maanantai 7. kesäkuuta 2021

Kirsi Alaniva, Kuplat

 



Kansiliepeessä luvataan, että kyseessä on esseetä ja autofiktiota yhdistelevä teos, joka "käsittelee menettämisen pelkoa sekä vanhempia ja lapsia yhdistäviä näkymättömiä siteitä" Pikkuisen huokaisen, koska kaunokirjallisuuden valtavirraksi noussut autofiktion ja esseen yhdistelmä on alkanut kyllästyttää minua, mutta menettämisen pelko aiheena taas kiinnostaa kovasti. Takakannella kerrotaan, että kirjailijan saatua tietää hengenvaarallisesta tilasta aivoissaan häneltä syntyi vimmainen tarina. Tämä vimmaisuus myös epäilyttää minua. Joskus liian tuoreeltaan kirjoitettu on vimmaista, vihaista ja tunnehyökyistä purkausta, joka olisi kannattanut jättää odottamaan.
Yllätys - kirja ei ole yhtään vimmainen (tekstin laatija on näemmä lukenut eri kirjan kuin minä), vaan tyyni ja viisaasti asioita pohdiskeleva.
 
Pidän kaikesta tässä kirjassa kanttaan myöten. En löydä kannen suunnittelijan nimeä. Kirjankansitaide on niin hieno taiteen laji, että minusta tekijän pitäisi olla näkyvillä isosti (kuten kääntäjienkin).

Kirsi Alaniva voitti esikoisromaanillaan Villa Vietin linnut Tiiliskivi-palkinnon vuonna 2016. Lastenkirjassaan Luutarhan tarinoita (2020) hän tarkastelee kuolemaan liittyviä uskomuksia eri kulttuureissa ja sen voi nähdä parina tälle tänä vuonna julkaistulle aikuisten kirjalle nimeltään Kuplat

Istuimme keittiössä piirtämässä sateenkaaria ja kukkasia, kun sanoin hänelle, että minun pitäisi kertoa jotain. "Aha", hän vastasi ja nosti katseensa paperista. Otin pöydältä punaisen tussin ja aloin piirtää paperille ohutta putkea, jonka seinämä teki puolivälissä pullean, kapeakaulaisen mutkan. "Äidin verisuonessa on tällainen ilmapallon näköinen kupla", sanoin ja vilkaisin häntä varovasti. "Aijaa", hän sanoi kiinnostuneen näköisenä ja jäi odottamaan jatkoa. 

Lapsi ottaa vakavat asiat vastaan tyynesti, sisäistäen vain osan, mutta pohtii niitä pitkään. Hän kysyy, mitä äidin tatuoinnille kuoleman jälkeen tapahtuu ja kuultuaan että siitä tulee kaiken muun mukana ravintoa puille, hän alkaa halailla päiväkotimatkalla isoja puita ja painaa päänsä niitä vasten. 

Kun ihminen saa nuorena tietää useammasta aneurysmasta päässään, aivoverisuonten pullistumista, joita ei ehkä kaikkia pystytä korjaamaan, niin kuoleman pohdinta on loogista käyttäytymistä.
Alaniva pohtii hyvin. 

Hän muistelee ja ottaa tarkasteluun monia muitakin asioita yhdistäen niitä sekä vanhaan että aikalaiskirjallisuuteen, maalauksiin, lehtiartikkeleihin ja tv-sarjoihin. 

Me hallitsemme, ilman teknologian apua muistojamme yhtä huonosti kuin elämää itseään. Me emme voi valita, mitä tästä kaikesta muistamme joskus vuosien päästä, kun aika on kasaantunut kaiken tapahtuneen väliin, mutta me voimme yrittää juurtua jokaiseen hetkeen kuin se olisi viimeisemme - ja päästää sen sitten menemään. 

Olen oman äitiyteni myötä ymmärtänyt, miten vähän me lopulta tiedämme omista vanhemmistamme ihmisinä. Me näemme usein vain sen, mitä he ovat suhteessa meihin, vanhempina. 

Kirjoittaja miettii omaa neuroottista tarkkuuttaan, joka tietenkin korostuu kuoleman uhan vuoksi. Miten hänen pieni lapsensa selviää, jos hän menehtyy leikkaukseen? Miten lasta voi valmistaa pahimman varalle ja miten hänelle voisi jättää hyviä muistoja? Entä jos lapsellakin on sama sukurasite?
Epävarma tilanne on raskas ihmiselle, jolle on tärkeää, että joulukuusi on joka vuosi täsmälleen samassa paikassa. 

Häpesin tätä piirrettä itsessäni pitkään, kunnes näin Täydellisissä naisissa kohtauksen, joka auttoi ymmärtämään käyttäytymistäni. Jaksossa suurperheen isä Tom Scavo kertoo naapurilleen Roylle, miksi antaa vaimonsa määräillä itseään. Hän sanoo, vapaasti käännettynä: "On yksi asia, Roy, joka sinun pitää ymmärtää Lynettestä. Hän kasvoi ilman isää ja hänen äitinsä oli alkoholisti, joten hänen piti olla vastuussa kaikista. Se jätti häneen tunteen siitä, että kaikki saattaa romahtaa hetkenä minä hyvänsä. Siksi hänen pitää kontrolloida kaikkea. Se ei tietenkään ole mahdollista, kukaan ei pysty kontrolloimaan kaikkea, mutta hän pystyy kontrolloimaan minua, jos vain annan hänen tehdä sen. Ja minä annan, koska se saa hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi."

Kuvasin kirjan mökkisaunan terassin penkillä, jonka vanha puu on mielestäni niin kaunista. Massiiviset pöytä ja penkit ovat kymmeniä vuosia vanhat ja monenlaista säätä kestäneet.
Huomaattehan, minäkin olen alkanut viihtyä paremmin mökillä. Täällä on aikaa tuumailla elämää. 
Oma äitini kuoli äkilliseen aivoverisuonen puhkeamiseen ja itsehän pelkäsin samaa, kun sairastin yhdessä vaiheessa migreenejä. Nyt olen päässyt jo niin pitkälle, että lapsenikin ovat syvällä aikuisuudessa ja ensimmäiset lapsenlapset pääsivät ylioppilaiksi. Voin todeta, että elämän vuodenajat ovat kohdallani toteutuneet.
Huomaan, että omanikäiseni ja vähän vanhemmat ihmiset raihnastuvat. Huomaan myös itsessäni monenlaista vanhenemista. 
Tämän kirjan alkulehdillä on lainaus Marguerite Durasilta: "Kun kirjoitan en kuole." Pitää siis jatkaa kirjoittelua. Ja onhan tässä hommassa sellaista erityistä mielihyvää, joka saattaa vaikuttaa solujen mitokondrioihin suotuisasti.  


9 kommenttia:

  1. Esittelemäsi kirjan voisi tarjota tyttären perheelle, koska vävyn päästä on korjattu kolme aneurysmaa ja aihe pohdituttaa kovasti. On näet kyse perinnöllisestä uhkasta, minkä takia perheen kolme aikuista tytärtä saivat kehotuksen käydä kuvauttamassa nuppinsa.

    Siksi toiseksi kirja vaikuttaa hyvin lukukelpoiselta.

    Nautinnollisia mökkipäiviä 🌻😎

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näitä pystytään aika hyvin korjaamaan nykyään ja niitä mitä ei pystytä seurataan säännöllisesti. Alanivakin kirjoittaa eri vaihtoehdoista, joten kirja sopisi varmaan hyvin tyttäresi perheelle.

      Kiitos Lissu! Sinähän kyllästyit "mökillä ravaamiseen". Minulla tämä on vieläkin epäluuloista totuttelua.
      Viihdyn enemmän kaupunkimaisissa oloissa ja olen jopa ajatellut, että yhden kodin pitää riittää ihmiselle. Mieheni taas alkoi kaivata kesäisin omaa pihareviiriä ja puuhastelua sen jälkeen kun paikkakunnan vaihdon yhteydessä jätimme omakotitalon laajoine pihoineen ja muutimme kerrostalohuoneistoon.
      Meillä on vaatimaton mökki, jossa kuitenkin tv ja tietokone, eli ei mitään eskapismia.
      Muu perhe saunoo ja ui mökillä toukokuusta pitkälle syksyyn, minä en sauno ja uinkin vasta jos vesi lämpenee inhimilliseksi, eli enemmän kuin mökki-ihminen olisin rantalomaihminen. Oisin, jos voisin...

      'Kuplat' on kirjoitettu kauniilla viimeistellyllä tyylillä. Kirjailija on toiselta ammatiltaan toimittaja. Minulla on sellainen tuntuma, että toimittajat kirjoittavat usein tiivistä tekstiä myös kirjoissaan. Tämäkin kirja on 158-sivuinen, mutta tuntuu laajemmalta, koska sen herättämät asiat ja tunteet jatkavat elämäänsä lukijan mielessä.

      Poista
  2. Villa Vietin linnut oli mielestäni todella hyvä teos ja olen odottanut kirjailijalta pitkään uutta teosta. Kiitos lukuvinkistä.
    Isäni kuoli, kun aortta-aneurysma puhkesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsoin, että lähikirjastostani löytyy nuo molemmat kirjat, Villa Vietin linnut ja lastenkirja Luutarhan tarinoita. Käyn vilkaisemassa.
      Sinunkin vanhemmallasi tämä kohtalo. Katselin kerran jossain ihmiskeho-näyttelyssä suonten verkostoa. Miten ohuita ne ovatkaan ja sitten vielä tukkeutuvat, jäykistyvät ja kehittävät noita aneurysmia. Ja mitä hienomotorikkaa se onkaan kun noita ohuita putkia avataan ja pullistumia klipsataan tai täytetään jollain lankasykkyrällä.

      Poista
  3. Mietin juuri eilen, että elämä on kuin kuohuviinin kupla, joka joissain tapauksissa puhkeaa ja toisissa liukenee ennen aikojaan. Varmaa kuitenkin on, että kupla häviää.

    Tekisi mieli lukea tämä teos, vaikka olen lähes sairastumiseen asti kokenut, mitä on elää elämän epävarmuustekijöistä johtuvien huolenaiheiden keskellä. Kaiken ytimestä löytyy mielestäni klassinen kysymys: pelkääkö ihminen kuolemaa vai onko se läsnä normaalina elämänkaaren päätepisteenä. Normaaliuteen kuuluu kuitenkin oletus, että saa elää vanhaksi. Ja silti, muistan varsin hyvin aina yhtä optimistin mummuni ajatukset kuolon porteilla. Niin nopiasti meni elämä, ettei edes arvannut olevansa niin kipiä.

    Ihminen on aina halunnut kontrolloida kaikkea. Toisille tästä harhasta irtautuminen on helpompaa kuin toisille,mutta uskon meiltä kaikilta löytyvän neuroottista tarkkuutta kuoleman konkretian lähestyessä. Tai sen vaaran, joka ei tietenkään ole yhtä kuin konkretia. Vaihtoehtoisesti jotkut suhtautuvat viimeisenä suojauskeinonaan ylikepeästi, hups ja kups.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuohuviinin kupla on kaunis metafora elämälle.
      Minulle tuli kirjan otsikosta ensimmäisenä mieleen ne kuplat, mihin me jakaudumme tai mihin meidän oletetaan kuuluvan, hengenheimolaiset, mutta kyseessä olikin kuplat verisuonissa.

      Kuolema on koko ajan elämän vieressä. Omaisia istuu kuolevien vierellä, poliisit vievät tietoa kuolemista onnettomuuksissa, ambulanssikuskit ja ruumisauton kuljettajat suihkivat maanteillä työhön ja lomille ajavien joukossa. Kuoleminen on normaalia ja silti lähes aina yllätys sille ketä se kohtaa ja hänen omaisilleen.

      Poista
  4. Muistan tuon kohtauksen TV-sarjan Täydellisistä naisista. Tekijät yllättivät aina silloin tällöin syvällisyydellään.

    Menettämisen pelko kiinnostaa minuakin. Äskettäin eräs tuttuni avautui minulle kun miehensä oli lähtenyt avioliitosta. Siitä sukeutui hänelle ja minulle hyvä keskustelu jota vieläkin mietin. Tuttuni sanoi olevansa surustaan huolimatta kiitollinen niistä vuosista jotka hänellä oli miehensä kanssa. Totesin hänelle että aivan sama ajatus on itselläni ollut siltä varalta että mieheni kuolisi. Kiinnittyisin ajatukseen että meillä on ollut ihana kauan kestänyt avioliitto. ❤️

    "Kun kirjoitan en kuole" on varteenotettava ohjenuora bloggarillekin🌺🌸🌺

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siinä sarjassa oli paljon kiinnostavia pohdiskeluja. Suomalainen nimi vain on huono. Eihän siinä ole ketään täydellistä. Bree Van de Kamp yrittää olla, mutta hänenkin täydellisyydentavoittelunsa on oikeastaan epätoivoa - Desperate Housewives.

      Olisi kyllä ihanaa, jos pitkä avioliitto sujuisi niin, että saisi olla yhdessä loppuun asti toisiaan ymmärtäen ja tukien.
      Eräs ystäväni on sellaisessa tilanteessa, että hänen on pitänyt ryhtyä edunvalvojaksi pahasti muistisairaalle miehelleen. Se on vaikea paikka, kun aikanaan älyllään hurmannut joutuu luopumaan pankkikortistaan eikä kohta enää muista mitä lusikalla tehdään.

      Ajattelin ensin tuota lausetta "kun kirjoitan en kuole" niin että kirjoittaminen pitää virkeänä, mutta onhan sillä sekin merkitys, että sanat saattavat säilyä - riippuu tekniikasta - jälkipolville. Voivat sitten lukea, että oh noin fiksu ja noin hauskako se esiäitimme olikaan, heh.

      Poista
    2. Desperate Housewives - Täydelliset naiset. Juu, ei tosiaankaan hyvä suomennos. Suora käännös Epätoivoiset kotirouvat ei sekään tosin oikein tuntuisi sopivalta 😀

      Samaten minulla oli ensin toinen ajatus tuosta "kun kirjoitan en kuole" - lausahduksesta mutta sitten tulin ajatelleeksi että kirjoittaja ei kuole "kokonaan" jos häneltä jää tekstiä jota luetaan. 💗 Eli parasta ajatella mitä kirjoitamme 😀

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...