Selja Ahava, Taivaalta tippuvat asiat

Olen nyt lukenut kaikki kolme Selja Ahavan romaania lyhyellä ajalla. Ne muodostavat oikeastaan trilogian.
Ensimmäisessä, Eksyneen muistikirjassa (2010), henkilö menettää muistinsa ja katoaa hitaasti dementiaan, toisessa, Taivaalta tippuvat asiat (2015), menetykset tulevat odottamattomina, kaiken kertarysäyksellä muuttavina ja kolmannessa, Ennen kuin mieheni katoaa (2107), on myös yksittäinen hetki, jolloin kaikki muuttuu. 

Tarkastelen tässä romaania Taivaalta tippuvat asiat ja kerron mitä ajatuksia se minussa herätti.  

Pieni tyttö, Saara, menettää äitinsä traagisesti ja jää sen jälkeen turvattomaksi. Isä menee rikki, mutta onneksi on Annu-täti, joka kyllä itkee, mutta ei ulvo ja hajoa. 

Sinä päivänä isä sai mieleensä niin pahan kuvan, että se ei lähde koskaan pois. Se kuva meni isän silmästä sisään aivoihin ja tuhosi siellä jonkin kohdan. Joka kerta kun jokin muistuttaa siitä aamusta, se on tässä taas. Minä en saanut sitä kuvaa, sillä isä työnsi minut ajoissa pois. 

Tyttö käy suruaan läpi muistelemalla äitiään eri tilanteissa, äiti tavallisesti, äiti töissä, äiti hienona, äiti omenapuussa. Hän ei halua "muistaa äitiä huonosti" eikä kadottaa tämän ääriviivoja. Hän ei ymmärrä sellaista surutyötä, mistä aikuiset puhuvat, sellaista, jossa aika parantaa.

Sitten kun muistaa enää tosi huonosti, on parantunut.

Aikuiset siis luulevat, että auton takapenkillä istuva lapsi laskee vastaan tulevia autoja tai tiekylttien kirjaimia tai leikkii, että etusormet ovat prinsessoja, mutta oikeasti lapsi voi miettiä vaikka aikuisen ääriviivoja tai aikaa. 

Menetys tekee tytöstä epävarman ja totisen lapsen. Isä toipuu uuden naisystävänsä Kristan avulla. Saara näkee painajaisia. Hänen lapsenmielensä paranee hiljakseen satujen ja fantasian avulla.  
Fantasia on tärkeä elementti kirjassa muutoinkin. Talot ovat elollisia kuten ihmiset. Ne huokailevat omaa historiaansa. 

Päätarinan ohessa kerrotaan myös muista tapahtumista, joissa matto vedetään alta ja ihminen jää oudoksumaan kohtaloaan. 
Miten yleistä on muka lottovoitto kahdesti peräkkäin!
Meillä on sanontoja tällaisille yllätyksille, 'tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta', 'kuin kivi olisi pudonnut päähän' - nämä molemmat tapahtuvat kirjassa, salaman tilalla vain on viisinkertainen salama ja taivaalta tippuu jäämöhkäle.
Onnenpotkukin voi olla loukko, johon ihminen jähmettyy, hyvän onnen loukko.  

Pienenä miinuksena muutoin vahvassa tarinassa koen lottohirmu Annu-tädin kirjeenvaihdon salamaniskuja itseensä houkuttavan tuntemattoman kanssa. 
He kokevat kohtalontoveruutta harvinaisten kokemustensa vuoksi ja alkavat keräillä erikoisia tarinoita maailmalta. Tämä kirjan luku tuntuu minusta turhalta lisältä. Vahva päätarina ei olisi kaivannut mitään lisää. 

Loppuosa kirjasta on huikean hieno. Seinäpaneelin sisällä kasvanut omenapuun taimen työntää pamahtaen itsensä ulos paneelista ja ojentuu ikkunaa kohti. Koko talo tärähtää ja sahanpurun suhina taustoittaa vomakkaampia ääniä. Taimenen kasvukohta on Saaralle tuttu.

Katselen seinää. Muistelen paneelin alle jäänyttä likaista tapettia huonekalujen jättämine vaaleine varjoineen. Tämä on se kohta, johon äiti piirsi minut eräänä remonttipäivän aamuna, monta vuotta sitten. Turkoosit sukkahousut, letit ja pampulat. Tämä on se kohta, olen melko varma.
Puutikkuja, laudan säpäleitä, vääntyneitä nauloja. Ehkä isä on oikeassa, kasvaminen tekee kipeää.    

Kaiken hössötyksen keskellä raskaana olevalla Kristalla menee lapsivedet. Pieni merenneito hänen kohdussaan loiskauttaa pyrstöään, ja yhtäkkiä kaikki on taas toisin. 

Tämä kirja on kieleltään yhtä kaunis kuin Ahavan muutkin kaksi romaania. Jotkut kielikuvat ja elementit ovat toistuvia, esim. meri, matto ja viiva. 

Oma äitini kuoli, kun olin lapsi. Isoveli meni heti perään. Isä, kaksi siskoani ja minä jäimme odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja tapahtuihan sitä. Tiedän, mistä Ahava kertoo.  

Lopetan lainaamalla otteen kirjan lopusta.

Maailma jatkuu. Mikään ei kirkastu, mutta aika parantaa ja ihminen unohtaa. Kummituksen patterit loppuvat. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Enkelit eivät määrää. Sillä aina on kuitenkin joku, joka unohtaa kuunnella uutiset, joka katsoo, vaikka ei pitäisi ja joka seisoo väärässä paikassa.
Sen pituinen se.

Eiliseltä kävelyretkeltä,
tuntuu jotenkin sopivan tähän

Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa

Käsiohjelman kansi

Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina kuvataidetta. 
Teini-ikä on ihan eri juttu kuin muu lapsuus, ja olimme mieheni kanssa täpinöissämme tapaamisesta.  
Huomaan, että meistä alkaa kehkeytyä "kulttuuria tarjoavia isovanhempia". Jossain lehtiartikkelissa oli isovanhempijaotteluja itsekkäistä menomummoista uhrautujiin. Mitä nykyään ei lokeroitaisi!  

Kotkan teatterin Häräntappoase oli hyvin toteutettu kuvaus 80-luvun nuorista. Näytelmä pohjautuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin, jonka hän kirjoitti 17-vuotiaana. Romaani sai J. H. Erkon palkinnon vuoden 1984 parhaana esikoisteoksena. 
Näytelmässä nuori Allu (Alpo Korva) joutuu sukulaistilalle maalle kesätöihin, tutustuu maalaisnuorten elämään, rakastuukin ja palaa, kun äiti käskee, vaikka sydän käskisi jäämään Kertun luo.
Näytelmässä on huumoria, mutta myös vakavaa asiaa. Talon oma poika Tauno häilyy mielenterveydeltään ja on syrjäytymisvaarassa, eikä muillakaan nuorilla ole kovin paljon valinnan mahdollisuuksia. Kaupungin ja maaseudun ero on suuri, mikä tuo myös ennakkoluuloa Allun ja muiden välille.
Käsiohjelman kansikuvassa juopotellaan, mikä olikin 80-luvun, tuon huonon maun vuosikymmenen, nuorilla yleisempää kuin nyt. Nuoruuden tunnot ja ongelmat ovat kuitenkin ajattomia. Pitäisi kasvaa, mutta pelottaa, ja jollakin saattaa olla lannistava vanhempi, tai ylisuojeleva vanhempi, joka ei antaisi kasvaa.
Hyvä näytelmä, meille isovanhemmille nostalginen ja nuorille uutta.


Oli kiinnostavaa tutustua Kouvolan taidemuseon näyttelyyn Sirpaleita suomalaisuudesta. Näyttelyn on kuratoinut Helsingin yliopiston lehtori Derek Fewster. Hän on  tutkinut suomalaisuuden myyttejä ja koonnut niitä murtavan näyttelyn, jossa on myös kiistanalaisia, harvoin nähtyjä ja aikanaan kohua nostattaneita teoksia. Teoksia on lainattu mm. Kansallisgalleriasta ja Tampereen Työväen yhdistykseltä.

Taidemuseomme on edelleen nimeltään Poikilo, valitettavasti. Vältän nimen käyttämistä, koska se on minusta aivan kauhea. Ai, mitä nimi tarkoittaa? Hyvä kysymys. Museossa oli kymmenisen vuotta sitten näyttely, jossa oli ripustettu katosta roikkumaan erikokoisia puupulikoita, pikkuruisista lähes ruumisarkun kokoisiin. Palikat veistänyt taiteilija oli kehitellyt tarinan, jonka mukaan nuoret miehet olisivat ennen muinoin vuolleet tällaisia puunkappaleita ihailemilleen neidoille ja kertoneet niillä rakkaudestaan. Siis puikeilla puunkappaleilla, joilla ei ole mitään käyttöä? Nimi haluttiin näyttelyn jälkeen museon nimeksi. Aina silloin tällöin joku edelleen kirjoittaa yleisönosastoon tai johonkin tekstaripalstalle - minäkin kerran - kyseenalaistaen tämän nimen, joka ei viittaa millään tavalla taiteeseen.
No, meillä on Kouvolassa nimihulluutta enemmänkin. Aivan hiljattain kunnanvaltuuston puheenjohtaja ehdotti ilmeisen tosissaan, että Kouvola-nimi vaihdettaisin Porukaksi. Kyllä, kaupunki nimeltä Porukka! Kaupunki laajeni kymmenen vuotta sitten siten että naapurikaupungit ja kylät yhdistettiin alueen suurimpaan kaupunkiin Kouvolaan. Että semmoinen porukka. Joku jo jatkoi nimen kehittelyä Kimpaksi. Me ennen kimpassa kuljettiin ... (Juicen Jyrki Boy).

Vai kuljettiinko, kimpassa? Palailen näyttelyyn. Tämä on Pekka Jylhän tähän näyttelyyn laatima installaaatio nimeltään Tämä viha. Niin kuin suolampi: musta, kylmä, syvä ja samea. Teosta varten kerättiin kouvolalaisilta lasiastioita. Jokainen astia vastaa sisällissotamme aikana surmattua ihmistä, punaista ja valkoista. Nimessä viitataan Väinö Linnan romaaniin Täällä Pohjantähden alla ja muistutetaan siitä että viha on täällä taas.

Hennalan vankileirillä, I,
1931 - 1933

Paleleva punakaartilainen, 1931 - 1933

Henry Ericssonin grafiikka kosketti. Hän oli valkoisten puolella leirinvartijana ja palasi muistoihinsa 1930-luvun töissään.
Sodanjälkeiset vankileirit ja voittajien julmuus ovat yksi sirpale suomalaisuutta. Myöhemmät talvi- ja jatkosota yhdistivät kansaa.

Nykyään saa yleensä näyttelyissä kuvata. Tässä näyttelyssä poikkeuksena oli Ilja Glazunovin maalaus Urho Kekkonen, 1973. Se oli aikanaan tilaustyö naistenlehti Jaanan kanteen. Ajatelkaa, miten lehtien kannet ovat muuttuneet. Nykyään naistenlehtien kannet ovat täynnä juttujen otsikoita ja kuvana on yleensä joko nainen tai ruokaa. Glazunovin muotokuvia pidettiin keskinkertaisena näköistaiteena. mutta jostain syystä hän oli suosittu ja sai paljon tilaustöitä. Kuvasin Glazunovin Kekkos-työn taidemuseomme esitteestä. Onhan tämä aika hengetön työ.

Harro Koskisen Sikamessias oli esillä nuorten näyttelyssä 1969. Se shokeerasi aiheellaan. Kokeileva pop-taide oli myös tyylinä uutta. Teoksesta nostettiin jumalanpilkkasyyte ja sakot napsahtivat sekä taitelijalle että jurylle.  Maalaus on todella iso. Sitä piti katsoa pää kenossa.       .
Mietimme  maalauksen tarkoitusta. Nykynuori näki tässä eläinten suojelua. Minä arvelen, että aikanaan tämän tarkoitus oli materialismin tuomitseminen.

Pekka ja Taija Isorättyän kantaaottava työ Invalid Robot C2 Bärbel, 2010, on yhteisöllisesti Saksassa rakennettu teos, jota valmistamassa on ollut mm. nuorisotyöttömiä. Bärbelin rintaan on kytketty lamppu, joka syttyy sykkimään sydämenä aika ajoin. Se ( hän ) on muun esillä olonsa ohessa esittänyt isoäitiä Rosa Liksomin näytelmässä Rikos 2014. 
Taustalla näkyy mm. Rakel Kuukan valokuvateos suomalais-ghanalaisesta tyttärestään Rebekasta, jota hän on kuvannut paljon.

Suomalaisuudesta löytyy tässä laajassa näyttelyssä erilaisia puolia, mm. muinainen, uskova, kapinoiva, sivistyvä ja uusiutuva.
Tässä koosteessani on vain vähän maistiaisia.


Pienessä Kouta-galleriassa (tällä osalla vanha hieno kalevalainen nimi) esitellään paikallisten uusien tekijöiden töitä. 
Pysähdyimme pitkäksi aikaa katsomaan Manja Riihelän töitä Olen itselleni outo tänään  1 - 5.
Outous tulee siitä, että eläimellinen ihminen tai ihmismäinen eläin oli asetettu muotikuvien asentoihin ja vaatteisiin. Mietin yhä noita töitä. Niissä oli jotain ihmeellistä. 

Ehdimme tehdä lasten kanssa monenlaista: pelata frisbeegolfia Koivusaaren puistossa (valittiin juuri sadan parhaan suomalaisen puiston joukkoon, minkä ylpeänä ilmoitan), viettää kiva elokuvailta, pelailla sanapelejä ja tavata pieni serkku, joka opettelee juuri puhumaan. 

Jokainen ikäkausi on ihmisen elämässä niin ainutlaatuinen. 

Mieheni vanha kummitäti sanoi muutama vuosi sitten, että lääkäri oli määrännyt hänelle piristyslääkkeeksi nuorten seuraa. Hyvä neuvo. 
Hän oli iloinen meidän tapaamisestamme, koska piti alle seitsenkymppisiä nuorina.

Miksi me olemme nykyään niin suureellisia?

Ostin tänään kirpparilta vanhan hopeisen kaakkulapion, tuon oikeanpuoleisen. Se on juuri samanlainen, minkä äitini laittoi 50-luvulla sirosti taituroimansa täytekaakun viereen. Vasemmalla on sitä matkiva kakkulapio (nykyään se on yhdellä a:lla, kakkulapio), jonka olen hankkinut paremman puuttuessa. 

Mikä kokoero! Ei tuo minun lapioni ole edes suurimmasta päästä. 
Ennen olivat myös kupit ja lusikat pienet. Kaakkua otettiin vähemmän pikku tassille kuin nykykakkuja laveille lautasille. 
Ovatko meidän suumme ja mahamme kasvaneet?  

Miksi me olemme nykyään niin suureellisia?  

Ei muuta kysyttävää. 

Selja Ahava, Ennen kuin mieheni katoaa

 

Luin Selja Ahavan uusimman romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (2017) heti hänen esikoisensa Eksyneen muistikirjan perään. Molemmissa tapahtuu katoamista. Ihminen voi kadota läheisiltään monella tavalla, muistisairauden hämäryyteen ja toiseen sukupuoleen. 

Mieheni vetää henkeä. Niin kuin tehdään, kun ollaan sanomassa jotain, mikä muuttaa kaiken. Ilma kohoaa rintaan, pysähtyy hetkeksi ja purkautuu sitten pois. Ja tämän hän sanoo:
- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen. 

Tästä ilmoituksesta alkaa matka, joka vertautuu Kristoffer Kolumbuksen erehtymisiin ja eksymisiin hänen etsiessään uutta mannerta. Kuten Kolumbus päiväkirjoissaan yrittää nainenkin, kirjan minä-kertoja, merkitä muistiin, missä mennään, piirtää karttoja.

Nyt hän on sen sanonut, ja ehkä se riittää. On hyvä puhua. Kyllä minä lauseita kestän. 

Mutta lauseet eivät riitä. Ensin ilmestyy WC:n hyllylle kasvovoide, sitten on jo pyykissä uusia naisten alusvaatteita. Oma mies on matkalla Liliksi. Hän väreilee intoa kuin teini-ikäinen, mutta miten vaimo voi unohtaa aikuisen naisen rakkauden mieheensä ja ryhtyä kymmenen vuoden avioliiton jälkeen tämän oudoksi muuttuneen miesnaisen teinikaveriksi valitsemaan tälle oikeaa huulipunan sävyä? Missä on raja?
Tämä lukija-bloggaaja kysyy, miten puolisolta edes voi sellaista odottaa. Miksi Liliksi muokkautuva ei näe, että muutoksella on hintansa?

Vähitellen vaimo alkaa epäillä myös menneisyyttä. Halusiko mies hänet vain, koska rakasti hänen hahmossaan itseään? Opetteliko hän naiseutta vaimostaan? Muistot kertovat muuta. Ne kertovat rakastumisesta ja intohimosta.
Kun mies eräässä monista tapaamisista, hillityistä "tiedotustilaisuuksista", joita he järjestävät ystävilleen ja tutuille kertoakseen muutoksesta, ilmoittaa pokkana, että on tiennyt tilanteensa aina, vaimo lopulta romahtaa. 

Alan huutaa. Minä huudan, minä muutun pelkäksi vokaaliksi, jumiin jääneeksi näppäimeksi, olen tiennyt aina, en vain kertonut sinulle, kerron tässä nyt muille, tiesin aina. Olin tätä aina, oikeasti olin tätä aina, en ikinä ollut sitä mitä luulit. 

Vaimo haluaa huutaa tuon ilmoituksen kumoon. Hän tietää hitto vie totuuden, kuten Kolumbus tai mikä lie Cristoforo Colombo tiesi totuutensa maailmasta.

Tämä on minun tarinani, 
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä, 
minä kerron teille mikä tämä maailma on!

Kun tutut sössöttävät vaimolle, että sisältähän hänen naiseksi ryhtynyt miehensä on sama ihminen, hän ei voi kuin nauraa. Luistako he siinä puhuvat vai mistä sisuksista? 
Hän piti miehestään, rakasti tätä. Hän ei pidä tuosta oudosta vaativasta naisesta. 

Vaikka tässä tarinassa on painavaa surua, kipeyttä ja kauhua, siinä on myös koomisuutta. Joskus tragedia synnyttää vapauttavaa naurua, joka tuo hetkeksi helpotusta. 
Kertoja tarkastelee kokemaansa lempeällä itseironialla, miten hän yritti aluksi käydä kauppaa. Eikös sitä voisi olla vain vähän nainen? Osa-aikaisesti, kiitos? Lopuksi kun miehessä ei ole enää paljon mitään entisestä miehen kehosta, hän tunnistaa vielä tämän entiset varpaat ja jää muistoihin tuijottaessaan niitä. 

- Miksi olet nykyään niin kylmä? hän kysyy. - Et edes katso silmiin.
Hänellä on kauniit, tummat, tekoripsien ympäröimät silmät. Mutta meikin ja ripsien keskeltä katsoo edelleen mieheni katse, ja sen katseen tunnistan.
Minä vastaan: - Sinusta törröttää minun mieheni ruumiin palasia.  

Lueskelin toisten bloggaajien kirjoituksia tästä kirjasta. Joitakin häiritsee se, että kirjalla on todellisuuspohjaa. 
Minua se ei häiritse yhtään. Kaikki kirjailijat käyttävät omaa elämäänsä ja kokemuksiaan materiaalina kirjoissaan. 
Ahavan romaani ei ole mikään dokumentti tai pamfletti, se on ammattilaisen kirjoittamaa fiktiota. Se ei ole myöskään kohukirja, vaan hyvin kaunis ja hellästi kuvattu, itse eletystä todellisuudesta ammentava kertomus muutoksesta.
Koen pikemminkin niin, että  oma tragedia taustalla antaa tälle romaanille uskottavuutta.  
Tämä on minun tarinani, 
nämä ovat minun sanani ... 

Transsukupuolisuudesta on harvoin kirjoitettu muutoin kuin muuttujan itsensä näkökulmasta. Kun ihminen muuttaa sukupuoltaan, hän löytää itsensä ja kukoistaa, läheisille muutos on aina menetys, usein kriisi.

Jotkut ovat nähneet vaimon suhtautumisessa moitittavaa. Sitä en ymmärrä. Minusta hän on kärsivällinen kuin kuminauha. Jos hän vain hyväksyisi kaiken, onpas tämä kivaa, tervetuloa Lili, niin silloin kyseenalaistaisin hänen tunteensa ja intohimonsa määrän.  

Jos minua kohtaisi sama kipeä tragedia kuin kirjan kertojaa, niin olen varma, että toivoisin prosessin edetessä samaa mitä tämän kertomuksen vaimo. Menisit avaamaan siipiäsi muualle ja palaisit valmiina perhosena. On rankkaa seurata "väsymyksen rumentamana pipopäänä" miten toinen muuttuu ja loistaa kuin "juuri nupustaan puhjennut kukka". Muutos on paitsi intiimi myös erittäin julkinen ja ympäristössä kysymyksiä herättävä. 
Nähdään kun askelistasi katoaa tuttu rytmi.
Nähdään kun mieheni on kunnolla kuollut.
Nähdään kun olet vieras. 

Tämä on hyvin vaikuttava kirja. Se panee ajatukset liikkeelle. Ahava näyttää tarttuvan kirjoissaan isoihin aiheisiin. 
Kiitos!

Linkki Kirjareppu-blogiin (klik), jonka kirjoitukselle nyökyttelen ja jossa on hyviä sitaatteja kirjasta. Löysin Kirjarepun Kirjasähkökäyrä-blogin Main ansiokkaan postauksen linkkilistasta. Tässä linkki (klik) sinne Main postaukseen. 


P.S. 
Ai niin, melkein unohtui: Hyvää kansainvälistä lukutaitopäivää!

Eräs ystävä toivoi juuri henkilökohtaisen syntymäpäivälahjan sijasta lahjoitusta kehitysmaihin, ja me ostimme naisporukalla lukutaitoa kehitysmaihin Kirkon Ulkomaanavun kautta. Kävin läpi lehmät, vuohet  ja ompelukoneet, mutta lukutaito vetosi eniten, koska se avaa niin paljon mahdollisuuksia. 

Time wasted on reading is not wasted time!
(Tämä on oma mukaelmani Bertrand Russellin mietteestä "The time you enjoy wasting is not wasted time".)

----------------------
29.8.2018

Kirjoitin yllä olevan kirjoitukseni lähes vuosi sitten. Yhä edelleen törmään kirjoituksiin, joissa paheksutaan tätä Ahavan kirjaa ja syyksi sanotaan, että se vie äänen transsukupuoliselta. 
Eikö Suomessa ole jokaisella vapaus kirjoittaa aiheensa valiten, ja eikö autofiktio sitten ole vähiten "omivaa" (termi, jota itse en käytä!) ja vaaratonta, kun siinä puhutaan omista kokemuksista ja tunteista? Ihmettelen.

Tässä (klik) linkki Mitä luimme kerran -blogin kirjoitukseen, jossa perustellaan sitä, miksi nyt joidenkin on vaiettava, että toisia kuultaisiin. Minä yritän siellä keskustelussa esittää, että monet äänet yhdessä on parempi kuin se, että joidenkin ääni kielletään. 
Ahavan kirjan Lili, joka kutsuu itseään nimellä Zoe (miksi ei oikeaa koko nimeä, kun on kuvakin?) on kirjoittanut Sukupuolena ihminen projektin sivustolle. Tässä on nyt siis se näkökulma, mitä jotkut tämän kirjoitukseni pitkässä keskusteluketjussa kaipasivat.


-----------
7.10.2019

Vieläkin palaan tähän, kaksi vuotta alkuperäisen kirjoitukseni jälkeen. HS:n Kuukausiliitteessä on juttu Zoe Fosterista, jolta ilmestyy tässä kuussa yhdessä Petri Pietiläisen ja Juha Metson kanssa tehty kirja Peilissä näin naisen. Kyseessä on siis sama henkilö, joka Ahavan kirjassa on nimellä Lili. 
Tuossa kiihkeässä kommenttikeskustelussa pari vuotta sitten jotkut eivät pystyneet näkemään siinä mitään väärää, että Lili salasi transsukupuolisuutensa vaimoltaan kymmenen vuoden ajan. Tässä HS:n haastattelussa  Zoe sanoo:"On totta, että minä olin se pettäjä... Ja ymmärrän, että hän on siitä vihainen."
Pitää antaa transsukupuolisillekin oikeus kaikkiin käyttäytymisen muotoihin.  
Transseksuaalisuus ei määrittele luonteenpiirteitä, se on vain yksi asia ihmisen moninaisuudessa. 

Selja Ahava, Eksyneen muistikirja

Eksyneen muistikirja (2010) on dramaturgi, käsikirjoittaja, kirjailija Selja Ahavan esikoisromaani. Ahava on kirjoittanut ansiokkaan esikoisensa lisäksi myös romaanin Taivaalta tippuvat asiat (2015) ja tänä vuonna julkaistun Ennen kuin mieheni katoaa.

Minulla on sellainen tuntu, että olen löytänyt uuden kirjailijan, joka kiinnostaa minua kovasti niin aiheidensa kuin tyylinsäkin vuoksi. 

Upposin Eksyneen muistikirjaan niin, etten paljon liikahtanut lukiessa paikaltani. Istuin ja luin. Päähenkilön muistin katoaminen tuntui trilleriltä, ja hänen mielensä liikkuminen monessa ajassa sai haluamaan tietää lisää.  Mistä kaikki alkoi ja miten muistisairas Anna toimii ja pärjää?

Aika oli hajonnut Annan käsiin. Se levisi kuin tilkkupeitto polvilla, kaikki palaset samankokoisisna ja yhtä etäällä toisistaan. Niitä palasia Anna sitten ihmetellen katseli, pystymättä löytämään mitään suurempaa logiikkaa.

Se taso, missä Anna oikeasti on, on sairaalan vuodeosasto. Oma koti on heti puiden takana kerrostalossa Pormestarintiellä. Ja saarikin näkyy melkein, saari jossa tapahtuneesta menetyksestä kaikki ehkä alkoi tai voimistui. Olihan Annalla se listaaminen jo ennen tragediaa, nähdyt asiat piti luetella sanoiksi. Saaren jälkeen Anna matkustaa Englantiin, jossa muukalaisuus toimii lieventävänä seikkana muistikohtauksissa.  
Anna saa kohtauksia joissa putoaa pois ikäänkuin sivuun ja katselee itseään vieraana. Hän miettii, miksi on tässä, tämän miehen kanssa. Näiden kohtausten tullessa hän haluaa kävelylle, liikkeeseen, joka helpottaisi levottomutta. Myöhemmässä vaiheessa hän ajelee metrolla ympäriinsä koko päivän. 
Se, miten hän selviää Suomeen vietettyään epämääräisen ajan Lontoossa lentokentällä, häipyy hämäryyteen, kuten monet hetket jo ennen tätä. 

Kaikki menneeseen liittyvä tuntui hapertuneen ja vääntyneen, kavenneen ja värittyneen. Esimerkiksi kolmesta edellisestä talvesta ennen Thomasin tapaamista hän ei muistanut mitään. Keväät, kesät ja syksyt hän oli kävellyt, mutta talvet tuntuivat kadonneen. 

Hella jää päälle ja keittiö palaa remonttikuntoon, kun Anna jää katsomaan liian pitkäksi aikaa ikkunasta pihan toisiaan ärhenteleviä koiria. Anna muuttaa remontin ajaksi veljensä kotiin. Aamulla hän  ei tunnista missä on. 
Vielä hän yrittää asua omassa kodissaan, hämmentyneenä. 

Jääkaappi piti vielä tarkistaa. hämmästyksekseen hän löysi sieltä seitsemän litraa maitoa, miksi hän oli niin monta ostanut?

Kolme pientä karhua vierailee Annan luona ja sotkee hänen asuntonsa. Hänellä on kuviteltuja lapsia ja Jumalakin vierailee. 

Kävelyretket Jumalan kanssa päättyvät sairaalassa siihen, että hoitaja juoksee karkulaisen kiinni ja johdattelee takaisin omaan petiinsä, antaa nukahtamislääkkeen ja laittaa valot pois päältä. Joskus hän herää kauhuissaan laivassa myrskyn keskellä ja toteaa hoitajalle, että joku vei airot. Hän on myös riisuutunut alasti, piti riisua, kun joku oli pukenut kolmet housut päällekkäin. "No, sitten on paras tulla rantaan ja pistää vähän vaatetta päälle", toteaa kokenut hoitaja. 

Muistihäiriöistä kärsivän maailma tuntuu välistä koomiselta ja välistä maagiselta. Välillä Anna on jonkin aikaa ihan samassa todellisuudessa kuin muutkin, sitten asiat ja aikatasot menevät taas päällekkäin ja kaikki muuttuu sekavaksi ja epätodelliseksi. 

Sanat pitävät Annaa kiinni todellisuudessa. Hän palaa muistikirjoihinsa, joihin on kirjannut tilanteisiin liittyviä sanoja. 
Teemuki. Puhelin, jonka päässä johdossa solmu. Pöly tummalla muovilla. Paperiliima. Kuparinen klemmari. 
Lopuksi hän ajattelee jonkun toisen kirjoitelleen hänelle muistiin outoja asioita.

Näen Annan muuttumisen kuin Helene Schjerbeckin kasvojen muutokset hänen omakuvissaan kuoleman lähestyessä. Muistin hävitessä ihminen liukenee, haalistuu ja häviää. 

Pian tulisi pimeää. Ennemmin tai myöhemmin tulisi hyvin pimeää ja sille Anna ei voinut mitään. Sanat kastuivat, multa varisi ja kivet kolisivat. Oli kasvoja, oli tuoleja, oli mitä ne nyt olivat, mutta kun se oli nykyään niin vaikeaa. Täytyi etsiä rei'istä ja miettiä niitä nimiä, mutta ei sekään ollut. Mutta se oli hyvin ikävää. 


Kun sain Eksyneen muistikirjan luetuksi, tuli hieman huolestunut olo. 
Eihän näissä muistiasioissa ole kuin aste-eroja, olen ostanut kaksi litran jukurttia peräkkäin, en seitsemää... onneksi suvussa ei ole muistisairauksia ... mutta sainhan minä syövänkin, vaikka sitä ei ole suvussa... 
Kunpa pysyisi pää selvänä!