Voi noita nuoria, ihailen miestäni ja epäilen, että olen muuttumassa teiniksi!

Alkoi viehättää tämä päiväkirjatyyli. Tässä jatkoa eiliseen.

Mieheni, joka on taloyhtiön puheenjohtaja, sai illalla alakerran arvokkailta rouvilta äkäisen soiton. He ilmoittivat, että nuorisolauma oli juoksennellut käytävässä ja soittanut turhaan jonkun ovikelloa ja että nyt rikolliset olisivat pihassa napattavana. Me emme olleet kuulleet yhtään mitään. Kurkistimme ikkunasta ja olihan siellä puolentusinaa seiskaluokkalaisen oloista henkilöä. Muutama päivä sitten samaista jengiä oli moitittu siitä, että he hengailivat parkkialueella autojen ympärillä ilman syytä. Silloin mieheni otti ikkunasta heistä kuvan, ikään kuin kaiken varalta todistusaineistoksi. 
No, Unto lähti ulos jututtamaan syyllisiä. 

Keskustelu oli ollut suurinpiirtein seuraavanlainen:

- Terve nuoriso! On tullut vähän valituksia.

- Ei me olla mitää tehty. Eiks täs muka saa olla?

- Olette juoksennellu tuolla käytävillä ja soittanu ovikelloja. Miä olen entinen Myllykosken yhteiskoulun ope ja voin soittaa teidän koteihin, jos ette lopeta häiriköintiä. Nappasin teistä kuvanki tossa yhtenä päivänä. 

- Byää byää ... älä ilmota, please. Mitä sossuki sanoo.

(tekoitkua, itkijänä pieni hento tyttönen)

- Eikö teillä ole mitään paikkaa, missä olla? Vaikka toistenne kotona?

- Ei meille voi mennä.

- Ei meillekään.
- Eikä meille.

Sitten oli seurannut perusteellinen keskustelu nuorten ajanviettopaikoista. Mieheni oli kysellyt nuokkarit ym. mahdolliset paikat ja ottanut osaa ankeuteen.

- Ei meil oo mitään paikkaa, ja tääl tulee kylmä.

- Pitäiskö mun alkaa pitämään teille kerhoa tuolla meidän kellarissa?

- JOO!

- Hei, ei me häiritä enää.

- Hyvä on. Hyvää yötä ja mukavaa viikonloppua kaikille!

Mieheni tuli sisään hyväntuulisena ja kertoi, että rouvat odottivat käytävällä ja tivasivat, että eikö ne huutanu vastaan. Mieheni oli sanonut, että ihan mukavia lapsia olivat. Ei kukaan huutanu, keskusteltiin vain. 

Juttelimme juuri Unton kanssa kasvatusasioista, miten lasta pitää kuunnella eikä aina tietää itse kaikkea paremmin, kun ovikello soi vienosti. Menin avaamaan. Siellä seisoi koko poppoo, yhdellä ruusukimppu kädessä. Pienin kysyi:"Onko se - mikä se  on - kotona?" Ja minä: "Unto, on se. - Hei Ume sulle on vieraita!"

Kuuntelin taustalla ovensuuseremoniaa.

- Me ostettiin sulle nämä - ja täs on tämä. 

'Nämä' kuvasin alkukuvaksi ja 'tämä' on kaupan lahjapakkauspaperin toiselle puolen kirjoitettu lupaus. Tässä se on, sumensin nimet. 

Liikuttavaa! Mieheni vei vielä pipareita lapsukaisille, jotka kiittelivät.

Ihailin taas kerran mieheni diplomaattisia taitoja. Hän sai taannoin talossa arvonimen Ahtisaari, kun ratkaisi neuvottelupöydässä meidän olohuoneessa aikuisten välille syntyneen kiperän tilanteen, jossa oli kyse syrjinnästä, koirista ja salaattipenkistä. 

Tänään lähdimme kumpainenkin omille teillemme. Minä katsastin Kouvolan kauppoja. Valon lisääntyminen on saanut näkemään sekä kodissa että itsessä uudistustarvetta. Kävin kangaskaupassa esikatselemassa kymmeniä erilaisia pehmeänvalkoisia vaihtoehtoja olohuoneen kellastuneiden verhojen tilalle. Itselleni löysin Sokokselta hiussolkia. Pitkäntukan kasvatus on menossa, puolen vuoden päästä saattaa jo syntyä ponnari - ja entäs jos silloin on soljet loppu! Kun olin vielä käynyt Henkkamaukassa ja yhdessä toisessa nuorisokaupassa ja istuin Hesessä juustopurilaisella ja pehmisjädellä, niin päähäni pälkähti, että minähän olen kuin teini - tukankasvatus, teinikaupat ja purilaiset - minulle on tapahtumassa sama mitä Benjamin Buttonille leffassa The Curious Case of Benjamin Button, eli alan nuortua, ensin teiniksi ja sitten taaperoksi. Ihmekös, että minusta ne teinipojat ovella olivat niin suloisia. Sekin kaunis nepalilaisen sherpan näköinen poika, joka kätteli Untoa arvokkaasti läksiäisiksi.

Kävin kaupunkireissulla myös pääkirjastossa. 

Minulla on nyt luettuna kolme kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa:

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu

Marceline Loridal-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Teemu Ollikainen: Syö mitä mielesi tekee

Ja seuraaava pino on lainassa:
Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani

Anu Heberlein: Se ei ollut minun vikani

Niina Repo: Kompleksi

Mikaela Strömberg: Sophie

David Ebershoff, Tanskalainen tyttö

Jenny Lawson: Furiously Happy - A Funny Book About Horrible Things

J.D. Salinger: Franny ja Zooey

Moniin näistä kirjoista olen saanut vinkkejä toisilta bloggareilta. Kiitos teille!

En varmaan loppujen lopuksi lue näitä kaikkia, kunhan pidän vähän aikaa meillä lepäämässä. Voin myös innostua lukemaan jotain ihan muuta. En välitä, vaikka kirjoja -  joista olen sentään maksanut varausmaksunkin - jää lukematta.

On hyvä tukea kirjastolaitosta, ja maailmahan on täynnä lukemattomia kirjoja.

Miehen työhuoneesta kuuluu kaunista musiikkia. Huutelin juuri, mitä se on. Ei tiedä, tulee radiosta, jotain balladeja.

Koko päivän mieleeni on palannut huoli eräästä rakkaasta läheisestä. Mietin kävellessäni, miten voisi auttaa läheisiä, lähimmäisiä,  ja miten kauimmaisia. 

Kävelykadulla soitti harmonikkaa Romanian romani. Pysähdyin, kaivelin kassin pohjalta lompakkoani ja sanoin:"I'll give you my coins!" Hän kiitteli. Vaihdoimme muutaman lauseen. Lähtiessäni hän laittoi käden sydämensä kohdalle ja sanoi:"You made my day!" 

Bussissa istui nuori äiti vastapäätä noin kolmivuotiasta poikaansa. Minä istuin vähän matkan päässä toisella puolen käytävää. Äiti ei puhunut koko parinkymmenen minuutin matkalla mitään lapselleen. Tämä  piirteli pikku sormellaan jotain ikkunalautaan, mutisi itsekseen ja ummisti välillä silmänsä, välillä katseli minua totisena. Hymyilin, hän vain katsoi. Miten voi lapsi olla noin hiljaa? Pääpysäkille tultua äiti ampaisi liikkeelle kovaa katsomatta yhtään, miten poika selviää perässä, vaikka bussi joutui pysähtymään lumipenkan eteen ennen laiturialuetta. Minä seurasin poikaa valmiina ottamaan kiinni, jos hän meinaa kupsahtaa bussin alle. Äiti huusi ovelta kovalla äänellä kuskille "Kiitos!" Ei ollut siis mykkä.  

Kohta syömme kalasoppaa. Mies on varmaan hurjan nälkäinen. Hän oli pysähtynyt mökkireissullaan pikkupurtavalle Taavetin Satun Makiaan, josta toi myös lämpimäisiä, leposkoja. 

Illalla vietämme saunailtaa. Meillä on vanhanajan talo alakerran saunoineen, johon meillä on ollut onni saada kaksi saunavuoroa juuri meille parhaaseen aikaan keskiviikkona ja lauantaina.

Tämmöistä täällä. 

Meillä täällä tänään

Tänään meidän olohuoneen ikkunasta kaupoille päin avautuu näin talvinen maisema. Ystävänpäivän tienoilla vajaa pari viikkoa sitten oli nurmikko esillä.

Kuvasin myös toiseen suuntaan parvekkeelta. Joku lapsi oli hiihtänyt pihan poikki ja joku oli pohrustanut tielle, vaikka polkua ei pidetä auki talvella.

Ja tämä sama maisema alla pari viikkoa sitten. Talojen väliin muodostui iso lampi. Seurasin kauhuissani pikkupoikaa, jota vesi veti puoleensa. Hän sorkki sohjoa kepillä, hyppi yli, tutki ja tuumaili kuin tiedemies. Ajattelin, että jos hän putoaa, niin toimiiko minun äidinvaistoni niin, että hyppään lyhintä tietä kolmannesta kerroksesta alas. 
Käännyn aina nopeasti julkisilla paikoilla, kun kuulen lapsen äänen huutavan:"Äiti..."

Tänään olen tähän mennessä kirjoittanut kaksi tärkeää pitkää sähköpostia, lukenut esilukijan ominaisuudessa tutun ihmisen romaanikäsikirjoitusta ja käynyt kirjastossa ja kaupassa. 
Lehtiä luimme miehen kanssa aamukahvilla varmaan lähes tunnin, välillä keskustellen mielenkiinnon herättäneistä lehtijutuista. Äsken söimme lounasta, vierastelusta yli jäänyttä spagettia vihannessalaatin kera. 
Mies tekee viereisessä huoneessa käännöstyötä. Ovet ovat auki, voimme kertoa toisillemme mieleen pulpahtavista asioista. Minulla pulpahtelee useammin. Mieheni kääntää matkailufirman esitettä englanniksi.
Laitoin soimaan Stingin CD:n, parhaillaan soi Englishman in New York.

Kauppa ja kirjasto ovat ylemmissä kuvissa näkyvän puistotien päässä, viiden minuutin matka. Hain kirjastosta varaamiani kirjoja, joista saatte taatusti kuulla myöhemmin. Yksi lainaamistani on David Ebershoffin romaani Tanskalainen tyttö, johon perustuva elokuva on parhaillaan levityksessä. Lainasin mieluummin kirjan, kun kuulin, että tämä Tanskaan sijoittuva elokuva on tehty englanninkielisenä. Mika Kaurismäen Ruotsin Kristiina-kuningattaresta kertova elokuva Tyttökuningas menettää paljon väärän kielen takia, englanniksi Ruotsin historiaa! Entä jos Härö olisi tehnyt Viron historiaan sijoittuvan Miekkailijan englanniksi!

Eilen kävin taas Opistokinossa, jossa oli David Cronenbergin kylmäävä Maps to the Stars. Hollywoodin elokuvamailman kieroutumiset ja tyhjä elämä saivat ihon kananlihalle. Annamme aina elokuvan jälkeen sille sekä arvosanan että kirjallista palautetta. Mies antoi kasin, koska se oli hänestä liian toivoton. Minä annoin ysin, koska elokuva sai minut eläytymään niin voimakkaasti Mia Wasikowskan esittämän Agatha Weissin tunteisiin. Hänen isänsä, bluffiterapeutti, toi mieleeni erään tuntemani ihmisen, vieläpä samannimisen, joka on tuomittu puoskaroinnista. Hyvänen aika, onko Cronenberg ottanut hänet mallikseen! Miten tyytyväinen olenkaan, että minun elämäni on tällaista tavallista. Kotielämää. 

Kirjasto-kauppakierrokseni varrella oli niin kauniita lumisia puita, että niistäkin piti ottaa kuvia.

Luin juuri loppuun psykoterapeutti Teemu Ollikaisen kirjan Syö mitä mielesi tekee. Ehkä kirjoitankin siitä seuraavaksi. Kirjan nimi viittaa siihen, että normaalisti ihminen tietää intuitiivisesti, mitä hänen kehonsa tarvitsee ja milloin hänellä on nälkä. Nykyään on mitä ihmeellisimpiä muotidieettejä, joten kirja on ajankohtainen siltäkin osin, mutta pääasiassa se tarkastelee masennuksen ja ylipainon sekä muiden syömähäiriöiden suhdetta toisiinsa. Masennus ja syömähäiriö lietsovat toisiaan.

Nyt CD:llä on menossa Moon Over Bourbon Street, jossa myyttinen hahmo etsiytyy ulos kuutamoon eikä pysty karistamaan kirousta päältään. Surullinen laulu.  
There's a moon over Bourbon Street tonight
I see faces as they pass beneath the pale lamplight
I've no choice but to follow that call
The bright lights, the people, and the moon and all 

Tässä kohti seuraa päiväkahvitauko. Me nautimme joka päivä kahvin jonkin herkullisen leivonnaisen kera. Kahviaika on pian sen jälkeen, kun päiväposti on kopsahtanut postiluukusta. Nyt siitä on jo jonkin aikaa; olemme molemmat uponneet omiin hommailuihimme. Tarvitsee vahvaa kahvia ja suklaakakkua! Sellaisia itsekuritusdieettejä minä en ymmärrä ollenkaan, joissa rangaistaan itseä kieltämällä kaikki hyvältä maistuva. 

Viikonlopun ohjelmassa on ulkoilua ja ehkä elokuva Carol. Mieheni lähtee huomenna mökkitalkkaritehtäviinsä tarkastamaan muualla asuvan ystävän mökin. Minä taas saatan käydä vähän kurkkimassa, olisiko Kouvolan kaupoissa jo kevätmuotia esillä. 

Toni Morrison, Minun kansani, minun rakkaani

Tämän kirjan lukemisesta minulla on jo jonkin aikaa. Ensimmäinen, paljolti unohtunut lukukertani oli joskus 80-luvun lopussa englanniksi. Toinen lukeminen, josta kuva, tapahtui pääosin pitkänmatkanbussissa välillä Kouvola - Jyväskylä kuukausi sitten. Julkaisen tämän kuvan, koska olen päättänyt, etten häpeile enää käsiäni. Jostain syystä käden arpi on paljon rumempi kuin muut, piilossa olevat arpeni, ja toiseen käteen tulee samanlainen nuora pikapuoliin. "Arvista elämä koostuu ja silmäniskuista", on Sirkka Turkka sanonut. Hän on oikeassa.

Sitäpaitsi, kyllä ihminen tällaiset arvet kestää. Mutta ajattele, että olisit saanut pysyvät arvet pieksemisestä, kun naama ei sattunut miellyttämään isäntää tai emäntä purki turhaumiaan sinuun, orjaansa. Kuvittele, että suusi olisi jäänyt kuolaimista pysyvästi leveäksi - kyllä kuolaimista, rangaistusväline -  ja kun lopulta pääset vapaaksi toinen lonkkasi poissa sijoiltaan, ihosi täynnä arpia, vapaus ei tunnukaan enää miltään. 

Toni Morrisonin palkittu romaani Minun kansani, minun rakkaani kysyy, kuinka paljon ihminen kestää ennen  kuin murtuu. 
Vastaus on: paljon. 

Ihminen kestää sen, että häntä käytetään siitoseläimenä, jonka jälkeläisistä tehdään uusia orjia.
Hän kestää sen, että kukin hänen lapsistaan myydään ennen kuin hän näkee heidän kasvavan.
Hän kestää sen, ettei hänellä ole mitään omaa, ei edes nimeä.
Hän ei kestä sitä, että kun on saanut haalituksi lapsensa kokoon ja uskaltanut ryhtyä luottamaan, että saa rakastaa heitä, hän eräänä päivänä huomaa, että heitä tullaan hakemaan takaisin orjuuteen. Sellaisessa tilanteessa ihminen joskus mieluummin tappaa omansa kuin antaa heidät hirviöiden käsiin. 

"Mies ei ole kuin pelkkä mies", Baby Suggs sanoi. "Mutta poika? Poika se jotain on."
Siinä oli järkeä monestakin syystä, sillä Babyn koko elämän ajan, ja samoin Sethenkin, miehiä ja naisia siirreltiin ympäriinsä kuin tammipelissä. Joka ainoa Baby Suggsin tuntema, saati sitten rakastama mies oli karannut tai hirtetty, vuokrattu pois, lainattu muualle, ostettu tuonne, tuotu tänne, pantu säilöön, annettu pantiksi, voitettu, varastettu tai pantu telkien taa.

En ymmärrä, miten tälle kirjalle on annettu niin mahtipontinen ja selittävä suomalainen nimi. Alkukielellä se on Beloved, ja kirjassa on sen niminen myyttinen henkilöhahmokin, Rakkain. Miksi ei myös suomeksi Rakkain?

Tyyli, kieli ja rakenne on tyypillistä Morrisonia, yhtä aikaa sekä realistista että runollista ja salaperäistä. Morrison menee suoraan tilanteisiin, selittämättä. Kun lukee eteenpäin, saa selville sellaista, mikä saa ymmärtämään jo luetun, mutta arvoitukseksi jääneen tai puoliksi ymmärretyn. Teksti antaa henkilöistä tietoja annostellen, palapeli täydentyy. Ajassa liikutaan edestakaisin molempiin suuntiin.  Minä nautin tämäntyylisestä hitaampaa lukemista vaativasta tekstistä. Olin jopa hieman pettynyt, kun Morrisonin viimeisimmässä kirjassa God Help the Child puuttui tätä hänelle tyypillistä kerroksellisuutta. Jotkut käyttävät termejä 'helppo' ja 'vaikea'. Miksei, helpon voi lukaista yhtä päätä nopeasti, vaikeaa on maisteltava verkkaisemmin, valppaampana ja palaillen. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun orjien yhteisöihin USA:ssa. Kirjan omistus kuuluu Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin. Tämä on arvioitu Atlantin yli tapahtuneessa orjaliikenteessä kuolleiden afrikkalaisten määräksi. Sana enemmänkin - more(Sixty million and more) antaa ymmärtää, että kuoleminen ei ole loppunut laivalla tukehtumiseen. Myös Baby Suggs, Sethe. Halle, Howard, Buglar, Denver, Rakkain, Paul, Kuutonen ja Leima Maksettu ovat jatkaneet kuolemista.

Eräässä kirjan kohtauksessa kuvataan koriste-esine, jonkalaisen huomasin hiljattain myös erään suomalaisen sisustuslehden kuvassa yksityiskodista. Jutussa kehuttiin, miten aito, etninen sisustuselementti onkaan kyseessä, matkoilta hankittu.
... Denver lähti, mutta sitä ennen hän ehti nähdä hyllyllä takaoven pielessä mustan pojan suu täynnä rahaa. Pojan pää oli taivutettu taaksepäin pitemmälle kuin pää voi taipua ja kädet oli tungettu taskuihin. Kahden täydenkuuun lailla pullottavat silmät olivat ainoa kasvojen piirre ammottavan punaisen suun ympärillä. Hiuksina oli joukko ulkonevia, etäällä toisistaan olevia, naulankantojen muodostamia täpliä. Ja poika oli polvillaan. Suussa joka oli leveä kuin muki oli kolikoita joita tarvittiin maksuksi tavaroiden tai jonkin muun pikkuasian toimittamisesta, mutta yhtä hyvin siinä olisi voinut pitää nappeja, neuloja tai omenamarmeladia. Jalkakäytävälle pojan polvien eteen oli maalattu sanat:"Teidän Palveluksessa."               

Saara Turunen, Rakkaudenhirviö

Saara Turusen esikoiskirja Rakkaudenhirviö on juuri sellainen romaani, josta pidän. 
Se on selkeä, sekä pisteliäällä että lempeällä sarkasmilla itseä ja ympäristöä tarkkaileva, satumaisia ja koomisia aineksia sisältävä, surullinen elämäntilanteen kuvaus. 

Tyyli on lakonista, sujuvaa ja viehättävän lapsenomaista myös aikuisen elämän kuvauksissa. 

Kirjan aloittaa ja lopettaa luku Rakkaudenhirviö, joka on osittain täysin sama. Lopussa sen jäljessä on vielä luku Kylä kaukana täältä, jonka haikeus iskee minuun niin, että sitä on lähes vaikea lukea.

... Näen äitini ja isäni nurkassa. He näyttävät kamalan pieniltä, kuin kaksi nukkea tuulitakeissaan. Kohta hekin kuolevat, minä mietin. Viiltävä aalto lyö ylitseni, kun tajuan, etteivät he aina tulisi olemaan täällä.

... Haluan kirjoittaa kotimaasta ja ulkomaistakin,  sillä kai ne liittyvät tähän. Haluan pahan poistuvan, haluan, että huoneeseeen tulisi valo, vaikka vain hetkeksikin.
     Ja niin minä tartun kynään ja alan kirjoittaa. Kirjoitan ja kirjoitan tätä tarinaa. Miksi piti mennä niin kauaksi? mietin ja kirjoitan aina vaan, kunnes tulen tähän. Tässä lopetan. 
Annan kirjoitukselle nimen,
      Rakkaudenhirviö.

Kirjoittaja-minä nimeää itsensä rakkaudenhirviöksi, joka juoksee etsimässä täytettä tyhjään kohtaan sydämessään, paikkaa tai ihmistä. Mitä kauemmas hän juoksee, sitä suuremmaksi reikä kasvaa. Ulkopuolisuus tuntuu kotona, kouluissa ja ulkomailla.

Voi kysyä myös, onko tarinassa toista tai toisia rakkaudenhirviöitä. Minulle lukijana niitä löytyy.
  
Tarina alkaa isovanhemmista ja siirtyy omiin vanhempiin, lapsuudenperheeseen, opiskelijamaailmaan ja ulkomaille ja sieltä takaisin. 
Äitisuhteen selvittely on raastavaa. 
Sivullisuuden kokemus ja maalaisuuden jättämä alemmuudentunto seuraavat tyttöä minne hän meneekin. 
Naisen asema ennen ja nyt nousee esiin eri sukupolvien naisten kokemuksissa ja varsinkin varovaisen, tavallisuutta tavoittelevan äidin ohjeissa, jotka eivät sovi nykyelämään ollenkaan.

Kyllä osaa olla erikoinen tyttö. Noin erikoista tyttöä ei kukaan huoli, sanoo äitini. Sinä jäät yksin, sen verran erikoinen olet, hän sanoo kerta toisensa jälkeen. Ja niin minä saan seisoa nurkassa ja hävetä tekojani. Jyystän kynteni verille ja päähäni kasvavat aasinkorvat. Äitini sanat jäävät kasvamaan mieleeni kuin kirous. Ne nousevat esiin yhä uudelleen ja uudelleen.

Meillä saattaa olla itsekullakin joitain tilanteita ja vanhempien sanoja, jotka ovat jääneet traumatisoimaan. Sanomishetkellä vanhempi saattoi olla väsynyt ja poissa tolaltaan. Turunen kuvaa hyvin, miten tällaisista muistoista on vaikea päästä eroon ja miten paljon ne haittaavat. 

Eräs mielenkiintoinen teema on tarkkanäköinen ja hauska suomalaisuuden vertailu espanjalaisuuteen. Synkkä suomalaisuus, jossa häitä ei aina paljon erota hautajaisista, saa ihan aiheellista kritiikkiä. 

Tytön mielestä aurinkoisten espanjalaisten toistensa päälle puhuminen ja puheensorina kuulostavat huutamiselta. Hänen sivuun vetäytymistään ei pidetä poikakaverin kotona kohteliaana vaatimattomuutena vaan sulkeutuneisuutena. 
Tai sitten tiedetään, että hän on kotoisin jostain kaukaisesta maasta, jonne sivistys ei ole vielä ehtinyt, ja niinpä häntä suvaitaan, vaikka ei voidakaan olla ajattelematta, että toisinaan hänen käytöksesä tuo mieleen jäätyneen kivenlohkareen tavat. Etunani on kuitenkin se, että olen miehen tyttöystävä. Tyttöystävän mykkyys ei ole niin vakavaa.

Poikakaverin kokemukset Suomessa antavat kylmäävän kuvan maastamme. Vitun neekeri sanoo sikaniskainen bussikuski miehelle, kun tämä astelee sisään keskiovista. Miestä huvittaa. Hän soittaa kavereilleen Espanjaan ja nauraa. Kuvitelkaa, minua kutsuttiin täällä neekeriksi, hän kertoo kuin hyvääkin vitsiä, mutta tapahtuneen jälkeen hän alkaa kuitenkin kävellä paikkoihin. Saan raitista ilmaa, hän sanoo ja esittää huoletonta. 

Turusen kuvaus on paitsi sukupolviromaani, myös ajaton kuvaus nuoruudesta ja kodista irtautumisesta. Tunnistin nuoren itseni monessa kohtaa, vaikka oma lähtöni kotoa maalta tapahtui jo 60-luvun lopussa.    

Turunen on ennen kirjailijan uraansa menestynyt näytelmäkirjailijana ja ohjaajana. Hänen näytelmiään Puputyttö ja Broken Heart Story on esitetty ympäri maailmaa. 
Rakkaudenhirviö sai viime vuoden HS:n parhaan esikoiskirjan palkinnon. 
Toivon, että kirjoja tulisi lisää. 


-------------------------------
Lisäys 22.2.

Q-teatterissa on ollut juuri ensi-illassa (19.2) Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Tavallisuuden aave -kuvia kotimaasta. Aihe on siis sama kuin romaanissa. Mitä on tavallisuus, mitä se sulkee pois? Myös näytelmässä on perhe keskiössä. 
Aion käydä katsomassa tämän näytelmän. Muutoinkin on jo kertynyt niin paljon näyttelyitä, jotka pitäisi nähdä, että Helsingin reissu on lähisuunnitelmissa. 
Eilisen HS:ssa oli Sanna Kangasniemen kiittävä arvostelu näytelmästä. Siitä ote, joka pätee yhtä hyvin Rakkaudenhirviöön:
Turunen on mestari kaivamaan asioista esiin niiden merkittävän ytimen. Sen, jonka tunnistaa, vaikka oman perheen joulu ei olisi ollut ihan tuollainen, tai omien sukulaisten häissä ihan noin ankeaa. 

Ystävyydestä

Tämä on Positiivarit-kortista ja ehkä paras yhteisöllisen elämän ohje. Tällä pärjää aika pitkälle porukoissa.

Toinen ystävyyteen liittyvä miete, mistä pidän ja minkä olen kokenut todeksi, on lainaus Armi Ratialta. 

Ystäviä ei hankita.
He liukuvat elämäämme miltei huomaamatta
ja vähitellen he jäävät siihen.
Elämän suurimpana lahjana.

Eräs tutkija jaotteli lehtihaastattelussa ystävyyden kolmeen lajiin: lapsuudenystävyys, oikea ystävyys ja tilanneystävyys.
Lapsuudenystävyys syntyy sen kanssa kuka on saatavilla, asuu naapurissa tai kulkee samaa koulumatkaa, ja se saattaa jatkua läpi koko elämän, vaikka ystävyksillä ei olisi paljonkaan muuta yhdistävää kuin se yhteinen lapsuus.
Oikea ystävyys on sielunkumppanuutta.
Tilanneystävyyttä syntyy tilanteissa: kursseilla, synnytyslaitoksella, hiekkalaatikon reunalla, työpaikalla, matkoilla.
Sekä lapsuudentutusta että jumppakaverista voi tulla myös oikeita ystäviä.

Tällaisia jaotteluja voi tietenkin tehdä monella tavalla. Tärkeintä on, että kokee ystävyyttä ja tietää olevansa tärkeä jonkun mielessä.

Ystävänpäivä on tullut meille muunneltuna amerikkalaisesta Valentine's Day -perinteestä. Se on siis USA:ssa ja muissa anglosaksisissa maissa romanttisen rakkauden päivä. Sitä se oli myös jo ennen Amerikkaan rantautumistaan antiikin Roomassa ja keskiajan Euroopassa. 
Amerikan kautta uudelleen Eurooppaan tuotuna (kaupallisena tuotteena, mutta voimmehan me tehdä siitä ei-kaupallisen!) päivä pysyi osassa maita edelleen rakastavaisten päivänä, mutta mm. Suomessa se muuntui ystävyyden päiväksi. Meillä Ystävänpäivää alettiin viettää 80-luvulla. Ruotsissa on Alla Hjärtans Dag, jota juhlitaan kuten Suomessa sekä ystävien että rakastavaisten kesken.   

Odotamme viikonloppuvieraiksi kahta 13-vuotiasta rakasta. Käymme taidenäyttelyissä ja teatterissa, päivitämme kuulumisia. Eläköön sukupolvien välinen ystävyys!

Eläköön myös blogiystävyys! Blogiystävät ovat juuri sellaisia ystäviä, jotka liukuvat elämäämme vähitellen blogikirjoitusten ja kommenttien muodossa. 

Malja blogiystävyydelle!


---------------------------------

14.2. Tämä ystävällinen, paratiisillinen minimaailma syntyi Unto-vaarin ja lasten yhteistyönä. He rakensivat erilaisia ympäristöjä punaisen puusydämen ympärille. 

Ilo irti kamerasta

Someviha ja vessan seinä

Viime aikoina on ollut mediassa paljon puhetta somevihasta.
Twitter-vaino on joillekin kollektiivista viihdettä, jossa joku henkilö ahdistetaan harmittoman kommenttinsa vuoksi nurkkaan kuin saaliseläin.
HS:ssa haastateltiin menestyvää liikemiestä, mukavaa seuramiestä ja perheenisää, joka harrastaa vihaviestien lähettämistä toimittajille ja muille julkisuudesta tutuille.
Toimittajat saavat juttujensa hännäksi usein kommenttiketjun, jossa voi olla vaikka mitä epäasiallista, henkilökohtaista ja inhottavaa. Kotipuhelinkaan ei ole turvassa.
TV1:n uudessa keskusteluohjelmassa Perjantai kotikaupungissaan Barcelonassa tavattu MV-nettilehden perustaja ja toimittaja Ilja Janitskin sanoi, että MV-lehti ja muut sen kaltaiset foorumit ovat vessan seinä, johon on harmitonta purkaa tunteitaan esim. nimittelemällä ja uhkailemalla ihmisiä ja että näin aggressio yhteiskunnassa vähenee. Siis - vähenee.

Minäpä tein tutkimuksen kaupunkireissullani. Uhrasin 1 euron, menin assan vessaan ja kuvasin seinältä kaikki kauheat törkyviestit. Kas tässä valikoima
vessanseinävihaa:

Mä ♥ Jare         Jimi ♥  :(        Mun rakas ♥        V---u miä oon ihana!     Jade on paras ♥

Älä kyynisty, rakkaus odottaa!     Sari & Tuomas was here ♥    

Rakkaus on ihanaa. ♥        Virve on paras ♥

Kouvolan kuumimmat was here...            

Vaikeinta on unohtaa se ihminen
jota oikeasti rakastaa

Kaikki syvimmätkin haavat parannetaan

Muistatko sen päivän,
kun äitisi laski sinut alas
eikä enää koskaan nostanut syliin?

If you can't sleep
well, you can't dream

If you give up trying now
what were you even fighting for

You ask what happened to the kid we raised
Well, what happened to the father who swore he'd stay?

SOITA BEIBI!                          Soita numeroon 020202
                                                   jos tarviit apuu

♥ ♥ ♥

Toni Morrison, Armolahja

Toni Morrison kirjoitti Armolahjan (A Mercy) vuonna 2008 ja Minun kansani, minun rakkaani (Beloved) 21 vuotta aiemmin vuonna 1987. Huolimatta järjestyksestä Armolahjan voi tulkita aiemman teoksen esipuheeksi. Se tapahtuu 200 vuotta ennen Beloved -romaanin tapahtumia, aikana, jolloin orjuus oli lempeämpää ja orjilla ei muun muassa vielä käytetty kuolaimia, ei ainakaan Morrisonin kuvauksissa. Molemmissa kirjoissa kysytään, mitä on olla vapaa ihminen. 

Kuulen jotakin takaani ja kun käännyn, näen uroshirven nousevan ylös kallionkylkeä. Se on valtava. Ja ylväs. Kun seison siellä kutsuvan tuoksumuurin ja hirven välissä minä mietin, mitähän muuta maailma minulle vielä näyttääkään. On kuin voisin kaikesta irrallaan päättää mitä teen, hirven, kukkamuurin. Minua vähän pelottaa tämä irrallisuus. Tältäkö tuntuu olla vapaa? Minä en pidä siitä. Minä en halua olla vapaa sinusta, koska olen elossa vain sinun kanssasi. Kun päätän toivottaa hyvää huomenta, hirvi loikkii pois. 

Armolahjan  tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun lopun sekavaan Amerikkaan. Maanomistukset ovat häilyviä. Mikä tahansa alue saattaa päätyä jonkin kirkkokunnan haltuun tai yksityisomistukseen jonkun kuninkaallisen lahjana suosikilleen. Paikkojen nimet vaihtuvat, kun kukin omistaja nimeää tienoon uudelleen. Vanhat alkuasukasnimet ovat muistissa ja käytössäkin, ja kätevimpiä reittejä ovat intiaanien polut. Euroopasta lähteneet lahkolaiset kilpailevat uskontojensa herruudesta. Orjuus ja taikausko ovat vallitsevia. Erotuksena myöhempään orjuuteen orjana voi olla kuka tahansa, afrikkalainen, valkoinen eurooppalainen, puoliverinen tai intiaani. Musta mies voi olla vapaa, varakas yksityisyrittäjä, ja valkoinen tilanomistaja voi olla rutiköyhä.

Tarinassa seurataan Vaarkin tilan väkeä ja erityisesti 16-vuotiasta Florensia, joka on erotettu äidistään 7-vuotiaana. Afrikasta tuoduilla orjilla ei katsota olevan ihmeempiä perhetunteita. Heitä siitetään ja myydään tarpeen mukaan. Florensin äiti on huomannut eläimellisen isäntänsä himon lastaan kohtaan ja haluaa pelastaa tämän. Tilaisuus tulee, kun vieras, hyvältä ihmiseltä vaikuttava isäntä, Jacob Vaark, on tullut perimään velkojaan ja Senhorilla ei ole antaa muuta kuin orjia. Kun Florensin äiti polvistuu ja tarjoaa maksuksi pientä rääpälettä, ihme tapahtuu. Vaark heltyy. Hän, jonka omat lapset ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet tauteihin, näkee Florensissa ihmislapsen eikä pesoja tai seksilelua. Florens ei koskaan saa tietää äitinsä tarkoitusperiä. Vaarkin talossa köyhä isäntäväki on lähes tasavertaista orjien ja apumiesten kanssa. Emäntä on itsekin vapaaksi ostettu siirtolainen ja hollantilaistaustainen isäntä on ollut orpolapsena. 

Pelätty rokko, ilmeisesti isorokko tai paiserutto, raivoaa ja tappaa talon väkeä. Isännän kuoltua naisväki jää keskenään, mikä siihen aikaan tarkoittaa heitteille jäämistä. Emäntä Rebekka, velan maksuna saatu Florens, heimonsa ainoana rokkotaudista selvinnyt Lina ja mystinen, meren tuoma löytölapsi Suru yrittävät selvitä sopimustyöläisten - eräänlaisia orjia hekin - Scullyn ja Willardin avulla. 
Paitsi orjuutta, Morrison tarkastelee Armolahjassa äitiyttä ja naisten välistä ystävyyttä. 
Kirja on myös kehityskertomus. Florensin matka metsien läpi on henkinen matka ja kypsyminen. Mãe, nyt voit iloita, koska jalkapohjani ovat kovat kuin sypressi. 

Kirjan rakenne on selkeä - jälkeenpäin tarkasteltuna.  Joka toisessa luvussa Florens puhuu minä-muodossa, joka toisesssa kerrotaan asioista hän-muodossa toisten silmin. Florensin tarina keriytyy esiin hänen vaelluksellaan yksinään etsimään seppää, johon hän on rakastunut. Viimeisen luvun kertojana on ensimmäisen ja ainoan kerran Florensin äiti. 

Morrisonilla on kiehtova tyyli avata tarinaa vähän kerrallaan. Hän menee suoraan keskelle tarinaa esittelemättä henkilöitä. Lukijalla on koko ajan pähkinää purtavaksi: kuka puhuu ja missä vaiheessa elämäänsä. Kokonaisuus rakentuu kerros kerrokselta, ja kun päästään loppulauseeseen, olen syvällä kirjan kaikkien henkilöiden kohtalossa ja haluan ehdottomasti lukea kirjan uudestaan, mikä ei ole vaikeaa, koska Morrisonin kirjat ovat lyhyitä. Armolahja, tässä muodossa missä minä sen nyt luin, on 189 sivua. Loppuun päästyäni tiedän, mihin tapahtumaan Florens viittaa kirjan ensimmäisessä lauseessa, se selviää lopussa vasta. 

Näytteeksi Morrisonin tyylistä seuraavaksi kohta, joka muistuttaa yllättäen minua Heidi Köngäksen tavasta kuvata rakastumista. Florens ihastuu suinpäin taloon sepän hommissa saapuvaan vapaaseen mustaan mieheen, yhtä vahvasti kuin Luvatun Maija ihastuu Joeliin. Sepän nimeä ei mainita, Joelin nimi paljastuu vasta aivan lopussa. 
Sinulla ei ole varmaan aavistustakaan, miltä selkäsi näyttää kaikissa taivaan antimissa: auringonpaisteessa, kuutamolla. Minä lepään siinä. Käteni, silmäni, suuni. Kun näen sen ensi kertaa, sinä kohennat tulta palkeilla. Veden välke valuu selkäpiitäsi pitkin ja kauhistelen itseäni, kun haluan nuolaista sieltä. Minä karkaan navettaan pysäyttämään tämän jonkin joka tapahtuu sisässäni. Sitä ei pysäytä mikään. On vain sinä. Ei mitään muuta kuin sinä. Nälkä ei ole enää mahassani vaan silmissäni. Minä en ikinä kyllästy katselemaan sinun liikkumistasi. Kätesi kohoaa kalauttamaan rautaa. Laskeudut toiselle polvelle. Kumarrut. Pysähdyt kaatamaan vettä ensin raudalle sitten kurkkuusi. Ennen kuin edes tiedät että minä olen maailmassa, sinä jo huumaat minut. Suuni on auki, polviani heikottaa ja sydämeni takoo haljetakseen.

Kun Emäntä on henkihieverissä ja tarvitsee monilahjakkaan Sepän parantajan taitoja, hän tietää, kenet kannattaa lähettää hakemaan apua. Florens tietää, että hänen rakkautensa ei voi toteutua virallisesti. Hän haluaa vain olla Sepän oma. Hän ei voi muuta.
Sitä minä en mieti. En silloin enkä ikinä. Tiedän kyllä, ettet sinä voi varastaa minua etkä viedä vihille. Kumpikaan ei ole laillista. Mutta tiedän myös, että minä kuihdun kun sinä menet pois ja kohennun kun Emäntä lähettää minut luoksesi. Asioilla käyminen ei ole karkaamista.

Mitä Florens ei osaa ottaa lukuun on se, ettei hän olisikaan toiselle mitään. Hänet on kerran hylätty. Kuinka paljon ihminen kestää? Tämä on ehkä koko Morrisonin tuotannon avainkysymys. 

Raadollisia asioita, hyväksikäyttöä, vahingoittamista ja hylkäämistä. Silti olen aivan lumoutunut kirjan kauneudesta. 

Pidän myös tietynlaisesta vaikeudesta, siitä, että saan päätellä ja yhdistellä, että kirjailija luottaa minun hoksottimiini. Olen monesti kertonut pitäväni yksinkertaisesta, selkeästä tyylistä. Toisaalta pidän myös juuri päinvastaisesta, monimutkaisesta ja kerroksellisesta. Arvoituksellisuus on siitä hienoa, että kirja jättää pohtimaan. 

Kääntäjä Seppo Loposelle kiitos! Hän on kääntänyt lähes kaikki Morrisonin kirjat. Armolahja soi kuin Rakkauden korkea veisu kristittyjen sekä juutalaisten pyhissä kirjoissa. 
Äiti ajattelee Florensia: Voi Florens. Rakkaani. Kuule a tua mãeta.

Hämmästelyä, ajatuksia jakamattomasta ihmisarvosta ja roboteista

Valon päivän kynttilä

Ajattelin ryhtyä silloin tällöin kirjoittamaan lyhyesti otsikon "Hämmästelyä" alle asioita, joista kuultuani olen jäänyt toljottamaan suu auki epäuskoisena. Ainahan minä olen hämmästelemässä. Nyt näitä on kertynyt niin paljon, että on pakko jo listata, vaikka lukemani suurenmoiset kirjat odottavat myös malttamattomina postaukseen pääsemistään.

Olen siis hämmästellyt viime aikoina seuraavia asioita:

1. Turvattomuutta aiheuttavat kodinturvajoukot, ns, katupartiot
Järjestin työaikana kaikenlaisia tilaisuuksia oppilaitteni kanssa, mm. lasten diskoja. Jopa niissä piti pienellä rauhallisella paikkakunnalla olla valvojilla järjestysmieskortit. Nyt meitä suojaamaan on useissa kaupungeissa ilmoittautunut moottoripyöräjengiä muistuttavan järjestön jäseniä, joiden periaatteena on puolustaa osaa suomalaisista, valkoista Suomea, ja joiden johtajilla on rikostuomioita. Voiko kuka tahansa siis ilmoittautua yleiseksi järjestysmieheksi?

2. Miehet, jotka solvaavat ja uhkailevat maahanmuuttotyössä työskenteleviä naisia
Eräs vastaanottokeskuksen johtaja, seitsenkymppinen nainen on saanut mm. seuraavia viestejä: löyhäpäinen kukkahattutäti, mamufanaatikko, Suomi Afrikaksi -hankkeen veteraani, rikas eläkeläinen, irakilaisista nuorista miehistä märkiä unia näkevä suvakkihuora.
Itse korjasin eräässä blogissa feikkimedioissa vääristeltyjä käännöksiä, siis ihan selviä, tarkoitushakuisesti tehtyjä käännösvirheitä videohaastatteluista ja teksteistä. Kerroin, että jokainen englannin kielen taitoinen kuulee asian toisin kuin keskustelussa yritettiin väittää ja arabiankielisen tekstin voi aina tarkistaa. Sain kuulla olevani aivopesty hyysäri.
Juuri äskettäin oli joku porukka marssimassa Helsingissä naisrauhan puolesta. Hyvä, jospa nämä hyvikset tuntevat näitä pahoja nimittelijöitä ja puuttuvat näkyvästi heidän vihapuheisiinsa! En ole vielä kuullut.

3. Vieraan pelko ja viha
Miksi pienen pojan isä huudahtelee yleisessä tiedotustilaisuudessa ulkomaalaisia ihmisiä demonisoivia parjauksia poikansa vieressään? Haluaako hän antaa pojalle tällaisen kuvan itsestään?
Miksi joku kirjoittaa yleisönosastoon, että häntä pelottaa, kun ulkomaalaisia kävelee kylänraitilla isoissa ryhmissä? Eikö suomalaisia sitten kävele ulkomailla isoissa porukoissa? Näinkö pelottavaa on toisten yhteisöllisyys?

Kotialbumista, pieniä poikia

4. Feikkimedioiden ns. tiedotus
Tästä esimerkkinä seuraava keskustelu, jonka toinen osapuoli oli juuri saanut sitä ainoaa, oikeaa tietoa eräältä sivustolta, jonka nimeä ei normaalikäytöksinen ihminen voi sanoa. 
- Ne turvapaikanhakijat, ne on tuonu tänne jo tautejaki vaikka millä mitalla. Nytki on joku uus tauti.
- Ai, se zika. Se on Malediiveilla lomailleen suomalaisturistin tuoma, kuten moni muukin eksoottisempi tauti.
- No juu, niinhän sää sanot.

5. Upottavat pelastusrenkaat
Turkissa on katukauppiaita, jotka myyvät pakolaisille ja varmaan siinä ohessa muillekin aitojen pelastusrenkaiden näköisiä renkaita, jotka veteen joutuessaan muuttuvat painaviksi ja hukuttavat.

6. Kasvava kuilu maailman köyhien ja rikkaiden välillä
Ensi vuonna rikkain prosentti ihmisistä omistaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä. ? !

7. Omaisuus pois ja pienemmät sosiaaliedut osalle ihmisistä
Eräät tahot Tanskassa sekä viime aikoina myös Suomessa ajavat sellaista käytäntöä, että niiltä turvapaikanhakijoilta, joiden kaikki rahat eivät ole menneet salakuljettajille, otettaisiin heidän omaisuutensa pois. Kysyn, entä sitten, jos he eivät saa turvapaikkaa? Lähtevätkö he kynittyinä, tyhjätaskuina eteenpäin? Hehän eivät ole turvapaikanhakijavaiheessa samalla viivalla meidän työttömiemme kanssa, joilla on pysyvä kotimaa ja sen sosiaalipalvelut. Tällaiseen byrokratiaanko meillä halutaan käyttää tässä tilanteessa resursseja? Kyllä nyt tulee vahvasti mieleen eräs tilanne lähihistoriassa, jolloin osalta ihmisistä vietiin kultahampaatkin suusta valtiolle - "kansan" hyväksi.
On myös ehdotettu, että taustasta riippuen tuettavat ihmiset saisivat eri määrän toimeentulotukea. Siis leipä maksaa kaupassa saman, mutta toinen saisi sitä varten vähemmän rahaa kuin toinen. Näin ajateltiin myös USA:ssa ennen kuin rotulait purettiin. Tummaihoisilla ei ollut sosiaaliturvaa ollenkaan, koska heidän piti kehittyä "rotunsa puitteissa".

8. The World, koko maailma, Dubain edustalla
Arabiemiirikunnissa Dubain edustalla siirtotyöläiset rakentavat kolmeasataa hiekkasaarta maailmankartan muotoon. Intialaisen miljonäärin omistama Suomen saari on vielä autio, mutta Ruotsin saarella on 12 miljoonaa euroa maksava luksushuvila, jossa voi hyppiä saunasta lumihankeen ja siirtyä sitten Abba-diskoon. Saaret sijaitsevat noin sadan metrin päässä toisistaan. Joillain saarilla sataa lunta ja toisilla ollaan trooppisilla hiekkarannoilla, joiden lämpötila on tekniikan avulla pudotettu 50 asteesta miellyttävään 27 asteeseen. Rakennuttaja on varma, että ihmiset haluavat tulla kätevästi ja kompaktisti valloittamaan maailman tänne  Dubain rannikolle. Miksiköhän tämä ei houkuttele minua yhtään?

9. Oma klooni kaverina
Singaporelaisen yliopiston tutkija Nadia Thalman kehitti itsensä näköisen robotin, Nadinen, joka muistaa kohtaamansa henkilön ja sen, mistä viimeksi keskusteli tämän kanssa, hymyilee ja katsoo silmiin. Hyvänen aika, tietokonesisälmykset omaavat robotit alkavat peitota älylaitteisiinsa uponneet lihaa ja verta olevat humanot mennen tullen!

10. Aikainen kevät
Eilen tuntui aivan keväältä. Tule vaan tänne jo kevät ja kesä! Tämä talvi kangistaa ihmisten kropat ja mielet. Tarvitaan kesää! 
Kesä voisi sulattaa ne, jotka eivät tunnusta ihmisarvoa, ääri-islamistit ja äärinationalistit. Kesä voisi lämmittää myös rähinöivät anarkistit. 
Pitää muistaa, että ihmisten ehdoton, suuri enemmistö on maltillisia realisteja ja hyväntahtoisia ihmisiä. Ehkä heidänkin on hyvä valon lisääntyessä tuoda esiin mielipiteitään ja näyttää vääräksi yleisesti jankutettu väite, että Suomen kansa olisi jakautunut. Ei se ole mihinkään jakautunut. 

Kevään tulppaaneja

Niinhän sää sanot.

Seuraaviin sanomisiin,
terv. Hämmästelijä

P.S. Mitä sinä Lukijani olet hämmästellyt? Löytyykö samoja aiheita vai ihan erilaisia?