torstai 25. maaliskuuta 2021

Liisa Louhela, Kaikkeus on meidän




Joskus mietin, mitä jos lähtisin. Mitä jos kulkisin aittojen kautta, pakkaisin kontin täyteen ruokaa, ottasin matkaan leipää, voita ja kalaa. Lypsäsin maijot pulloon ja lähtisin hiihtämään. Hiihtäsin vain. Hiihtäsin ohi Piitun mökin ja naapurivaaran, hiihtäsin ohi vanhan kotimökin. Ehkä kävisin sisällä entistä elämää nuuhkimassa, ehkä en. Kylänni kiertäsin metän kautta ja jatkasin vain eteenpäin. Kait sitä jotahi tulisi jossahi vaiheessa vastaan. Jotahi muuta jossahi kohassa. 

Liisa Louhela on kirjoittanut onnistuneen historiallisen romaanin Kaikkeus on meidän. Pidän tästä kirjasta. 

Eletään kolmikymmenluvun loppua. Reetan äiti on elänyt tyttärensä kanssa kaksin sen jälkeen kun mies ammuttiin kansalaissodassa punaisten joukossa Kajaaninjoen jäälle. Kun äiti kuolee tapaturmaisesti Reetan on pakko lähteä piiaksi läheiseen Haikolan taloon.
Kaikki päivät ovat samanlaista puurtamista. Vaihtelua paikkakunnan ihmisten elämään tuovat seurat, harvat tanssit ja elokuvissa käynnit. Säätyerot ovat isot, kansalaissodan haavat eivät ole vielä alkaneet arpeutua.

Muistan opettajan, joka kehuskeli lahtareitten kakarat Einot ja Ailit nimeltä ja kuhtu meitä punikkeja aina pelkästään suvun nimen mukasesti. 
- Jokainen on perheensä peilikuva, se aina hoki minullehi, jos jotahi tein väärin. 


Ennen vanhaan mustalaisperheet kulkivat Suomen maaseudulla hevosilla ja pyysivät päästä töihin taloihin. He saattoivat olla yhdessä talossa töissä muutaman viikonkin kerrallaan ruokapalkalla ja lähteä sitten taas vaeltamaan. Mustalaisseurue tarjosi myös viihdettä ehtoopuhteisiin tarinoillaan ja musisoinnillaan.
Kun Reeta näkee kauniin mustalaisnuorukaisen Tenhon soittamassa rannalla haitaria, hän saa elämäänsä jotain, mistä unelmoida.
Hän on jo elokuvien kautta päässyt haaveiden maailmaan, jossa on hänellekin jotain enemmän ja parempaa. Juurakon Huldan nousu kotipiiasta sisäkön työn kautta "herrojen huoneisiin", opiskelijaksi korkeakouluun ja hyviin naimisiin on saanut  Reetan väheksymään niitä ahtaita raameja ja mahdollisuuksia, mitä hänellä on. Hän tietää myös jonkun, joka on päässyt hissitytöksi kaupunkiin ja seurustelee siellä kenen kanssa haluaa. Ystävä Vanni varoittelee Reetaa turhista haaveista ja muistuttaa, että parasta olisi "säästää ihtesä kokonaan Ristukselle", mutta jos ei pysty, niin sitten on tyydyttävä siihen, mitä on lähellä. 

-Kunhan nyt jonkun löytää, Vanni tuumi. - Onko se niin väliksi ketä sitä kotonaan passaa. Yhtä samaa raatamista se on kumminni. Huoneet vaan vaihtuu, toiset saa koreammat, toisille jää kurjemmat, siinä kaikki

Miten käy Reetan, joka rakastuu rakkauden tunteeseen? Tenhon heimolla, kaaleilla,  on omat sääntönsä, vähintään yhtä vahvat kuin valkolaisilla. Oma yhteisö velvoittaa, eikä sieltä noin vain karata. Tenho on Reetaa järkevämpi. Onko Tenho edes rakastunut?
Epäsovinnaisuus  pienessä maalaispitäjässä sotia edeltävänä aikana oli  paheksutumpaa kuin nykyään. Silloinen maailma oli asenteiltaan muutoinkin aivan erilainen kuin nykyinen paljon suvaitsevampi ja moniarvoisempi maailmamme.
Miten käy sille joka hylkää taustansa? 
Sopeutuako elämään, jossa näivettyy vai lähteäkö tuntemattomaan - tämä on paljon pohdittu teema.  

Historia on paljolti mahdollisuuksien lisääntymisen ja vapauden historiaa. Miten ahtaat raamit ihmisillä onkaan olleet - ei kovin kauan sitten.

Jos olisin elänyt Reetan aikaan, olisinko ollut sopeutuja vai lähtijä? 

Miten olisin suhtautunut lapsuuden leikkikaverin renkipoika Eljaksen kosintaan?
- Täällähän se oisi hyvä tilaisuus asettua olemaan. Täällä se on hyvä ihmisen olla ja elää tervehenkistä ja oikeamielistä elämää, kaukana kaiken maaliman houkutuksista, Eljas vihjailemaan.  - Ja jos nyt muitakaan ei oo tässä mistä valita, niin josko sitä minähi kelpaisin, se sano ja yritti kuulostaa rennolta, mutta ei kuulostanu. - Töitähi ois varmaan vaikka loppuiäksi, se jatko ja hiero hermostuneena reisiään. 

Voiko olla arkisempaa kosintaa?  Aivan varmasti olisin valinnut mieluummin epävarmemman, mutta toivoa sisältävän tien. Ja olen valinnutkin. Minuakin on kosittu maalaistaloon ja kuljetettu oikein katsomassa pihassa tanssien jälkeen, vilpittömin mielin. Korvessa, kaikesta erillään. Maamiehelle morsian. Minulla oli muita suunnitelmia.

Omassa lapsuudessani 50-luvulla Satakunnan maaseudulla oli vielä paljon samaa kuin Reetan miljöössä. Uskonto oli synkkää, se rajoitti ja toimi pelottimena. Mustalaiset poikkeilivat taloissa, mutta harvemmin enää yöpyivät. Taikauskoakin oli. Katsottiin ennusmerkkejä luonnosta ja joidenkin tiedettiin nähneen kuolemansa etukäteen. Ihmisen mitta oli hänen hurskautensa ja työteliäisyytensä. 
Kun oma äitini kuoli, isäni luona kävi vaivihkaa parikin naista tarjoutumassa emänniksi. He olivat sitä mieltä, että isä vain ujostelee, koska olihan se päivänselvää, että kannattaisi liittää tilat yhteen ja eihän se Ranssi mitenkään yksin toimeen tule, ei ole vain kehdannut ottaa asiaa puheeksi. Isä piti pintansa, hän oli elänyt rakkausavioliiton, eikä halunnut mitään huonompaa. Muistan, miten hän tuhahteli, että ei avioliitto mikään työmaa ole. Hyvä isä! Romantikko. 
 
Pidän siitä, että tässä kirjassa on sopivasti murretta, ei hankalasti luettavaa diftongireduktiota, vaikka sitäkin Kainuun murteessa on (van käöpi = kyllä se vain käy), vaan yksittäisiä sanoja, jotka tekevät tekstistä aidon tuntuista. 

Pidän myös aiheesta. Se tuo mieleeni Heidi Köngäksen iki-ihanan, uljaan romaanin Luvattu. Luvatun Maija on sielunsisko Reetalle ja kaikille niille tytöille, jotka unelmoivat jostain muusta kuin siitä, mikä on silmien edessä.

Kirjan kansi häiritsee minua, koska se nostaa ensimmäisenä mieleeni jotain japanilaista, jotain kevyttä ja runollista, ei kainuulaista jylhää korpien kuiskintaa.
Kannen on suunnitellut graafikko Jussi Karjalainen.
Kuva tosin sopii unenomaisiin lapsuusmuistoihin, joita kirjassa on nykyhetken ohessa. Lapsuuden päivien ajattomuus on hyvä kontrasti aikuisten elämän rutiininomaisuudelle.

Aurinko on vielä korkealla. Aikaa on vaikka maaliman verran.
 

Etualan susi jolkottamassa Reetan ladun yli on vaikuttava. Kai silläkin on jokin ennemerkitys. 


6 kommenttia:

  1. Hieno kansi! Tarinakin kuulostaa kiintoisalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on kaunis. Ai niin, unohdin mainita kannen suunnittelijan. Lisään sen vielä.

      Minulle tuli tätä lukiessa mieleen, että kirja on oikea naistenpäivän ja tasa-arvon päivän kirja. Reetan elämä ei ollut helppoa, mutta ei ollut renki Eljaksenkaan, puhumattakaan pienistä mustalaislapsista.

      Poista
  2. Louhelan kirja kiinnostaa. Kirjassa on kovin tutun oloisia lauseita lapsuudesta. Maailma oli aika mustavalkoinen, elämä oli yksinkertaista, työn- ja levon vuoropuhelua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, maailma oli monella tavalla mustavalkoinen.
      Maaseutu ja kaupunkielämä erottuivat toisistaan selkeästi, monissa elokuvissakin näkyy, miten kaupunkeja pidettiin paheellisina paikkoina.

      Asuin 23 vuotta Kainuussa ja minulle jäi viehtymys Kainuun murteeseen, vaikka omaan puheeseen siitä ei tainnut jäädäkään paljon mitään. Nautin kainuulaisen puheen rytmistä ja herkullisesta sanastosta.

      Poista
  3. Kuulostaa kyllä kiinnostavalta teokselta! Jotenkin löydän yllättäviä samaistumispintoja. Ja kyllähän tuosta löytyy varmasti monen suomalaisen suvun taustatarinaa. Vähään pitäisi tyytyä ja käytännönläheiseen elämään. Heinälatoromantiikka on sitä, että menet latomaan heiniä paaleiksi ja saat astman.

    Maailmanlaajuisesti arvioituna sopimusavioliitot kestävät silti huomattavasti todennäköisemmin kuin rakkausavioliitot, mutta eihän romantikko mihinkään "tervetuloa hellan ääreen" -liittoon kykene. Minuakin on muuten kosittu kaksi kertaa. Ekalle kokelaalle jouduin antamaan rukkaset vieläpä niin, että julkisella tilanteella oli muita seuraajia. Se kohtaus oli kuin jostain elokuvasta. Onneksi silloin ei ollut vielä älypuhelimia :D Onneksi Marjatta sinäkin seurasit sydäntäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä!

      Maailma on nuorelle tytölle "vaarojen karikko", kuten Maija Vilkkumaa laulaa biisissään Ei. Aika paljon sattumaa ja vaiston mukaan toimimistakin tarvitaan siinä, että ilman vanhempien ja viisaampien apua päätyy yhteen Sen Oikean kanssa, jonka kanssa on hyvä elää.

      Nykyiset netin treffipalvelut saattavat olla hyväkin ja myös romanttinen tapa löytää rakastettu, jos tutustuu pitkään kirjoitellen ja kun lopulta tapaa, niin suhteeseen on kertynyt paljon odotusta ja kihelmöintiä.

      Tämä kirja johdatti minut ajattelemaan omaa isoäitiäni Alma Josefiinaa, jonka ensimmäinen avioliitto jäi lyhyeksi, koska mies ammuttiin jonnekin, kuten tämän romaanin Reetan isä. Hän jäi maatilalle pienen pojan ja vanhempiensa kanssa ja meni hyvin nopeasti uusiin naimisiin. Oliko pakko saada kotivävy käytännön syistä? Toisesta avioliitosta syntyi minun isäni. Asuimme kolmen sukupolven taloudessa ja minä näin isovanhempani ikivanhoina. Vasta kun olin itse aikuinen tajusin, että he olivat vasta päälle viisikymppisiä. Vanhemmillani oli rakkausavioliitto, siitä olen varma, mutta tästä vanhemmasta parista en osaa sanoa. Mamma pomotti ja pappa myötäili hiljaisena ja lempeänä.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...