torstai 18. maaliskuuta 2021

Ihminen ja yhteiskunta Bandin ja Sayaka Muratan kirjoissa


Myong-ch'ol olisi halunnut itkeä kovaan ääneen ja polkea jalkaa. Moinen käytös oli kuitenkin poissuljettua, sillä toisinaan myös nyyhkytykset tulkittiin kapinaksi ja ne saattoivat maksaa itkijän hengen. Sellainen oli maailma jossa hän eli. Laki vaati kansaa nauramaan kärsimyksen keskellä ja nielemään karvaimmatkin antimet. 

Ylläoleva teksti on salanimellä Bandi kirjoittavan pohjoiskorealaisen kirjailijan novellista Niin lähellä mutta kaukana, joka on yksi seitsemästä novellista kokoelmassa Syytös. Novellin nuori mies ei saa matkustuslupaa katsomaan äitiään tämän kuolinvuoteelle. Maan sisäiset matkustussäännöt kieltävät alueelle matkustamisen, koska siellä on menossa "Ensimmäisen luokan tapahtuma", eivätkä ihmiset ylipäänsäkään saa kovin helposti lupaa liikkua heille määrätyiltä alueilta minnekään.

Esipuheessa pohjoiskorealaisten pakolaisten solidaarisuus- ja ihmisoikeuksien yhdistyksen edustaja To Hui-un kertoo, miten Bandin novellit saatiin salakuljetetuksi Etelä-Koreaan, jossa ne julkaistiin vuonna 2014.
Kotimaassaan Bandin tekstejä on julkaistu kirjailijaliiton virallisessa julkaisussa. Voi vain arvailla millaisia ne mahtavat olla. Puolue määrää, mitä, mistä ja miten kirjoitetaan.
Onko Pohjois-Koreassa julkaistuja kirjoja käännetty muille kielille? Tuskin. Olen lukenut vain Etelä-Koreaan ja USA:han paenneiden kertomuksia kärsimyksistään, paostaan ja elämästään paon jälkeen. 

Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta.
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat, 
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.

Pohjoiskoreassa on käsittämättömän julma yhteiskuntajärjestys: yhtä aikaa diktatuuri, sosialistinen talouselämä, kastijärjestelmä ja kollektiivisten rangaistusten järjestelmä. Jos laatikollinen riisintaimia kuolee, niin niistä vastuussa oleva voidaan merkitä Puolueelle vihamieliseksi ja tämä leima määrää hänen sekä hänen sukunsa ja tulevien sukupolvien elämän ikuisiksi ajoiksi.
Bandin novellit kertovat ihmisten arkipäivästä pelossa, valvonnan ja mielivallan alla. Ne kertovat myös rakkaudesta lähimpiin.
Vapauden ja sen puutteen symboleina on häkkilintuja ja taivasta kurkottavia leijoja. Tyyli kertoo suuresta kirjallisesta lahjakkuudesta. Alkusanojen vaatimattomuus on varmaan kulttuuriin kuuluva asia. 

Kirjan on kääntänyt Raisa Porrasmaa ranskankielisestä laitoksesta La Dénonciation.



 

Sayaka Murata on useita kirjallisuuspalkintoja saanut japanilainen nykykirjailija. Tuo irlantilaiskirjailijan mainoslause sivun alareunassa pilaa muutoin niin hyvän kannen. Sitäpaitsi Sally Rooney ei kyllä ymmärtänyt kirjan ydintä, jos tämä kirja on hänen mielestään hauska. 
 
Minusta Lähikaupan nainen on surullinen kirja. Se saa miettimään osittain samaa kuin Bandin Syytös, vapautta ylittää yhteiskunnan yksilölle rakentamat piikkiaidat.
Olen lukenut muutamia muitakin yhteiskunnan tiukkoja normeja käsitteleviä japanilaisia romaaneja, esim.
Kaori Ekunin romaanin Blink blink. Myös lehtiartikkeleissa on käsitelty japanilaisnuorten viihtymättömyyttä heille määrätyissä ahtaissa, perinteisissä rooleissa. Vanhemmat painostavat opiskelemaan hyviin ammatteihin ja solmimaan sopivan avioliiton sopivassa iässä, hankkimaan lapsia ja asettumaan hyväksyttyyn elämänmuotoon, jossa mies viettää ylipitkiä päiviä töissä ja pitkälle koulutettu vaimo jää kotiin. Monet nuoret ovat alkaneet nähdä elämänsä toisin.
 
Muratan kirjassa oman tarinansa kertoo Keiko Fukurura. Hän on 36-vuotias nainen, joka on työskennellyt puolet elämästään konbinin, lähikaupan, määräaikaisena myyjänä. Tämä työ on japanilaisessa yhteiskunnassa katsottu sopivaksi pätkätyöksi opiskelijoille tai osapäiväiseksi työksi vanhemmille kotirouville, joiden miehet eivät tienaa tarpeeksi. Keikokin on aloittanut opiskelijana, mutta hän on jäänyt valmistuttuaan myyjän työhön, koska kokee sen omakseen. Hän ei ole kiinnostunut urasta työelämässä, ei myöskään avioliitosta eikä lapsista. Hän ei ole kiinnostunut edes seksistä. Keikosta ei ole harmia kenellekään, mutta silti hänen valintansa häiritsee sukulaisia ja ystäviä niin paljon, että hän on valmis elämään feikkiliitossa ja elättämään itselleen yhdentekevää tyhjäntoimittajaa saadakseen olla rauhassa kyselyiltä. 
 
Epätavallisten ihmisten tuomitseminen on tavallisten ihmisten harrastus.

Keiko on tarkkailija. Hän miettii normaaliutta ja huomaa sen muodostuvan siitä, että ihmiset matkivat toisiaan. Sitä hänkin yrittää. Hänelle työ konbinissa sopii, koska siellä hän tietää tarkalleen, miten toimia eri tilanteissa. Kaupan ulkopuolinen maailma on hänelle vaikeaa. Syntyy tilanteita, joissa hän joutuu pulaan. 
Näissä tilanteissa minua ärsyttää se, että kirjailija tuntuu välillä ohjaavan lukijaa nauramaan Keikolle, ei Keikon kanssa toisten asenteille.
Vedän suutani hymyyn monessa kohtaa, mutta en Keikon erityisyyden vuoksi, ja "riemastuttavan ihmeelliseksi" voisin kutsua Sari Pöyliön romaania Rakkauden ja tulehduksen oireita, josta kirjoitan seuraavaksi. Sen parissa nauroin ääneen. 

Olen iloinen, että Keiko lopuksi antaa piutpaut ympäristön painostukselle. Hän on jo hylännyt myyjän paikkansa, ikävöinyt sitä ja on menossa työhaastatteluun rekrytointiyritykseen  - "aviomiehen" vaatimuksesta, voidakseen ruokkia tämän paremmin - kun hän poikkeaa matkan varrella kauppaan ja huomaa heti, mikä hyllyjen järjestyksessä on väärin ja mitkä muutokset nostaisivat myyntiä ja tekisivät kaupasta ostajalle kutsuvamman. 
Huomasin sen nyt. Sen lisäksi että olen ihminen, olen konbinin myyjä.    

Tämä romaani antaa tarkan kuvan urakeskeisestä työkulttuurista. Vaikka myyjän työ nähdään alempiarvoisena kuin moni muu, siinä kuitenkin vaaditaan täydellistä paneutumista. Työpäivä aloitetaan myymälässä, kuten muillakin työpaikoilla, tsemppipäivänavauksella. 

Lausuimme kovaäänisen päällikön perässä.
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Vannomme, että pyrimme tarjoamaan asiakkaillemme parasta mahdollista palvelua, niin että alueen asiakkaat rakastavat myymäläämme ja valitsevat meidät!"
"Irasshaimase!"
"Irasshaimase!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Selvä on, herra! Olkaa hyvä, rouva!"
"Paljon kiitoksia!"
"Paljon kiitoksia!"

Se miksi jotkut työt nimetään paskaduuneiksi olisi oman kirjoituksensa väärti. USA:ssa opettajan ja tarjoilijan töillä on ollut sama huono arvostus kuin Japanissa lähikaupan myyjän työllä. Meillä nämä työt ovat paljon arvostetumpia. Miksi tubettaja ja muut sen tyyppiset työt ovat nykynuorten keskuudessa niin suosittuja? Miksi työn pitäisi olla aina luovuutta ja itseohjautuvuutta vaativaa? Emme me voi elää jatkuvassa flow-tilassa. Eihän työssä tarvitse koko ajan viihtyä, onhan meillä myös vapaa-aika. Miksi pitäisi mennä koulutustaan vastaavaan työhön ja mieluummin vielä sitäkin vaativampaan? Työ kuin työ, tärkeintä on, että ihminen ansaitsee elantonsa, ja vielä parempi, jos työstä on hyötyä muillekin. 
Ymmärrän hyvin Keikon valinnan. On hienoa olla työssä, jonka tietää hallitsevansa. Muistan miten itsekin haaveilin alkuvuosina opettajan työstä stressaantuneena jostain sellaisesta työstä, joka olisi aina työpäivän jälkeen ohi ja mielessäni kävi lähikaupan myyjän työ. (Tiedän, että myyjän työ on raskasta, silloin vain tunsin niin, ja opiskelijana olin ollut osa-aikatöissä Stockmannilla.)

Kiitän kääntäjää Raisa Porrasmaata (sama kääntäjä kuin Bandin teoksessa) siitä, että hän on jättänyt joitain fraaseja japanista translitteroiduiksi, kuten irasshaimase, tervetuloa. Nämä termit tuovat kerrontaan aitoutta eikä niiden merkitys jää epäselväksi.
Japanilainen kulttuuri on niin vieras, että aavistan joidenkin nyansseiden jäävän minulta huomaamatta. Mietin, miten taas tässäkin kirjassa vedellä on jokin erityinen merkitys. Keiko ei halua liottaa vedessä teepussia, vaan juo vain kuumaa vettä. Puhdistautuminen tarjoutuu itsestäänselvänä merkityksenä, mutta vesi saattaa symboloida jotain muutakin. 
Käänsin hanaa ja valutin mukiin vettä, jonka kulautin kerralla alas. Äkkiä muistin kuulleeni jostakin, että ihmisen kehossa oleva vesi vaihtuu kahdessa viikossa. Aamuisin konbinista ostamani vesi oli jo virrannut ulos sisuksistani. Kosteus ihollani, silmämunieni pinnalla oleva kalvokaan ei enää ollut konbinin vettä.    


PS Muistelin kirjoittaessa Kaori Ekunin kirjaa Blink blink.
Kirjoitukseni siitä täällä


12 kommenttia:

  1. MM

    nyt annoit vapisuttavan hyvän vihjeen: Bandin 'Syytös'.
    Heti jo tilasin aamutuimaan.

    Menossa P-Korea-kausi Tolstoin ohella.
    Vast'ikään luin Kirjavinkkeihin Fifieldin dokumentin 'Loistava toveri Kim Jong Un'.
    https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/loistava-toveri-kim-jong-un/

    Pöydällä odottamassa Myrbergin Pohjois-Koreassa vain porsaat ovat onnellisia.
    Koronaakin myrkyllisempi mies maata tuhoamassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että annoin sinulle vinkin ja kiitos itsellesi vinkkauksista Fifieldin ja Myrbergin kirjoihin.

      Myös Eunsun Kimin kirja 'Pojois-Korea - yhdeksän vuoden pakomatka helvetistä' voisi kiinnostaa sinua. Siinä kerrotaan muun ohessa siitä, miten Etelä-Korea ottaa vastaan pohjoiskorealaiset pakolaiset.
      http://marjatankirjat.blogspot.com/2014/12/eunsun-kim-pohjois-korea-yhdeksan.html

      Pohjois-Korea on aivan käsittämätön yhteiskunta ja mikä karmea suku sen johdossa.

      Poista
  2. Minultakin meni ohi Lähikaupan naisen hauskuus. Ei se ollut hauska, ellei tykkää naureskella ihmisille, jotka eivät mahdu tai halua sulloutua ahtaisiin raameihin. Kirjasta pidin kyllä kovasti.

    Tuota Bandia en ole vielä lukenut. Se oli minulla joskus lainassa Suomessa ollessani, mutten ehtinyt lukea. Viime vuonna julkaistiin täällä (Briteissä) pohjoiskorealaisen Paek Nam-Nyongin romaanista enkkukäännös A Novel from North Korea. Paekin sanotaan olevan Pohjois-Korean suosituin kirjailija, mikä herättää tietty ajatuksia. En ole kirjaa vielä lukenut (koska ei saa kirjastosta enkä ole halunnut sitä ostaa), mutta aikeissa kyllä. Siis ihan mielenkiinnosta: eiköhän teksti olen käynyt melkoisen seulan läpi ennen kuin se on edes julkaistu (tai kirjoitettu) saati että on annettu lupa se kääntää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä japanilaisessa huumorissa on jotain meille liian ronskia. Olen joskus japanilaisissa elokuvissakin pitänyt outona tapaa, jolla he yhdistävät ihmiseen kohdistuvan raakuuden ja huumorin.
      Muutamia epämiellyttäviä kohtia lukuunottamatta tämä kirja on minustakin todella hyvä. Tunsin empatiaa Keikoa kohtaan ja olisin halunnut sanoa suorat sanat hänen kyseenalaistajilleen.

      Bandin novelleissa sen sijaan on kivaa huumoria huolimtta kaikesta surkeudesta. Ensimmäisessä novellissa pikkulapsi alkaa pelätä Marxin ja Kim Il-sungin kuvia, ja eihän sellainen sovi.

      Bandi kertoo tarkkailleensa tuttujaan ja toimivansa kertomuksissaan heidän äänitorvenaan. Jos ihmiset tajuavat systeemin epäoikeudenmkaisuuden näin syvästi, niin tulee mieleen, että kuinka kauan he jaksavat teeskennellä itkuaan ja nauruaan.

      Poista
    2. Kiitos kun kerroit, että pohjoiskorealaisen kirjailijan teos on käännetty englanniksi. Kävin tutkimassa, se on kirja avioerosta - ohho - nyt alkoi kyllä kinnostaa.

      Poista
    3. Hmm, Japanin tilanteen tietäen, en usko että se Lähikaupan nainen on mikään "vitsikirja". Olen lukenut Muratalta toisenkin romaanin (ja yhden novellin), jossa hän käsittelee samoja teemoja. Mukana on koomisuutta, mutta se perussanoma on kyllä mielestäni kantaa ottava ja siinä irvitään nimenomaan normeille ja "normaaliudelle". Erityisesti naisten ahdasta asemaa on muutenkin käsitelty japanilaisessa kirjallisuudessa enenevässä määrin ja ihastuttavasti naiskirjailijoita näkyy enempi myös ainakin enkkukäännöksissä nykyään. Ei pelkkiä miehiä enää. Ja tämä siis mutua, koska en ole tehnyt mitään laskutoimituksia tai rakennellut tilastoja. :D

      Poista
    4. Kävin lukemassa molemmat kirjoituksesi Muratan kirjoista. Olimme aika lailla samaa mieltä Lähikaupan naisesta. Sitä toista, Earthlings, en olekaan lukenut.

      Meillä oli täällä kerran jonkin aikaa japanilainen kasvatustustieteen opiskelija tutustumassa suomalaiseen kouluelämään. Hän kertoi, ettei hänen isällään ole ollut koskaan lomaa lukuun ottamatta yksittäisiä päiviä.
      Tämä selittää sen, miksi niin monet nuoret siellä kyseenalaistavat perinteisen virastotyön autuuden, tässä kirjassa työtä kammoksuu Keikon luo majoittunut "sopimusmies".

      Toinen asia, mitä Muratan henkilöt ns normaaliudessa kritisoivat on odotusten mukainen seksi. Hänellä on molemmissa kirjoissaan aseksuaaleja, samoin on Kaori Ekunilla.
      Kyllähän se kai alkaa kyllästyttää, kun toisaalta kulttuuri on kyllästetty pornahtavalla materiaalilla, aviopuolisoa etsitään käytännöllisesti lomakkeilla ja myös vanhemmat osallistuvat kumppanin etsimiseen ja toisaalta taas suhteilta odotetaan romantiikkaa.

      Minulla on samanlaisia mutuja kuin sinulla.

      Poista
  3. marjatta

    joskus kun elämä tuntuu mulkvistille tai joku asia on epäreilusti, ajattelen pohjois-koreaa. asioiden mittasuhteet palautuvat nopsasti paikoilleen, kun tajuan miten syvään pohjoiskorealainen joutuu pyllistämään miellyttääkseen johtajaansa.

    muutenkin pohjois-korea on hyvä muistutus siitä, että maailmassa on yhä hirmuhallituksia, jotka voivat tehdä alamaisilleen melkein mitä hyvänsä.

    valko-venäjäkin tuntuu lastenkamarilta pohjois-koreaan verrattuna. valko-venäjän mielenosoittajat ovat sentään onnistuneet paljastamaan diktatuurin perimmäisen heikkouden, mutta pohjois-koreassa täytyy olla suu supussa. ilman kansan tukea kim jong-unin legitimiteetin takaa siis vain raaka voima.

    ihmisoikeuksien puuttuminen on pohjois-korean diktatuurissa tietysti se kamalin asia, mutta kyllä julkisen hulluttelun perinteen puuttuminenkin on kamalaa. autoritäärisessä ja kyräilevässä yhteiskunnassa ei voi harjoittaa julkista pelleilyä yhtään minkään kustannuksella.

    olen nähnyt tukuttain dokumentteja pohjois-koreasta, eikä yhdessäkään niistä ole otettu aseeksi ihmisläheistä huumorintajua, siis sellaista, jossa ihmiset saisivat nauraa oman maansa ilmiöiden kustannuksella.

    toimittaja maria pettersson teki miehensä kanssa häämatkan pohjois-koreaan ja molemmat kirjoittivat myöhemmin matkasta jutun. tässä on yksi kappale marian kirjoituksesta. se on julkaistu city-lehdessä:

    https://www.city.fi/ilmiot/pohjois-korea/3114

    "haluan lähettää kotiin postikortin. typeryyksissäni liimaan kim jong-ilia esittävät postimerkit vinoon. postin täti havaitsee kataluuteni ja alkaa kovaäänisesti vaikertaa ja vääntelehtiä. hän voivottelee, pudistelee päätään ja nyhtää hiuksiaan. okei okei, väärin meni, voiko sen irroittaa ja liimata uudestaan? maksoihan postari sentään euron. täti yrittää nyhtää merkkiä irti, mutta tajuaa samassa, että saattaa vahingossa repiä Rakastetun Johtajan kuvan. hän alkaa voihkia yhä äänekkäämmin ja huitoo kirjekuorien suuntaan. ostan kirjekuoret, sujautan tuhmat merkit piiloon ja ojennan kuoret tädille. täti liimaa uudet merkit mustasukkaisesti mulkoillen."

    ps. kiitos että kirjoitit bandin kirjasta!!!!! se lähtee heti aktiiviluentaan.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toimittajilla on hyviä reportaaseja matkoiltaan Pohjois-Koreassa. Muistan myös Hesarin artikkelin suomalaisesta yliopiston opettajasta, joka opetti kansainvälistä politiikkaa pohjoiskorealaisille opiskelijoille. Hän oli tarkkailun alla tietenkin, mutta onnistui tekemään työnsä ilman huomautuksia tai karkotusta. Hän kertoi, että opiskelijat olivat leikkisiä ja hyvin tietämättömiä.

      Meillä oli kameraseurassa kerran mielenkiintoinen vieras, Fidan kehitysaputyöntekijä Markku Tuomela, joka kertoi ruohonjuuritason juttuja kuvien kera. Nyt huomasin, kun googlailin tietoja hänestä, että hän on julkaisuut kirjan Salakahvilla Pohjois-Koreassa.

      https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kehitysyhteistyon-ammattilainen-pohjois-koreasta-ihana-ja-mahtava-maa-#19c02073

      Toimelan kuvat kertoivat huonosta tekniikan ja hygienian tasosta sairaaloissa. Hän on käynyt maassa olikohan lähes kaksikymmentä kertaa, ja tehnyt pitkiä työrupeamia, sähkötöitä sairaaloille ja muuta rakennustyötä ja vienyt lahjoituksena hammaslääkäreille välineitä. Hän kertoi, miten lääkärit tulivat aamulla työpaikalle suihkuun, kun kotona ei tullut vettä. Hyvin mielenkiintoista oli kuulla, miten hän pääsi rakentajana mukaan lääkärien illanviettoon. He kuulemma tapaavat paljon (ei ole suoratoistoja), juovat teetä yhdessä ja laulavat.
      Toimela kertoi, että Kiinan raja vuotaa. Siellä välitetään videoita ja diskettejä, eli kyllä pohjoiskorealaiset saavat muusta maailmasta myös tietoa, jota hallinto ei ole päässyt sensuroimaan.
      Ei mutta nyt on pakko käydä tutkimaan, miten saan tämän Toimelan kirjan.
      Elegian mainitseman romaani jo tilasin Adlibriksestä.

      Näin kerran sellaisen tanskalaisdokkarin, jossa Tanskasta lähdettiin kulttuuriyhteistyön nimissä tekemään huumoriohjelmaa Pohjois-Koreaan, ja vähitellen hulluttelu muuntui ylistykseksi Rakastetulle Johtajalle. Julkinen poliittinen huumori, sketsit ja stand-up on varmaan pohjoiskorealaisilla aivan mahdotonta.

      Poista
    2. Siis Toimela on nimi. Minulla aluksi tuolla väärä nimi.

      Poista
  4. Huh! Kylläpä esittelit kiinnostavat teokset! Jossain vaiheessa luin enemmän kaikkea Pohjois-Koreaan liittyvää. Yksi ensimmäisistä koskaan lukemistani romaaneista on Kim Hyun Heen Sieluni kyyneleet. Se ruokki kiinnostusta perehtyä tragediaan, jonka osallisia kansalaiset ovat (halusivat tai eivät). Miten valtavasti luovaa lahjakkuutta menee hukkaan maassa, jossa kaikki oma ajattelu kahlitaan ja tuomitaan. Onneksi löytyy kahleista kurkottavia käsiä!

    Myyjän elämään ja näkökulmaan minullakin on paljon ammennettavaa aiemmasta työnkuvasta ja osin tätä olen hyödyntänytkin toisessa käsikirjoituksessani. Pahinta on juuri se, miten muut näkevät ja arvottavat työn, jota moni työntekijä ei jaksa juuri asiakkaiden takia pitkään. Paras ehkä koskaan minulle lausuttu kommentti on: "myyjäksi osaat hyvin jäsennellä ajatuksiasi" :D :D Juttu siitä rönsyili ja kävi ilmi koulutukseni. "Ahaa, no nyt ymmärrän paremmin" :D Lähtökohta siis on, että myyjä on aina vähän koulutettu, ei kovin älyllinen ihminen. Ilmeisesti sama toistuu vähän maassa kuin maassa.

    Tosiasia on aika lailla toinen - tietenkin kaikista työnkuvista löytyy kaikenlaisia ihmisiä. Stereotypiat ovat turhauttavia ja lamaannuttavia. Meillä oli joskus "akateemiset kassat -kerho", kaikki olivat maistereita tai tulevia sellaisia :D Osa myöskin on "jäänyt" myyjäksi omasta tahdostaan, monista eri syistä. Kai ihmisillä on jokin tarve niputtaa toisiaan hierarkiaan, jotta tuntisivat oman olonsa turvallisemmaksi. Noh, tällaista rönsyä tähän kommenttiin, mutta taisi kalahtaa kalikka kipeään kohtaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse pidin myös myyjän työstä. Olin opiskelijana monta vuotta Stokkan alusvaatemyyjänä maanantai- ja perjantai-iltaisin, jolloin kauppa oli auki pidempään. Oli kiva seurata asiakkaita. Vanhat ruotsinkieliset rouvat tulivat ostamaan "riktiga byxor", lahkeellisia pikkuhousuja ja jotkut miehet aivan päinvastaisia, oikein seksikkäitä alusasuja. He mittailivat usein minua arvioiden, hyvä ettei käsin koskien, ja käsiään ilmassa kaartaen millaiselle venukselle hepenet pitäisi sopia.
      Toinen mukava myyjän kokemus minulla on kesäpäivistä kirppismyyyjänä Kuhmon torilla. Saimme ystäväni kanssa läheisestä vaatekaupasta vaatetangon lainaksi ja sinnehän me sitten tankoa palauttaessa törsäsimme päivän tuoton.
      Kouvolassa olen leikkinyt myyjää hoitamalla kirppisloossia useamman kerran. Ja nyt - jippii - meillä on avattu uusi kirppis, jonne järjestetään myös alue, jossa voi myydä itse.

      Myyjän ohella väheksytty ammatti on siivoojan työ. Ammattinimikkeeksi on ehdotettu siistijää, ilmeisesti imagon parantamiseksi, mutta minusta se kuulostaa ihan pikkunäpertelyltä kunnon siivooja-sanaan verrattuna.
      Eihän siivoojan työssä ole mitään huonoa, paitsi palkka ja se, että kaikilla ranteet eivät kestä.

      Ei pitäisi koskaan päätellä työstä mitään ihmisen persoonaan liittyvää. Kuten sanot, on eri syitä. Maahanmuuttajat eivät usein saa koulutustaan vastaavaa työtä, jotkut haluavat tehdä vain osa-aikaista työtä perhetilanteen, opiskelun, terveyden, aikaa vievän harrastuksen ym vuoksi.
      On viisaita kassoja ja tyhmiä johtajia.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...