tiistai 26. lokakuuta 2021

Theodor Kallifatides pohtii, mitä tapahtuu, kun muuttaa pois juuriltaan



    On niin paljon asioita, joita ei tiedosta lähtiessään omasta maastaan. On mahdotonta aavistaa, että mukana kulkeutuu niin suuri määrä sielussa olevia rakenteita ja jälkiä, että ne lopulta tekevät muuttajasta ikuisen muukalaisen. Sillä sinä hetkenä, kun ei enää ole muukalainen uudessa maassa on jo muuttunut muukalaiseksi omassa sydämessään. Ja silloin on muukalainen kaikkialla. 

Tämä sitaatti on Theodor Kallifatidesin kirjasta Uusi maa ikkunani takana. Alkuteos Ett nytt land utanför mitt fönster ilmestyi vuonna 2001 ja suomennos vuonna 2005.
Tällä hetkellä kaiken muukalaisuuteen liittyvän yhdistää helposti pakolaisiin ja kriiseihin, mutta maahanmuuttoa on monen muotoista ja sillä on pitkät perinteet. Aikojen alusta asti on kuljettu ja asetuttu vieraisiin maihin, sopeuduttu ja podettu koti-ikävää. On myös ihmisiä, joiden identiteetti on maailmankansalaisen. He ovat asuneet monessa paikassa ja pitävät useampaa maata kotinaan, tai sitten tuntevat sivullisuutta kaikkialla.

Kallifatides ei viihtynyt pienen kreikkalaiskylän 60-luvun ahtaassa henkisessä ilmapiirissä ja päätti jo teininä nähtyään Ingmar Bergmanin elokuvan Noidanlähde, että Ruotsista tulee hänen kotimaansa.
Niinpä hän  ryhtyi konkreettisiin toimenpiteisiin ja opiskeli ruotsin kieltä opetuskaseteilta niin hyvin, että jo muutama vuosi muuttonsa jälkeen kirjoitti kirjoja ruotsiksi. 

Tässä kirjassaan Kallifatides tarkastelee omien kokemustensa kautta, mikä kaikki on erilaista Ruotsissa verrattuna Kreikkaan, miltä tuntui tulla ulkopuolisena uuteen kulttuuriin ja kieleen ja miltä tuntuu vanheta kaukana lapsuuden maisemista, jotka on vierailuillaan havainnut yhä vieraammiksi. 

Kirjoitukseni alkuun lainaamani kohta on melankolinen. Kallifatides teki tällaisen päätelmän huomattuaan, ettei ruotsinkreikkalaisena löydä enää oikein mitään yhteistä synnyinmaansa ihmisten kanssa, mutta tuntee edelleen olevansa monessa erilainen kuin syntyperäiset ruotsalaiset.
Hyvänä puolena siirtolaisuudessaan hän näkee sen, että se on edistänyt hänellä luovuutta.

Tässä tekisi mieli kysyä suomalaisilta expateilta, joita bloginikin lukijoissa on, jakavatko he nämä tuntemukset Kallifatidesin kanssa.

    Sopeutuminen uuteen maahan ei tarkoita sitä, että antautuisi silityslaudan alle latistettavaksi. Sopeutuminen on rakastamisen arvoisten asioiden löytämistä.  

Kaikissa kulttuureissa on parhaat puolensa. 
Itse harkitsin vähän aikaa nuorena USA:han jäämistä. Olin vasta siinä vaiheessa, että löysin kaiken aikaa uutta ja inspiroivaa enkä kaivannut vanhaa. Olin myös nuori ja joustava; saatoin aivan hyvin hylätä joitain asioita ja ottaa uutta tilalle. USA:ssa viettämäni joulun aika on elämäni ainoa, jossa en viettänyt joulua eikä se tuntunut puutteelta. Toinen joulu olisikin ehkä jo tuntunut. En juonut juurikaan edes kahvia tuon vuoden aikana ja olin tyytyväinen vitivalkoisen leipään. 
Kielen nyanssit kiinnostivat minua valtavasti, niinpä Kallifatidesin pohdiskelut kreikan ja ruotsin eroista saavat minut muistelemaan omia löytöjäni. 

    Kreikkalainen aurinko on kikkarapäinen, vaalea- ja lyhythiuksinen nuori mies. Ruotsalainen aurinko on pitkähiuksinen, vaalea nuori nainen.    

     Sanoja voi kääntää, mutta maailmaa ei. Siksi käännetty runous tarjoaa niin harvoin tyydytystä. Sen lukeminen on kuin rakastelisi unessa. 
     Kielen loogisella rakenteella on toisenlaisia vaikutuksia.  Tärkein lienee se, että yhdellä kielellä voi tehdä asioita, joita toisella kielellä ei voi. 

Ruotsissa siedetään epävarmuutta ja keskeneräisyyttä, mitä kielen paljon käytetty "no jaa" hyvin kuvastaa. Kreikan kielessä tällaista viipyilyä ei käytetä. 

Rakkaus on erilaista Kallifatidesin kahdessa kotikielessä. Kreikkalaisessa rakkaudensanastossa ylistetään kohdetta, kun taas ruotsalaisessa korostetaan omaa rakastuneisuutta. Kun rakkaus loppuu, se on helpompaa ruotsalaiselle, rakkaus jätti, ei voi mitään. Kreikkalaiselle rakkauden loppuminen merkitsee sitä, että rakastettu on menettänyt rakastettavuutensa, ja siitä seuraa häpeää, kunnian menettämistä ja kostoa. Ja miten ihmeessä parittelusta voidaan käyttää samaa sanaa kuin rakastamisesta? Miten on mahdollista sanoa rakastaneensa jonkun kanssa, jota ei rakasta? Ruotsissa att älska (någon) = rakastaa ja att älska (med någon)= rakastella. Suomessahan ero tehdään ella-päätteellä, joka tekee toiminnasta kevyttä, kuten lueskella, kuljeskella. Hyvä, että kevyttä, niin ei tule niin helposti noita kostoajatuksia. 

Ruotsalainen tarvitsee yleensä paljon tilaa. Huomasin sen jo varhain. Olimme vaimoni kanssa ensimmäisellä yhteisellä lomallamme, ja osuimme syrjäiselle rannalla Fårössä. Hänen mielestään oli suorastaan ihastuttavaa, kun siellä ei ollut muita, minusta taas juuri se seikka teki paikasta melko ikävän. 

Kreikassa on loukkaavaa korostaa yksityisyyttä ja kaikki pyrkimykset sellaiseen pyritään kitkemään pois moukkamaisina. Viileän temperamentin ja ison reviiriajattelun omaavaa ihmistä kutsutaan "routaperseeksi".
Kallifatides kertoo olleensa ympäristölleen vieras "routaperse" jo nuorena ja omaksuneensa siksi hyvin pian ruotsalaisen reviiriajattelun. 
Laajensin yksityistä tilaani ainakin kymmenellä metrillä. 

Kallifatides toteaa, että kansallisuuserot eivät tietenkään koske kaikkia, mutta tietyt erot ovat kuitenkin selvästi näkyvissä. 

Elämänilo vanhassa kotimaassani ei ole ainoastaan lahja. Se on myös velvollisuus.
Tämän velvollisuuden vuoksi kreikkalainen ei kovin helposti ohita murtuneen näköistä ihmistä, vaan kiiruhtaa kyselemään mikä hätänä ja houkuttelemaan hymyä esiin, kun taas ruotsalainen jättää murehtijan rauhaan ja odottaa... "no jaa...". 

Kallifatidesin kulttuuripohdinnat ovat lempeitä ja humoristisia. Nautin niistä. Ne saivat minut muistelemaan omia vähiä kokemuksiani vuoden USA:n reissulla ja Välimeren lomamatkoilla.
USA:ssa sain hyvin pian kuulla, miten loukkaava olen, kun en koko ajan toistele keskustelukumppaneitteni nimiä. Suomen kielessä riittää 'hei' ja 'kiitos', mutta USA:ssa on sanottava 'Hi, Bob' ja 'Thanks, Ann', 'Good morning, Robin' ja 'What do you think about this, Ellen'. Joskus tervehdyksenä käytetään vain toisen nimeä, ilmoitetaan, että huomaan sinut.
Ei sovi myöskään kulkea mutrusuuna kuin olisi yksin paikalla, vaan on huomioitava ympäristö hymyllä ja kiinnostuneella ilmeellä. 
Turkissa näyttäisi olevan sama iloisuuden velvollisuus kuin Kreikassa. Minulta kysyttiin siellä kerran, miksi olen niin surullinen, kun istuimme poikani kanssa puiston penkillä hiljaa. Olimme väsyneitä pitkästä kävelystä, emme ehkä tarpeeksi aktiivisia ja läsnä ympäristölle.  

HS:n Teema nro 6 käsittelee kieltä. Suomentaja Kersti Juva sanoo, että pitää suomen kielen tavasta vastata verbillä. 'Onko asia näin? - On/Joo, on' ja 'Muistatko? - Muistan/Kyllä, muistan.' Ihan eri sävy, viehättävämpi kuin että vastaisi vain 'Kyllä' tai 'Joo'.
 
Kieli heijastaa erilaisia maailmoja ja luo erilaisia maailmoja. Siksi me käyttäydymme eri tavoin eri kielialueilla. Kieli muokkaa meitä tiedostamme sitä tai emme. On introvertteja ja ekstrovertteja kulttuureita.
Entä puhuttelu? Ei ole yhdentekevää sinuttelemmeko vai teitittelemmekö me tuntemattomia ihmisiä. 

Kallifatidesin pohtiessa yksinäisyyttään eräs hänen ystävänsä toteaa, ettei se johdu muukalaisuudesta vaan vanhenemisesta ja että hänestä tuntuu juuri samalta, vaikka hän ei olekaan vaihtanut kotimaataan. Vanhana ihmisen ajatukset palaavat usein niihin vuosiin, jolloin hän eli väkevimmin ja maailma tuntui vielä uudelta.
Juuri siitä syystä minullekin on tärkeää ymmärtää, kuka olin tänne tullessani. Paras tapa hyväksyä se, millaiseksi on tullut, on muistaa, kuka kerran on ollut.


14 kommenttia:

  1. Esittelit kirjan todella kiinnostavasti!

    Nauratti tuo ” Suomessahan ero tehdään ella-päätteellä, joka tekee toiminnasta kevyttä, kuten lueskella, kuljeskella. Hyvä, että kevyttä, niin ei tule niin helposti noita kostoajatuksia.”

    Teeskennellä on myös hauska sanaa: en tee vaan teeskentelen asioita. 😄

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Joululainen! Niin on. Suomen verbeillä on laaja ilmaisuvoima, ja on meillä rikas sanastokin sekä kaiken lisäksi mainiot murteet omine sanoineen.

      Poista
  2. Kuulostaa kiinnostavalta kirjalta, Marjatta!

    Eri kielien ja kansojen tavat ilmaista itseään ovat kiehtovia. Olen Amerikan sukulaisteni kanssa jutellessani usein miettinyt sitä, kuinka helposti heiltä onnistuvat positiivinen kannustus ja pienet kohteliaisuudet. Mieleen jää kuitenkin kaihertamaan epäilys siitä, että ne eivät tule aivan sydämestä asti.

    Minua huvitti myös kovasti, kun espanjalainen kollegani uskoutui minulle, että me suomalaiset olemme hyvin syvällisiä - aivan kuten espanjalaisetkin. Toisin kuin italialaiset, jotka ovat pinnallisia ja äänekkäitä. En kehdannut sanoa, että minun on vaikeata erottaa italialaisia ja espanjalaisia toisistaan pelkän käyttäytymisen perusteella.

    Ehkä meillä on taipumus nähdä oman kielen ja käyttäytymisen ominaispiirteet vahvuuksina. Ei siinä varmaan mitään pahaa ole, mutta ei se kyllä ole myöskään syy toisten kulttuurien vähättelyyn. Kaikilta voi oppia jotain. Tuo kreikkalainen elämänilo voisi tehdä terää lokakuun loskassa.

    Katsoin noin kuukausi sitten tv-ohjelman Mestari: Theodor Kallifatides, juuri ennen kuin se poistui Areenasta. (Näkyy olevan edelleen tarjolla SVT:n videopalvelussa.) Siinä Kallifatides pohtii humoristisesti muun muassa noita kielen nyansseja, joita hänelle opetti muuan hienostorouva, "ruotsalaisen porvarillisuuden viimeinen kukka".

    Samaisessa dokumentissa Kallifatides muuten pohtii, miksi kukaan ei enää lue Stig Dagermanin kirjoja. Kallifatidesin suosituksesta otin Käärme-romaanin luettavakseni. Kirjoitin siitä eilen hiukan hämmentyneen bloggauksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi voi, minun pitää löytää tuo ohjelma.
      Dagerman on minulle ihan outo. Äsken kävin lukemassa bloggauksesi. Onpa erikoinen teos, houkuttaa lukea sen erikoisuuden vuoksi.

      Kiitos, Hannu! Tuntui kivalta, kun käytit kommenttisi alussa nimeäni. Itsekin käytän aika ajoin nimiä paljon, mutta sitten se alkaa tuntua epäsuomalaiselta.
      Minusta on mukavaa jutella amerikkalaisten kanssa, koska he ovat niin tuttavallisia ja mutkattomia. Pelisäännöt on selvät, aina esitellään itsensä ja ollaan kiinnostuneita toisesta.
      Vaikka nimen käyttö ei ole minulla täysin säilynyt, niin please-sanaa vastaava sana kiitos pyynnön lopussa on. (Kahvi, kiitos. Me otettais pitsat, kiitos.) Se kiitos on liimautunut paikalleen ja minusta tuntuu töykeältä, jos kuulen jonkun jättävän sen pois. (Kahvi. Mulle pitsa.)

      Suomalaiseen kulttuuriin voisi omaksua paljon parannuksia muista kulttuureista, jos haluttaisiin. Paljon on omaksuttukin ja jos pandemia suo ja maailma taas avautuu, niin tämä kulttuuristen vaikutusten vaihto on kyllä toivottu asia.

      Kreikkalaista iloa, kyllä - kikkarapäistä aurinkoa.
      Kallifatides kuvaa hautajaisia (se oli varmaan aiemmin lukemassani kirjassa, kun en nyt löydä tästä) joissa yksi sukulaisista, hänen setänsä yltyy kertomaan niin koomisia juttuja vainajasta, että kaikki ovat lopuksi aivan voipuneita naurusta. Esityksensä jälkeen koomikko panee tupakaksi ulkona ja huokaisee sisarenpojalleen:"Onnistuin." Hautajaisista jäi kaikille parempi muisto yhteisen lämpimän naurun ansiosta.

      Sekä kansallinen itseruoksinta että aiheeton ylpeily ovat vastenmielisiä ja turhia ilmiöitä. Sisusta nyt ei ainakaan kannata enää hymistellä. Varmaan kaikissa kielissä on sana sille piirteelle.
      Suomalaiset ovat monesti tyytyväisiä, jos heitä luullaan joksikin muunmaalaisiksi ulkomailla - mistä sekin kertoo? Alemmuudentunteesta?

      Poista
    2. Hei, Marjatta!

      Tässä on linkki tuohon Kallifatides-dokumenttiin: https://www.svtplay.se/video/26598674/mastaren/mastaren-sasong-1-theodor-kallifatides?position=317&id=jdPvW4v

      Kikkarapäistä aurinkoa syksyysi!

      Poista
    3. Oi joi, olipas hienosti tehty ohjelma! Kiitos linkistä. Kiinnostavia kuvia ja videoita Kreikasta ja Kallifatidesin haastatteluista vuosikymmenten takaa ja vanha menestynyt kirjailija puhumassa rauhallisesti suoraan katsojalle ilman keskeyttävää haastattelijaa. Mielenkiintoiset tehosteet nuo auringon/sitruunan keltaiset - kultaiset - värilaatat aiheesta toiseen siirryttäessä. Ihan tuli ikävä Kreikkaan, jossa viimeksi kävin parikymmentä vuotta sitten.

      Samoin, aurinkoa ja lämpöä syksyysi!

      Poista
  3. Vaikuttaa varsin kiinnostavalta.
    Noista nimistä tuli mieleen, että itse käytän nimiä aina kun kirjoitan työsähköpostia jollekulle. Tulee edes itselle se tunne, että on huomannut toisen niin persoonattomassa viestimessä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimen käyttö ja tuttavallisuus yleensäkin on lisääntynyt.

      Edelleen meillä Suomessa on epävarmuutta siinä milloin teititellään ja milloin sinutellaan, samoin oli halailun ja sinuttelun suhteen ennen pandemiaa. viime aikoina yleistynyt ele jossa käsivarret viedään vastakkain on aika kiva, parempi kuin kyynärpäitten yhteen tyrkkiminen. Minusta myös aasialaisten suosima pieni kumartaminen ja käden sydämen päälle vieminen on kauniita tervehtimiseleitä.

      Poista
  4. Kyllä, on aivan eri asia muuttaa omasta vapaasta tahdosta kuin pakotettuna. On jotenkin kammottavaa, miten tylyjä ihmiset ovat pakolaisia kohtaan ja toivottelevat heidät sinne mistä tulivatkin. Varmaan he mielellään menisivätkin, jos voisivat! Tuskin olisivat koskaan lähtenetkään, ellei se olisi ollut lähes ainoa vaihtoehto pysyä hengissä. Luullaan, että se oma maa on jotenkin niin hieno että kaikkihan sinne haluaa ”loisimaan”.

    Itse olen persoonaltani todella joustava ja mukautuva: se on sekä siunaus että kirous, sillä joustavuus tarkoittaa sitä, että sopeutuu helposti ”paskaankin”. Sori brutaali kielenkäyttö. Tarkoitan sitä, että kun sopeutuu myös ikäviin olosuhteisiin, voi olla vaikea räpistellä niistä irti koska on… eh, sopeutuu niihin ja alkaa pitää niitä ”normaaleina”.

    En ole koskaan oikein kokenut kuuluvuutta minnekään, en edes omaan sukuuni. Tai äidin puolelta koin kuuluvani, mutta nyt lähes kaikki ovat kuolleet. On jotenkin helppo olla ulkopuolinen jossain muualla kuin kotimaassaan. Olen sellainen persoona, että voisin varmaan asua lähes missä tahansa mutta missään en tunne olevani kotona. Sen kanssa oppii elämään.


    Tämä kirja vaikuttaa todella kiinnostavalta. Harmi, kun ei ole englanniksi. Täytyy saalistella suomikäännös seuraavalla suomireissulla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elegia! Siinä yksi ulkosuomalaisen kokemus.

      Tuohan se minullakin oli tilanne ja tuntemus silloin kun mietin USA:han jäämistä; ei ollut oikein mitään, mikä olisi pitänyt Suomessa. Päinvastoin, minulla oli paljon sellaista huolehtimista, minkä olisin halunnut jättää taakseni.
      Olin valmis omaksumaan kaikkea uutta ja vaikka muuttamaan nimeni (en välittänyt korjata väärää ääntämystä), mutta sitten kävi toisin ja löysin Suomesta hyvän ihmissuhteen, joka toi elämään merkityksen ja sain perheen. Läheiset ihmissuhteet ovat minulle ne tärkeimmät, ei paikka niinkään.
      Mieheni kanssa suunnittelimme yhteen aikaan lähteä opettajiksi erääseen köyhään maahan, mutta varsinkin lasten takia epäröimme ja jätimme hakemukset lähettämättä. Taisi olla myös mukavuudenhalu esteenä.

      Kallifatidesin kirja alkaa kohtauksella, jossa hänelle työmatkalla (hän toimi yliopiston opettajana ja toimittajana) huudetaan "Helvetin rättipääturkkilainen!". Hänellä oli lippalakki päässä ja on vaalea ihonväriltään. Hän ihmettelee, mistä mies edes tiesi, ettei hän ole ruotsalainen. Kun Kallifatides rauhallisesti komensi miestä häipymään, tämä lönkytti kiltisti tiehensä. Seuraavaksi K ihmetteli, miksi tämä huutelija, iso korsto noin pelkäsi häntä, pientä heiveröistä miestä. Hän päätteli, että mies on elämässään epäonnistunut tyyppi, joka pelastuksekseen näkee yhtäkkiä edessään vihollisen, oman surkeutensa syyn.
      "Hänellä ei ole mitään. Tai yksi asia sentään. Hän on ruotsalainen, hänellä on luonnollinen oikeus kulkea kaduilla ja toreilla, hän ei ole muukalainen. Se on hänen viimeinen valttikorttinsa ja oikeutensa. Sitä ei kukaan voi häneltä viedä. Me onnettomat luomme toisin sanoen yhteiskunnan, jossa ruotsalaisuus on joillekuille ainoa asia, mitä heillä on jäljellä."
      Tämä on minusta kiinnostava aloitus tälle kirjalle ja hyvä kiteytys ylipäänsä.
      Luin heti perään toimittaja Johanna Bäckström Lernebyn kirjan 'Perhe, mafiosoja vai ruotsalaislähiön ongelmanratkaisijoita', jossa kirjoittaja tarkastelee ympäristöään terrorisoivaa Al Asimin rikollisperhettä sekä viranomaisten yhteishanketta saada tämä suku aisoihin.
      Kallifatides kirjoitti kirjansa 2001 ja Bäckström Lerneby 2020. Yhteiskunnan ongelmat ovat toisenlaiset, mutta eivät ne ole ainakaan vähentyneet parissakymmenessä vuodessa.

      Kallifatides on kiinnostava kirjailija. Ruotsiksi hänen tuotantonsa on laaja, runsas puolet on suomennettu.

      Poista
  5. Kuuntelen lenkillä stand up -koomikko Ismo ja Angelika Leikolan kirjaa Suo kuokka ja Hollywood. Kaunokirjallisesti se ei ole mitenkään hyvä teos, mutta hauskaa kuunneltavaa ja tarkkoja huomioita Suomen ja Yhdysvaltojen eroista. En ehkä jaksaisi lukea, mutta kuunneltuna toimii ihan hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on tuo kirja varausjonossa. Juuri sitä ajattelin, että siinä on ainakin tuoretta tietoa henkilöiltä, jotka asuvat maassa.
      Toimittaja Mira Jalomiehen kirjoituksia on myös kiinnostavaa lukea. Tutustuin häneen, kun luin hänen kirjoittamaansa Barcelona-opasta ja siellä ollessamme jopa tapasin hänet kerran ohimennen. Hän asui silloin pienellä Menorcan saarella ja nyt Malesiassa. Sieltä käsin hän on kirjoittanut, että kyllä Suomessa on helppoa ihmisillä pandemian aikana, ihan kuin ei mitään rajoituksia olisikaan verrattuna väkirikkaampiin maihin. Tottahan se on, me olemme esim. voineet liikkua koko ajan ulkona ilman rajoitteita.

      Poista
  6. Olipa mielenkiintoista lukea ajatuksiasi Kallifatidesin kirjasta! Luin häntä paljon kun muutin tänne Ruotsiin 20 vuotta sitten, löysin hänen kirjoistaan paljon vertaistukea. Minua myös kiehtoo Kallifatidesin pohdinnat kielien eroavaisuuksista, jotka usein myös kuvastavat kulttuurien eroja. Ruotsalainen esim. tosiaan rakastaa tunteen kautta, suomalaiselle rakkaus on enemmän tekoja.

    Itse olen sopeutunut tänne hyvin, juuri muutama päivä sitten eräs ruotsalainen luuli minun olevan puheeni perusteella alkuasukas (Ruotsissa on laaja kirjo murteita, joihin omakin ääntämykseni näköjään mahtuu). Mutta sisimmältäni olen suomalainen, vain suomen kielellä pystyn olemaan täysin oma itseni.

    Tuosta luovuudesta: kun muuttaa vieraaseen kulttuuriin, pääsee jännään välitilaan, jossa monilla herää juuri luomisen halu. Tai halu ilmaista itseään, varsinkin jos uusi kieli ei vielä taivu siihen. Itse opiskelin valokuvausta ja piirustusta tänne tullessani, myöhemmin löysin kuorolaulun ja nyt viimeisimpänä luovan kirjoittamisen. Suomessa menin enemmän turvallisia polkuja, täällä on ollut helpompi kokeilla kaikkea uutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Mari. ​
      Ruotsinsuomalainen ja ruotsinkreikkalainen ovat kokeneet tilanteensa siis paljolti samoin. Uusi paikka, uusi mieli, uudet mahdollisuudet.

      Kielten rikkaus on suunnaton.
      Selailin vietnamilaistaustaisen Pietarsaaressa lapsuutensa eläneen ja nykyään Malmössä asuvan Quynh Tranin kirjaa Varjo ja viileys. Sen tyyli tuo heti mieleen erään toisen kirjan, Ocean Vuongin Lyhyt maallinen loistomme. Taustakulttuuri ja kieli yhteisinä tekijöinä vaikuttavat.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...