Lauren Oliver, Delirium – rakkaus on harhaa (2011), Alistaminen II

Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, kun Ira Levin kirjoitti romaanin The Stepford Wives, jossa naisten tunteita ja ruumista säädeltiin, Lauren Oliver kirjoitti nuorten kirjan, Delirium. Deliriumin yhteiskunnassa sekä naisia että miehiä hallitaan kieltämällä heiltä rakkaus. Totalitaarisen yhteiskunnan valtaapitävät ovat huomanneet, että tunteidensa valtaan jätettyjä ihmisiä on vaikea hallita, niinpä heille tehdään 18 vuotta täytettyään pieni aivoleikkaus, jossa tuon vaarallisen taudin, amor deliria nervosan, mahdollisuus kitketään pois. Eipä haittaa, vaikka siinä samalla muutkin ääritunteet latistuvat ja kansalaisesta tulee säyseämpi. Leikkausta odottaessaan nuoret viettävät viimeisiä riehakkaita päiviään. Heidät on aivopesty pitämään operaatiota välttämättömänä. Amor-taudin oireethan ovat hirveät, alkaen ajatusten harhailusta ja päätyen riutuvaan kuolemaan. Kirjan päähenkilöllä, Lenalla, on 95 päivää omaan lobotomiaansa. 

  Yhdeksänkymmentäviisi päivää, ja sitten minä olen turvassa. Minua tietenkin hermostuttaa. Mahtaako proseduuri tehdä kipeää? Haluan päästä siitä. On vaikeaa pysyä kärsivällisenä. On vaikeaa olla pelkäämättä, kun minua ei vielä ole parannettu, vaikkei deliria olekaan toistaiseksi hipaissut minua.
   Olen silti huolissani. Sanotaan että ennen vanhaan rakkaus teki ihmiset hulluiksi. Jo se on kauheaa. Shhh:ssa (Suojeluksen, hyvinvoinnin ja hyvänolon hakuteos) kerrotaan myös tarinoita niistä, jotka kuolivat menetetyn tai löytymättä jääneen rakkauden vuoksi, ja se kauhistuttaa minua kaikkein eniten.
   Kaikista tappavista tappavin: rakkaus surmaa, kun sen saa ja kun sitä ei saa.

Lenalla on syytäkin pelätä. Hänen äitiänsä tarkkailtiin, koska häneen operaatio ei täysin tepsinyt. Lenalla on hatarat muistot äitinsä katoamisesta. Hänelle kerrotaan tämän ajautuneen itsemurhaan epänormaalista tunteilusta isän kuoleman jälkeen. Myös Lenan siskolla oli vahvoja tunteita. Hän ehti rakastua ennen leikkausta, johon hänet piti raahata pakolla. Korjattuna sisko ei muista koko tapausta, vaan on tyytyväinen hänelle järjestettyyn tasaiseen elämään sopivan elämänkumppanin kanssa. Vaikka Lena odottaa aikuistumisriittiään, hän alkaa myös epäröidä. Hänellä on ihania muistoja eläväisestä äidistä ja siskosta hauskempana. Romeo ja Julia, jota nuorille esitellään tarinana vanhan maailman vaaroista, onkin Julian mielestä kaunis.

Viime hetkellä Lena tapaa leikkaamattoman Alexin ja tutustuu toisenlaiseen elämään. Tunteista vapautettujen ihmisten onnellisuus näyttää hänestä nyt valheelta. Mutta miten pelastua tarkasti vartioidusta yhteisöstä? 
Ulkopuolella on Korpi, jossa asuu muinaisen ajan ihmisiä ja karanneita toisinajattelijoita. Heitä on myös soluttautuneina leikattujen yhteiskunnassa. Kaikki onkin paljon mutkikkaampaa kuin mitä Lenalle on uskoteltu. 

Deliriumin yhteiskuntakuvaus vartijoineen ja urkkijoineen tuo mieleen montakin mennyttä ja nykyistä yhteiskuntaa. On helppo todeta, että punakhmerien hallitsemassa Kamputseassa ihmiset eivät olleet vapaita eivätkä varmaan saaneet rakastaa. Mutta entä meillä demokratiassa? Saahan meillä rakastaa? Mutta saako rakastaa eri tavoin? Ja saavatko kaikki rakastaa?  

  

Tarinan tasainen ihanne-elämä tuo mieleeni myös joskus näkemäni elokuvan Pleasantville, jossa kaikki oli miellyttävää ja harmitonta. Jostain syystä siitäkin vain haluttiin pois. Lenan ystävä Hana tuo ensimmäisenä hänen mieleensä epäilyn sanoessaan:”Ei voi olla todella onnellinen, ellei ole joskus onneton. Kai sinä sen tiedät?”

Deliriumin kaltaiset dystopiakuvaukset ovat suosittuja nuorten kirjoissa. Nuoret pelkäävät, että aikuisen vastuulliseen elämään siirtyessään menettävät vapautensa ja persoonallisuutensa. He haluavat kyseenalaistaa ympäristönsä arvot. Onko aikuisen elämä nuorten silmissä aina väistämättä niin tylsää ja eunukkimaista? 

Useimmat meistä eivät näe toisiaan ylioppilasjuhlien jälkeen, ja vaikka näkisimmekin, se olisi erilaista. Me olisimme erilaisia. Aikuisia – parannettuja, liputettuja ja laputettuja, paritettuja, tunnistettuja ja siivosti elämämme polulle saatettuja, täydellisen pyöreitä marmorikuulia asetettuina vierimään alas tasaisia, tarkasti rajattuja rinteitä.

Nyt on ihan pakko sanoa, jos joku nuori sattuisi lukemaan tämän postaukseni, että tottakai nuorena pitää tuntea juuri noin. Miten muutoin voisi tuoda oman panoksensa yhteiskuntaan. Silti ei kannata liiaksi pelätä aikuistumista. Joskus käy jopa niin, että myöhemmin elämässä toteaa olleensa nuorena vakavampi ja vanhempi kuin vanhana.

"Pelastavat pojat" on eräs tyttöromaanitrendi. Milloin ritari on kuohimaton Alex, milloin supervoimat omaava susipoika. Samanlainen on myös aikuisten naisten suosittu chick lit -aihe: jännittävä, aito mies tulee ja pelastaa harmaudelta.  

Delirium on trilogian ensimmäinen osa. Toinen osa on nimeltään Pandemonium – rakkaus on kapinaa (2012) ja kolmas osa Requiem – rakkaus palaa (2013). Juoni ei ole niin yksinkertainen kuin mitä nuo nimet antavat olettaa. Kuulostaa ihan siltä, että kakkososassa vastarintaliike ryhtyy tositaisteluun ja että kolmannessa osassa se voittaa ja ihmiset saavat taas tuntea täysillä. Kävin kurkkimassa googlessa. Paljon yllättävää on tulossa, ja kakkososaa pidetään ykköstä parempana. Siinä kerrotaan olevan yhteiskunnallista pohdintaa ja kiehtovia takaumia sekasorron aikaan eli meidän aikaamme. Ykkösosakin osasi yllättää juonikuvioineen; pidin varsinkin lopusta, koska se ei ole liian onnellinen.
Sarjasta on tulossa myös elokuva.

Tätä kirjoittaessani sain korvamadon ”All you need is love, love...” Pidetään siitä kiinni.

Ira Levin, The Stepford Wives (1972), Alistaminen I

Ira Levinin pienoisromaani The Stepford Wives ilmestyi vuonna 1972 Women's Lib -liikkeen nousun aikaan USA:ssa. Kirja on jännittävä scifitarina. 

Idyllisen Stepfordin pikkukaupungin naiset ovat alkaneet voimaantua. He ovat perustaneet jopa naistietoisuutta kohottavan yhdistyksen. Tämä on nostanut miehissä kauhua ja vastarintaa. He ovat vaarassa menettää hyväntahtoiset ja tottelevaiset, naiselliset pikku vaimonsa. Ratkaisuksi he ovat aikaansaaneet keksinnön, jolla muuttavat vaimonsa kotirouvaroboteiksi. Nuoripari Joanna ja Walter muuttavat lapsineen kaupunkiin vaiheessa, jossa suurin osa rouvista on jo muutoksen läpikäyneitä. Joanna alkaa ihmetellä naisten upeaa ulkonäköä ja antautumista kotityölle. Näillä täydellisillä olennoilla ei ole koskaan aikaa kahvikupposelle, koska heidän pitää koko päivän kiillottaa ja puunata kotiaan meikattuina ja seksikkäästi pukeutuneina. Selitykseksi Joanna saa aina saman kauniisti artikuloidun "you know how it is". Miehillä on oma palatsinsa, valtava klubitalo kaupungin keskustassa. Walterkin kutsutaan klubin jäseneksi, ja hän alkaa viihtyä yllättävän hyvin näiden konservatiivisten miesten joukossa. Joanna on ymmällään. Hän löytää vanhoja lehtiä, joissa on uutisia naisten aktiivisesta toiminnasta ja Betty Friedanin, kuuluisan feministin, luennosta naisten illassa. Hänessä herää epäily, etteivät miesten tapaamiset olekaan niin viattomia. Ainoat virkeät naiset, joihin hän on ehtinyt tutustua muuttuvat hekin oudosti. Painajaismainen tunnelma tiivistyy. Lukija jännittää ehtiikö Joanna pelastaa itsensä. Tunnelma tuo mieleen toisen Levinin kirjan, Rosemaryn painajainen, joka tunnetaan paremmin elokuvana. 

The Stepford Wives muuntui myös elokuvaksi 1974, pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Elokuvan brittiohjaaja Bryan Forbes on kirjoittanut vuoden 1998 taskukirjapainokseen johdannon, jossa kertoo elokuvan hämmästyttävistä tekovaikeuksista ja oudosta vastaanotosta. Pääosaan valittu Diane Keaton oli luopunut kesken kaiken, koska hänen terapeuttinsa sai elokuvaprojektista pahoja viboja. Käsikirjoittaja kiukutteli myös - mitä nyt omien terapiakäyntiensä välissä ehti. Tässä eurooppalainen nauraa amerikkalaisten silloiselle manialle käydä kallonkutistajallaan valittamassa joka ikistä arkipäivän asiaa. Nykyään terapeutin näyttää korvanneen personal trainer, koska ruumis on se, mitä piiskataan. No, filmi valmistui, ja Levin hyväksyi sen täysin. Yllätyksenä tuli, miten vaarallisena elokuvaa pidettiin. Sen näyttäminen kiellettiin Lontoon filmijuhlilla 1976 ja, ironista kyllä, amerikkalaisfeministit tuomitsivat sen ja hakkasivat ohjaajan. Miksi ihmeessä? Miehiinhän tämän elokuvan kritiikki kohdistui. Kuka itsevarma mies nyt tahtoisi muuttaa naiset roboteiksi! Toinen taho, johon elokuvan kritiikki iskee on media ja sen luoma naiskuva ja koko ulkonäkökeskeinen yhteiskunta.
Gay-yhteisö ymmärsi sanoman, piti elokuvasta ja nosti sen kulttiasemaan.
Vuonna 2004 Frank Oz ohjasi kirjasta uuden elokuvan, leppoisan komedian. Se ei vedä vertoja Forbesin scifielokuvalle, jossa on kirjalle uskollisesti vakava loppu.

The Stepford Wives on kestänyt hyvin aikaa. Sitä luetaan ja sen pohjalta tehtyä elokuvaa, tätä uudempaa, katsotaan edelleen paljon. Englannin kieleen on jopa jäänyt sanonta "oikea Stepford kotirouva". Ei tarvitse ihmetellä, miksi. Kirjan nostama asiahan on yhä ajankohtaisempi. Jos Stepfordin miehet lisäsivät povea ja kiristivät vyötäröä naisilleen robottimuunnoksessa, niin nyt naiset kävelevät ihan itse klinikalle muuttamaan rintansa painaviksi palloiksi ja lisäämään huuliinsa myrkkyjä, niin että näyttävät törröhuulineen turpaansa saaneilta. Jotkut pelkäävät vanhenemista niin paljon, että antavat kiristää muutaman rypyn takia kasvonsa tunnistamattomiksi, kissapedon naamioiksi. Länsimaisen naisen burkha? Väärinymmärretty vanheneminen? Tätä tapahtuu meillä Suomessakin, vaikka olemme tasarvoisimpia maita maailmassa. Miksi? Ja mitä tapahtuu naisten psyykelle näiden leikkelyjen myötä? Tuleeko heistä nöyriä "stepfordin rouvia" tai toisella tavalla persoonattomia, kovia kuin naamionsa?

Kumpi on pahempi, ulkoapäin tuleva alistaminen vai pään sisään majoittunut itsensä alistaminen? 

Nimeän tämän postauksen Alistaminen I, koska olen laatimassa toista kirjoitusta, Alistaminen II, Lauren Oliverin nuorisodystopiasta Delirium – rakkaus on harhaa (2011).  

P.S. Tänä iltana tulee taas Kirjaohjelma, YleTeema 20.30. Siinä on tällä kertaa kolme suomalaista naiskirjailijaa, Märta Tikkanen, Monika Fagerholm ja Sofi Oksanen. Katsokaa Märtan kauneutta tuhansine ryppyineen ja googlatkaa sitten samanikäinen Armi Kuusela, Miss universum 1952! Hänen kasvonsa ovat samalla tavalla kireät ja sileät kuin muillakin amerikkalaisilla edustusrouvilla. Onko niissä piireissä epäkohteliasta olla ryppyinen? Häiritseekö lähestyvän kuoleman ajatus niin paljon, että naisten on oltava ikuisia pikkutyttöjä nappisilmineen, jotka eivät kaikilla – ikävä kyllä – sulkeudu kunnolla edes nukkuessa?

On kai kirjalla merkitys, ajatuksia sivistyksestä

Onneksi on olemassa kirjoja. Ne unohtuvat hyllylle tai kirstuun, jäävät pölyn ja täiden armoille, ne hylätään kellarin pimeyteen, saattaa olla, ettei katseemme osu niihin emmekä kosketa niitä vuosikausiin, mutta se ei niitä haittaa. Sulkeutuneina itseensä, jottei mitään niiden sisällöstä häviäisi, ne odottavat kaikessa rauhassa hetkeä, joka aina saapuu, päivää, jolloin kysytään, missä se kirja on.
 
Tämä on lainaus jostakin Jose Saramagon romaanista, en tiedä, mistä, koska kopioin tämän Sisko Istanmäen romaanista Yöntähti (2008) ja hän ei maininnut kirjaa, vain kirjailijan. Istanmäki kertoo yhdessä asuvista vanhuksista. Yksi heistä on kirjoittamista harrastava Kielo, joka suree sitä, että luovuus on tyrehtynyt eikä hän enää pysty toteuttamaan suurta haavettaan kirjan julkaisemisesta. Pettyneenä hän epäilee olevansa liian vanha ja väsynyt ja kysyy, mitä merkitystäkään sillä kirjalla olisi. Siihen hänen ystävänsä, kannustava, herttainen kuvataiteilija Helmi sanoo hienon totuuden. 

- On kai kirjalla merkitys. Joka ainoalla kirjalla. 

Istanmäki on syntynyt 1927. Hän oli siis kahdeksankymppinen näitä miettiessään.

Viime aikoina on pohdittu paljon lukemisen vähenemistä. On todettu, että ihmisten ihanteet eivät ole enää sivistyksessä vaan materiassa ja että älyllinen laiskuus ottaa vallan sivistyksen syrjäytyessä. Jos näin on, niin mitä asialle voisi tehdä? Ei ainakaan kannattaisi vähentää lukioista yleissivistäviä aineita. Terveystietoa vai filosofiaa? Minä sanoisin, että ilman muuta filosofiaa. Tietotekniikkaa vai historiaa? Tietenkin historiaa!

Lainaan osia Saska Saarikosken kolumnista Kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita ( HS, 9. tammikuuta, A 5).

Älytön populisti ei perehdy asioihin eikä seiso sanojensa takana, sillä hänen puheensa ovat aina pelkkiä provoja, läppiä tai mediapläjäyksiä.

Vaikka kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita, kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita.

Perusteelliseen tiedonhankintaan ja eri näkökantojen puntarointiin perustuva mielipide on arvokkaampi kuin lonkalta heitetty läppä, aivan kuten hyvin rakennettu talo on parempi kuin kehnosti pystytetty.
Sen sanominen ei ole elitismiä vaan tervettä järkeä.

Saarikoski osuu oikeaan. Samoin Saramago: tulee päivä, jolloin kysytään, missä se kirja on.

Yle Teeman Kirjaohjelma, Tieteestä ja uskonnosta

Kirjaohjelma on tiivis ja tasokas kirjallisuusohjelma, joka tulee Yle Teemalta maanantai-iltaisin. Muistan katsoneeni aiemmin ainakin Knausgårdin haastattelun.

Eilisen ohjelman aiheena oli tieteen ja uskonnon suhde kirjallisuudessa. Katsoin sen Areenalta ja pysäyttelin saadakseni hyviä sitaatteja. Toimittaja Siss Vik haastatteli englantilaista kirjailijaa Ian McEwania ja norjalaista fyysikkoa, nunna Katarina Pajchelia. Toinen toimittaja, Anita Reinton, vieraili norjalaiskirjailijan Gert Nygårdshaugin luona.

Keskustelu Ian McEwanin kanssa käytiin osaksi ruumiinavaushuonella ihmisen aivojen äärellä. McEwan oli seurannut aivokirurgin työtä romaaniaan Saturday varten, joten aivot eivät olleet hänelle mitenkään tuntematon asia. Hänen kirjojensa päähenkilöt ovat usein tiedemiehiä. McEwan on materialisti, rationalisti ja ateisti. Hän ajattelee romaaninsa päähenkilön tavoin, että aivojen mysteerin selvittäminen on hyvässä vauhdissa laboratorioissa ja ennen pitkää se on selvitetty. Kirjailija seuraa tieteen saavutuksia eikä voi luottaa ihmisiin, joiden elämänkatsomukseen kuuluu tiukka varmuus vailla todisteita.

Uskonnon ongelma on kiveen hakattu totuus. Tiede on kuin laiva, joka korjaa alati kurssiaan.

Uskonto tappaa uteliaisuuden.

Jos ei välitä tieteestä, on vain puoliksi intellektuelli.

Pidän romaania ihmeellisenä ja monisyisenä instrumenttina, joka tutkii, keitä me olemme, meidän tilaamme ennen ja tässä ajassa.

McEwanin romaanissa Black Dogs maailmankatsomuspohdiskelu nousee aviopuolisoilla rakkautta koettelevaksi tekijäksi, kun toinen alkaa kääntyä mystisyyteen toisen pysyttäytyessä tieteellisessä maailmankatsomuksessa .

Hiukkasfyysikko Katarina Pajchelilla on kaksi erilaista maailmansyntyselitystä, työssään alkuräjähdys ja nunnana 1. Mooseksen kirjan luomiskertomus. Toimittaja kysyy, miten hän yhdistää nämä kaksi. Pajchel vastaa, että hän ei lue Raamattua kirjaimellisesti. Hänen avoimen uskonsa mukaan Raamattu on vertauskuvallista ja runollista tekstiä ja sisältää mm. useita luomiskertomuksia.

Hyvin yksinkertaistettuna uskonto kysyy "miksi". Se etsii merkitystä ja yhteyttä.  Luonnontiede kysyy pikemminkin "miten".

Tuottelias ja monipuolinen kirjailija Gert Nygårdshaug on kirjoittanut jo 40 vuotta noin  kirjan vuodessa. Hänen teemojaan ovat ekologia, ilmasto ja luonnontiede. Hän on perhoskeräilijä, kuten romaaninsa Mengele Zoo päähenkilö. Hän toivoo, että uskonnot saataisiin pois maan päältä häiritsemästä ihmisten elämää. Romaanissa Prost Gotvins geometri nuori pappi paljastaa katolisuuden ihmeet huijaukseksi ja joukkopsykoosiksi ja lähtee sitten tutkimaan oman kristinuskonsa edellytyksiä, jotka huomaa yhtä hatariksi. Nygårdshaug kutsuu uskontoja taikauskoiksi, koska ne perustuvat niin mitättömään todennäköisyyteen. Kun toimittaja kysyy, mitä ihmispoloisille tapahtuu, jos he jäävät ilman uskontoa, Nygårdshaug sanoo heidän tulevan onnellisiksi. Miksi joku haluaisi kuunnella aamuisin radiosta aamuohjelmaa, jossa hänet haukutaan syntiseksi heti päivän alkuun? Kirjailija ei ymmärrä, miksi nykyaikana vaalitaan keskiaikaisia käsitteitä kuten perisynti.

Kun toimittaja kysyy, miksi Nygårdshaug haluaa niin kiivaasti tieteellisen näkökulman kirjoihinsa, haastateltava vastaa, ettei tarvitse mennä kuin 50-luvulle, niin tieteellinen tutkimus ja kirjallisuus nivoutuivat yhteen. Kun Einstein tuli esittelemään teorioitaan 20 ja 30 -luvuilla Amerikkaan, kirjallinen eliitti ympäröi hänet.

Nykykirjallisuus on likipitäen sitä, että kirjailija on kuin muurahainen, joka pyörii ilmapallon sisällä tajuamatta, että ulkopuolella on paljon laajempi todellisuus.

Sauli Niinistö, Hiljaisten historia (2007)

Tämä kirja sisältää esipuheen lisäksi 16 esseemäistä novellia. Myös esipuhe on esseetyyliä.

     Valtaosa ihmisistä ei ole näkyviä menestyjiä; useimmat tapahtumat ovat tavallista arkipäivää.                                               
     Mutta  jokaisen ihmisen takana on tarina, jokaisella tapahtumalla jokin merkitys ainakin jollekin.
     Sellaisista tämä kirja kertoo. Niiltäkin osin kuin päänäyttämönä on tsunami tai presidentinvaalit, olen yrittänyt etsiä pikemminkin pieniä inhimillisiä havaintoja kuin suuria selityksiä.

Novellien aiheet vaihtelevat kenialaisen juoksijan suuresta ratkaisusta pelastusarmeijan vanhan työntekijän vaatimattomaan elämään ja amerikkalaisen vaihto-oppilaan, Timin, uskomattomiin petoksiin isäntäperheessä.

Ameriikan poika, jossa Tim rötöstelee on yksi suosikkinovellini. Novellissa on huumoria ja myötätuntoa. Luikuri palautetaan kotiinsa, mutta hän ei häviä kirjoittajan elämästä. Parin vuoden päästä tulee kirje Idahosta, jossa korkea-arvoisaa suomalaista suosittelijaa, oikeusministeriä, pyydetään ottamaan selvää, missä hänen suosittelemansa, epätarkkoja asiakirjoja collegelle toimittanut opiskelijanalku mahtaa piileksiä. Suomalainen Dad oli kyllä huomannut nipun käyntikorttejaan kadonneen muun tavaran ohessa, nyt selvisi tarkoituskin.

Ei se Tim paha ollut, ei hän tarkoituksella muita loukannut. Hänellä ei vain ollut mitään käsitystä oikean ja väärän erosta. Eikä hänelle sitä käsitystä taida koskaan tullakaan. Huonompi asia Amerikassa, nollatoleranssin maassa, missä päätyy vähästä vankilaan. Minne liekin Tim kadonnut?

Toinen suosikkinovellini on Surun siluetit, jossa Khao Lakissa tapaninpäivänä 2004 tsunamissa mukana ollut suomalainen poliitikko, Niinistö itse, osallistuu kahden vuoden päästä muistotilaisuuteen ja käy läpi kokemaansa. Novelli on rakennettu taitavasti muutaman henkilön kautta. Kertoja seuraa aamiaispöytien tapahtumia. Taustoiltaan ja lomatoiveiltaan erilaiset ihmiset viettävät leppoisaa aamua, joka on pian muuttuva. Nuori ruotsalaisäiti, Maria, on ilmoittanut kaksi pikkupoikaansa elefantti-uimakerhoon. Äiti suunnittelee jäävänsä uimapaikan lähelle kaiken varalta poikien huomaamatta. Hän aikoo samalla ottaa viimeiset kuvat koosteeseen, jonka lähettää kotiväelle. 

Pian vaarin puhelimeen ilmaantuu kaunis kuvakooste. Maria hymyili ajatukselleen, varmasti kuvia näytettäisiin naapureillekin.
Tämä kohta sai minussa aikaan tunnekuohun. Olenhan ollut itsekin aurinkolomalla kahden pienen pojan kanssa. Titanic-elokuva, jossa myös tiedetään alusta lähtien, mitä tulee tapahtumaan, kosketti minua vähemmän kuin tämä vahva novelli. Myöhemmin tapaamme saman aamiaispöydän ruotsalaisäidin autossa, jolla pelastuneita kuljetetaan sairaalaan. Hän ei kuule eikä näe, mutta toistaa uudelleen ja uudelleen:"Miksi päästin heidät?" Kysyessään hän ojentaa kätensä kuin pitääkseen kiinni heistä, joita ei pystynyt pitelemään. Niinistö poimii novellissaan esiin muutaman seuraamansa henkilön tarinan. Kaikista niistä nousee esiin yhteinen tekijä: sattuma. Miksemme lähteneet käymään kylällä? Miksi nukuimme sinä aamuna liian pitkään? Miksemme viettäneet joulua kotona? Novellin lopussa päivitetään katastrofipäivänä kuvattujen henkilöiden elämä. Joku hävisi kokonaan, joku teki ison lahjoituksen paikalliseen kouluun. Maria on perustanut miehensä kanssa säätiön, joka kantaa heidän menettämiensä poikien nimeä ja joka auttaa tsunamin uhreiksi joutuneita ruotsalaislapsia. 

Kolmas hieno novelli on nimeltään Maailman parasta maalaria etsimässä. Siinä Niinistö pohtii, mikä taide jää elämään ja mikä ei. Hän jakaa taiteilijat kolmeen ryhmään: enemmistö häviää unohduksiin, joku harva häviää omassa ajassaan, mutta löydetään uudelleen, ja vielä harvemmat eivät häviä koskaan. Sitten hän esittää kysymyksen: entä jos kaikkein kaunein teos onkin löytämättä jossain pölyisellä ullakolla tai taidetta ymmärtämättömien seinällä, siihen unohtuneena.

  

     Ja sitten yhtäkkiä tajutaan, että tuossa se on! Vika on ollut vain tähänastisten katsojien silmissä, eivät ole tajunneet. Tässä meillä on maailman paras maalari ja hänen paras maalauksensa!

Voisiko saman pohdiskelun liittää kirjojen arviointiin? Piileksiikö jonkun edesmenneen tai aikalaisemme pöytälaatikossa - muistitikulla - maailman hienoin kirjallinen teos!

Kun sain tämän kirjan käsiini, ajattelin, että tämä on taas näitä vaalikirjoja. Hämmästyin. Niinistö kirjoittaa hyvin. Hänen tyylinsä on pohdiskelevaa, selkeää, ironista ja surumielistä. Hänen teemojaan ovat elämän hetkellisyys ja ainutlaatuisuus, myötätunto ja tappio. Nyt haluan lukea myös hänen aiemman teoksensa Viiden vuoden yksinäisyys (2005).

Löysin Hiljaisten historian kirpputorilta, jossa tätä presidenttimme kirjoittamaa kirjaa oli parikymmentä kappaletta pinossa, 5 euroa kappale, uusia kirjoja. Rupesi hihityttämään, kun ajattelin vastaavaa tilannetta jossakin diktatuurissa tuolla Aasian suunnalla. Jos joku veisi Suuren Johtajan, Loistavan Ajattelijan kirjoituksia, vaikka muistilapun, pölyiseen kirppiksen nurkkaan, niin johan mahtaisi päitä katketa!