäin, miettimällä, korjaamalla ja juonen käännöksillä. 
Tunnin kuluessa oli kuin olikin syntynyt novelli lempeine loppuratkaisuineen.

Kävimme mökkimatkan varrella Taavetin teatteripäivillä, josta on tulossa vuosittainen tapahtuma. Paikkana on linnoitus, joka toimii lavasteina sellaisenaan ja sopii hyvin monenlaisiin esityksiin.
Juha Hurme ohjasi lauantaina  20.7. Maiju Lassilan ja sunnuntaina 21.7. Volter Kilven teksteihin dramatisoimiaan näytelmiä. Lauantaihin en ehtinyt, mutta sunnuntaina näin ja koin kaksi Volter Kilpi -monologia.

Hurme pohjusti esityksiä kertomalla, miten kokee Volter Kilven sydämen humoristina ja hänen saaristolaissarjansa valtavana aineistona näytelmille. 
Yleensä teatteri tiivistää, leikkaa ja kutistaa aikaa, päälle kolme vuotta kestänyt sota esitetään kolmessa tunnissa. Pukkila-monologissa on toisinpäin. Pukkilan aivoihin zoomattu 16 sekunnin myllerrys venytetään esityksessä 35 minuutiksi. 
Pukkila saapuu kyläkokoukseen Alastalon  saliin alhaisine motiiveineen. Alastalo istuu kyllästyneen näköisenä ja Pukkila, jonka aivoissa käy kova kuhina, puhuttelee kokoukseen osallistujia, meitä yleisöä, jotka vain istumme tyytyväisinä nössöinä. 
Kiitos erinomaisille esiintyjille Tomi Alatalo ja kumppanit! 

Toisen monologin esitti Hurme itse. Hän esitti Kilven tiheintä tekstiä Kaaskerin Lundströmin roolissa. Lundström on entinen kapteeni, joka on kohdannut työssään sen pahimman, itse pelastunut ja nähnyt laivansa ja sen miehistön uppoavan. Mies on sortunut traumansa lyömänä viinaan ja filosofointiin. Hän esittää koulupojille pitkää monologia elämästä ja siinä selviämisestä. Me yleisössä edustimme poikaluokkaa.
Hurmaavaa Hurme. Kiitos! 
Hurme kiiruhti tästä esityksestä Hailuodon teatteripäiville. Elämyksellisiä hetkiä teillekin hailuotolaiset!

Pidin trooppisista päivistä mökillä, kun tarkenin lopultakin hypätä uimaan. 

Yksi uutinen pysäytti ja sai itkemään, se oli oli tieto Claes Anderssonin kuolemasta. Muistan elävästi miten hän pyöräili musiikkifestivaalien aikaan Kuhmon raitilla, säesti pianolla runoilloissa ja osallistui Kuhmon Vasemmiston rantailtoihin. Olen kaavaillut seuraavaksi kirjoitusta hänestä.
Nyt pyöräilen kirjastoon hakemaan hänen viimeisen runokirjansa Maanalainen näkötorni. Otto-sarjan viimeinen osa Busholmen nästa, suomeksi Seuraavaksi Jätkäsaari! ilmestyy syyskuussa. Tätä julkaisua Andersson ei enää pääse itse kokemaan. Niin surullista kirjoittaa 'viimeinen' sen sijaan että saisi kirjoittaa 'viimeisin'.

Olla kuin joki

Lupasin palata elokuussa, mutta on ollut kuulkaas hieman ikävä tänne kaiken touhun keskellä, joten pieni piipahdus on paikallaan ja merkintä siitä, mitä parhaillaan tuumiskelen. Isompia kirjoituksia tulee myöhemmin muutamien mansikkakakkujen jälkeen.

Kuva: Ahvionkoski toukokuussa 2014, Ume

Meillä Kouvolan Myllykoskella on parhaillaan menossa upea tapahtuma Kymi Libri -kirjamessut. Tämä on nelipäiväinen poikkitaiteellinen kirjan ystävien kokoontuminen, joka on paljon ihmisenkokoisempi kuin isot messut Helsingissä ja Turussa syksyisin. Tapahtuman pääpaikka on Kulttuuritalo Wanha rautakauppa. Olen polkaissut useamman kerran sinne kuuntelemaan luentoja ja musiikkia. 

Tänään ostin jokiaiheisen kirjoituskilpailun parhaista teksteistä kootun teoksen Joki, 33 kokijaa. Siellä on eräs runo nimeltään Oletko koskaan muistanut olla joki. Se jäi soimaan päähäni. Tiedän, että olin melkein kokoaikaisesti joki nuorena, mutta entä nykyään. 

....

Oletko koskaan uinut

hyisessä vedessä, 

tai käynyt sukeltamassa

pohjavesissä, 

ollut joen pyörteiden mukana?

Kauhonut vastavirtaan hirveällä vimmalla.
Oletko joskus tuntenut

kuin et olisi olemassa?

Sukellellut omissa

totuutta pakenevissa kuvissa, 

unissa.

....

Oletko koskaan muistanut olla joki, 

mennä eteenpäin, 

vastatuulesta läpi.

Huomata pian, 

että kaikki onkin hyvin.

Oletko koskaan muistanut olla kuin joki,

koska jokainen on joki, 

virtaus jonnekin päämäärään, 

vaikka se olisi vielä kadoksissa, 

tuntematon.

...

Tässä otteita runosta, kirjoittaja on Elina Ryynänen. 

Lapsena pulikoin Satakunnassa Kynäsjoella. Istuimme sisarteni ja ystävieni kanssa kosken kuohuissa, annoimme virran viedä ja uimme rantaan. Virkistyimme kylmässä vedessä. Viimeksi tein näin vuonna 1975, kun kävin kotipuolessa tuoreen miesystäväni, nykyisen mieheni kanssa.  
Nykyään asun Kymijoen lähellä ja ihailen sitä eri vuodenaikoina, mutta nautin vain lämpimistä uimavesistä. Menee monta kesää, että en ui Suomessa kuin uimahalleissa. Mukavuudenhalu ja vilustumisen pelko peittoavat halun karaistua. 

Lähdemme huomenna muutamaksi päiväksi saarimökille, helleviikko tulossa. Pitäisikö heittää talviturkki ennen kuin Jaakko heittää kylmän kiven? 
Ehdottomasti pitäisi!

Matkan varrella poikkeamme Taavetin teatteripäivillä katsomassa kaksi Juha Hurmeen dramatisoimaa ja ohjaamaa Volter Kilven tuotantoon perustuvaa monologinäytelmää, Pukkilan, jossa kerrotaan Alastalon salissa esiintyvästä hahmosta Pukkilan kapteenista ja Kaaskerin Lundströmin, jossa Hurme itse esittää kapteeni Lundströmin roolin. 

Benalmadena 2016

Mikä on lukijani sinulle omin vesi: meri, joki vai järvi? Vai metsälampi?

Minulla järjestys on selvä: meri on ehdoton ykkönen. Kaipaan nytkin Välimeren rannalle, sen lämpimiin aaltoihin kellumaan. 
Ennen mökkiä me veimme hellepäivinä veneen trailerilla Klamilaan, josta ajelimme jollekin Suomenlahden asuttamattomista saarista ja vietimme kesäpäivän siellä. Mikä ihana olo tällaisen meri-ilmassa vietetyn saaripäivän jälkeen, raukea lämmin ja tyytyväinen.
Meren jälkeen minulla tulee joki, ja järvi pääsee sen rinnalle vain, jos se on komea erämaajärvi, kuten Kuhmon Ontojärvi, ei mikään aalloton pikku prutakko. 

Benalmadena 2016

Kesätauko, alkukesän kuvia

Nyt on ollut kova kirjoitusinto päällä, mutta lähden tauolle, koska kesän sosiaalisempi elämä on alkamassa. Tapaamme lapsia ja lapsenlapsia meillä ja heidän kodeissaan muilla paikkakunnilla. Käymme eri porukoilla mökillä, Unto on pestannut sinne isompia lapsenlapsia töihinkin, ja kahden lapsenlapsen kanssa teemme reissun Tallinnaan.

Yllä oleva kuva on juhannusretkeltä Anjalan Junkkarinvuorelta. Käymme siellä patikoimassa ainakin kerran kesässä... 

... ja tässä kuvassa retkeillään Elimäen arboretumissa. Harmi, että meillä tytöillä oli tuona päivänä shortsit päällä, me niin tykkäämme heilutella helmoja. Kas näin heiluu hame ja hame heiluu näin... eihän voi edes tanssia, jos ei ole hame päällä. 
Samalla reissulla kävimme myös strutsitilalla, josta mieheni osti tyhjennettyjä munia ja teki mökille risuista pesän. Hyvä että tyhjennettyjä, en jaksaisi ruveta hoitamaan strutsin poikasia. Suunnitelmissa on kuulemma enemmänkin tilataidetta. 

Olen menossa viiden vuoden päiväkirjakalenterissani nyt toista vuotta. Huomaan, että Suomen kesä on todella monenlainen, milloin minkäkinlainen. Kesäkuun 5. päivä viime vuonna oli 10 astetta ja tänä vuonna 27 astetta. 
Huomaan myös, että paitsi asiat niin tunneliikehdinnät, sekä mielihyvät ja innostumiset että mielipahat ja hermostumiset toistuvat ja että vaikka ne ikävämmätkin tunteet ovat isoja tunteita, niin ne myös haaltuvat ja unohtuvat nopeasti, kun elämässä tapahtuu uutta.

Myöhemmin tässä kuussa meillä on mieheni kanssa 44-vuotishääpäivä, aika paljon vuosia, ja minulla rintasyöpäleikkauksen viisivuotispäivä. Kumpaakaan näistä päivistä en ole kommentoinut viime vuonna kalenterissani mitenkään, olen kirjoitellut ihan muista asioista. En ole juhliva tyyppi, hyvä arki riittää. 
Sää on ollut viime kesänä heinäkuun 12. päivästä elokuun alkuun 29 - 30 astetta. Hellekesä. Ehkä tänäkin vuonna viileämmän jakson jälkeen. 

Elokuun alussa palailen uusin postauksin. Käyn kurkkimassa toisten kirjoituksia, mutta luulen, etten ehdi keskittyä kirjoittamiseen.

Luen parhaillaan amerikkalaisen opettajan Tim Walkerin Suomen ja USA:n kouluoloja ja muuta elämää vertailevaa kirjaa Lost in Finland. Olen myös seurannut hänen blogiaan Taught by Finland. Tästä ja muusta sitten aikanaan. 

Siispä toivotan teille kaikille kukkakuvillani mukavaa kesän jatkoa! Juhannusruusu on kotipihasta ja vaaleanpunainen ihanuus naapuripihasta. Myllykoski on kesällä ruusuinen kuin ruusujen kaupunki Visby. 
Viimeisessä kuvassa tienvarren kurttulehtiruusu on ravinnonlähteenä jollekin pikku eläjälle.

                                                          Kirjoittelemisiin!