lauantai 31. lokakuuta 2020

Sanna Hukkanen, Juuri - ja jotain omista juuristani

 Joensuulainen kuvataiteilija Sanna Hukkanen työskenteli vuosia Tansaniassa, solmi parisuhteen siellä ja muutti miehensä kanssa Pohjois-Karjalaan. Muutto ei ollut kulttuurishokki vain afrikkalaiselle miehelle, vaan myös taiteilijalle itselleen. Sarjakuvateos Juuri (2015) sisältää tämän tilanteen kuvallista ja sanallista pohdintaa. 

Juuret sekä sitovat että kannattelevat. Juuria voi kasvattaa. Ihminen voi riuhtaista itsensä irti juuristaan ja juurtua uudelleen. On kiinnostavaa miettiä omia juuriaan. 

Kirjassa on viisi tarinaa. Tyyli vaihtelee perinteisestä ruutuihin piirretyistä kuvista koko sivun täyttäviksi mustavalkokuviksi, jotka muistuttavat julistetaidetta.

Ensimmäisessä tarinassa nimeltä Kotikaupunki vertaillaan nykyistä ja entistä elämää juuri Suomeen tultua joensuulaisesta kerrostalosta käsin.




Vaikka maahanmuuttajan osa oli painanut harteitani... Oli muistoissani nyt päällimmäisenä värit, lämpö ja nauru!
Mies joutuu kuulemaan Suomeen tultua rasistista huutelua, ja hiljaisuus oudoksuttaa molempia. Sitten muistuu mieleen Tansaniassa läpi yön pauhannut disko ja sen meluun sekoittuva aamuöinen rukouskutsu, epämukavuudet ja ihmisten uteliaisuus. Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelut ja oma kieli saavat olon tuntumaan kotoisalta. 
Vaikea sanoa kumpi on pahempaa... tai parempaa... Liiaksi menevä sosiaalisuus vaiko umpimielisyys... 


Toisessa tarinassa  Lumous ollaan mummon luona ja keskustellessa päädytään siihen, että vaikka Tansaniassa ei piirakoita olekaan, niin elämä on siellä melko samanlaista kuin mummolla oli nuoruutensa Suomessa, aineellisesti yhtä puutteellista.
Mummo puhuu murretta, joka sekin liittyy vahvasti juuriin. 
Vuan onko siellä turvallista, siellä Afrikassa? Äitis ku aina huolehttii... Mie ku kerran näin semmosen kiärmmeen telekkarissa nii heti mie teitä ajattelin. 

Kolmannessa osassa Metsän sydämeen ollaan metsäretkellä. Paluumuuttaja tuntee liittyvänsä metsän ja puun juurien kautta kotipaikkaansa.

Seuraavan kuvakertomuksen nimi on Sukujuuri. Ollaan taas mummon kanssa, tällä kertaa sienimetsässä. Mummo muistelee paikallisen kaivosonnettomuuden uhreja ja pohtii, että joka paikassa taitaa olla omat vaaransa. 
Eikö siellä Afrikassakkii oo sitä aidssii ja kaiken mualiman kulukutautiloita?
Mummo huolehtii, onko tyttärentytär paistanut hänen säilyttämästään leipäjuuresta "ruisleippee", ja sienestäjät ovat yhtä mieltä siitä, että leipäjuuri taitaakin olla se varsinainen sukujuuri. 

Viimeisessä kertomuksessa Jälkikasvu "kahden seuraan on liittynyt kolmas", kuten Nalle Puhissa kauniisti todetaan. Perheessä on pieni tytär. 


Ystävällinen naapuri ihailee tytön pitkiä ripsiä ja kysyy, mistä lapsi on adoptoitu. Äiti miettii, mitä hänen kahden kulttuurin välissä elävästä tytöstään mahtaa tulla aikuisena, millainen maailma on silloin... ja miten vähän hän siihen pystyy vaikuttamaan. 

Tämä saa miettimään keskustelua, johon hiljattain törmäsin. Siinä keskustelussa varoiteltiin kysymästä, mistä ihminen on kotoisin. Milloin tällaisessakin asiassa on alettu tarvita neuvoja?
Ihan kuin jotkut pitäisivät kanssaihmisiään robotteina, jotka eivät tajua nyansseja. Kaikkihan on tilannekohtaista. Aidosti monikulttuurisissa maissa juuria kysytään kaiken aikaa. Se on kiinnostuksen osoittamista, rupattelua, kohteliasta tutustumista toisen taustaan. On aivan eri asia kysyä loukatakseen ja hätistelläkseen pois. Eihän me nyt sen vuoksi lakata olemasta ystävällisiä, että jotkut törpöt kysyvät väärällä tavalla. 
Samassa keskustelussa oltiin myös sitä mieltä, ettei ihonväriä saa koskaan ilmoittaa tunnisteeksi, ei vaikka etsittäisiin kadonnutta. Höh, miksi? Miksi me hylkäisimme ilmeisimmän tunnusmerkin? Tulevaisuuden katoamisilmoitus: "Ihminen kadonnut." Ei ikää, ei sukupuolta, ei mitään. Löytyykö? Ihminen? 

No niin, tässä kirjassa näillä 'sormi pystyssä' -opettamisilla ei leikitä. Ollaan isommissa kuvioissa ja ihmisistä sekä olosuhteista löydetään samuutta enemmän kuin eroja. Koen kirjan mielenkiintoisena isoja teemoja avaavana kertomuksena eräästä vaiheesta taiteilijan omassa elämässä.
Luontoarvot ovat esillä monella tavalla. Hukkanen toivoo, että kaikkea metsää ei muutettaisi talousmetsäksi, vaan meillä säilyisi myös aarnimetsiä.


Tämä tuo mieleen oman puunhalaajaisäni, joka ei koskaan kaatanut puita metsästään, kävi vain hakemassa pois ns. tuulenkaatamia. Hän teki tätä vielä lähes yhdeksänkymppisenä, ajoi yksinään traktorilla metsään, aiheuttaen tyttärilleen suurta huolta, mikä oli tietenkin vain huolestujien ongelma. 

Omat sukujuureni ovat satakuntalaisessa talonpoikaisuudessa, mutta tunnen olevani yleissuomalainen. Olen asunut eri murrealueilla. Muutan puhettani vaistomaisesti eri alueilla ja eri henkilöiden kanssa keskustellessani. Olen elänyt 26-vuotiaasta viisikymppiseksi Kainuussa, lapset ovat varttuneet siellä, ja siellä olen tehnyt pisimpään ansiotyötäni. Ei ihme, että pidän Kainuuta kotiseutunani enemmän kuin Satakuntaa. 

Kävimme pystyttämässä Unton näyttelyn Pomarkun kirjastoon, (täällä samasta näyttelystä aiemmin Myllykoskella). Vietin aikaa pikkusiskoni kanssa ja sain kuulla häneltä muistoja, joita minullakin pitäisi olla.
En jostain syystä muista mitään isoveljestäni, joka kuoli 17-vuotiaana liikenneonnettomuudessa. Siskoni kertoi, että veli heitteli häntä, kymmenen vuotta nuorempaa, ilmaan ja oli iloinen ja leikkisä poika. Minä olin se, joka osuin sattumalta ensimmäisenä kolaripaikalle, jossa veljeni makasi ojassa. Mopolla ajaneeseen veljeeni törmänneen auton kuljettaja, tuttu mies, oli pyytänyt minua kääntymään takaisin ja viemään sanaa kotiin. Olin tehnyt niin, mutta isäni ei tahtonut uskoa minua. Tiedän tämän, en muista. Siskoni kertoi, että vielä samana päivänä moponraato tuotiin pihaan ja veljen kaverit seisoivat ympyrässä sen äärellä ja itkivät. Eräs sukulainen oli hakenut muutaman päivän kuluttua veljeni koiran hänen sänkynsä alta ynisemästä, koska sitä ei haluttu enää pitää meillä suremassa. Jaahas, vai niin, minulla ei ole siitä mitään muistikuvaa. Vielä vähemmän tosin muistaa toinen pikkusiskoni, jota kävimme katsomassa Huittisissa mielenterveyskuntoutujien ryhmäkodissa. Sinne pääsi sisään, maskeissa käsipesun kautta.
Porissa ihmiset käyttivät hyvin vähän maskeja missään, mutta tartuntatilanne onkin siellä tällä haavaa Suomen parhaita. Tuntui ihan, että oli lomalla.  
 
Mieheni totesi kotiin ajaessamme, että Satakunnassa koko elämänsä asuneen nuorimman siskoni muistikuvat kodistamme ovat tarkkoja ja valoisia toisin kuin minun. Siskoni oli leikki-ikäinen äidin ja veljen kuollessa vajaan kahden vuoden välein, minä murrosikäinen. Sisko suhtautui asioihin minua luontevammin, hyppäsi isoäitimme syliin, kun sai tietää äidin kuolleen ja ilmoitti:"Sä saat olla nyt mun äiti." Minä olin noiden tragedioiden aikaan iässä jossa kapinoidaan ja kyseenalaistetaan. Olin vihainen. Halusin unohtaa ja lähteä pois heti kun voin ja aloittaa jossain alusta, mieluiten kaukana ulkomailla. Eihän se tietenkään niin mennyt, koska juuret ja koska vastuu. 
Jokin aika sitten muistin, sisareni avustuksella senkin, miten me nauroimme isän Fonzie-kampaukselle. Oli meillä hauskaakin. Monet valokuvat vahvistavat sen.   

Unton näyttelykuvissa on lehmien lisäksi myös isäni työhevonen. Pomarkun kirjastoon tuli pystytyshomman aikana nelivuotiaiden päiväkotiryhmä. Tämä kuva oli heidän suosikkinsa, ja voi sitä kysymysten määrää. Ihania lapsia! 
Kirjaston työntekijät laittoivat lehmäkuvien alle pöydän, jossa oli rivi Mimmi Lehmä -kuvakirjoja. Kerrassaan hieno valinta! 

Taikinajuuri oli lapsuudenkodissani Korpelassa aina kuplimassa ison saavin pohjalla. Ruisleipiä tehtiin koko päivä ja ne ripustettiin orteen tuvan kattoon. Tyhjentäessämme taloa isän kuoleman jälkeen minä sain mukaani 1800-luvun alussa vuollun kaulimen. Siinä on merkkejä, joilla leivästä tuli siunattua. Taikinajuuri oli ajat sitten kadonnut. 


PS Tekstin hyppely tuolla alussa ei ole tarkoituksellista. Vaihtelin kuvia, mikä sekoitti tekstin, enkä jaksa enää korjata. 
Hyvää Pyhäinpäivää!

-------
Seuraavana aamuna 
Ai niin, piti kirjoittaa Juuri-kirjan innoittamana omiin muuuttoihini liittyvistä tunteista, mutta ajauduinkin kuolemiin, mikä tietty sopii ajankohtaan.
Muuton jälkeen seuraa usein vaihto-oppilas -syndrooma. Ensin muistelee kaihoten vanhaa taaksejättämäänsä, sitten kaikki näyttäytyy uudessa paikassa parempana, kunnes punnitseminen tasoittuu. 


20 kommenttia:

  1. Hyvää pyhäinpäivää! 🕯

    Voi mahdoton, miten ihana kaulin. Ja hieno merkitys.

    Nykyisin on tutkittu paljon siitä, miten sisarukset elävät erilaisen elämän, vaikka olisivat samassa perheessä. Parisuhdetilanteet ja taloudelliset tilanteet vaihtelevat, koulun ystävyyssuhteet ym. ovat erilaiset, joten myös muistot ovat eri-ikäisillä erilaiset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta tällaiset perintöesineet ovat juuri parhaita. Ei meidän perheessä mitään hienoja astiastoja tai muuta arvotavaraa ollutkaan. Tavaroiden selvittely oli äärimmäisen helppoa. Roskalava täyttyi muutamaan kertaan, ja naapurit ostivat maatalouskoneet.
      Kaulimen alla oleva pellavaliina on minun koulussa tekemäni reikäommeltyö. Ihailen kaukaista itseäni, miten minä osasin...

      Myös syntymäjärjestys vaikuttaa paljon. Kolmen sukupolven perheessä, kuten minun lapsuudenperheeni, syntyy erilaisia suhdeverkkoja. Lapsille voi muodostua aivan erilainen muisto paitsi vanhemmista, niin myös isovanhemmista.
      Kun alkaa vaalia jotain hämärää muistikuvaa se vahvistuu ja muuttuu todeksi. Muisti täyttää aukkoja tavoitteena looginen tarina, ja joskus käykin ilmi, että joku tapahtumakulku, jota on pitkään kertonut tietyllä tavalla, onkin mennyt ihan toisin.

      Poista
  2. Hyvää pyhäinpäivää :)
    Olipa ihana teksti. Minusta ihmisten juuret ja tarinat ovat aina kiehtovia, miksi niitä kiertämään tai kieltämään? Ja muisti on mielenkiintoinen. Järkytys saa muistin pyyhkimään asioita mielestä. Joskus mietin, tulevatko ne jonakin päivänä takaisin, vai katoavatko ne kokonaan. Ja sekin on mielenkiintoista, miten sisarukset usein muistavat lapsuudestaan ihan eri asioita ja eri tavoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Järkytys ja myös tiedostamaton (tai tiedostettu) päätös olla vastaanottamatta jotain käsittämätöntä edesauttaa muistojen katoamista. Näin psyyke suojaa ihmisen mieltä hajoamasta, luulen. Joskus on pidetty tärkeänä, että unohtaja muistaisi ja "käsittelisi" muistista kadonnutta ja että se poispainettuna olisi jonkinlainen taakka, mutta viime aikoina olen lukenut myös aivan päinvastaista, sellaista että unohduksesta muistiin nostettu olisi turha taakka. Itse ajattelen, että olisi hauska muistaa, millainen valokuvissa ryhdikkäänä esiintyvä komea nuorukainen oli veljenäni, mutta en sen muiston puuttumisesta kärsi mitenkään.

      Poista
  3. MM

    minusta PS:si huipentaa inhimillisyydellä voimattomuudellaan hienon inhimillisen tarinan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih! Olen joskus mennyt perfektionismissani niin pitkälle, että olen vastaavassa tilanteessa kirjoittanut koko jutun uudestaan.
      Oliskohan aika oppia suurpiirteisyyttä.

      Poista
    2. olisi. Rosoisuudessa on voimaa!

      Hyvää pyhäinmiesten jälkeistä päivää Sinule ja ennen kaikkea U-miehelle. Kestämistä kummallekin. :)

      Poista
    3. Kiitos, samaa mieltä. Viimeistelyt jääköön.
      Samat toivotukset sinne!

      Poista
  4. Hieno kertomus juurista. Myös leipäjuuresta, jollaisen haluaisin saada perintönä vahvistamaan henkisiä juuriani :D Vaikka tuntuu, ettei minun tarvitse niitä mihinkään suuntaan vahvistaa, juuret ovat.

    Minusta on aina äärimmäisen kiinnostavaa kuulla ihmisten sukutarinoita. Aika vaikeaa keskustella niistä, jollei saisi kysyä mistä toinen on kotoisin. Pappani, joka rakasti suureellista italialaista musiikkia, sanoi Luciano Pavarottin imitoimisen jälkeen minulle kuin painavana opetuksena: "On kysymys nyansseista - tämä pätee kaikkeen elämässä" . Niin totta. Mutta nykyisin ei enää tunnisteta nyanssieroja vaan takerrutaan kirjaimellisuuteen. Silloin ilmeisesti tarvitaan älyttömiä ohjeistuksia mediaan, eivätkä ihmiset uskalla lopulta elää. Etenkin sääntösuomalaisten olisi hyvin tärkeää miettiä nyansseja ja myös harjoitella ikuista luetun ymmärtämistä rivien välistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Väärin ymmärtämistä käytetään aseena (sosiaalisessa) mediassa ja tiettyä mutta onhan se näinkin ja niinkin venkoilua ja entäs sitten nuo ja nekin ja onko termit varmasti oikeat. Plääh! Tällä saadaan kekustelu tyrehtymään ja tiukkaaja saa kokea olevansa oikeassa kunnes huomaakin olevansa sitä yksin.

      Poista
  5. Hyvää Pyhäinpäivää ja mielenkiintoinen kirja tuo Juuret samoin kuin sinun pohdintasi omista juuristasi. Omat juureni ovat tukevasti Pohjois-Savossa. Täällä olen asunut kolmella paikkakunnalla elämäni aikana. En varmaan juurtuisi enää länsisuomalaisuuteen. Siellä murteetkin ovat niin erilaisia, ymmärtäisimmekö edes toisiamme. Murteet ovat kyllä rikkaus ja niitä pitääkin käyttää perhe- ja ystäväpiirissä.
    Tuo upea kaulin on muisto juuristasi. Minulla se on mummon kahvipannu tai isänisän tekemät tuohikontti ja -virsut. Me kuitenkin kannamme geeneissämme monia sukupolvia, joten en voi olla varma, mitä sukupuuni kertoisi, kun sitä ei ole tarkasti tutkittu. Mieheni äiti oli Salmista, isä Savosta. Äidinäidiltä olen perinyt iloisuuden ja höpöttelyn. Suruja on mutta ilo pintaan, vaikka syvän märkänis. Isäni myös hyvin usein vanhempana muisteli anoppiaan lämmöllä.
    Juuristaan voi myös ajatella, että ne ovat siellä, missä on elänyt elämänsä onnellisimmat vuodet.
    Minulla on myös muistikatkoja nuoruusvuosista, kun muutimme uusiin auntoihin ja oli kaikenlaista myllerrystä elämässä lähinnä isän alkoholinkäytön vuoksi. Kävin kerran lukioaikaan keskustelemassa jonkun psykologin luona ja kai jotain apua siitä oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin ne asiat, jotka joskus olivat kipeitä, jäävät uusien kokemusten alle ja laimenevat. Niin pitääkin käydä.

      Kaulimen lisäksi minulla on vanha ryijy, josta en oikein tiedä, mitä sillä tekisin. Meillä oli joskus myös kehto, jonka annoimme pois. Se oli hyvin kapea, koska ilmeisesti silloin kun kehto on ollut uusi lapset on kapaloitu tiukoiksi pötköiksi. Kehdon pohjassa oli reikä, josta kosteus voi valua lattialle. Ei ole ollut vaippoja kuten nykyään, vain sideharsoista käärittyjä. Entisaikaan elämä on ollut niin paljon hankalampaa monin tavoin, työläämpää ja enemmän kärsimystä sisältävää.

      Murteet alkavat hävitä, ja kyllä kai kaikkialla Suomessa ymmärretään toisiaan. Minä puhun kovalla äänellä ja joskus huomaan, että Turussa käydessä kaupassa katsotaan huvittuneesti, kun kyselen "Löysit siä sen jukurtin?" tai muuta itämurteella ennen kuin olen hoksannut vaihtaa mä-muotoon.
      Puhetyyli saattaa olla hyvinkin periytyvää. Itse puhun selkeästi kuin Korpelan Mamma, johon minua on muutoinkin verrattu. Mamma menetti ensimmäisen aviomiehensä kansalaissodassa ja tästä avioliitosta syntyneen pojan talvisodassa, mutta ei lannistunut. Minä luulen (toivon ainakin), että itsessäni on samaa vahvaa optimismia ja luottamusta tulevaisuuteen.

      Poista
  6. Se on marraskuu ja ulkona näkee sen.
    Onneksi on valokuvia, joiden avulla voi muistella menneitä. Minulle valokuvat ovat olleet tärkeitä, ja niitä on monta kansiollista ja sen lisäksi monta kenkälaatikollista on täynnä kuvia. Lisäksi minulla on kiva lapsuudenystävä, jonka kanssa muistelemme aina menneitä. Viime kesänä kävin läpi kuvia ja aika paljon pistin roskiin. Heipat niille.

    Sinulla on traumaattisia muistoja nuoruudesta. Surullisia muistoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin näkee! Pimeys alkaa tulla jo kolmen aikaan, hemmetin talviaika. No, on kyllä kiva sytytellä lyhtyjä ja kynttilöitä eikä jouluaikaankaan ole pitkä, varsinkin kun laitan suurimman osan koristeluista jo itsenäisyyspäiväksi.

      Minäkin pidän valokuvista todella paljon. Hyvä juttu, että sain aviomieheksi valokuvaharrastajan. Nuorempana se oli tärkeää itsetunnon kannalta, kun hän otti tehtäväkseen kuvata minua ja vakuuttaa kuvillaan, että meikäläinen huonon itsetunnon omaava puutteidensa piilottelija onkin kaunis. Perhekuvia olemme ottaneet molemmat paljon, mutta jostain syystä (digikuvien runsaus?) en ole saanut tehdyksi niistä albumeja enää muutamaan vuoteen.
      Vanhoista kuvista saattaa löytää uutta, kun suurentaa ja tarkentaa niitä. Kuvasin siskoni albumista lapsuuden aikaisia kuvia, joita itselläni ei ole, ja ne kertovatkin paljon sellaista mitä omista paljon katselluista kuvista en ole osannut katsoa.

      Muistoja on, ja voisin puhua traumoistakin, mutta eteenpäin elävän mieli. Ne ovat kaukaista historiaa, josta puhun kuin jollekin toiselle sattuneesta.

      Poista
  7. Olet pistänyt tähän kirjoitukseen paljon mielenkiintoisia ajatuksia, joita tekisi mieli kaikkia kommentoida mutta sanonpa nyt sanaseni vain tuohon juuri-aiheeseen. Sitä kun on tullut mietittyä todella paljon (tänään on muuten kulunut tasan 20 vuotta siitä kun aloitin tämän ulkosuomalaisen elämänvaiheeni!).

    Viime viikonloppuna taloyhtiön pihatalkoissa yllätyin iloisesti kun eräs naapureista alkoi kysellä juuristani ja kuinka olen tänne alunperin muuttanut. Ruotsalaiset eivät yleensä sen kummemmin kysele, ehkä hienotunteisuuttaan tai sitten heitä ei vain kiinnosta. Mutta tätä naapuria kiinnosti ja hän tuntui oikeasti haluavan tietää enemmän Suomesta ja erityisesti suomen kielestä. Olin itsekin vähän hämmentynyt kun huomasin, miten iloiseksi tämä naapurin "kyselytunti" minut teki 🙂 /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että kommentoit juuri tätä asiaa. Tässä minunkin nimittäin piti pysyä ja kertoa omista muuuttokokemuksistani Suomessa ja USA:ssa, jossa tosin olin vain vähän yli vuoden kauan sitten, jolloin maailma oli... no, toisenlainen kuin nykyään. Olen viime aikoina ärsyyntynyt kirjoihin, jotka pilataan sillä, että ei pysytä valitussa teemassa, vaan yritetään mahduttaa kaikki sanottava yhteen kirjaan (esim. Tuomas Kyrön Kirjoituskonevaras ja Tuuve Aron Kalasatama olisivat olleet parempia, jos olisi karsittu rönsyjä), mutta nyt huomaan, että tyyli on tarttunut ja teen itse blogikirjoituksissani samaa. Koitan keskittyä jatkossa!

      No niin, siis juuret! Sinullahan on jo pitkä aika ulkosuomalaisena. Olen lukenut mielelläni elämästäsi Ruotsissa ja huomannut, että Suomessa on uutisoitu joistain sikäläisistä asioista väritetysti, esim. koronan torjunnasta lepsumpana kuin mitä se sinun kuvaamanasi on.

      Meillä joku kansanedustaja oli kirjoittanut taannoin sosiaaliseen mediaan, miten kivoja keskusteluja hänellä on maahanmuuttajataustaisten taksikuskien kanssa ja miten hän on kuullut heiltä paljon elämästä muualla. No, toisten käyttäytymisen korjaamisesta ilonsa saavat moitiskelijat riensivät kauhistelemaan, miten taustan kysyminen on epäsopivaa ja äärettömän loukkaavaa. Siinä muistui mieleeni eräs matka taksikyydissä Kotkasta sairaalasta. Kuski vaikutti ulkomaalaistaustaiselta, miellyttävä puhelias nuori mies, ja niitä näitä juteltuamme kysyin asiasta. Hän kertoi olevansa Kosovosta, oli innokas jalkapalloilija ja kertoi mielellään perheestään ja elämästään. Minä kerroin, missä päin Suomea olin asunut ja mitä harrastellut. Olisi varmaan pitänyt puhua säästä koko matka. Harmittaa, jos ihmiset pelästyvät tämmöisten turhiin asioihin puuttujien mielipiteistä, alkavt pelätä toisiaan ja hiljenevät entisestään.

      Poista
    2. En tosiaan aina ihan tunnista asuinmaatani niistä Ruotsi-uutisoinneista, joita Suomen media tarjoaa. Siksikin yritän aina välillä kirjoitella tästä arkielämästä täällä, mukava kuulla että se kiinnostaa 😊 /Mari

      Poista
    3. Suomessa keikutaan alemmuudentunnosta ylemmyyteen suhteessa muihin maihin. Senkin takia olisi hyvä, että kansainväliset yhteydet säilyisivät laajoina ja aktiivisina pandemiasta huolimatta.

      Poista
  8. Luin juttusi useaan kertaan, koska se antaa paljon mietittävää. Oletkohan kokoamassa aineksia kirjaan? Sellaista voisi alkaa odottaa, niin kiinnostavasti pohdit juuri-aihelmia.

    Hienoa, että miehesi valokuvat ovat nähtävillä Pomarkun kirjastossa. Katsotaan, saanko toimeksi ajella sinne tutustumaan näyttelyyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käypä katsomassa Lissu! Samalla voit tutustua viehättävään Pomarkun keskustaan, jota suojellaan säilyttämällä vanhat rakennukset ennallaan. Silta uusittiin, mutta tarkkaan vanhan mallin mukaiseksi.

      Ajatus kirjasta on olemassa ajatuksena, mutta muutoin pysähtyneessä tilassa. Päiväkirjojen lukeminenkin jäi kesken, kun alkoi toisaalta kyllästyttää toisaalta epäilyttää. Saa nähdä pysyykö torjunta päällä vai eteneekö projekti joskus.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...